Mitä ihmisetkin sanoo?!

"Tuollehan nauraa naurismaan aidatkin" (sanonta kaivettu jostain lapsuusmuistojen unohdetusta kasasta), "mitä ihmisetkin sanoo", "mitä tuokin itsestään kuvittelee" ja "eikö se ollenkaan ajattele mitä muut puhuu; provosoi vielä tahallaan"! "Voi kauhea mikä tukka/vaatteet/kengät/meikki, mitähän tuokin yrittää todistaa."  Kohtuullisen ankeuttavia lauseita, joissa jokaisessa on ikävä ja ilkeä kaiku, ja joista jokaiseen pätevä vastaus voisi olla ilman teinimäistä angstia "mitäs siitä, älä piittaa", ja angstilla höystettynä "mitä sitte, who cares".

"Mitä ihmisetkin sanoo", on mielestäni yksi maailman turhimpia lauseita. Ensinnäkin, mitkä ihmiset? Mikä on tämä ihmisten joukko, jonka sanomisilla on niin kovin suuri merkitys? Toisekseen, mitäs väliä sillä on, mitä se jälleen sama mystinen ihmisjoukko sanoo? Eikö pääasia pitäisi olla, että mitä minä itse asiasta ajattelen ja mitkä ovat omat fiilikseni? Ja mitä ne kaikkein läheisimmät tyypit ovat mieltä; he, joiden kanssa jaan arkeni, juhlani ja kaiken siltä väliltä. Ihmisten sanomisilla, tai sanomatta jättämisillä ei pitäisi olla mitään väliä, eikä sen ainakaan saisi vaikuttaa kenenkään elämään, päätöksiin tai ratkaisuihin millään tavalla, mikäli ratkaisut ja tekemiset mahtuvat lain kirjaimen sisään, mikä tässä kirjoitellessa nyt on perusoletuksena.

Totuushan ihmisluonnosta on, että toimit niin tai näin, aina jollain on sanottavaa, moitittavaa tai arvosteltavaa. Ikinä ei kaikki ole kanssasi samoilla linjoilla, eikä tarvitsekaan. Toiset ymmärtävät jättää asiat omaan arvoonsa ja antavat jokaiselle vapauden olla oma itsensä, oli kyse sitten ulkoisesta habituksesta, ajatuksista, vakaumuksesta tai ihan vain elämästä yleensä. Toisia taas suunnattomasti tuntuu ärsyttävän vähän yksi sun toinen asia, ja yleensä tietysti juurikin muissa ihmisissä. Etenkin harmittaa, jos joku ei piittaa siitä, mitä ihmiset sanoo, vaan tekee niinkuin itsestä parhaalta tuntuu, ja sillä tavoin, kun omalle elämälle on sopivinta. Tai mikä ilmeisesti suomalaisessa tavassa olla ja elää on edelleen jostain syystä vähän nounou-listalla: Iloitsee avoimesti, kun hommat menevät putkeen ja on julkisesti onnellinen. "Mitä tuokin leuhottaa." Kellä onni on, se onnen kätkeköön on lausahdus jostain ajalta x, enkä oikein ikinä ole päässyt perille sen tarkoituksesta. Päähäni ei mahdu mitä pahaa on siinä, että joku tuo onnensa esille. Onni ja etenkin ilo ovat monesti tarttuvaa sorttia, paitsi jos toisen leuhotus alkaa ärsyttää. Ymmärrän, että joskus alkaa, koska niitä v-päiviä on varmasti jokaisella, ja silloin eniten ärsyttää öbaut kaikki. On kuitenkin eri asia olla tympääntynyt vähän kaikkeen silloin tällöin, kuin jatkuvasti, mutta mikäli v-käyrä on jatkuvasti tapissa muiden ihmisten tekemisistä, tai tekemättä jättämisistä, kannattaa ehkä keskittyä ainakin hetkeksi pelkästään omaan napaan ja miettiä mitä voisi tehdä toisin, ettei jatkuvasti toisten tekemiset saisi käyrää punaiselle. Jos on itse vähän matalalentofiiliksellä, voi ystävän tai tuttavan ilo tarttua ja antaa itsellekin uutta draivia.

Jotenkin hullua, että nämä asiat ovat edelleenkin, tänä päivänä, hyvinkin pinnalla ja voimissaan. Muita arvostellaan kenties enemmän, kuin koskaan ennen: Ehkä kyse ei ole niinkään siitä, että muita arvosteltaisiin enemmän, vaan kanavista, joissa nykyään saa kuka tahansa helposti äänensä kuuluville ja mielipiteensä kaikkien nähtäville. Olen itse ehkä ahdasmielinen pohtiessani millaiset ihmiset niin kovasti välittävät siitä, mitä muut ajattelevat. Kiusaako jotakuta ihmisten oletetut ajatukset, mielipiteet ja johtopäätökset niin paljon, että jättää jotain asioita ja ratkaisuja kenties tekemättä, koska mitä ihmisetkin sanovat. Toivottavasti ei, sillä se olisi todella surullista. Itsehän sitä omaa elämää eletään ja omien ratkaisujen kanssa luovitaan; ei ne muut ihmiset.

En väitä itse olevani immuuni ihmisten puheille, en ollenkaan, mutta ajan ja elämänkokemusten myötä olen oppinut olemaan välittämättä niin kauhesti. Pääasia on, että itse tiedän mikä on homman nimi ja ne kaikkein läheisimmät ovat myös samalla sivulla. En pahoita mieltäni kauhean helposti, vaan lähinnä sisuunnun, tai käännän selkäni, vaikkakin olen huono kääntämään selkääni täysin ja ihan kokonaan. Koen kuitenkin, että siitä on enemmän hyötyä, kuin haittaa. En jaksa vihoitella, mutta en välittääkään, ja harvemmin kenenkään puheet jäävät minua mietiyttämään liian pitkäksi ajaksi. Tekemisiäni ja päätöksiäni ohjaavat ihan muut asiat, kuin ihmisten puheet ja mielipiteet, sillä kaikilla on omansa; aina löytyy joku, joka on kanssani täysin eri mieltä, tai toimisi toisin.

Tämä oli nyt vähän tällaista tajunnanvirtaa, mutta toivottavasti saitte punaisesta langasta kiinni: People will always talk, so let's give them something to talk about.

Elämää smart officessa

Kirjoitin marraskuussa avokonttorista, sen hyvistä ja huonoista puolista, sekä omista haasteistani liittyen avonkonttorissa työskentelemiseen; postaus löytyy täältä. Kerroin myös, että olimme tiimimme kanssa muuttamassa tammikuun alussa uusiin tiloihin, jotka yleisesti kaiketi kulkevat nimellä monitilatoimisto. Itse kutsun tiloja nimellä smart office, koska isoveli valvoo jokapuolella, ja mikäli olet työpisteeltäsi pois paria tuntia pidempään, smart office heittää sinut kyseiseltä pisteeltä ulos. Kuulostaa dramaattisemmalta, kuin mitä todellisuus on, mutta palataan siihen myöhemmin. :D

Olemme siis totutelleet uusiin toimistotiloihin nyt reilun puolentoista kuukauden verran, ja yllätyksekseni olen huomannut, että itselleni uudet tilat ja järjestelyt toimivat erittäin hyvin. Uudet tilat ovat aika kliiniset, mutta erittäin valoisat, joista jälkimmäisellä on varmasti osuutta viihtymiseeni. Valoa tulvii toimistoon sisään kahdella puolella olevista ikkunoista ja sisävalaistus on kirkkaampi ja puhtaampi, kuin edellisessä officessa ollut kellertävä valo. Free seatingiin, eli muuttuvaan työpisteeseen, oli aluksi totuttelemista, mutta nopeasti siitäkin tuli arkipäivää. Käytännössä toimistosta on jokaiselle valikoitunut pari paikkaa, joissa useimmiten istuu, ja mikäli kaipaa rauhallisempaa ympäristöä, voi aina bookata itselleen neukkarin, tai etsiä vapaan huoneen, joita pelkästään omassa "home basessamme" on pari kappaletta. Viimeksi mainittuja ei siis tarvitse erikseen varata, vaan jos huone on tyhjillään, voi sinne mennä ilman sen kummempia mutkia. Suotavaa ei tietenkään ole, että joku istuu tyytyväisenä ja ylhäisessä yksinäisyydessään näissä huoneissa jatkuvasti ja päivittäin, mutta pari tuntia silloin tällöin on ihan paikallaan skype-palaverin tai muun keskittymistä vaativan homman tekemiseen.

Free seating tarkoittaa myös sitä, että omat kamat on päivän päätteeksi aina siivottava työpisteeltä pois omaan lokeroon, jollainen jokaisella on. Lokeroon pääsee käsiksi pin-koodilla, joten mitään erillisiä avaimia ei tarvitse mukana kuljettaa. Ihan mahdottomasti kamaa ei siis kannata työpisteelleen jemmata, mikäli haluaa päästä vähällä roudaamisella. Vähintäänkin jokaisella tulee kulkea mukana läppäri, näppäimistö, hiiri, sekä kuulokkeet. Itse roudaan suurinta osaa kamoista mukana kotiin saakka, sillä olen tottunut ottamaan koneen aina mukaan mahdollisten ylläri-etäpäivin varalta. Mikäli olet työpisteeltäsi poissa kauemmin, kuin pari tuntia, smart office niinsanotusti heittää sinut virtuaalisesti pisteeltäsi pois ja jokaisen kerroksen aulassa näkyvässä kartassa, sekä koneelle ladattavissa olevassa sovelluksessa työpisteesi näkyy vapaana. Käytännössähän harvemmin kukaan työpistettäsi tulee "varastamaan", vaikka siitä olisitkin pois kauemmin kuin pari tuntia, mutta periaatteessa se on mahdollista ja sallittua. Siinä tapauksessa pisteellesi jääneet tavarasi siirretään yleisesti sovittuun paikkaan. Jos siis tiedät viipyväsi palaverissa tai muualla kauemmin, kuin pari tuntia on ehkä helpointa ottaa läppäri ja muut tilpehöörit kantoon.

Samassa tilassa istuu nyt useampi tiimi ja kieltämättä välillä meininki on kaikkea muuta, kuin optimaalista työnteolle tai minkäänlaiselle keskittymiselle. Kaiken kukkuraksi rakennus, jossa istumme on osaksi vielä rakennusvaiheessa ja seinämme taakse urakoidaan vielä yhtä siipeä. Meteli on välillä siis melkoinen, kun ihmiset puhuvat keskenään, pitävät skype -tai puhelinpalavereita, tai muuten vaan vaeltavat pitkin toimistoa puhelin kovalla kovaan ääneen jutellen. Työskentelen monikansallisessa yrityksessä, joten myös officessamme on melkoisen kansainvälinen meininki, ja puheensorina käy useimmiten kolmella kielellä. On kuitenkin - ainakin toistaiseksi - aika piristävää istua niinsanotusti ihmisten ilmoilla, eikä pelkästään oman tiimin kesken jossain eristyksissä, kuten monta vuotta istuimme. Itse olen toki istunut useammassakin lokaatiossa sisäilmaongelmiin reagointini takia, joten senkin takia on ollut enemmän, kuin jees päästä uusiin tiloihin, jotka kaiken järjen mukaan pitäisi olla terveet. Ainakin flunssa on pysynyt koko alkuvuoden poissa, mikä indikoisi sitä, että mitään rakennuspölyä kummempaa kökköä ei ilmassa ole.

Myös taukotiloihin on panostettu, vaikkeivät ne omasta mielestäni kovin viihtyisiä olekaan. Kaikki tuntuu vielä jotenkin hieman kolkolle, mutta ehkä ympäristökin muokkautuu ajan myötä. Plussaa kuitenkin on, että kunnolliset taukotilat ovat olemassa, ja niissä on saatavilla niin teetä, kahvia, kuin evästäkin, jos niin tarve vaatii. Mielestäni ison peukun arvoinen on myös vaatimus omista mukeista, sillä pahvikuppeja ei muualla, kuin alakerran kahviossa ole tarjolla.

Kaikenkaikkiaan muutto uusiin tiloihin ja monitilatoimistoon on vaikuttanut kaikinpuolin hyvältä ratkaisulta, vaikka isosta investoinnistahan tässä on kyse. Itse liputan edelleen etäpäivin puolesta, mutta viihdyn myös keskellä smart officea varsin hyvin.

Maanantaimiete: Muiden tekemisistä, tai tekemättä jättämisistä

Kuvan tausta: Pixabay

Tuikitavallinen, mutta parhaista parhain kinkkupiirakka

Siitä on kuulkaa tovi, jos toinenkin, kun Pikkuponeissa on jaettu minkään sortin ruokaohjeita. Nyt sellainen kuitenkin olisi luvassa, viikonlopun kunniaksi. Tykkään viikonloppuna kokata jotain sellaista, jota ei arkisin tule tehtyä, ja joka ei ehkä mitään terveysruokastandardeja täytä. Tänä viikonloppuna perjantain kunniaksi uuniin sukelsi kinkku-paprikapiirakka; helppoa ja hyvää. Vielä helpompaa ja pikaisempaa, jos pohjan ostaa suoraan pakastealtaasta, mutta olen siinä mielessä vähän nyrjähtänyt, että luonto ei vaan anna periksi olla tekemättä pohjaa itse. Valmispohjissa ei ole mitään pahaa, mutta tämä nyt vaan on niitä omia omituisuuksiani, liekö lapsuudenkodista perittyä. :D

Ohjeen voi tuunata oman maun mukaiseksi, ja täytteiksi taipuu varmasti niin tonnikala, nyhtökaura, härkis, kuin jauhelihakin, unohtamatta fetajuustoa, aurajuustoa, herkkusieniä, sipulia ja muita ihanuuksia. Ihan mikä sattuu kulloinkin maistumaan tai mikä menee parhaiten omaan ruokafilosofiaan. Ohjeen olen bongannut myTaste-sovelluksen kautta, ja on alunperin julkaistu täällä.

Kuva: Pixabay

Kinkku-paprikapiirakka

Pohja

2 dl vehnäjauhoja
75g voita huoneen lämpöisenä
1/2 tl leivinjauhetta
1 iso kananmuna

Täyte

250g palvikinkkurouhetta
1 punainen suippopaprika kuutioina
juustoraastetta
2 dl kaurakermaa, makuna sipuli
2 kananmunaa
ripaus suolaa, valkopippuria ja savupaprikajauhetta

Tee ensin pohja: Nypi huoneenlämpöinen voi ja jauhot + leivinjauhe ryynimäiseksi seokseksi. Lisää kananmuna ja sekoita tasaiseksi taikinaksi. Levitä taikina voideltuun tai leivinpaperilla vuorattuun piirakkavuokaan, halkaisija noin 24 cm. Nosta myös reunat.

Levitä kinkkurouhe ja paprikakuutiot raa'alle pohjalle ja ripottele juustoraaste päälle. Sekoita kaurakerma, kananmunat ja mausteet keskenään seokseksi ja kaada vuokaan koko komeuden päälle. Tasoita paistinlastalla pinta. 

Paista piirakkaa uunin alatasolla 200 asteessa uunista riippuen 25-35min, tai niin kauan, että pinta on kauniin vaaleanruskea. Anna piirakan vetäytyä ja jäähtyä puolisen tuntia, tarjoile sellaisenaan tai salaatin kanssa. 

Tuplaamalla ohjeen saat uunipellillisen piirakkaa. 

Parasta just nyt

Viime viikolla hypättin helmikuulle, joten reilu kolmisen viikkoa ja sydäntalvi olisi ainakin kalenterin mukaan taputeltu. Jostain syystä tämä helmikuun ensimmäinen kokonainen viikko on tuntunut vähän tahmealta; yöunet ovat takunneet ja sitä myöten olo on aika väsynyt. Muuten arki ei sen suuremmin rasita, ja yritänkin jemmata energiaa ja jaksamista maaliskuuta varten, jolloin muuttoprojektimme alkaa. Ekan kerran tällä viikolla huomasin myös kaipaavani valoisia - tai sanotaanko valoisampia - aamuja, että kellon herättäessä kroppakin tietäisi mikä ajankohta vuorokaudesta mahtaa olla. Onneksi edessä on kuitenkin viikonloppu, joten voi huilia luvan kanssa, jos fiilis sitä vaatii. Perjantain kunniaksi alla juttuja, jotka nyt just saavat hy,yn huulille, väsymystä ilmassa tai ei. 

- Helmikuun herkut: Tällä viikolla vietettiin Runebergin päivää, mutta epähuomiossa tortut jäivät kauppaan. Vahinko ehdottomasti otetaan takaisin kauden toisen leivonnaisherkun, laskiaispullan, muodossa viimeistään ensi viikonloppuna.

- Tulppaanit. Ne ovat nyt parhaimmillaan! Niin kauniita ja freshejä, että tekisi mieli hankkia kotiin useampi kimppu.

- Neiti K:n lähestyvät synttärit. Näistä saa riemua niin äiti, kuin itse sankarikin. Synttäriteema on selvillä ja allekirjoittanut saisi alkaa itseään toteuttamaan, että juhlapäivänä saa yllättää sankarin iloisesti. <3

- Uusi koti! Uusi koti, uusi koti, uusi koti! Jaa niin, kerroinkos jo, että meillä on pian uusi koti. Veikkaan, että tämä väsymys ja talven tahmeus taittuvat viimeistään siinä vaiheessa, kun saamme uuden kotimme avaimet. 

Lumikasan metsästys / kukkulan valloitusreissulla neiti K:n kanssa

- Hiljalleen löytyvä treenirutiini. Olen muutaman viikon yrittänyt opettaa itseäni jälleen siihen, että säännöllinen liikunta on osa viikkorutiinia: Ennalta sovittuina päivinä salille tai jumppaan. Treenit parina päivänä viikossa tekee ihmeitä mielelle, eikä pahitteeksi ole, jos koko olemuskin saa lisää ryhtiä ja keho voi paremmin.

- Body balance. Mitä juttuja, miten mä oon joskus enk = ennen neiti K:ta, jotenkin karsastanut tätäkin ihanaa ryhmäliikuntatuntia? Ihan parasta, ja vaikka ennenmuinoin väitin muuta, niin tietää kyllä tehneensä, mikäli kaikki liikkeet tekee ajatuksella ja keskittyy hetkeen.

- Rillit Huurussa, The Big Bang Theory. Kerrankin joka ilta ysistä kymppiin telkkarista takuuvarmaan viihdettä. :D Arki-iltojen must. 

- Pulkkailukelit. Nyt alkaa olemaan niin paljon lunta, että pulkkailu onnistuu melkein missä tahansa. 

- Liittyen edelliseen, lumikasojen metsästysreissut neiti K:n kanssa: Mitä isompi kasa, sen parempi!

-Kanawokki. Varmaan syön itseni siitä irti tässä seuraavien päivien tai viikkojen aikana. #parempiöveritkunvajarit :D

- Että on perjantai ja koko sortin sakki on taas saman katon alla tämän viikonlopun <3 Jännä ajatella, että viimeisiä viikonloppuja viedään hela kokoonpanolla tässä kodissa!

Mitkä on sun mielestä parhaita juttuja just nyt?

Oma tupa, oma lupa

Nyt se vihdoin tapahtui! Uuden kodin kauppakirjat on allekirjoitettu ja keväällä pääsemme muuttamaan omaan kotiin! Eihän se projekti loppujenlopuksi niin kauaa kestänyt, mutta eri vaiheiden takia ja jälkeen tuntuu, kuin asiaa olisi väännetty ja käännetty pidempäänkin. Nyt kuitenkin olemme pääsemässä maaliin ja voin ilman epäröimistä iloita omasta kodista! Nämä on tietysti makuasioita, mutta en malta odottaa, että pääsemme suurempaan kotiin, jossa kaikille on omat huoneet, ja suihku, -vessa, -sekä pyykkihommille kaikille omat tilansa. Olemme siis tulleet siihen pisteeseen, että iloitsen toimivasta - tai ylipäätään olemassaolevasta - kodinhoitohuoneesta. Se jos mikä on omissa kirjoissani aikuisuuden merkki. :D *tähän naurua, koska #vitsi*

Kymmenisen vuotta rivitaloelämää vaihtui viime keväänä asunnon myynnin myötä väliaikaiseksi luhtitaloasumiseksi, jossa kotimme sijaitsi - tai sijaitsee edelleen vielä hetken - toisessa kerroksessa. Periaatteessa ihan viihtyisä ja semitoimiva asunto, mutta.. Voi kuulkaa, että odotan pääseväni takaisin maantasolle asumaan! Ei hetkeäkään tule ikävä neljän kauppakassin, läppärilaukun, käsilaukun ja jälkikasvun hoitorepun raahaamista rappuja pitkin toiseen kerrokseen. Yhtäaikaa tietysti, pikkumuikin äristessä jo alkavaa nälkäkiukkua. Ei myöskään tule ikävä sitä, että "äiti, voinko mennä ulos" tarkoittaa itse lapsen kanssa lähtemistä läheiseen leikkipuistoon tai muuten vaan tutkimusretkelle lähistölle, eikä suinkaan sitä, että tyypin voisi päästää ulos itsekseen touhuilemaan ja kurkkia välillä ikkunasta tai ovenraosta, että miten hommat menee. Ei siinä, tykkään lähteä neiti K:n kanssa ulkoilemaan, mutta kuten tiedetään, niin aina ei vaan ehtisi; ei ainakaan, jos haluaa, että ruokaa on pöydässä ja pyykit puhtaana. Onneksi pian tyypin voi päästää ulos leikkimään siksi aikaa, kun itse laittaa ruokaa ja välillä vain varmistaa, että hommat on jiirissä. Luhtitalon toisen kerroksen asumisessa olisi lähtenyt järki, mikäli talouteen kuuluisi tyyppi, joka matkustaisi vielä vaunuissa, sillä mites se kulkupelin roudaaminen?! Kylmään ulkovarastoon vaunuja ei olisi voinut jättää, saati ulos, ja luhtitaloissa harvemmin on hissiä saatavilla. Noh, tämähän ei ollut tilanne, ja nyt muutenkin pääsemme kotiin, joka nostaa elämänlaatua joka kantilta katsottuna. Aika ihanaa.

Niinkuin lähes kaikki, niin myös nämä asumishommelit ovat makuasioita: Jotkut ovat vannoutuneita vuokralla-asujia esimeriksi sen vapauden vuoksi, kun taas itsestä vuoden vuokralla asuminen tässä välissä tuntui rahan hukkaanheittämiseltä, vaikka asummekin paikkakunnalla, jossa vuokrat ovat esimeriksi Etelä-Suomeen verrattuna enemmän, kuin kohtuulliset; jopa alhaiset. Molemmissa ratkaisuissa on epäilemättä omat plus -ja miinuspuolensa, ja mikä sopii toiselle voi olla toisen pahin painajainen. ..tämä oli se pakollinen disclaimer. :D

Sitten on rivitaloihmiset, kerrostaloasujat, paritalotyypit, sekä omakotitalo-omistajat. Toiset viihtyvät kerrostalossa, ja esimeriksi kaupunkien keskustojen liepeillä muuta mahdollisuutta ei juuri edes ole, mikäli sijainti on se, mistä haluaa pitää kiinni. Jotkut viihtyvät rivitalossa, joka aikansa palveli myös allekirjoittanutta. Nyt on kuitenkin aika jälleen jollekin muulle, ja koska olemme maalla viihtyvää sorttia ja olen huomannut jakavani talouden miehen kanssa, joka ei määräänsä enempää (tähän miljoonasti peukkuja!) jaksa sohvalla chillailla, vaan tekemistä pitää löytyä, on oma talo - kohtuullisen kokoisen autotallin kera tietysti ;) - luonnollinen ratkaisu. Myös itse kaipaan kerrostalo -ja rivarivuosien jälkeen omaa rauhaa ja lapsien myötä luonnollisesti myös tilantarve on kasvanut. Suurempi koti saattaa tarkoittaa enemmän siivottavaa ja huollettavaa, mutta kokemuksesta tiedän sanoa, että on paljon miellyttävämpää ja helpompaa pitää siistinä isompaa tilaa, kuin yrittää asua ahtaammin ja raapia päätään sen vuoksi, että oikein ikinä ei näytä siistiltä, koska tavaroille ei ole omia paikkoja, ja ne vain kököttävät jossain nurkassa keräämässä pölyä. Ihan kivaa on päästä myös eroon siitä, että enää ei tahtomattaan kuule, kun naapuri käy vessassa, aivastelee keskellä yötä, tai harrastaa seksiä.

Mutta siis se uusi kotimme.. Sijainti vähäsen muuttuu nykyisestä, mutta ei dramaattisesti. Kotikunta vaihtuu, työmatkat lyhenevät ja neiti K:lla on edessään uudet hoitokuviot. Uskon reippaan ja sosiaalisen neitini kuitenkin handlaavan homman, vaikka samalla hän saa varsinaisen kielipulahduksen, koska ainakin näillä näkymin hän olisi menossa ruotsinkieliseen päiväkotiin. Täällä Pohjanmaan rannikkoseudulla molemmat kotimaiset kielet ovat vahvassa asemassa, ja yksi parhaista asioista mitä voi lapselleen tarjota on kielitaito, joka vielä tuolla ikää yleensä tarttuu kuin itsestään. Kun myös kotona puhutaan molempia kotimaisia, ei kielikysymystä tarvitse sen enempää tulevaisuudessakaan miettiä, mikäli hommat menevät kuten on ajateltu. ..ja nyt yhdenkään ankeuttajan ei tarvitse saivarrella, että "ei ne asiat ikinä mene niinkuin on ajatellut", sillä news flash; niinkin tapahtuu. :D Itseasiassa yllättävänkin usein, kun vain uskoo asiaansa.

Tämän kevään ohjelmisto on siis hyvinkin pitkälle selvillä, sillä muuttohommat ja muu siihen liittyvä touhu on aina oma projektinsa. Kotona on hiljalleen jo alkanut kaappien konmaritus - joka muuten sekin tuntuu kovasti olevan yleisesikin jälleen tapeetilla kiitos netflixin, josta nykypäivänä löytyy aiheesta kertova sarja - joten hyvä tästä vielä tulee. Vastahan me vuosi sitten muutimme, ja tässä välissä on ehditty kipata tavaraa niin kirppikselle, kuin vaatekeräykseenkin, joten voisi ainakin kuvitella homman olevan kutakuinkin hyvällä tolalla. Ehkä. Hyvin varma ehkä.

Kuvat: Pixabay