Kotiseuturakkaudesta ja luovuudesta

  Ellei jollekin ole jo tullut selväksi, niin olen varsinainen mestarifiilistelijä. Fiilistelen yhtä sun toista, ja jaksan ihastella ja tunnelmoida asioita, jotka ovat omaan silmään kauniita, kivoja tai muuten vaan mielekkäitä. Sanotaan, että tuoksut tuovat monesti muistoja, mutta minulla monet muistot liittyvät tiukasti erilaisiin tunnelmiin. Kun puhutaan vaikka joulusta, joka omasta mielestäni on jo ihan kulman takana - aattoon on alle kaksi kuukautta - mieleeni tulvahtaa heti tunnelmia ja fiiliksiä. Liitän  ne tiukasti jouluun, koska olen silloin niitä kokenut, ja pääsen niiden avulla kerta toisensa jälkeen kiinni samoihin tunnelmiin.

  Instagramin puolella ainakin on käynyt selväksi, että fiilistelen usein ja urakalla nykyistä kotiseutuani. Sen idyllisyyttä, kauniita, vanhoja taloja ja rakennuksia, hiekkateitä, kaunista kirkkoa ja sitä miten aamuisin saattaa nähdä auringon nousevan Kyröön suunnilta ja illalla taas painuvan takaisin taivaanrannan taa antaen horisontille hetkeksi taianomaisen hehkun. Rakastan sitä, että asumme maalla, mutta kuitenkin kymmenen minuutin ajomatkan päässä kaupungin keskustasta. Meillä saattaa kotoraitilla törmätä niin hevosiin, traktoreihin, kuin puimureihinkin, kuten monessa muussakin pitäjässä Pohjanmaalla.

  Olen kotoisin Vähänkyrön Tervajoelta, en siis kovin kaukaa, ja nykyisille sijoilleni olen päätynyt Vaasan ja Laihian kautta. Kovin isoa kierrosta en siis elämässäni ole noin niinkun maantieteellisesti tehnyt; sitäkin isomman matkan mitä elämänkokemuksiin tulee. En ikinä ole erityisesti tuntenut kuuluvani synnyinsijoilleni, tai että ne olisivat jotenkin niin lähtemättömästi osa minua, että kaipaisin sinne takaisin. Päinvastoin, olen huomannut että tunnen epämääräistä ja selittämätöntä ahdistusta aina, kun vierailen niillä kulmilla. Siihen on varmasti useampiakin syitä: Yhtenä se, etten ikinä ole varsinaisesti tuntenut kuuluvani sinne, ja toiseksi tragedia, mikä lapsuudenperhettämme ja kaikkia läheisiämme kohtasi reilut 15 vuotta sitten kevällä, kun pikkuveljeni väkivaltaisesti otettiin luotamme.

  Kun kotikylällä, jossa on lapsuutensa asunut, jonka kylänraitilla on pienestä pitäen pyöräillyt, ja naapurustossa, jossa on lapsena leikkinyt tapahtuu jotain niin kaueaa, kuin minulle ja meille tapahtui, ei ole ihme, että ympyrät muuttuvat entistä ahdistavimmiksi. Paikassa, jossa on koti, isovanhemmat lähes naapurissa ja lasten leikkipuisto siinä välissä, ei pitäisi joutua henkirikoksen uhriksi. Niin kuitenkin pikkuveljelleni kävi, ja se on mielestäni enemmän kuin validi syy siihen miksen varsinaisesti tunne synnyinseutuani kohtaan sen kummempaa vetoa ja kaipuuta.

  Vaasa on aina tuntunut kodilta. Nykyään sanonkin, että Vaasa on kotikaupunkini, vaikka lapsuuteni olen viettänyt jossain ihan muualla. Kävin lukion Vaasassa ja ylioppilaskesän jälkeen muutin kokonaan Vaasaan, jossa sitten vierähtikin reilu vuosikymmen. Kaupunki ei ole ikinä ahdistanut, vaikka pellonlaitaan sieltä sitten muutinkin. Laihiallekin,sinne pellonlaitaan siis, kotiuduin hyvin, mutta nyt viime keväisen muuton jälkeen tunnen olevani siellä, missä pitääkin. Ehkä kyse on ihmisistä, muistoista, tunnelmasta ja siitä millaisessa elämänvaiheessa on, ei niinkään ainoastaan fyysisestä paikasta, sillä nyt tuntuu kaikki muutenkin olevan kaikipuolin kohdallaan.

    Asun nyt yhdessä Suomen kauneimmistä kylistä, enkä tippaakaan liioittele sanoessani, että nyt olen siellä, missä pitääkin. Ennen Sulvaan - vai Sulvalle, kirjoitusasu on edelleen minulle pieni mysteeri? - muuttoamme olin vieraillut täällä ehkä viisi kertaa, joista yksi oli, kun kävimme katsomassa nykyistä kotiamme. Ensikerrasta alkaen tykästyin seudun kauneuteen ja idyllisyyteen, mutten ikinä ajatellut tänne muuttavani. Elämä kuitenkin kuljettaa, ja täällä sitä ollaan. Hyvä niin, sillä tämä todella tuntuu kodilta, ja ihastuneena kuljen pitkin kylänraittia sydän kallellaan milloin mistäkin. Tuntuu, että täällä on oma tunnelmansa - joka toki saattaa olla ihan pelkästään kirjoittajan omissa mielikuvissa ja ajatuksissa - enkä malttaisi odottaa, että pääsemme lähemmäs joulua ja kylälle syttyvät jouluvalot.

  Ei liene ihme, että samalla, kun kotiympyrät -ja kylä jaksavat ihastuttaa ja elämä on muutenkin mallillaan myös luovuus tuntuu saaneen uuden energiapiikin. Ihan kuin se olisi ollut jotenkin horroksessa ja nyt herännyt kunnolla eloon. Voi myös olla, että olen itse antanut sille luvan puhjeta hiljalleen loistoonsa ja lähemmäs sitä potentiaalia, joka on olemassa ja ikäänkuin on kytenyt pinnan alla. Täydessä loistossaan se ei missään tapauksessa vieläkään ole, mutta getting there; hitaasti mutta varmasti. Kuten kaikki asiaan vähänkin vihkiytyneet tietävät luovuus ja inspirtaatio ovat jatkuvaa aaltoliikettä. Luovuuden ja inspiraation aaltokin voi kuitenkin kasvaa millaisiin mittasuhteisiin tahansa, kun sitä vain ruokkii ja sille antaa mahdollisuuden. On huikea fiilis oivaltaa, että asun nyt ympäristössä, joka antaa tälle aallolle tilaa, aikaa ja eväitä kasvaa. Tässä samassa kauniissa ja idyllisessä ympäristössä sen on sitten hyvä myös kerätä voimia, kun se saavuttaa pohjan.

  Huolimatta siitä, että rakastan nykyistä kotiseutuani, en koe olevani mustasaarelainen, ehkä paremminkin sulvalainen, vaikkei sekään tunnu täysin istuvan. Jos jokin leima pitäisi lyödä, niin ehkä kaikkein luontevimmin tunnen olevani pohjalainen.

  Millaisia fiiliksiä teillä on koti -ja synnyinseudustanne?

Kynttilä pilvenreunalla oleville läheisille

Pyhäinpäiväviikonloppu kolkuttelee ovella, ja marraskuu näyttää sille mille kuuluukin: Synkkä sää, ei tietoakaan auringosta ja mieli tekee ainoastaan linnoittautua rakkaiden kanssa kotiin villasukat jalassa. Olen onnellinen ja onnekas, että voin niin tehdä; mitään muuta en tällä hetkellä halua enempää. Osa on kuitenkin joukosta poissa, ollut jo hyvän tovin. Ei ole väliä miten kauan, tai vähän, aikaa sitten on joutunut luopumaan, sillä jos sen on joutunut tekemään, se tuntuu kuin eiliseltä. Välillä tuntuu, että näinhän tämä on ollut aina, useimmiten kuitenkin ihmettelee ajan kulua.

Enkeliveljeni on ollut  ajatuksissani tänä syksynä enemmän, kuin toviin, ja olen kaivannut häntä enemmän, kuin pitkään aikaan. Sitä toivoisi voivansa soittaa ja kysyä neuvoa, mielipidettä ja apua. Onnekseni olen sen sortin ihminen, joka uskoo, tuntee ja aavistaa edesmenneiden läheisten kulkevan rinnalla, ja joka tulkitsee pieniä ympärillä tapahtuvia asioita merkeiksi noilta pilvenpäällä jo olevilta rakkailta. Kuulostaa ehkä hullulta, ehkä se sitä vähän onkin, mutta ajattelutapa lohduttaa, ja jokainen, joka on vastaavaa kokenut ymmärtää varmasti.

Itselläni on tapana miettiä mitä veljeni sanoisi mihinkäkin asiaan ja mitä mieltä mahtaisi olla. Mietin tottakai välillä myös millaista mahtaisi olla, jos kaikki olisi mennyt toisin, mutta nykyään vaiennan ne ajatukset varsin nopeasti, sillä mitäpä sitä jossittelemaan. Elämä on tässä ja nyt, ja ainoa asia, mitä edesmenneiden rakkaiden puolesta voimme tehdä, on elää; elää ja mennä eteenpäin, muistella ja pitää yhteiset tavat ja perinteet elävinä, mikäli se itsestä hyvälle tuntuu. Tiedän pikkuveljeni olleen sitä lajia, joka sanoisi, että älä murehdi. Hän ei olisi halunnut, että hänestä kannettaan huolta, tai ollaan surullisia. Niimpä en useimmiten olekaan, mutta ikävälle en voi mitään. Se on, pysyy ja elää; kuten pikkuveljeni sen mukana. <3

Tarkoitus ei ollut kirjoittaa nyyhky-postausta, mutta sellainen tästä nyt näytti muotoutuvan. Nyyhky tai ei, rakastakaa läheisiänne ja kertokaa heille, että ovat tärkeitä. Muistelkaa myös niitä enkeli-rakkaita, jotka ovat jo toisaalla, ja muistakaa nimenomaan niitä kivoja, hyviä ja hauskoja juttuja. Tämän biisin myötä - avaa muuten kyynelkanavat ihan joka kerta, kun kertsi lyö yli - hyvää pyhäinpäivää.

Kun kaipaus värittää kevättä

Enkeli-veljelleni.

Kaipaan sinua, kaipaan lähes päivittäin.
Kaipaan läsnäoloasi, nauruasi ja äänetöntä tukeasi.
Kaipaan tietoa siitä, että olet yksi elämäni tukipilareista,vaikka mitä tapahtuisi.
Kaipaan ystävyyttäsi, kuuntelevia korviasi ja suurta sydäntäsi.
Kaipaan samanlaista huumorintajuasi ja herkkää mieltäsi.
Kaipaan yhteisiä juttutuokioita ja yhdessä vietettyä hiljaisuutta.

Haluaisin sinut syliini, että voisin rutistaa lujasti.
Haluaisin jutella, nauraa ja iloita kanssasi.
Haluaisin valaa sinuun uskoa itseesi, sekä hyvyyteesi.
Haluaisin sinun tapaavan siskontyttösi ja hänen perheensä.
Haluaisin kertoa sinulle, että olen onnellinen.
Haluaisin, että olisit täällä iloitsemassa kesästä, lämmöstä ja valoisista öistä.

Uskon sinun tietävän ja näkevän miten paljon sinua kaivataan ja rakastetaan.
Uskon sinun tietävän, että sinua ei ikinä unohdeta, lakata kaipaamasta, tai rakastamasta.
Uskon sinun iloitsevan kanssamme, kun olemme iloisia, surevan, kun olemme surullisia.
Uskon sinun olevan onnellinen, kun näet meidän olevan onnellisia.
Uskon sinulla olevan hyvä.
Uskon meidän tapaavan taas, kun on sen aika.

Rakkaus on ikuista.

Kuva: Pixabay

Luopumisen vaikeudesta ja hetkessä elämisestä

Kirjoitin tämän tekstin joku päivä sitten, mutta parin viimepäivän aikana tämäkin on saanut jälleen uuden merkityksen maailman ja kotimaan järjettömyyksien takia. Lämmin osanottoni uhrien läheisille ja voimia ihan jokaiselle. <3

Kuulin alkuviikosta pysäyttäviä uutisia, jotka luoja kiitos osoittautuivatkin väärinkäsitykseksi ja joissa oli ainoastaan hippunen totta. Itseasiassa vähän enemmänkin, kuin hippunen, mutta jokatapauksessa helpotuksen humahdus löi lävitseni. Yläkerran isolle isännälle vaan terkut ja kiitokset. Tämän muutaman päivän aikana olen jokatapauksessa ehtinyt jälleen miettimään menettämistä ja luopumista monelta eri kantilta. Aihe on enkeliveljeni takia ja ansiosta varsin tuttu, mutta vanhemmuus on tässäkin asiassa tuonut uusi näkökulmia.

Koulujen alku ja monet muut oman lapsen elämän etapit saavat mielen niin haikeaksi, kuin kiitolliseksikin. Omasta "vauvastaan" on hellitettävä otettaan ja päästettävä koulutielle. Olen viimeisen viikon-kahden aikana lukenut useita some-postauksia aiheesta, ja katsellut kymmeniä ja taas kymmeniä kuvia pienistä koulutaipaleen aloittajista. Joku oli jopa haikeuden puristaessa sydämessä miettinyt miten sanonata "lapset ovat vain lainaa" pitääkään paikkansa. Pitäähän se, mutta eikö siinä tapauksessa kaikki ole vain lainaa; koko elämä ja kaikki siihen kuuluvat ihmiset? Itse en suostu ajattelamaan asiaa noin - ensinnäkin se on ihan liian vaikeaa ja musertavaa allerkirjoittaneen mentaliteetille - vaan mieluummin samalla tavalla kuin muutakin elämää: Asiat ja tilanteet muuttuvat, mikään ei pysy ikuisesti samanlaisena ja jokaisesta hetkestä on nautittava. Välillä (lapsi)arjessa tottakai kiukuttaa isompaakin ihmistä, eikä pienen simppaiitun uhmaillessa paljoa naurata tai tule ajateltua, että voi miten saan olla kiitollinen, että lapseltani löytyy tempereamenttia, mutta sehän on ainaostaan inhimillistä. Monesti seuraavassa hetkessä sitä kuitenkin havahtuu, pienen kiukkuilijan jo lauleskellessa ja touhutessa pehmolelujensa kanssa tai tullessa halimaan, miten hyvin kaikki onkaan ja miten kiitollinen saa juuri tästä hetkestä olla. Siinä hetkessä kannattaa imeä kaikki hyvä olo itseensä ja tallettaa nuo kallisarvoiset tunteet ja onnellisuus sydämeensä. Lapsen kanssa ja kasvaessa noita hetkiä tulee uusia ja jälleen uusia, ja toivottavasti siinä kohtaa, kun oma pikkumuru ei äitiä enää jokapäiväisiin asioihin tarvitse ja joskus aikanaan - onneksi omalla kohdallani kuitenkin vielä kaukana tulevaisuudessa - lentää pesästä, voi niihin hetkiin palata ja muistella lämmöllä ja onnellisena; ehkä silloin tällöin lapsen kanssa yhdessä. :) En ollenkaan sano, etteikö itsellä Neiti K:n joskus aloittaessa koulutaivaltaan äidille tulisi suru puseroon, mutta se on elämää, ja aina voi lämmöllä muistella menneitä hetkiä, kun vaan muistaa elää myös tässä ja nyt. Vaikea laji, myönnän.

Kuva lainattu Power of Positivityn fb-sivuilta

Ei kukaan lapsestaan kuitenkaan joudu luopumaan tämän kasvaessa, hellittämään otettaan kylläkin. Oma lapsi on aina oma lapsi, vaikka tapahtuisi dramaattisempiakin asioita, kuin koululaiseksi, teiniksi ja aikuiseksi kasvaminen. En minäkään esimerkiksi enkeliveljeäni menettänyt lopullisesti ole, hän on aina veljeni, vaikka kulkeekin rajan toisella puolella. Vaikka olenkin tämän oivaltanut, ei se siltikään vähennä sitä surua ja tuskaa, joka täyttää sydämen, jos miettii menettämistä ja luopumista lopullisemmalta kannalta, tässä hetkessä ja elämäntilanteessa. Alkuviikosta kuulemani ja onneksi vääriksi osoittautuneet uutiset koskivat juuri näitä lopullisemmalta tuntuvia asioita, mutta en mene aiheeseen sen enempää. Miksi ajatella asioita, jotka aiheuttavat pahaa mieltä, etenkin kun sen suurempaa syytä ei ole, ja vaikka jollain olisikin, niin se ei miettimällä siitä parane. Jälleen helpommin sanottu, kuin tehty, jos asia on ajankohtainen. Tiettyihin asioihin ei kuitenkaan yksinkertaisesti pysty varautumaan, eikä niitä pysty etukäteen miettimään tai tuntemaan halki, poikki ja pinoon. Erään lapsuudenystäväni äitiä siteeratakseni: "Antaa hevoosen tuumata, ku sillä on isoompi pää."

Pysy aina pikkuveljenä

Minulla on 2+2 veljeä: Pari "fuusioveljeä" - erihieno termi, vai mitä :) - sekä kaksi niinsanotusti by blood, joista toinen reippaat kymmenen vuotta itseäni nuorempi ja toinen muuttanut enkeliksi pilven reunalle 12 vuotta sitten. Enkeliveljeni kanssa elin lapsuuttani ja kasvoin aikuiseksi, jaoin ilot, surut ja kaiken siltä väliltä. Huomattavasti nuorempi veljeni puolestaan seisoi vierelläni 10-vuotiaana, kun kohtasimme elämämme toivottavasti suurimmaksi jäävän tragedian ja saatoimme enkeliveljemme uudelle matkalle rajan toiselle puolen. Isoja asioita ja tärkeitä ihmisiä.

Oman lapsen syntymän myötä olen huomannut kaipaavani entistä enemmän, mikäli mahdollista, enkeliveljeäni. Paljon nuorempi veljeni on reilu parikymppinen, joten elämäntilanne on melkolailla erilainen ja parikymppisenähän sitä kuuluukin elämässä vain pitää ja päästää, nauttia vapaudesta, uusista jutuista ja tehdä typeriä(kin) päätöksiä. ..koska näin kolmekymppisenähän niitä kyseenalaisia päätöksiä ei enää tee, tai myöhemminkään elämässä. :D Kaipaan enkeliveljeni seuraa, tukea ja olkapäätä. Hänen mahdollista perhettään ympärillemme ja elämäämme. Olisi kiva tehdä juttuja yhdessä, porukalla. Katson välillä hiukkasen kateellisena ystävieni somessa jakamia kuvia, joissa he ovat sisarustensa, ja ehkä heidän perheidensä, kanssa milloin missäkin ja toivon - ja tiedänkin - heidän osaavan arvostaa sitä, mitä heillä on. Muistakaa kaikki tekin arvostaa!

Näin lomaillessa nämäkin asiat jotenkin korostuvat ja on hyvää aikaa miettiä miten kivaa olisi, jos neiti K saisi painella menemään serkkujensa kanssa - sisaruksista puhumattakaan - ja oppi heiltä milloin mitäkin, hyvässä ja pahassa. Pikkumimmi näyttää olevan varsin sosiaalinen tapaus ja nauttii selvästi muiden lasten seurasta ja on porukassa, kuin kala vedessä. :)

Sisarukset ovat voimavara, monesti elämämme ensimmäisiä ystäviä, jotka parhaassa tapaukessa jäävät jopa sydänystäviksemme ja tukipilareiksi elämän varrelle. Mikäs sen parempaa lapsellekaan, kuin leikkikaveri vähän kuin omasta takaa. Toki on toisinkin; löytyy myös niitä, jotka eivät sisarustensa kanssa syystä tai toisesta ole tekemisissä, ja omasta näkökulmastani ja kokemusteni perusteella se on aika surullista. Tarinoita on monenlaisia; niin monia, kuin on ihmisiäkin ja kaikki tekevät, kuten parhaaksi katsovat. Niin tai näin, kunhan lapselta ei viedä oikeutta sisaruksiin - enkä nyt todellakaan, millään muotoa viittaa yksilapsisiin perheisiin - sillä joissain vaiheessa elämää sisarukset ovat niitä luottotyyppejä, jotka opettavat, puolustavat ja välillä kiusaavatkin. Jos olemme oikein onnekkaita, he ovat sitä koko elämämme ajan. :)

Tämä ei ole mikään nyyhkis-nyyhkis-postaus, vaan havaintoja ja tuntemuksia matkanvarrelta. Ajatuksia pilvenreunalle! <3