Onnellisuuslista

  Anna Vihervaarasta kirjoitti jokin aika sitten blogissaan onnellisuuslistasta. Omiin korviini moisen listan kokoaminen kuulosti juuri siltä, kuin sen tarkoitus onkin: Kirjoita ylös mikä tekee sinut onnelliseksi, myös ja etenkin kaikki ne pienet asiat, ja onnellisuutesi lisääntyy. Ei välttämättä ainoastaan siksi, että olet kirjoittanut ne paperille, vaan koska sen jälkeen sinun on helpompi lähteä pyrkimään tietoisesti kohti niitä asioita ja nauttia niistä täysin siemauksin silloin, kun ne ovat käsillä.

  Omalla kohdallani vuosi on alkanut vähän takkuisesti, eikä vähiten flunssan, influenssan ja sen jälkitaudin takia, joten nyt jos koskaan on paras hetki miettiä mitä sieltä omalta onnellisuuslistalta löytyykään. Toisaalta viime viikkoina meillä on myös juhlittu urakalla, sillä neidit K ja W ovat täyttäneet vuosia ja synttäreitä on vietetty useampana viikonloppuna, joten ihan pelkkää takkuakaan elo ei ole ollut. Nyt, kun helmikuukin on jo ehtinyt kääntyä maaliskuuksi ja saa luvan kanssa fiilistellä kevättä on sekä vointi, että meininki jälleen paranemaan päin.

  Niin tai näin, onnellisuuslistalle on aina hyvä aika, ja minun listaltani löytyy ainakin seuraavat asiat:

Olen onnellinen kun...

...saan välillä olla yksin omien ajatusteni kanssa ja maadoittaa itseni tähän hetkeen.

...saan viettää aikaa perheeni kanssa.

...kuuntelen pikkuneitien kikatusta ja yhteisiä touhuja.

...neiti K tepsuttelee aamuisin herättämään minut ja kapuaa unesta lämpimänä viereeni peiton alle.

...on aikaa kirjoittaa ja kuvata.

...tunnen olevani oikealla tiellä yrittäjyyteni suhteen.

...saan istua hiljaisessa talossa, seuranani ainoastaan kahvikuppi ja katsoa miten aurinko nousee.

...on lämmintä ja aurinkoista.

...saan nukkua neiti K:n kanssa kylki kyljessä.

...saan kaivautua elämäni miehen kainaloon.

...tiedän, että voin luottaa tähän hetkeen ja ihmiseen rinnallani.

...saan suunnitella reissuja ja retkiä; pieniä, tai isoja.

...saan maleksia kaupungilla tai kirppiksellä ilman kiirettä.

...tiedän, että ei ole kiire minnekkään.

...saan laittaa kotia.

...saan katsoa takkatulta.

...huomaan, että osaan jälleen haaveilla kunnolla ja isoja.



  Siinäpä niitä, isoja ja pieniä asioita. Millaiselta teidän lista näyttää?

Mitä tapahtui vuosikymmenen lopulla?

  Pikkuponit ovat viettäneet hiljaiseloa viimeiset pari kuukautta ja siinä välissä on ehtinyt tapahtua vaikka ja mitä! Vuosi on vaihtunut uudeksi, vuosikymmen seuraavaksi, lumi ehtinyt sataa maahan ja sulaa pois ainakin puolenkymmentä kertaa ja minä olen perustanut yrityksen! Kyllä, luitte oikein! Mietintämyssyssä vuosikausia muhinut ja muutamaan kertaan muotoaan muuttanut haave ja idea konkretisoitui vihdoin ja yritykseni, viestintätoimisto E2K Communications, näki päivänvalon joulukuussa. Fiilis on sanoinkuvaamattoman hyvä, ja olen äärettömän onnellinen, että otin vihdoin tämän askeleen ja alan toteuttaa työelämän unelmiani. Olen edelleen myös päivätöissä, joten ihan täyspäiväiseksi yrittäjäksi en sentään kertalaakista heittäytynyt, vaikka ajatuksena se kiehtookin. Mennään kuitenkin asia kerrallaan.

  Tavoitteita yrityksen suhteen kuitenkin on asetettu, ja ensimmäinen sellainen on saada oma bisnes pyörimään siihen malliin, että kesän jälkeen olisi mahdollista vähentää tunteja päivätyössä. Täyspäiväiseksi yrittäjäksi ryhtyminen on vielä verrattain kaukana - vaikka who knows millaisia tilaisuuksia tässä matkanvarrella eteen tulee! - ja aina palkkatöissä olleena ajatus paitsi kutkuttaa,  myös hieman pelottaa. Se on kuitenkin mielestäni ainoastaan tervettä, ja aikahan sen näyttää miten se elämä eteenpäin vie. En sano "ei" millekään vaihtoehdolle tai kombinaatiolle, oli se sitten täyspäiväinen yrittäjyys, tai yrityksen ja palkkatöiden yhdistämien.

  Mikä sitten kannusti perustamaan oman yrityksen, paitsi intohimo ja inspiraatio sen tekemiseen, minkä parhaiten osaa, ja mikä ei varsinaisesti edes tunnu työltä? Veikkaan, että moni yrittäjä, tai sellaiseksi aikova vastaa hyvin samalla tavalla: Vapaus. Vapaus suunnitella omat työaikansa, sekä omassa tapauksessani myös paikan, josta duunit hoitaa. Nykyteknologian aikakaudella fyysisesti jossain tietyssä paikassa ei alallani tarvitse monenkaan asian takia olla, vaan lähes kaiken voi hoitaa mistä tahansa. Yksi tavoitteistani on luoda sellainen bisnes, joka ei ole tiukasti aikaan, eikä paikkaan sidottu, vaan hommat pystyy joustavasti ja omien aikataulujen mukaan hoitaa vaikka jostain auringon alta, jos niikseen tulee.

  Etätyö ja kotitoimisto, miksei liikkuvakin toimisto tarpeeksi inspiroivassa tilassa, ovat minulle oikea tapa ja ympäristö tehdä töitä ja huomaan jatkuvasti viihtyväni huonommin ja huonommin avokonttorin sykkeessä. Keskellä touhua ja tohinaa tuntuu, ettei mistään saa oikein kunnolla kiinni, eikä keskittyminen ole sataprosenttista. Mitä selvemmin sen huomaa, sitä huonommin tuntuu saavan tekemisen punaisesta langasta kiinni keskellä toimistomeininkiä. Toiset viihtyvät sellaisesssa ympäristössä; jatkuvassa sosiaalisessa tilanteessa, hälinän ja tekemisen meiningin keskellä, mutta itse huomaan olevani sellaiselle työskentelytilalle aika allerginen. Onneksi on olemassa neukkareita ja hiljaisia huoneita, joihin kaltaiseni rauhaa tarvitsevat anti-avokonttorilaiset voivat paeta. Oman yrityksen pyörittämisessä on sekin hyvä puoli, että oman työtilansakin voi valita sen perusteella, mikä parhaimmalta tuntuu.

  Mitäs muuta loppu -ja alkuvuoteen on kuulunut, kuin yrityksen perustaminen? Ainakin vietimme ensimmäisen joulumme uudessa kodissa. <3 Olin koko jouluviikon vapaalla, ja muutenkin pitkin joulukuuta tehnyt valmisteluja aattoa ja pyhiä varten, joten viimeisinä päivinä ennen joulua ei liiaksi tarvinnut hötkyillä. Vietimme koko joulun kotona, joka päivä vähän eri kokoonpanoilla. Vapaat tulivat tarpeeseen ja menivät todellakin toteen. Joulupäivänä saimme jopa lunta - jälleen yksi vuorokauden mittainen minitalvi :D - ja pikkunaisten riemuksi takapihalle syntyi talven ensimmäinen lumiukko. Heti pyhien jälkeen kävimme neiti K.n kanssa katsastamassa Frozen2-leffan, jonka ansiosta meillä vietään tässä kuussa 5 -ja 3vee synttäreitä Frozen2-teemalla. Tietysti. Jotkut saattavat muistaa, että meillä on juhlittu Frozen-synttäreitä on myös pari vuotta sitten, mutta uusi leffa, uudet teema-synttärit. Toki soon-to-be neiti 5veen mieli on pallotellut Frozen2 -ja merenneito-teeman välillä viime aikona, mutta onneksi on aina seuraavat synttärit. Rakastan suunnitella teemajuhlia - ja juhlia yleensäkin - ja haaveilen, että joskus lähitulevaisuudessa voisimme järjestää ystäville vaikkapa tuparit.

  Vuoden alku sen sijaan on ollut hieman takkuinen. On ollut ärhäkkää poskiontelotulehdusta ja kaikenlaista pienempää vaivaa. Nyt tammikuu kuitenkin on lusittuna, joten tervetuloa helmikuu ja toivotaan, että takkuisuudet ja pikkuvaivat jäivät vuoden ekaan kuukauteen. Yritän jatkossa pitää myös Pikkuponit ja Yksisarviset paremmin kartalla ja saada tännekin sisältöä vähintäänkin kuukausittain.

  Miten teidän vuosi on alkanut, ja joko on muita keväänodottajia, kuin allekirjoittanut?

Elokuun elämää

Sinne heilahti elokuu saarikaudenpäättäjäisrakettien paukkuessa jo pimenneelle yö- (oikeasti ilta-)taivaalle. Monet sanovat, että saari-, huvila-, tai mökkikaudenpäättäjäiset, joita jossain päin Suomea myös Venetsialaisiksi kutsutaan, ovat ehkä vuoden "vaasalaisin" juhla. Kaikki, jotka ovat yrittäneet tuona maagisena viikonloppuna löytää kyseisestä kaupungista esimeriksi auki olevaa ravintolaa tietävät mitä tarkoitan. Sama pätee myös juhannukseen: Kaupunki hiljenee, suorastaan autioituu, ja monet ravintolat pitävät ovensa visusti kiinni ihmisten paetessa mökeilleen viettämään viikonloppua.

Niin tai näin, elokuun viimeinen viikonloppu on mielestäni kesän virallinen päätös, ja sen jälkeen syksy saa alkaa. Pidän näistä enemmän tai vähemmän virallisista juhlapyhistä, jotka vuotta rytmittävät ja vaikka suuria suunnitelmia ei juhlien kunniaksi olisikaan, on aina kiva koristella kotia ja laittaa hyvää ruokaa. Pienet lapset ovat kiitollista yleisöä, ja juhlatunnelman luomiseen riitti hyvin viikonloppuna kauniin väriset kynttilät ja muutama ilmapallo.


Zen-fiilis, back to basics ja kohti unelmia

Mitä elokuusta sitten jäi käteen? Ainakin hyvä ja rauhallinen fiilis. Kuukausi oli jotenkin maadoittava ja rauhoittava arjen alkamisineen ja rutiinien kohdilleen loksahtamisineen. Tuntuu, että oma keho ja mielikin ovat paremmin tasapainossa taas, kuin aikoihin ja kesälomalla löytyi uudelleen itselle sopivat perusjutut: Oikeanlainen ruokavalio, vähemmän sokeria, enemmän unta ja liikunnalla stressaamisen lopettaminen. Tuntuu, että liikuntakertojen kalenteriin aikatauluttumainen ei vain nyt ilman stressiä onnistu, joten päätin lopettaa koko touhun. En liikuntaa, vaan aikatauluttamisen. Nyt yritän käydä pilateksessa kerran viikossa ja tehdä muutaman joogaharjoituksen kotona. Lenkille lähden, jos sopiva rako löytyy, mutta ellei, niin en ota siitä stressiä. En ole niitä ihmisiä, jotka lapsen nukkumaanmenon jälkeen lähtevät lenkkipolulle, vaan mieluummin valitsen esimerkiksi juuri joogan, joka vielä muutamia vuosia sitten oli mielestäni ehkä maailman tylsintä. Olen ajatellut asian niin, että niille muillekin liikuntamuodoille on aikaa sitten, kun lapsi kasvaa ja liehuu omissa menoissaan. Siihen saakka haluan nauttia hänen seurastaan syyllistämättä itseäni taas väliin jäävällä treenikerralla.

Takataskuun elokuulta jäi myös nappiin onnistuneen muumireissun muistot ja yöpyminen maailman ihanimmalla Tammiston Tilalla, josta viime viikolla kirjoitinkin. Lasten kanssa reissussa oleminen voi olla välillä vähän hasardihommaa, mutta parhaimmillaan syntyy paljon uusia, ihania muistoja, joihin arjen keskellä on kiva palata.

Neiti K aloitti elokuussa myös uudessa hoitopaikassaan, ja on viihtynyt paremmin, kuin ikinä osasin odottaa. Tuntuu, että neidin sopeutuminen uuteen hoitopaikkaan on saanut itsenikin kotiutumaan kulmillemme jopa vielä paremmin. On aika kiva fiilis aamuisin ajella kaunista kylänraittia pitkin ja saada itsensä kiinni hymyilemästä sille, että me todellakin asumme täällä kauniissa ja idyllisessä ympäristössä.

Elokuussa saimme pihahommiakin taas pari pykälää eteenpäin, ja ympäristö alkaa näyttää jo ihan siistiltä. Aika hyvä fiilis siitäkin. Jahka hommat tältä syksyltä saadaan pakettiin, on ensi keväänä kiva jatkaa.

Arki on alkanut myös muulla perheellä, ja ettei tekeminen vain lapsiperhearjen, työelämän ja kodinlaittamisen lisäksi kävisi pitkäksi, aloitti mies viikonloppuihin painottuvat opinnot. Itse puolestani teen jatkuvaa ajatustyötä sisällöntuottamis-bisnekseen liittyen, mutta antaa asian vielä vähän muhia. Pyörittelen ajatusta omasta firmasta, päivätyön oheen toki, mutta tässä vaiheessa kevytyrittäjyys tuntuu vielä luontevammalta ja järkevämmältä vaihtoehdolta. Kohti unelmia jokatapauksessa!

Millainen elokuu teillä oli?

Tammiston tila - kauneuden ja kiireettömyyden koti

Piipahdimme pari viikkoa sitten koko perheen voimin Naantalissa, muumiperheen hoodeilla. Etsiskelin jo keväällä meille sopivaa ja mieluista majoitusvaihtoaehtoa, sillä näissäkin hommissa nopeat syövät hitaat ja viimeksi mainitut saavat yöpyä tasan siellä, missä tilaa sattuu olemaan. En oikein itsekään tiennyt, mitä etsin, mutta sen tiesin, ettei pieni hotellihuone neljälle hengelle kiskurihintaan kiinnostanut. Airbnb on aina hyvä vaihtoehto, mutta hintataso on joissian kaupungeissa kivunnut jo lähes hotellihintoihin, eikä Naantalista äkkivilkaisulla löytynyt  meidän tarpeisiimme juuri tuohon ajankohtaan sopivaa ratkaisua.

Kartoittaessani vaihtoehtoja törmäsin Naantalissa sijaitsevaan Tammisto Tila-nimiseen majoitus -ja juhlapalveluun, josta oli muumien saarelle ja Naantalin vanhaan kaupunkiin muutama hassu kilometri. Tammiston Tila näytti jo kuvissa todella kauniille, mutta tämä on ehdottomasti niitä paikkoja, jotka pitää nähdä ja kokea, että kaikki upeat yksityiskohdat pääsevät oikeuksiinsa ja kiireettömyyden voi aistia. *tähän sellainen sydämet silminä-hymiö*

Henkeäsalpaavan kaunis miljöö kutsuu luokseen

Konkkaronkkamme pääsi perille illansuussa, kun lämpömittari näytti edelleen yli 20 astetta, aurinko paistoi ja ilma oli tyyni. En ikinä olisi arvannut ajaessamme asfaltoituja teitä pitkin, että omakotitaloalueen laitamilta löytyisi tämä mieletön maalaiskartano, jonka pihapiirissä oli muutamia pieniä mökkejä, lukemattomia omenapuita, lammasaitauksessa kolme lammasta, puutarhaan ripoteltu kauniita, maalaisromanttisia tuoleja, pöytiä ja penkkejä kiireetöntä istuskelua varten, sekä ties mitä muita kauniita ja loppuunastimietittyjä ratkaisuja. Olin kuin lapsi karkkikaupassa kulkiessamme puutarhan vierustaa pitkin etupihalle ja pääsisäänkäynnille, sekä kavutessamme yläkertaan, jossa huoneemme sijaitsi. Ja millainen huone! Voi pojat, siinä jäi pienet ja nykyaikaisen pelkistetyt hotellihuonekopperot kirkkaasti kakkoseksi. Huone oli kaunis ja tilava, ja olisi soveltunut isommallekin porukalle. Huokailin ihastuksesta katsellessani ympärilleni ja jokapaikasta tuntui löytyvän mitä kauniimpia yksityiskohtia ja sisustusratkaisuja. Turhaan ei paikan emäntä, Anu Vaissi-Harismaa, tee majoitus -ja juhlapalvelun pyörittämisen ohessa myös keittiö -ja sisustussunnittelua. Esteettisyys oli vahvasti läsnä kaikkialla ja kaltaiseni ihastelija oli hetkessä silmät sydäminä.

Majoituimme siis yhdessä satavuotiaan päärakennuksen neljästä perhehuoneesta, ja hintaan sisältyi myös maittava aamiainen. Kattaus ja esillepano olivat todella kauniit, joten esteetikko sisälläni huokaili ihastuneena myös aamiaispöydässä. Erityismaininta myös tilan omalle omenamehulle, joka maistui myös allekirjoittaneelle, vaikken varsinaisesti omenamehun ystävä olekaan. Neiti K:kin taisi kipata kyseistä mehua aamiaisella peräti kolme kupillista. Muita majoitusvaihtoehtoja olisi ollut muunmuassa mökkimajoitus, tai piha-asunnot, joista pihapiirissä löytyviä mökkejä olisi kiva joskus vielä testata.

Majoitusta, juhlia ja idyllistä tunnelmaa

Nimensä mukaisesti Tammiston Tilalla järjestetään myös juhlia, sekä kokouksia. Kaikessa kauneudessaan ja idyllisyydessään näkisin Tammiston täydellisenä häämiljöönä, sillä tämän romanttisempaa ja kodikkaampaa juhlapaikkaa saa hakea. Tilalla on mahdollista järjestää myös yritystapahtumia, kuten pikkujouluja tai tyky-päiviä.

Alunperin Tammiston päärakennuksen on rakennuttanut 1916 silloinen Naantalin kylpylän johtaja Atte Frank, ja mansardikattoinen rakennus on puhdaslinjainen kartanorakennus vuosisadan vaihteesta. Kartanohistoriaa tilalla ei kuitenkaan ole, vaan aikanaan Tammisto toimi viljalysmaatilana, ja on ollut saman suvan omistuksessa aina 20-luvulta saakka. Majoitustoimintaa Tammistossa on ollut 90-luvulta saakka, ja tilan nykyinen - ja järjestyksessään kolmas - emäntä Anu on pyörittänyt toimintaa vuodesta 2008. Tammisto on siis hänen lapsuudenkotinsa ja siksikin sisustamista ja kokkaamista rakastavan Anun silmäterä, jota hän on restauroinut omannäköisekseen talon historiaa kunnioittaen viimeiset 10 vuotta. (Lähde: Tammiston tilan nettisivut osoitteessa http://www.tammiston.com/ )

Tammiston tila sopii niin lapsiperheille, kuin aikuisessakin seurassa matkaaville, ja erityisesti niille, jotka haluavat nähdä ja kokea jotain kaunista ja rauhoittavaa. Turkuun Tammistosta hurauttaa vartissa, joten kovin kauas ei ytimestä tarvitse lähteä päästäkseen tähän pieneen palaan paratiisia. Suosittelen ehdottomasti vierailemaan Tammistossa, ellei muuten, niin pelkästään jo siksi, että saa ihailla paikan kauneutta ja tunnelmaa.

Tämä ei ole kaupallinen yhteistyö, ainoastaan innostunut hehkutus siitä, millaisiin ihaniin paikkoihin kotimaassa matkaillessa voi törmätä.

Lempeitä kesäpäiviä ja elokuun fiilistelyä

Sinne se vilahti jo lähes kokonaan, kesä. Keväällä sitä aina (muka) yllättyy miten varkain valoisuus on saapunut ja luonto puhjennut kukkaan talvihorroksen jälkeen. Samalla tavalla pääsee kesän ohi sujahtaminen yllättämään, joka ainoan kerran. No melkein joka ainoan, koska muistelisin, että viime vuonna kesä jatkui niin pitkälle syksyyn, että neljän vuodenajan ihmiselle ehti jo tulla ikävä syksyn rapsakampia kelejä. Mutta vain melkein. Nyt syksy on tuntunut ilmassa jo elokuun alusta saakka, ja vaikka kelit ovatkin vielä kohtalaisen leppeitä, on syysfiilis tullut jäädäkseen. Onneksi on vielä tovin verran kuitenkin kesää jäljellä, ja parinkympin lämpötiloja päästään hätyyttelemään, vaikka säätiedotus niitä sateitakin lupailee. Elokuussa on kuitenkin ne omat hyvät puolensa, ja vaikka valon lapsena rakastan kirkkaita aamuja, on iltojen hiipivä pimeys jo ihan tervetullutta.

Osa perheessämme vielä lomailee, mutta neiti K:n kanssa olemme palanneet arkijärjestykseen: Minä aloitin työt viime viikolla pehmoistakin pehmoisemman laskeutumisen turvin, mikä neljän viikon lomailun jälkeen oli ihan suotavaa. Suurempia kulttuurishokkeja ei lomamoodista hiljalleen työmoodiin siirtyminen ole aiheuttanut, vaikka illat venyvätkin edelleen vähän turhan pitkiksi. Jos ehtii todistaa melkein sysipimeän illan, tietää valvoneensa liian myöhälle.

Neiti K puolestaan palasi arkiaikatauluun tällä viikolla, ja samalla aloitti (jälleen) uudessa päivähoitopaikassa. Viime keväinen muutto tiesi myös tuttujen ja turvallisten hoitokuvioiden muutosta, mutta meille luvattiin paikka lähi-dagikseen vasta elokuulle. Asia harmitti ensialkuun kovasti, mutta onneksi pikkunainen on varsin sosiaalinen ja sopeutuvainen tyyppi, ja ehkä yksi muutos kerrallaan oli parempi. Neiti K kävi siis tekemässä kevällä kolmen kuukauden mittaisen pikavisiitin toiseen päiväkotiin, ja aloitti vasta nyt oman kylän ruotsinkielisessä dagiksessa. Keväällä neiti sujahti osaksi uuden porukan arkea varsin vaivattomasti, eikä tämänkertainenkaan aloitus näiden muutamien päivien perusteella ole takellellut. Nähtäväksi jää miten homma alkaa rullaamaan, kun ensi-innostus haihtuu, mutta fiilis on ainakin hyvä, eikä uusi kielikään tunnu täpinää himmentävän.

Pidin toista kertaa elämässäni neljä viikkoa kesälomaa yhteen pötköön, mutta toisin kuin viime vuonna, tämän kesän neliviikkoisen aikana emme käyneet Tukholmaa kauempana. Kummasti touhua ja tekemistä kuitenkin riitti, ja voi sanoa loman olleen juuri oikean mittainen. Kävimme laivailun ja lasten festareiden lisäksi muunmuassa junaillen Seinäjoella viettämässä kesäpäivää, Aava Kertun Kotitilalla ihmettelemässä ja paijaamassa eläimiä, uimassa, puistopiknikillä ja luuhailemassa turuilla ja toreilla. Kotonakin ehdittiin syventyä pihahommiin, joita riittää ennenkuin ympäristö alkaa näyttää omalle, mutta ainakin on päästy jo hyvään alkuun. Viime viikonloppuna kävimme vielä koko perheen voimin Naantalissa moikkaamassa muumilaakson väkeä, ja yövyimme ehkä yhdessä maailman sympaattisimmista paikoista, jossa ihailin ihailemasta päästyänikin kaunista miljöötä, nättejä yksityiskohtia ja yksinkertaisesti kaikkea ihanaa. Muuta siitä myöhemmin oman postauksen verran lisää!

Nyt ollaan siis päästy taas arkeen kiinni ja mielessä pyörii jos jonkinlaista ideaa ja visiota toteen menneen ja rentouttavan loman jälkeen. Miten teidän lomat sujui ja onko meininki arkeen paluun myötä leppoisaa vai kaoottista?

Lomafiilistä ja kiitollisuusharjoituksia

Useampi seuraamani bloggaaja on tällä viikolla kirjoittanut kiitollisuudesta ja haastanut miettimään omia kiitollisuuden aiheitaan. Näin on tehnyt ainakin Vihervaaran Anna, joka kertoi pitävänsä myös kiitollisuuspäiväkirjaa, sekä Start Living Your Best Life- Elisa. Koska kiitollisuus on postiivisuuden ja itseensä uskomisen ohella, noin muunmuassa, yksi lemppariaiheistani on tähän ehdottomasti tartuttava. Korvan taakse pitää jemmata myös ajatus kiitollisuuspäiväkirjasta, sillä idea kuulostaa hyvältä.

Neidit K ja W, sekä Ruttu-aasi

Kiitollisuuden aiheita tuntuu nyt juuri tässä kohtaa elämää olevan enemmän, kuin sielu pystyy pakahtumatta käsitellä, mutta yritän olla kuitenkin täpisemättä kuin lapsi karkkikaupassa. Tämä on ehdottomasti positiivinen ongelma, sillä ei tarvitse mennä kuin pari kuukautta taaksepäin, niin meininki oli ihan eri, kuin nyt, vaikka asiat olivat tasan yhtä hyvin. Kevään rutistus asuntokauppojen, pikarempan, muuton, kouluhommien ja kaiken muun kanssa veivät veronsa ja olin kevään korvalla todella uupunut. Kaikki tuntui raskaalta, pinna oli normaaliakin lyhyempi, eikä mikään uni tuntunut riittävän. Pikku breikistä huolimatta palautuminen on kestänyt yllättävän kauan, sillä vasta juhannuksen aikoihin aloin tuntemaan oloni taas ihan oikeasti omaksi itsekseni, ja iloitseminen elämän pienistä asioista tuli jälleen itsestään. Keväällä ja alkukesästäkin vielä tuntui, että vaikka kaikki on paremmin, kuin ikinä ennen piti itseään suorastaan muistuttaa siitä, sillä tasainen harmaus pään sisällä ei meinannut ottaa hälvetäkseen. Nyt ollaan kuitenkin taas plussan puolella, ja spontaanit ilonpuuskat tulevat ja menevät entiseen tapaan.

Eläinten vanhainkoti Wanha Markki

Kiitollisuuden aiheita nyt juuri, tässä hetkessä - perheen, terveyden ja ystävien tottakai - lisäksi on monia; pienempiä ja isompia, pinnallisempia ja suurempaan mittakaavaan vaikuttavia, tässä hetkessä ilostuttavia ja jo valmiiksi täpisytyttäviä, vaikka siintävätkin tulevaisuudessa.

Neiti K. Tuntuu, että pakahdun päivittäin sen rakkauden edessä mitä tunnen tuota pientä ihmistä kohtaan. Tyyppi on nykyään - vielä enemmän jos mahdollista - yhtä hymyä ja meneillään on ihanan seesteinen, onnellinen ja kiukuton vaihe. Myös jutut ovat äärettömän mielenkiintoisia ja joka päivä saadaan aikaiseksi hyviä keskusteluita. Uteliaisuus on ehtymätöntä ja uudet asiat kiinnostavat. En voisi olla onnellisempi tuosta tyypistä. <3

Neiti W. W-tyyppi on varsinainen tättähäärä ja neidillä tuntuu olevan loistava huumorintaju. Siskokset tulevat juttuun koko ajan paremmin ja paremmin, ja viihtyvät toistensa seurassa ja leikeissään jo ilman jatkuvaa draamaa ihan kiitettäviäkin aikoja. Myös Neiti W:n puhumaan opettelua on ihanaa seurata, sillä tyyppi sekoittaa iloisesti molempia kotimaisia ja esimeriksi hampaidenpesun yhteydessä muistutus "inte syädä" hammastahnaan liittyen aiheuttaa aina pienen onnenpurskahduksen -ja pakahtumisen. <3

Oma koti. Tämä vaan on jotain ihan parasta. Niin sisällä, kuin ulkonakin riittää puuhastelemista vielä pitkäksi aikaa, että kaikki näyttää omalta, mutta nyt kaikki mitä tehdään on itselle. Välillä tuntuu, että täällä naapurustossa ollaan kuin omassa pienessä kuplassaan, ja kai se vähän niin onkin.

Valo ja vihreys. Do I need to say more?

Uusi kamera. Täpisytyttää jo valmiiksi, vaikken olekaan vielä opiskellut uuden olympukseni saloja, mutta miten siistiä; vihdoin kunnollinen kamera!

Ensi kesän Provinssi. Kyllä, luitte oikein; ensi kesän Provinssi. :D Eihän siihen ole, kuin vaatimattomasti 51 viikkoa aikaa, mutta mitä pienistä. Ihastelin viime viikonloppuna Provinssi-fiilistelyjä joka puolelta somea, ja erityisesti miellytti Notes on a Life-Stellan insta-stoorit. Niitä, sekä ystävien ja tuttavien festarimeininkejä katsoessa päätin, että voisi ehkä tässä vaiheessa jo valmistella ensi kesän Provinssia, koska olisi niiiiiiin hienoa päästä fiilistelemään ihmisten juhlaa pitkällä kaavalla ja kiireettömästi. Otin siis ja varasin hotellimajoituksen festarialueen kupeesta kesäkuulle 2020. Nyt ei ainakaan jää suunnittelemattomuudesta kiinni, mikäli ensi vuonna Törnävälle mielii festarifiilikseen.

Loma. Viimeinen työpäivä ennen neljän viikon kesälomaa alkaa olla päätöksessään ja saan kirmata kesälaitumille. Ihanaa jäädä kesälomalle, kun olo ei ole kaikkensa antanut ja jaksaminen nollissa. Neiti K lomailee jo nyt, ja ensi viikosta alkaen saamme nauttia kesäpäivistä yhdessä. Kalenteriin on pitkien, hitaiden aamujen lisäksi piirretty ainakin Hevisaurus-keikka, laivareissu, junaretki, road trip ja kotikaupunkilomailua. Loppukesästä otamme suunnaksi koko sakilla vielä myös Naantalin ja Muumimaailman.

Kunnostettu pyörä. Muutaman vuoden totaaliseen unohdukseen jäänyt polkupyörä on jälleen elävien kirjoissa! Kiitokset siitä isommalle rakkaalle. <3 Olin jo unohtanut miten paljon pyöräilystä pidänkään, ja toissailtaisella fillarilenkillä tuumailin, että juoksulenkit taitaa useammin ja useammin vaihtua fillarilenkkiin. Kaiken lisäksi nykyiset kotohoodit ovat niin kauniit, että rantaviivaa pyöräilee enemmän kuin mielellään edestakaisin. ..tosin voisihan sitä juostakin, mutta öhöm, nyt kiinnostaa pyöräily enemmän.

Postauksen kuvat ovat otettu viime viikonlopun retkeltä Ylistaron Wanhalta Markilta, johon kannattaa ehdottomasti käydä tutustumassa, ellei paikka entuudeestaan ole tuttu! Wanhalta Markilta löytyy eläinten lisäksi kahvila, vanhaan puimuriin tehty pehmis-kioski, vaatteita ja laukkuja, sekä pientä sisustustavaraa. Suosittelen lämpimästi!

Let the dreams come true!

Koko aamupäivän pidättelin ilon kyyneleitä, yritin hillitä väkisinkin ulos pyrkiviä hihkaisuja ja parhaani mukaan tsemppasin itseäni olemaan herkistymättä liikaa. Avokonttorin sydämessä liikaa hillumista ei välttämättä arvosteta, joten yritin käyttäytyä kuten (suomalaisen) smart officen kulttuuri edellyttää. Enkä siis ainoastaan yrittänyt, vaan onnistuinkin, kun tarpeeksi pinnistelin ja purin tuntojani tänne blogiluonnoksiin.

Mutta asiaan, minulle selvisi aamulla, että pikkuveljeni on saanut töitä alalta, johon on jo pitkään pyrkinyt. Eikä mistään ihan pienestä putiikista, vaan sellaisesta, johon täällä Suomenmaassa on pienoinen lottovoitto saada jalkansa ovenväliin. Ja arvatkaa mitä? Sen ilon, riemun ja innostuksen lisäksi meinaan pakahtua ylpeydestä! Veljeni on jo vuosia tähdännyt alalle, käynyt kouluja, tehnyt omia ja muiden projekteja ja vihdoin alkaa kova duuni tuottaa ihan konkreettista tulosta. Tottakai matka on hänellä vasta alussa, mutta tämä on tärkeä steppi ja olen sanoinkuvaamattoman ylpeä, että hän on päämäärätietoisesti tavoitellut unelmiaan ja mennyt eteenpäin, vaikka välillä on saattanut takapakkiakin tulla. Joten suurensuuret onnenpotkut, -halaukset -ja toivotukset velimiehelle tätäkin kautta, olen ylpeä sinusta! <3

Tästä pääsenki erittäin pätevän aasinsillan avulla yhteen lemppariaiheistani: Seuraa aina unelmiasi. Meistä on varmaan useimmat kasvatettu siihen, että työ on työtä ja on pelkkää plussaa, jos siitä myös nauttii. On tottakai painotettu, että etsi sellainen ala ja työ, joka oikeasti kiinnostaa. Siinä tuleekin se ensimmäinen kompastuskivi: Kuinka moni oikeasti tietää 16-20-vuotiaana mitä "isona" haluaa tehdä. Toiset tietävät, useimmat varmaan eivät, ja monesti voi käydä myös niin, että totuus jostain alasta ja työstä on ihan toista, kuin mitä on kuvitellut. Asioiden tietynlainen romantisointihan kuuluu ihmisluontoon ja mielestäni ihan hyvä niin; on ihan hyvä katsella maailmaa ruusunpunaisten lasien takaa, kun vain tiedostaa, että kaikki ei niin tee. Totuus voi olla tarua karumpaa riippuen silmillä olevien lasien sävystä, tai siitä miten sitä osaa mukauttaa aina tilanteen mukaan.

Sitten on meitä, jotka parikymppisenä, tai jo silloin 16-kesäisenäkin tiesivät mitä haluavat, mutta tapahtui elämä, ja unelmien tavoittelu jäi. Tai sanotaanko, että löytyi vaihtoehtoisia varaunelmia, jotka eivät sitten olleetkaan itseä varten, vaikka niin halusikin uskoa, kun sen polun päätti katsastaa. Onneksi ikinä ei ole liian myöhäistä alkaa jahtaamaan, seuraamaan ja toteuttamaan omia unelmiaan ja haaveitaan, vaikka elämäntilanne ei ehkä esimerkiksi näin kolmen ja neljänkympin välissä niin joustava enää olekaan. Joustoa tulee lasten kasvaessa kuitenkin kokoajan lisää ja jos vain intoa ja jaksamista löytyy, on kaikki järjestelykysymyksiä. Jaksaminen ainakin omalla kohdalla toki vahvasti korreloi suoraan lasten iän, ja elämäntapahtumien kanssa; aina ei vaan ole hyvä hetki tarttua täysillä toimeen, mutta se ei tarkoita sitä, että unelmiaan pitäisi haudata ja unohtaa.

Kaikki-heti-mulle-nyt-ihmisenä on ollut vaikea ymmärtää ja sisäistää, että kurssin muutos ja oman unelman liepeestä kiinni saaminen tapahtuu pikkuhiljaa, ja kaikki sen eteen tehty työ vie oikeaan suuntaan, vaikka tuntuisikin, että polkee paikallaan. Aivan niin, se mistä itse paasaa ja toitottaa, että "pienin askelin oikeaan suuntaan" onkin omalle kohdalle osuessa kovin vaikea ymmärtää ja pitää mielessä. Näinhän se useimmiten menee; asioista on helppo puhua ja neuvoa, vaikeampaa on oikeasti tehdä kuten "opettaa" (tämä on osoittautunut erittäin todeksi myös lapsenkasvatushommissa, öhöm).

Päätin kolmisen vuotta sitten pitkän puntaroinnin jälkeen perustaa tämän blogin, koska halusin kirjoittaa muuallekin, kuin pöytälaatikkoon. Siinä vaiheessa en ehkä ajatellut, että blogi voisi oikeasti toimia referenssinä siitä, millainen kirjoittaja olen, jos joskus haluaisin viedä siihen liittyvää unelmaani eteenpäin. Töitä voi siis oman haaveensa eteen tehdä tiedostamaankin, ja kaikki on ehdottomasti kotiinpäin.

Digimaailma ja sosiaalinen media luovat valtavasti mahdollisuuksia, uusia ammatteja syntyy sen ympärille jatkuvasti lisää. Vaikka ei ihan selvillä olisikaan mikä mahtaisi itselle olla se omin juttu, mitä väylää pitkin osaamistaan tuoda esiin ja itseään totetuttaa, kannattaa kuitenkin asioiden hyväksi tehdä jotain. Pienepieni ajatuskin siitä, mikä olisi itselle se ydinasia, jonka ympärille rakentaa ja mistä lähteä liikkeelle, riittää. Pääasia on, että lähtee liikkeelle, matkanvarrella voi sitten tarkistella suuntaa, ottaa mukaan mahdollisesti kumppaneita, hypätä isomman seurueen matkaan, tai päättä jatkaa seikkailuuaan ominpäin. It's not only the destination, it's also the journey.

Haaveiden tavoittelu ei tietenkään rajoitu ainoastaan ammatillisiin juttuihin, vaan koskee ihan jokaista elämän osa-aluetta. Oli se sitten unelmien koti, ammatti, harrastus, reilu panostus omaan hyvinvointiin, perhe, lasten kanssa kokemusten kartuttaminen, mitä ikinä; tartu toimeen ja tee asioiden hyväksi jotain. Ajatustyökin lasketaan, siitä se kaikki lähtee!

Ps. Muistelin, että otsikon mukainen ysärirallikin on olemassa ja google kertoi, että unelman toteutumisesta lauloi eurodance-hirmu DJ Bobo. Hahaa, muistoja, muistoja..!



Kuva: Pixabay

Mihin meni maaliskuu + konkarimuuttajan tipsit

Otsikon pitäisi oikeastaan olla "mihin meni maaliskuu ja melkein puolet huhtikuusta", sillä huhtikuu on niin sutjakkaasti lähtenyt käyntiin, suorastaan lentoon, että maaliskuun parhaimmistoa-postaus on jäänyt pahasti vaiheeseen. Parempi tietysti myöhään, kun ei milloinkaan, mutta pelottavasti huomaan alkavani pikkuhiljaa kuulua siihen ikä ihmisryhmään, joka taivastelee ajan kulumista joka käänteessä. Oikeasti maaliskuu ei nyt ihan huomaamatta päässyt ohi sukeltamaan, mutta kohtuullisen sukkelaan jokatapauksessa. Nyt voi jo ihan luvan kanssa hehkuttaa kevättä ja odottaa lämimämpiä kelejä ja lumen ja jään joukkopakoa, joka viime viikkoina onkin ottanut kiitettävän spurtin, poislukien tietysti tämän viikkoisen takatalven. Jonkinmoista räntäkökköä taivaalta satunnaisesti varmaan edelleen tiputtelee, mutta siihen kai näillä leveysasteilla pitää olla valmistautunut - ainakin henkisesti - suunnilleen juhannukseen asti.

Mutta asiaan! Maaliskuu tarjoili huippuhetkiä melkein urakalla, eikä vähiten uuden kodin ja muuttohommien myötä. Olemme päässeet kutakuinkin asettumaan uusille hoodeille, vaikka koti vielä repsottaakin vähän sieltä ja täältä, mutta sitä se taitaa tehdä enemmän ja vähemmän koko kevään ja kesän. Repsottaa taitaa olla ehkä hieman väärä sana, mutta tiedätte varmaan mitä tarkoitan: Ottaa tovin, jos toisenkin, että kaikki tavarat löytävät oman paikkansa puhumattakaan kaikesta muusta taloon liittyvästä pikkufiksauksesta. Tässä mennään nyt kuitenkin sillä meiningillä, että aikaa on koko loppuelämä fiksata ja puunata, joten pikkuhiljaa. Koskahan uskaltautuisi grillikaupoille ja avaamaan grillauskauden. :D

Tämä ei varsinaisesti kuulu kuukauden parhammistoon, mutta neiti K oli maaliskuussa viimeisen päivänsä hoitopaikassa, jossa viihtyi kokonaiset kolme vuotta; koko siihenastisen päivähoitotaipaleensa siis. Kolme vuotta on pitkä aika, ja kodinomainen ryhmis tarjosi turvallisen ja lämpimän päivähoitorupeaman, jota varmasti muistellaan pitkään ja hartaasti. Varsinkin äiti tuntuu herkistyvän kovin helposti, kun neiti alkaa juttelemaan Kissankulman lapsista ja hoitotädeistä. <3 Myös aamuisin on ikävä Kissankulman henkilökuntaa, joka tuli pientä hoitolasta ottamaan vastaan, että olo oli tervetullut.

Lomailimme neiti K:n kanssa muutaman päivän maaliskuun lopulla, ja vaikka mitään kovin kummallista ei tehtykään, päivät sujahtivat ohi vähän liian nopeasti. Onneksi seuraavaan lomaan ei ihan mahdottomasti viikkoja ole ja reilun kuukauden kuluttua pääsemmekin neiti K:n kanssa reissuun! Kesä on parasta aloittaa Väimeren rannoilta, niin myös tänä vuonna. Sitä ennen on tietysti pääsiäistä, vappua ja äitienpäivää, joten kivoja juttuja on kalenteri täynnä. Mahtuupa seuraaviin viikkoihin myös kauan kaivattu aikuisten viikonloppureissukin.

Top-osastoon menee myös se, että työelämässä alkuvuodesta meneillään olleet yt-neuvottelujen tulokset eivät koskeneet tiimiämme! Ei ollenkaan vähäpätöinen asia, ehdottomasti top-matskua.

Tämä lienee jokavuotinen ilmiö ja hihkumisen aihe, mutta kevät. <3 Tällä viikolla päälle paukahtanut takatalvi himmensi hieman kevätfiilistä, mutta lisääntynyt valo saa luonnon, sekä ihmisetkin heräämään talvihorroksesta ja asettumaan uuteen moodiin. Elo alkaa jälleen olla kevyempää, kuin talvella, jolloin meininki on enemmän tai vähemmän takkuista. Sidon takkuisuuden täysin pimeyteen, joten kevään korvalla, valon alkaessa tulvimaan ikkunoista sisään aikaisin aamusta ja auringon sukeltaessa horisontin taa vasta iltasella, on aiheestakin riehakas fiilis.

Maaliskuu siis meni suuremmilta osin muuttohommien ja uuden kodin laittamisen lomassa, joten muutama sananen vielä siitä. Kirjoittelin vajaa vuosi sitten maailman pisimmältä tuntuneesta muutosta, postaus löytyy täältä, joten seuraavassa saattaa tulla jonkin verran toistoa, vaikka tällä kerralla muutto ei tuntunutkaan maailman pisimmältä. Jotain on siis varmasti viime kerrasta opittu ja tässä konkarimuuttajan tipsit smoothimpaan muuttoon:

* Ennen muuttorupeamaa käy kaikki, tai edes suurin osa, kaapeistä läpi ja heitä pois tai kierrätä kaikki sellainen, jota et ole viimeisen vuoden aikana tarvinnut. Tavoitevaatteet, vähän liian pienet, suuret tai muuten vaan käyttämättä jääneet kengät ja käsilaukut, leikkimättä jääneet lelut, pyyhkeet, ikkunaverhot ja sänkyvaatteet, joita ei juuri ikinä käytetä..you get the picture.

Uskokaa tai älkää muuten, mutta tämän muuttajan laukkuvarastot ovat huvenneet noin 80%, kun tajusin, että käytän suunnilleen aina arkena sitä yhtä ja samaa käsilaukkua. Ostan luottoarkilaukkuni kaveriksi uuden, kun löydän sellaisen, joka miellyttää niin paljon, että tiedän siitä tulevan uskollinen ystävä.

* Pakkaa kaikki mahdollinen hyvissä ajoin, mielellään pahvilaatikoihin

* Jätä kaappeihin parit pyyhkeet, astiat, kattilat, jne mitä tiedät tarvitsevasi viimeisinä päivinä ennen muuttorutistusta. Muuten kaikki surutta muuttolaatihkoihin.

* Banaanilaatikoita = muuttolaatikoita ei ikinä ole liikaa. Jälkeenpäin ne voi helposti kipata pahvinkeräykseen, tai laittaa eteenpäin vaikkapa fb:n roskalava-ryhmien kautta. 

* Vaatteet, lakanat, pyyhkeet, pehmolelut, ym pehmoinen sälä isoihin jätesäkkeihin ja jätesäkkien suut kiinni.

* MERKKAA sekä muuttolaatikot, että jätesäkit. On paljon kivempi roudata kamat kerralla oikeisiin huoneisiin, sekä purkaa, kun tietää suunnilleen mitä mistäkin löytyy. 

* Älä kiirehdi kodin hankintojen kanssa etukäteen, vaan katsele kaikessa rauhassa mitä kaikkea uuteen kotiin tarvitaankaan ja mitkä ratkaisut eivät enää paikkaansa löydä. Etukäteen hankintojen tekeminen kasvattaa myös muuttokuormaa, joten malta mielesi. ..tiedän, vaikeaa, mutta yritä kuitenkin.

* Uuteen kotiin asettuminen vie aikansa ja useimmiten rahaakin palaa jonkin verran. Muista, että kaikkea ei tarvitse hommata kerralla, ja esimeriksi kaikkia puuttuvia lamppuja ei ole pakko heti ostaa etenkin, jos kesä on kulman takana ja aamuisin ja iltaisinkin jo valoisaa. Myös ilman verhoja pärjää tovin, jos tuntuu siltä, että ei tiedä mitä tahtoo tai millaiset verhotangot haluaa. Sama pätee mattoihin. 

Jos uusi koti on mallia omakotitalo, on tiedossa muutenkin enemmän ja vähemmän ikuisuusprojekti, joten asia kerrallaan. Listoja voi maalta ja/tai vaihtaa vähän kerrallaan ja hankintoja tehdä hiljaksiin. Kaiken voi toki rykäistä valmiiksi kerrallakin, jos aika, budjetti ja elämä antaa myöten, mutta lapsiperheessä, jossa on kaksi työssäkäyvää aikuista, olemme todenneet stressivapaammaksi tehdä vähän kerrallaan. Ja mikäs tässä ollessa, omassa toivottavasti loppuelämän kodissa. <3

Kuvat. Pixabay

Lapsellinen, lapseton, vai aikuisten perhe

Törmäsin koulutehtävää tehdessä erään keskustelupalstan ketjuun, jossa aiheena olivat lapset: Lasten saaminen, toivominen, haluaminen, ei haluaminen, vapaaehtoinen lapsettomuus, ei-vapaaehtoinen-lapsettomuus, ja niin edelleen. Keskustelun kirvoitti eräässä naistenlehdessä julkaistu haastattelu nuoresta parista, joka oli ratkonut lapsi-kysymystä ennen naimisiinmenoaan. Jumiuduin lukemaan keskusteluketjua - vastoin parempaa tietoani - ja vaikka sieltä löytyikin kaikki tyypilliset trollit ja toisten valintojen väheksymiset, niin keskustelu oli suurimmaksi osaksi kohtuullisen asiallista.

Erityisesti jäin keskustelua selailtuani miettimään argumentteja, joita ihmiset esittivät lasten haluamisen ja/tai ei haluamisen puolesta. Suurimmaksi osaksi argumentteja esittivät ne, jotka eivät lapsia halunneet, mikä on aivan ymmärrettävää: Lapset ovat edelleen tämänpäivän perhemallissa "normi", josta poikkevat joutuvat perustelemaan valintaansa uudelleen ja uudelleen arvatenkin mitä kummallisemmille tahoille. Hassua sinänsä, sillä eihän se kenellekkään ulkopuoliselle kuulu, miksei joku halua lapsia, tai miksi joku haluaa jälkikasvua jalkapallokentällisen verran. Vapaaehtoisesti lapsettomat ja aikuisten perheessä elävät perustelivat siis kantaansa varsin monipuolisesti ja kuten arvata saattaa mukana oli erittäin hyviä ja selvästi pohdittuja pointteja. Lapsia haluavat, toivovat, tai jo saaneet puolestaan eivät sen vahvempia perusteita valinnalleen osanneet antaa, kuin että "oon aina halunnut lapsia", tai "mä vaan halusin/haluan". Tämä lapsellisten "heppoinen" argumentointi oman asiansa puolesta nostatti kovastikin tunteita.

Jäin asiaa miettimään, ja pohtimaan omia perusteitani sille, miksi olen aina tiennyt, että haluan lapsia. Mikä on se syy? Miksi olen halunnut "sitoa" itseni omaan kopiooni, joka parhaimpina päivinä on yhtä hymyä ja aurinkoa, mutta pinna on yhtä lyhyt, kuin äidillään, ja joka, let's face it, teettää aika paljon enemmän hommaa verrattuna siihen, että voisin elää niin sanotusti vain itselleni? Miksi en ole halunnut elää ainostaan itselleni ja tehdä juuri niinkuin huvittaa, silloin kun huvittaa? Ja voin kertoa, että ei kuulkaa mitää hajua! En osaa sanoa yhtäkään pelkästään järkeen perustuvaa syytä siihen, miksi olen jo pienestä pitäen tiennyt, että jos luoja suo, niin perheeseeni kuuluu lapsia. Tokihan lapset tuovat elämään sisältöä, mutta tämä ei tarkoita sitä että lapsettomien ja aikuisten perheessä elävien elämä olisi jotenkin sisällötöntä, ei ollenkaan. Lapset tuovat arkeen ja juhlaan kuitenkin oman lisämausteensa, jota joko tahtoo tai ei.

Suihkussa seistessäni asia sitten valkeni, lamppu syttyi, hissi meni kolmanteen ja sain ahaa-elämyksen: Lasten saamista, haluamista ja toivomista ei yksinkertaisesti voi perustella järjellä ihan samalla tavalla, kun ei rakastumistakaan: Sen vain tietää. Miksi rakastumme tiettyyn henkilöön, on monien asioiden summa; sellaistenkin, joita emme osaa välttämättä sanoittaa. Miksi tiedämme haluavamme lapsia; myös se, ja etenkin se, on monien asioiden summa. Toisille niinsanotusti sisäsyntyistä, toisille tunne ja halu herää myöhemmin, kenties oikean kumppanin löydyttyä. Edelleen vähän kuin parisuhde: Toiset tietävät haluavansa puolison, kumppanin jakamaan arkea, juhlaa, elämää, kun taas toiset ovat sitä mieltä, että haluavat elää ilman sitoutumista toiseen ihmiseen. Ja miksi? No, kaikilla on varmasti omat syynsä, joista osa voidaan sanoittaa ja osa menee osastoon "koska mä haluan". Ja tähän jälkimmäiseen kuuluvat syyt eivät ole yhtään sen parempia, tai huonompia, kuin muutkaan syyt.

Ihminen toimii monessa asiassa tunnepohjalta - riippuen tietysti ihmisestä - mikä saattaa olla pelottavaakin. Tunnepohjalta toimiminen saattaa johtaa crash-and-burn-tilanteeseen, mutta myös maailman ihanimpiin juttuihin. Elämä on siitä hassua, että vaikka asioita miten järkeilisi, kääntelisi ja miettisi monelta kantilta voi lopputulos silti olla ihan mikä tahansa: Crash and burn tai royal victory. Tärkeää on uskaltaa luottaa omiin tunteisiin ja intuitioon, sillä ne kertovat ihan yhtä paljon, ja yhtä todenperäisiä asioita, kuin järkeillyt ja perustellutkin haluamiset tai ei haluamiset. Important is not only what you can reason, but what you know.

4veen Tähkäpää-synttärit

Kahtena helmikuisena viikonloppuna vietettiin meillä tärkeitä juhlia: Neiti K:n 4-vuotissynttäreitä. Parille viikonlopulle levittäytyneistä synttärihulinoista huolimatta pysyivät juhlallisuudet varsin kohtuullisina, ja meininki olisikin kahvitella vielä kerran kiellon päälle jahka pääsemme muuttamaan uuteen kotiin ja saamme hommat edes suunnilleen järjestykseen. Samalla juhlitaan neiti W:kin sitten 2-vuotiaaksi, aikamoista. <3

Tarkoitus oli hoitaa helmikuun 4vee-juhallisuudet yhtenä viikonloppuna, mutta koska talven ja kevään kulkutaudit yllättivät, siirrettiin kaverisynttäreitä - ensimmäiset muuten laatuaan - viikolla eteenpäin. Se ei onneksi sankaria liiaksi harmittanut, vaan neiti oli lähinnä huolissaan siitä, että kavereille pitää nyt ilmoittaa ettei meille voi tulla, ettei heihin tartu sama pöpö. Ihana tyyppi. <3 Pöpö kuitenkin oli varsin pikaista sorttia ja 4vee oli iskussa jo seuraavana aamuna, joten osa mummista ja paapoista uskaltautuivat tulla onnitteluvisiitille. Uudelleen aikataulutetut kaverisynttäritkin saatiin hulinoitua seuraavana viikonloppuna kunnialla ja vaikka vieraita oli varsin maltillinen määrä, oli meininki kolmiossamme melkoista. Hattua nostan heille, jotka useamman lapsen kanssa asuvat pienissä neliöissä; sopii varmasti joillekin, mutta selvästikään en ole yksi heistä. Kivaa juhlaseurueella kuitenkin tuntui olevan, ja se on pääasia.

Sankarin toiveesta bileet olivat Tähkäpää-teemaiset, joiden järjestäminen ja ideoiminen on kaltaiselleni innostujalle ihan parasta! Pinterest on ollut ahkerassa käytössä ideoita etsiessä, mutta olen yrittänyt pitää teemahommat lähinnä tarjottavissa ja muutamissa koristeissa, eikä ainakaan toistaiseksi mopo ole karannut käsistä. Saa nähdä mitä se on parin-kolmen vuoden päästä, kun neiti itsekin osaa jo kertoa paremmin mitä tahtoo.  Jää nähtäväksi. 

Parasta just nyt

Viime viikolla hypättin helmikuulle, joten reilu kolmisen viikkoa ja sydäntalvi olisi ainakin kalenterin mukaan taputeltu. Jostain syystä tämä helmikuun ensimmäinen kokonainen viikko on tuntunut vähän tahmealta; yöunet ovat takunneet ja sitä myöten olo on aika väsynyt. Muuten arki ei sen suuremmin rasita, ja yritänkin jemmata energiaa ja jaksamista maaliskuuta varten, jolloin muuttoprojektimme alkaa. Ekan kerran tällä viikolla huomasin myös kaipaavani valoisia - tai sanotaanko valoisampia - aamuja, että kellon herättäessä kroppakin tietäisi mikä ajankohta vuorokaudesta mahtaa olla. Onneksi edessä on kuitenkin viikonloppu, joten voi huilia luvan kanssa, jos fiilis sitä vaatii. Perjantain kunniaksi alla juttuja, jotka nyt just saavat hy,yn huulille, väsymystä ilmassa tai ei. 

- Helmikuun herkut: Tällä viikolla vietettiin Runebergin päivää, mutta epähuomiossa tortut jäivät kauppaan. Vahinko ehdottomasti otetaan takaisin kauden toisen leivonnaisherkun, laskiaispullan, muodossa viimeistään ensi viikonloppuna.

- Tulppaanit. Ne ovat nyt parhaimmillaan! Niin kauniita ja freshejä, että tekisi mieli hankkia kotiin useampi kimppu.

- Neiti K:n lähestyvät synttärit. Näistä saa riemua niin äiti, kuin itse sankarikin. Synttäriteema on selvillä ja allekirjoittanut saisi alkaa itseään toteuttamaan, että juhlapäivänä saa yllättää sankarin iloisesti. <3

- Uusi koti! Uusi koti, uusi koti, uusi koti! Jaa niin, kerroinkos jo, että meillä on pian uusi koti. Veikkaan, että tämä väsymys ja talven tahmeus taittuvat viimeistään siinä vaiheessa, kun saamme uuden kotimme avaimet. 

Lumikasan metsästys / kukkulan valloitusreissulla neiti K:n kanssa

- Hiljalleen löytyvä treenirutiini. Olen muutaman viikon yrittänyt opettaa itseäni jälleen siihen, että säännöllinen liikunta on osa viikkorutiinia: Ennalta sovittuina päivinä salille tai jumppaan. Treenit parina päivänä viikossa tekee ihmeitä mielelle, eikä pahitteeksi ole, jos koko olemuskin saa lisää ryhtiä ja keho voi paremmin.

- Body balance. Mitä juttuja, miten mä oon joskus enk = ennen neiti K:ta, jotenkin karsastanut tätäkin ihanaa ryhmäliikuntatuntia? Ihan parasta, ja vaikka ennenmuinoin väitin muuta, niin tietää kyllä tehneensä, mikäli kaikki liikkeet tekee ajatuksella ja keskittyy hetkeen.

- Rillit Huurussa, The Big Bang Theory. Kerrankin joka ilta ysistä kymppiin telkkarista takuuvarmaan viihdettä. :D Arki-iltojen must. 

- Pulkkailukelit. Nyt alkaa olemaan niin paljon lunta, että pulkkailu onnistuu melkein missä tahansa. 

- Liittyen edelliseen, lumikasojen metsästysreissut neiti K:n kanssa: Mitä isompi kasa, sen parempi!

-Kanawokki. Varmaan syön itseni siitä irti tässä seuraavien päivien tai viikkojen aikana. #parempiöveritkunvajarit :D

- Että on perjantai ja koko sortin sakki on taas saman katon alla tämän viikonlopun <3 Jännä ajatella, että viimeisiä viikonloppuja viedään hela kokoonpanolla tässä kodissa!

Mitkä on sun mielestä parhaita juttuja just nyt?

Oma tupa, oma lupa

Nyt se vihdoin tapahtui! Uuden kodin kauppakirjat on allekirjoitettu ja keväällä pääsemme muuttamaan omaan kotiin! Eihän se projekti loppujenlopuksi niin kauaa kestänyt, mutta eri vaiheiden takia ja jälkeen tuntuu, kuin asiaa olisi väännetty ja käännetty pidempäänkin. Nyt kuitenkin olemme pääsemässä maaliin ja voin ilman epäröimistä iloita omasta kodista! Nämä on tietysti makuasioita, mutta en malta odottaa, että pääsemme suurempaan kotiin, jossa kaikille on omat huoneet, ja suihku, -vessa, -sekä pyykkihommille kaikille omat tilansa. Olemme siis tulleet siihen pisteeseen, että iloitsen toimivasta - tai ylipäätään olemassaolevasta - kodinhoitohuoneesta. Se jos mikä on omissa kirjoissani aikuisuuden merkki. :D *tähän naurua, koska #vitsi*

Kymmenisen vuotta rivitaloelämää vaihtui viime keväänä asunnon myynnin myötä väliaikaiseksi luhtitaloasumiseksi, jossa kotimme sijaitsi - tai sijaitsee edelleen vielä hetken - toisessa kerroksessa. Periaatteessa ihan viihtyisä ja semitoimiva asunto, mutta.. Voi kuulkaa, että odotan pääseväni takaisin maantasolle asumaan! Ei hetkeäkään tule ikävä neljän kauppakassin, läppärilaukun, käsilaukun ja jälkikasvun hoitorepun raahaamista rappuja pitkin toiseen kerrokseen. Yhtäaikaa tietysti, pikkumuikin äristessä jo alkavaa nälkäkiukkua. Ei myöskään tule ikävä sitä, että "äiti, voinko mennä ulos" tarkoittaa itse lapsen kanssa lähtemistä läheiseen leikkipuistoon tai muuten vaan tutkimusretkelle lähistölle, eikä suinkaan sitä, että tyypin voisi päästää ulos itsekseen touhuilemaan ja kurkkia välillä ikkunasta tai ovenraosta, että miten hommat menee. Ei siinä, tykkään lähteä neiti K:n kanssa ulkoilemaan, mutta kuten tiedetään, niin aina ei vaan ehtisi; ei ainakaan, jos haluaa, että ruokaa on pöydässä ja pyykit puhtaana. Onneksi pian tyypin voi päästää ulos leikkimään siksi aikaa, kun itse laittaa ruokaa ja välillä vain varmistaa, että hommat on jiirissä. Luhtitalon toisen kerroksen asumisessa olisi lähtenyt järki, mikäli talouteen kuuluisi tyyppi, joka matkustaisi vielä vaunuissa, sillä mites se kulkupelin roudaaminen?! Kylmään ulkovarastoon vaunuja ei olisi voinut jättää, saati ulos, ja luhtitaloissa harvemmin on hissiä saatavilla. Noh, tämähän ei ollut tilanne, ja nyt muutenkin pääsemme kotiin, joka nostaa elämänlaatua joka kantilta katsottuna. Aika ihanaa.

Niinkuin lähes kaikki, niin myös nämä asumishommelit ovat makuasioita: Jotkut ovat vannoutuneita vuokralla-asujia esimeriksi sen vapauden vuoksi, kun taas itsestä vuoden vuokralla asuminen tässä välissä tuntui rahan hukkaanheittämiseltä, vaikka asummekin paikkakunnalla, jossa vuokrat ovat esimeriksi Etelä-Suomeen verrattuna enemmän, kuin kohtuulliset; jopa alhaiset. Molemmissa ratkaisuissa on epäilemättä omat plus -ja miinuspuolensa, ja mikä sopii toiselle voi olla toisen pahin painajainen. ..tämä oli se pakollinen disclaimer. :D

Sitten on rivitaloihmiset, kerrostaloasujat, paritalotyypit, sekä omakotitalo-omistajat. Toiset viihtyvät kerrostalossa, ja esimeriksi kaupunkien keskustojen liepeillä muuta mahdollisuutta ei juuri edes ole, mikäli sijainti on se, mistä haluaa pitää kiinni. Jotkut viihtyvät rivitalossa, joka aikansa palveli myös allekirjoittanutta. Nyt on kuitenkin aika jälleen jollekin muulle, ja koska olemme maalla viihtyvää sorttia ja olen huomannut jakavani talouden miehen kanssa, joka ei määräänsä enempää (tähän miljoonasti peukkuja!) jaksa sohvalla chillailla, vaan tekemistä pitää löytyä, on oma talo - kohtuullisen kokoisen autotallin kera tietysti ;) - luonnollinen ratkaisu. Myös itse kaipaan kerrostalo -ja rivarivuosien jälkeen omaa rauhaa ja lapsien myötä luonnollisesti myös tilantarve on kasvanut. Suurempi koti saattaa tarkoittaa enemmän siivottavaa ja huollettavaa, mutta kokemuksesta tiedän sanoa, että on paljon miellyttävämpää ja helpompaa pitää siistinä isompaa tilaa, kuin yrittää asua ahtaammin ja raapia päätään sen vuoksi, että oikein ikinä ei näytä siistiltä, koska tavaroille ei ole omia paikkoja, ja ne vain kököttävät jossain nurkassa keräämässä pölyä. Ihan kivaa on päästä myös eroon siitä, että enää ei tahtomattaan kuule, kun naapuri käy vessassa, aivastelee keskellä yötä, tai harrastaa seksiä.

Mutta siis se uusi kotimme.. Sijainti vähäsen muuttuu nykyisestä, mutta ei dramaattisesti. Kotikunta vaihtuu, työmatkat lyhenevät ja neiti K:lla on edessään uudet hoitokuviot. Uskon reippaan ja sosiaalisen neitini kuitenkin handlaavan homman, vaikka samalla hän saa varsinaisen kielipulahduksen, koska ainakin näillä näkymin hän olisi menossa ruotsinkieliseen päiväkotiin. Täällä Pohjanmaan rannikkoseudulla molemmat kotimaiset kielet ovat vahvassa asemassa, ja yksi parhaista asioista mitä voi lapselleen tarjota on kielitaito, joka vielä tuolla ikää yleensä tarttuu kuin itsestään. Kun myös kotona puhutaan molempia kotimaisia, ei kielikysymystä tarvitse sen enempää tulevaisuudessakaan miettiä, mikäli hommat menevät kuten on ajateltu. ..ja nyt yhdenkään ankeuttajan ei tarvitse saivarrella, että "ei ne asiat ikinä mene niinkuin on ajatellut", sillä news flash; niinkin tapahtuu. :D Itseasiassa yllättävänkin usein, kun vain uskoo asiaansa.

Tämän kevään ohjelmisto on siis hyvinkin pitkälle selvillä, sillä muuttohommat ja muu siihen liittyvä touhu on aina oma projektinsa. Kotona on hiljalleen jo alkanut kaappien konmaritus - joka muuten sekin tuntuu kovasti olevan yleisesikin jälleen tapeetilla kiitos netflixin, josta nykypäivänä löytyy aiheesta kertova sarja - joten hyvä tästä vielä tulee. Vastahan me vuosi sitten muutimme, ja tässä välissä on ehditty kipata tavaraa niin kirppikselle, kuin vaatekeräykseenkin, joten voisi ainakin kuvitella homman olevan kutakuinkin hyvällä tolalla. Ehkä. Hyvin varma ehkä.

Kuvat: Pixabay

Elämää 4veen kanssa

Neiti K täyttää ensi kuussa 4 vuotta. Neiti on ilostuttanut, sulostuttanut ja välillä vihastuttanutkin arkeani, juhlaani, ja aikalailla jokaista hetkeäni pian neljä kokonaista vuotta. Aika ei ole kovin pitkä, mutta silti se on pienen ihmisen vinkkelistä koko hänen ikänsä, ja koko se aika, kun olen ollut äiti. Aika juoksee uskomatonta tahtia ja kliseisesti tahtoisin sen edes hetkeksi pysähtyvän (mutta en siihen hetkeen, kun miss Uhma koettelee taloutta). Kriiseilen mielessäni vähän väliä yhtä ja toista neiti K:n kasvamiseen liittyvää asiaa, ja olen aika varma, että vaikka muuten läheisriippuvainen en olekaan, niin tyttäreeni olen kehittänyt jonkin sortin läheisriippuvuussuhteen. :D Tai ehkä se on vain ihan normaalia äitiyttä. Niin tai näin, välillä haluaisi saada äiti-hommista hetken vapaata, etenkin jos jälleen joku uhmavaihe vyöryy päälle ja jälkikasvulle ei kelpaa mikään. Tyyppi itsekin jo välillä tyynesti toteaa "ei kelpaa". Välillä se jaksaa naurattaa, välillä nousee äidillä savu korvista. Tuntuu korreloivan täysin oman stressitason/väsytason/nälkätason kanssa, ihan kuin 4veellä siis. Emme me niin erilaisia ole muutenkaan.

Neiti K on reipas, aurinkoinen ja sosiaalinen tapaus, joka small talkaa sujuvasti naapureiden kanssa esimeriksi säästä tai päivän tapahtumista, valloittaa pikkuvanhalla persoonallaan, ja valitettavasti välillä saa varsinaisa prinsessakohtauksia. Tyyppi on kohtuullisen kovapäinen, ja omaa tahtoa löytyy, mutta on jo selvästi sisäistänyt sen, että vaikka välillä keskenämme kähistäänkin ja arjessa kahnauksia tulee, ei se ole niin vakavaa, ja ne kuuluvat elämään. Pyydetään anteeksi, annetaan anteeksi, ja jatketaan touhuja. Hän on haaveilija, joka unohtaa itsensä tekemään yhtä, vaikka oli aikeissa tehdä toista; vähän kuin äitinsäkin. Pieni naiseni rakastaa aamuisin loikoilla sängyssä ja viettää pitkiä, hitaita aamuja; ainakin, jos telkkarista tulee lastenohjelmia. Hän laulaa, tanssii ja soittaa kaikkia mahdollisia ja mahdottomia soittia, jotka kotoamme löytyy. Hän rakentaa emännänjatkosta ja vessakorokkeesta itselleen lavan, jossa laulaa ja kiittää esityksen jälkeen yleisöään vuolaasti. Hän on tarkkanäköinen ja reagoi välillä hyvinkin herkästi asioihin, välillä tuntuu taas ettei hetkauta mikään. Hän yökyläilee mielellään ja on aina valmis lähtemään milloin minnekin.

4-vuotias on jo aika omatoiminen, ja neiti K tekeekin mielellään itse asioita, mutta heittäytyy välillä avuttomaksi. Ellei asiat mene putkeen kerralla, aiheuttaa se useimmiten suuren suuren harmituksen ja turhautumisen. Silloin tällöin taas neidillä riittää kärsivällisyyttä viedä joku asia loppuun, vaikkei se heti onnistuisikaan. ..tiedän, kuulostaa pelottavan tutulta, öhöm. Pieni naiseni auttaa mielellään kotitöissä, vaikka oman huoneen siivoaminen ja lelujen kerääminen tuntuukin olevan äärimmäisen vastenmielistä. Ruoanlaitossa Neiti K on innoissaan mukana ja osaakin jo pyöräyttää erittäin mallikelpoisia lihapullia. Parhaiten hommat tuntuvat onnistuvan silloin, kun hän saa itsekseen ja kaikessa rauhassa keskittyä niihin, eikä äiti ole kädenmitan päässä auttamassa.

Aika usein nykyään havahdun siihen miten helppoa elämä neljäveen kanssa onkaan, vaikka ei se siltä välttämättä siinä kohtaa tunnu, kun uhmaiitu yllättää ja kaikki on pikkunaisen mielestä päin piparia. Äitiä ei tarvita enää arkipäivän rutiineihin, kuten pukemiseen, vessassa käymiseen ja syömiseen. On ilo huomata ja havainnoida neiti K:n persoonallisuuden piirteitä, tehdä ja jakaa yhteisiä muistoja, sekä käydä keskusteluita, jotka vuosi vuodelta varmasti muuttuvat entistä paremmiksi ja paremmiksi. 4veen äitinä on hyvä olla, välillä rankasti hajottavista uhmahommista huolimatta.

Kuvat ovat joulukuiselta Tampereen reissulta, jonka teimme kaksin Neiti K:n kanssa.

Vuosi elämästäni

Blogi on päivittynyt viimeksi lähes kaksi kuukautta sitten, joten nyt on aika potkia pölypallot Pikkuponien jaloista ja ottaa Yksisarvista sarvesta kiinni. Joulukuu luisui kuin sormien lomitse kaikkine tapahtumineen ja vuosikin vaihtui lähes huomaamatta. Allekirjoittanut vietti uudenvuoden ja sitä edeltäneet ja seuranneet päivät pää pöntössä ruokamyrkytyksen jäljiltä, mutta hiljalleen voimat alkavat palautua ja juttu luistaa. Tammikuu tuntuu tekevän tehtävänsä ja vaikka sydäntalvi on vasta aluillaan ovat katse ja mietteet jo kovasti keväässä, ja korvienväli pursuaa ideoita ja inspiraatiota. Seuraavasta kappaleesta alkava teksti on viimeisin luonnos, joka Pikkuponien arkistoista löytyy, joten jatketaan sillä.

Olen kirjoittanut tälle postaukselle nyt kymmenkunta erilaista alkua, mutta en tunnu löytävän oikeanlaisia sanoja, joilla aloittaa. Tarkoitus on kirjoittaa menneestä vuodesta ja siitä, miten paljon - ja toisaalta vähän - näitä ihmiselon pikku paradokseja - elämäni on sen aikana muuttunut. Asiat ovat loksahdelleet paikoilleen, löytäneet uomansa, ja samalla niin pitkään on/off-tilassa ollut sisäinen rauhani on kääntynyt pysyvästi on-asentoon. Näin vuoden ollessa aluillaan on luonnollista julkaista tämä postaus ja tehdä yhteenveto siitä mitä 2018 piti sisällään.

Reilu vuosi sitten, syksyllä 2017, tasapainoilin oman jaksamiseni ja ajatusteni kanssa, otin päivän kerrallaan ja tapahtumarikkaan kevään ja kesän, sekä kohtuullisen rankan syksyn jälkeen olin taas löytämässä oikean moodin. Jotenkin hassusti tuo vuosi (2017) marraskuulle asti tuntui olleen täynnä alkuja ja loppuja, toivoa, uskoa ja epäuskoa, oman jaksamisen pohtimista ja sen tiimoilta sisuuntumista. Kun marraskuu (2017) kääntyi lopuilleen jaksoin taas olla avoimin mielin ja antaa itselleni mahdollisuuden tavata uusia ihmisia ja niin onnellisesti sattuessa aloitta jotain uutta. Ja miten hyvä päätös se olikaan, sillä rakkaus astui kuvaan juuri oikeaan aikaan vei hetkessä naisen mennessään.

Vuoteen 2018 mahtuu paljon asioita, suurin osa niistä ihania ja ruusunpunaisia. Muutimme pikavauhtia yhteen ja sukelsimme perhe-elämän syväänpäähän päät edellä. Toisiinsa tutustuminen on kohtuullisen haastavaa, kun mukana menossa on silloin alle 1 -ja 3-vuotiaat, ja yhteistä vapaa-aikaa ei ole kuin vartavasten järjestettäessä. Peruskauraa lapsiperheessä, mutta uuden suhteen kannalta tilanne olisi voinut olla helpompikin. Mihinkäs tässä kuitenkaan kiire on, kun nopeasti alkanut lapsiperhearki osoitti, että oikealla polulla oikea ihminen reissuseurana tässä ollaan. Reilussa vuodessa on tapahtunut paljon, ja se on vahvistanut sen, minkä jo suhteen alkumetreillä tiesin: Olen tavannut elämäni ihmisen; me ollaan, ja tullaan olemaan, me. Yhdessä, pariskuntana ja perheenä. Pelottavaakin, mutta maailman ihaninta.

Tosiasiassahan käytännön elämässä ei monikaan asia ole varsinaisesti kovin valtavasti muuttunut - vaikka toisaalta onkin; loogista vai mitä - vaan muutos on enemmän henkisellä puolella. Tottakai perheen kasvaminen ja elämäntilanteen muuttuminen vaikuttavat kokonaisvaltaisesti elämään, mutta tarkoitan, että samalla tavalla käyn töissä samassa paikassa kuin ennenkin, ja vien lapsen aamuisin samaan paikkaan hoitoon, kuten silloinkin, kun meitä oli kaksi. Mutta se elämänlaatu, ilo, onnellisuus ja mielenrauha ovat asioita, joita viimeinen vuosi ja sen tapahtumat ovat tuoneet elämääni. Puhumattakaan nyt tietysti toisen aikuisen seurasta, tuesta, avusta ja kaikesta siitä, mikä parisuhdepaketissa mukana tulee, sekä neiti W:stä, joka jaksaa riemastuttaa persoonallaan ja hääräämisellään. Myös pikkumimmeistä on tässä vuoden aikana kasvanut siskokset ja tyypit ovat toisilleen tärkeitä. Meno on melkoista, kun neidit K ja W pääsevät yhteen.

Voisi ajatella, että kun oli elänyt monta vuotta yksin, ja sittemmin neiti K:n kanssa kaksin, olisi kodin ja arjen jakamisen kanssa pitänyt käydä enemmänkin sisäistä kamppailua ja kipuilla sitä, ettei voi päättää asioista enää yksin, mutta kovin vähällä siinä suhteessa on päästy. Ainakin omasta mielestäni. :D Pidän edelleen mielelläni langat käsissäni, ja olen ehkä liiankin tottunut järjestämään, organisoimaan ja hoitamaan asioita itse, vaikka nyt arjen pyörittämisen kuormaa voisi tasaisemmin jakaa. Vaikka kaiken ei tarvitse enää samalla tavalla tapahtua sillä sekunnilla - tai mielellään voisi - löytyy minusta edelleen vähän pyörremyrskyn vikaa: Kun keksin ja päätän jotain, pyyhkäisen hommat käyntiin ja laitan tuulemaan. Onneksi suhteen toista osapuolta ei moinen tunnu suuremmin haittaavan, ja jos homma menee yli, tiedän hänen pystyvän maadoittamaan minut. Siinä olemme samanlaisia, että teemme nopeita ratkaisuja ja päätöksiä, mikä on pelkästään hyvä asia. Tämän vuoden lupaukseni voisi kuitenkin olla arjen vastuiden jakaminen vielä enemmän, ja luulen, että viimeistään keväämmällä, kun on taas isojen siirtojen aika, nämäkin asiat loksahtavat kohdilleen kuin itsestään. Niistä isoista siirroista blogissa myöhemmin lisää!

Yhtä asiaa olen kuitenkin erityisesti tässä viimeisen vuoden aikana miettinyt: Miten paljon helpommalta ja kevyemmältä elämä nyt tuntuukaan, kun sydämen asiatkin ovat järjestyksessä, ja rinnalla oikea ihminen. Olin sinkkuna ja epämääräisessä suhteessa verrattain pitkään, mutta sinkkuelämä sinänsä ei ikinä ole ollut mun juttuni. Tottakai on ollut hienoa tehdä asioita oman päänsä mukaan, omalla aikataulullaan ja täysin omilla ehdoillaan, elää juuri kuten haluaa, kokea ja seikkailla. Se on asia, jota kukaan ei minulta ikinä vie pois, ja näin seesteisen perhe-elämän keskeltä voin hyvillä mielin sanoa, että been there, done that. Kyllästyin siihen ja halusin muutosta, joten tulevaisuudessakaan minun ei tarvitse noiden asioiden perään enää haikailla. Nyt kokemusten listalla on ihan eri sortin juttuja. Koin sinkkuelämän aika kuluttavaksi, ja luulen, että kaikki, jotka ovat olleet sinkkuina pidempään kuin vuoden tai pari (ja toivovat parisuhdetta) tietävät mitä tarkoitan. Jos olet parisuhdeihminen ja kaipaat kumppania ei yksineläminen todellakaan ole suurinta herkkua. Puhun nyt omasta arjestani nimenomaan ennenkuin neiti K putkahti kuvioihin, ja se oli asennoitumista elämään yhä uudelleen ja uudelleen, kerta toisensa jälkeen. Aina jostain oli kaivettava se asiat, jotka auttoivat jaksamaan, toivat hyvää mieltä ja pitivät fiiliksen edes kohtuullisena. Tottakai silloisen arjen raskauteen vaikuttivat myös muut asiat, joten sitä suuremmalla syyllä voin sanoa, että kun sydämen asiat ovat mallillaan, on myös elämä mallillaan. Ainakin allekirjoittaneen osalta. Joten jos joku sinkkuystävä manaa arjen raskautta ja harmautta, niin myös siellä lapsiperheruuhkavuosiajan keskellä on hyvä tiedostaa, että hän todennäköisesti kokee raskaaksi eri sorttisia asioita, kuin perheenäiti, joka yrittää handlata kymmenen asiaa kerrallaan. Silti kokemus arjen harmaudesta on ihan yhtä totta, mutta itse henkilökohtaisesti suunnistan mieluummin tässä lapsiperheruuhkavuosiviidakossa, kuin sinkkuelämäsafarilla; olkoonkin, että kummatkaan eivät sieltä vähiten kuluttavasta päästä ole.

Summasummarum, viimeinen vuosi on tarjonnut mielenrauhaa, onnellisuutta ja tasapainoa; asioita, jotka ovat aikaisempina vuosina olleet kovin helposti horjutettavissa, hetkellisesti jopa hukattavissakin. Viimeisen vuoden aikana olen myös oppinut jälleen luottamaan ihmisten hyvyyteen, inhimillisyyteen ja siihen, että että omaa arvostelukykyään ja sisintään kannattaa aina kuunnella, vaikka joku joskus yrittäisikin sheimata esimerkiksi naiiviuden, tai pilvilinnoissa elämisen vuoksi. Jos on saanut elämään hyvät eväät, kotona on opetettu erottomaan oikea väärästä ja on kyky tuntea empatiaa ei ole mitään syytä olla kantamatta vastuuta, tai vahingoittaa muita. Hyvä ihminen on aina hyvä ihminen.