Avokonttorin kirouksia

Olen aina pitänyt itseäni kohtalaisen hyvänä keskittyjänä. Monesti töiden, tai muiden keskittymistä vaativien tehtävien lomassa on musiikki ollut soimassa korvanjuuressa, eikä opiskeluaikoina koulun yhteisissä tiloissa tehdyt kurssityöt aiheuttaneet päänvaivaa siksi, että ympärillä oli hälinää ja elämää. Pystyin helposti uppoutumaan tekemiseeni, eikä ympärillä tapahtuneet asiat tai vaihdetut viikonloppukuulumiset häirinneet.

Nykyään tilanne tuntuisi olevan ihan toinen. Olen huomannut hiljalleen, että avotoimistossa, jossa istuu kymmeniä ihmisiä tekemässä duunejaan, en pysty enää kunnolla keskittymään. En ainakaan asioihin, jotka vaativat todenteolla ajatustyötä, eivätkä kumpua rutiineista, tai lihasmuistista. Jos ympärillä on vähänkin hälinää unohdan helposti mitä juuri hetki sitten jostain tarkistin, ja joudun palaamaan useasti saman asian pariin. "Ai niin, niinhän se olikin." Työpäivät ovat välillä yhtä  silppua ja fiilis päivän päätteeksi todella väsynyt. Siinä mielentilassa ei välttämättä ole parhaimmillaan ottamaan vastaan kolmeveen kotiinlähtökiukkua, jos päivähoidosta haettaessa onkin leikit pahasti kesken...

Olen huomannut pirstaleisuuden vähentyvän silloin, kun sähköpostit käy tarkistamassa muutaman kerran päivässä, eikä reagoi jokaiseen yksitellen tippuvaan meiliin sillä samalla sekunnilla. Toisinaan tehtävät ovat sellaisia, jotka vaativat meiliboksin äärellä olemista koko työpäivän ajan ja silloin huomaan heti aamusta stressitasojen nousevan ja jonkinlaisen kireyden hiipivän takaraivoon. Onneksi moisia viikkoja ei nykyään kovin usein vastaan tule, ja "normityöpäivinä" teenkin monesti niin, että avaan sähköpostin kyllä aamulla ja silmäilen läpi, mutta ellei mitään akuuttia vaikuta olevan palaan meiliboksin ääreen vasta lounaan jälkeen. Toisinaan, jos tiedän heti aamusta olevan edessä jonkin homman, joka pitää saada puristettua alta pois saatan avata sähköpostin kokonaan vasta lounaan jälkeen. Toimii ainakin omalla kohdallani. Tiedän, että kaikille ei todellakaan työn luonteen vuoksi moinen ole mahdollista, ja esimeriksi yrittäjän on enemmän ja vähemmän pakko reagoida sähköpostiliikenteeseen nopeasti. "Enemmän ja vähemmän" siksi, että se pakko lähtee monesti myös omasta itsestä, ja nykyinen digitaalinen ympäristö aiheuttaa lisäpainetta, koska periaatteessa olet tavoitettavissa 24/7.

Mutta palataan siihen avokonttoriin. Avoin toimistotila, jossa työskentelee paljon ihmisiä rintarinnan tuntuu olevan kaikesta huolimatta edelleen kovassa nosteessa, vaikka tutkimustulokset osoittavat, että avokonttorin haitat ovat hyötyjä suuremmat. Allekirjoitan tämän aivan täysin, linkin jutun yksikään kohta ei pääse yllättämään. Reilun kymmenen vuotta avokonttorissa istuneena en voi sanoa, että olisin ikinä nauttinut samassa tilassa työskentelystä kollegoiden kanssa, vaikka työkaverit ovat pääsääntöisesti loistotyyppejä olleetkin. Ongelma ei kuitenkaan liity persooniin, vaan häiriötekijöihin ja keskeytyksiin. Työhön liittyviä haasteita ja ongelmia on toki tällaisessa ympäristössä helppo ratkoa, ja olen siitä onnellisessa asemassa tämänkin asian suhteen, että ympärilläni on tänäpäivänä avoin, ammattitaitoinen ja ilmapiiriltään loistava tiimi, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että välillä avonkonttori-ympäristössä keskittyminen on lähes mahdotonta, tai vähintääkin haastavaa.

Olen viime vuosina syyttänyt keskittymisvaikeuksistani lähinnä vanhemmuus -ja äitiyshommia, sillä let's face it, korvienvälinen kovalevy on kovemmalla koetuksella nykyään, kuin silloin, kun ei tarvinnut huolehtia kuin tasan itsestään. Ehkä asia ei kuitenkaan ole ihan niinkään. Olen ollut työelämässä takaisin äitysloman jälkeen pian kolme vuotta ja olen pikkuhiljaa tajunnut, ettei keskittymishankaluuksilla toimistoympäristössä ole mitään tekemistä vanhemmuushommien kanssa: Teen silloin tällöin etätöitä, yleensä kotoa, ja silloin paketti pysyy kasassa ongelmitta. Useimmiten naputan kotona konetta autuaassa hiljaisuudessa, joskus taustalla saattaa olla päällä radio hyvin hiljaisella.

Toimistolla olen huomannut pystyväni keskittymään parhaiten, kun laitan napit korviini ja spotifysta jonkin "rauhoittumislistan", tai muun, jossa on ainoastaan instrumentteja, ei laulua. Instrumentaalimusiikki rauhoittaa hetkessä myös stressistä - tai v***tuksesta - kohonneen sykkeen, sekä jotenkin hassusti laukaisee myös kiiretilanteessa kertyneen jännityksen.

Olemme alkuvuodesta muuttamassa niinsanottuun monitilatoimistoon, joten nähtäväksi jää miten hommat toimivat siellä ja onko mahdollisuutta joustavammin käyttää esimeriksi hiljaisempia tiloja, tai muita uuden toimiston suomia hienouksia. Jos kuitenkin saisi valita, mieluiten istuisin todennäköisesti ylhäisessä yksinäisyydessäni omassa officessani. :D

Miten teillä, onko avonkonttori friend or foe?

Kuvat: Pixabay

Maanantaimiete: Muumipaapan suusta

Kuvan tausta: Pixabay

Joulutus alkakoon!

Halloweenit, kekrit ja pyhäinpäivät on vietetty, isänpäivä ovella ja joulutus saa alkaa; toiset pyörittelevät silmiään, toiset pomppivat riemusta. Lokakuun lopusta vuoden loppuun kalenteri on yhtä juhlallisuutta täynnä, eikä juhlaputki voisi osua oikeampaan kohtaan. Loppuvuotta värittävät kemut ovat mitä parhainta piristettä kaamosta vastaan, ja tuskin selviäisin marraskuun maan keskeltä hymyssäsuin ellen antaisi itselleni lupaa hurahtaa kaikenmaailman juhla(lue "joulu")hössötykseen.

Varovaista joulutusta on ollut ilmassa jo tovin ja epäilen, että isänpäivän jälkeen se tulee räjähtämään käsiin. Osa seuraamistani blogeista hehkuttaa jo joulua - ehkä esimerkiksi siksi, että ainakin yksi on puhtaasti joulublogi :D - suuri lelukirja on perinteisesti tipahtanut jo postilaatikosta ja selattu myös meillä moneen kertaan läpi; välillä sen kanssa jopa nukutaan, ja tällä viikolla pyörähti soimaan ekan kerran joululaulut pianoversioina omista korvanapeista.

Olen jouluihminen henkeen ja vereen - kuten ehkä tässä reilun parin vuoden blogitaipaleen aikana on joku saattanut havaita - ja mielestäni jouluun sukeltaminen on ihanaa. Lokakuu on yleensä ollut se tylsin kuukausi, ikäänkuin välikuukausi kuulaan ja ainakin tänä vuonna lämpimän syksyn, sekä marraskuussa hiljalleen alkavan joulufiilistelyn - ja kaamoksen - välillä. Tänä vuonna lämpimät kelit ja selkeät säät ovat hellineet, joten lokakuukaan ei ole tuntunut niin tahmealta. Pakko myöntää myös, että elän yhtä tähänastisen elämäni onnellisimmista vuosista, joten ehkä silläkin on osuutta asiaan. <3

Siinä, missä anti-jouluilija pyörittelee päätään sesonkisuklaiden ja muiden herkkujen ilmestyessä lokakuussa pikkuhiljaa kauppoihin allekirjoittaneen valtaa pienoinen "lapsi karkkikaupassa"-täpinä. Alan miettimään joululahjoja, selaamaan jouluun liittyviä reseptejä, suunnittelemaan milloin leivotaan ensimmäiset piparit ja joulutortut, joista muuten ensinmainituista eka satsi näki päivän valon jo lokakuun alkupuolella, kun neiti K kuumeili lähes viikon verran. Täydellistä sairastupapuuhaa.

Mikäli jouluhössötys saa aikaa lähinnä päänsäryn, etkä pysty ymmärtämään koko touhua kannattaa valmistautua henkisesti siihen, että mikäli kotonasi asuu jouluttaja, ovat alla mainitut ohjelmanumerot todennäköisesti pikapuoliin edessä. Anti-jouluttajakin voi kokeilla varovaisesti osallistua niihin, tai ainakin yhteen niistä. Ne eivät välttämättä käännä ketään christmas-loveriksi, mutta auttavat ehkä ymmärtämään hc-hössöttäjää paremmin. Siispä saroitus, seuraavat vinkit nostavat varmasti joulukuumeen, ellei sellaista vielä ole havaittavissa:





* Kerää ympärille ystäväporukka, perhe, tai muu sekalainen seurakunta, ja järjestä glögimaistiaiset. Kaupoissa on ripakopallinen niin vaaleita, kuin perinteisiä tummiakin glögejä, joista varmasti löytyy jokaiselle suosikki pienen tastingin avulla.

* Leivo lasten kanssa, tai ilman, joulutorttuja, tai miksei pipareitakin. Joulutortut ovat vähempitöisiä, eikä tarvitse välttämättä tyytyä pelkkään luumuhilloon täytteen suhteen, vaan voi heittää joulutorun sydämeksi vihreitä kuulia, nutellaa, tai omenakanelihilloa.

* Kasaa herkullinen juustolautanen lisukkeineen, osta hyvä punaviini ja linnoittaudu villasukat jalassa sohvannurkkaan viltin alle rakkaasi tai ystäväsi kanssa, tai vaikka yksikseen. Älä unohda sytytellä kynttilöitä ja virittää netflixistä joululeffaa; esimeriksi Holiday on aina katsomisen arvoinen.

* Koristele koti, sammuta kaikki muut, paitsi joulu/kausivalot, laita pehmeää joulumusiikkia soimaan ja mene sohvalle pitkäksesi uppoutuaksesi unenomaiseen tunnelmaan. Plussaa on, jos kotona myös tuoksuu joulu.

* Osta pari kappaletta hyasintteja tuomaan joulun tuoksua, ja laita tonttu kurkistelemaan ikkunalta, tai verhon takaa.

* Keitä kaikessa rauhassa ja ajan kanssa riisipuuroa, hauduta rakkaudella ja tarjoa kanelin ja voisilmän kanssa.

* Kirjoita joulukortit kerrankin ajoissa ja lämmitä kirjoituskaveriksi mukillinen glögiä.

* Tee ihan mitä tahansa, mikä saa mielen rauhalliseksi ja stressin valumaan pois kehosta. Se joulussa ja joulufiiliksessä on mielestäni tärkeintä; rauhallinen, kiireetön fiilis, vaikka ympärillä riekkuisi tonttuja bongailevia pikkuihmisiä. <3

Joulukiireen -ja stressin  paras torjuja on ajoissa aloitetut valmistelut, joten jos haluat oikeasti puolentoista kuukauden päästä nauttia kiireettömästä joulunajasta kannattaa alkaa ainakin miettimään hiljaksiin toteutettavaa to-do-listaa.

Kivaa isänpäiväviikonloppua, tämä jouluttaja viettää ekoja pikkujoulujaan tänään!

Kuvat: Pixabay

Maanantaimiete: Unelmista

Kuvan tausta: Pixabay

Kynttilä pilvenreunalla oleville läheisille

Pyhäinpäiväviikonloppu kolkuttelee ovella, ja marraskuu näyttää sille mille kuuluukin: Synkkä sää, ei tietoakaan auringosta ja mieli tekee ainoastaan linnoittautua rakkaiden kanssa kotiin villasukat jalassa. Olen onnellinen ja onnekas, että voin niin tehdä; mitään muuta en tällä hetkellä halua enempää. Osa on kuitenkin joukosta poissa, ollut jo hyvän tovin. Ei ole väliä miten kauan, tai vähän, aikaa sitten on joutunut luopumaan, sillä jos sen on joutunut tekemään, se tuntuu kuin eiliseltä. Välillä tuntuu, että näinhän tämä on ollut aina, useimmiten kuitenkin ihmettelee ajan kulua.

Enkeliveljeni on ollut  ajatuksissani tänä syksynä enemmän, kuin toviin, ja olen kaivannut häntä enemmän, kuin pitkään aikaan. Sitä toivoisi voivansa soittaa ja kysyä neuvoa, mielipidettä ja apua. Onnekseni olen sen sortin ihminen, joka uskoo, tuntee ja aavistaa edesmenneiden läheisten kulkevan rinnalla, ja joka tulkitsee pieniä ympärillä tapahtuvia asioita merkeiksi noilta pilvenpäällä jo olevilta rakkailta. Kuulostaa ehkä hullulta, ehkä se sitä vähän onkin, mutta ajattelutapa lohduttaa, ja jokainen, joka on vastaavaa kokenut ymmärtää varmasti.

Itselläni on tapana miettiä mitä veljeni sanoisi mihinkäkin asiaan ja mitä mieltä mahtaisi olla. Mietin tottakai välillä myös millaista mahtaisi olla, jos kaikki olisi mennyt toisin, mutta nykyään vaiennan ne ajatukset varsin nopeasti, sillä mitäpä sitä jossittelemaan. Elämä on tässä ja nyt, ja ainoa asia, mitä edesmenneiden rakkaiden puolesta voimme tehdä, on elää; elää ja mennä eteenpäin, muistella ja pitää yhteiset tavat ja perinteet elävinä, mikäli se itsestä hyvälle tuntuu. Tiedän pikkuveljeni olleen sitä lajia, joka sanoisi, että älä murehdi. Hän ei olisi halunnut, että hänestä kannettaan huolta, tai ollaan surullisia. Niimpä en useimmiten olekaan, mutta ikävälle en voi mitään. Se on, pysyy ja elää; kuten pikkuveljeni sen mukana. <3

Tarkoitus ei ollut kirjoittaa nyyhky-postausta, mutta sellainen tästä nyt näytti muotoutuvan. Nyyhky tai ei, rakastakaa läheisiänne ja kertokaa heille, että ovat tärkeitä. Muistelkaa myös niitä enkeli-rakkaita, jotka ovat jo toisaalla, ja muistakaa nimenomaan niitä kivoja, hyviä ja hauskoja juttuja. Tämän biisin myötä - avaa muuten kyynelkanavat ihan joka kerta, kun kertsi lyö yli - hyvää pyhäinpäivää.