Useissa seuraamissani blogeissa on viime aikoina puhuttu paljon jaksamisesta ja uupumuksesta; asioista, jotka tuntuvat olevan yhä enemmän ja useammin tapeetilla. Pari-kolmekymppiset ajavat itsensä äärirajoille, ja painavat menemään esimerkiksi opintojen ja työelämän ristinpaineessa. Been there, done that, joten tiedän kokemuksestakin ettei ihan maailman kevyin yhtälö. Ruuhkavuosiaan elävät kolme -ja nelikymppiset taiteilevat työn ja perhe-elämän välillä, kuskaavat jälkikasvuaan treeneihin, osallistuvat vanhempainiloihin, yrittävät hoitaa parisuhdettaan ja välillä itseäänkin. Kovaa hommaa, ja kaiken sen härdellin ja sumplimisen arvoista, ellei se useammin kuin satunnaisesti tapahdu oman jaksamisen kustannuksella.
Itsekin valittelin juuri pari viikkoa sitten, että jonkinsortin stressi meinaa nostaa päätään ja saa herkkiksen mielen entistä herkemmäksi. Itselläni levottomat yöt ja ajoittainen unettomuus kertovat siitä, että korjausliike olisi nyt paikallaan ja jotain on tehtävä etteivät hommat leviä käsiin. En ole ikinä kokenut varsinaista työuupumusta, joten sitä en osaa kommentoida kuin yleisesti, mutta uupumuksen ei tarvitse aina johtua työelämän paineista tai ylisuorittamisesta. Siihen riittää yksinkertaisesti sekin, että elämässä tapahtuu paljon, tai jokin stressaava tilanne on jatkunut pitkään. Toisinaan elämän useammalla osa-alueella voi tapahtua yhtäaikaa, mikä saa vahvimmankin ihmismielen väsymään. Ellei uupumukseen asti, niin tilapäisesti. Henkilökohtainen kriisi, tai elämänmuutos ovat omiaan myös laukaisemaan uupumuksen etenkin, jos ovat negatiivissävytteisiä, ja jos jaksaminen muutenkin on ollut koetuksella.
Myönnän avoimesti, että olen monesti ollut uupumuksen partaalla. Elämä on koetellut useammin, kuin kerran ja kaikkien tapahtumien yhteennivoutuminen on aiheuttanut sen, että henkinen väsymys on välillä ollut lähes lamaannuttavaa. Jos totta puhutaan, tätä kesti useita vuosia. Välillä jaksamista ei tarvinnut edes pohtia, kunnes taas huomasi jotenkin olevansa aallonpohjalla ihmettelemässä, että mitenkäs täältä sitten ylös taas pääsikään. En ole missään vaiheessa ollut sairaslomalla uupumisen takia, eikä se ikinä ole johtunut (pelkästään) työstä, mutta flunssakierteet, univaikeudet sun muut kertovat kyllä omaa tarinaansa. Mikäänhän ei kuitenkaan ole niin sitkeä, kuin pohjalainen nainen, joten olen vasta näin jälkikäteen tajunnut miten reunalla sitä onkaan useasti jaksamisensa kanssa ollut. Onneksi nuo ajat ovat nyt takanapäin, ja niin synkkiä kuin olivatkin - ihan super kliseisesti - ilman niitä en olisi sitä mitä olen nyt.
Tällä hetkellä omassa elämässä tapahtuu paljon, uusia juttuja on tämän vuoden aikana tapahtunut enemmän, kuin pitkään aikaan ja lisää on vielä tulossa. Lapset kasvavat, erilaiset vaiheet tulevat ja menevät, ja tunteellisena ihmisenä mietin ja kelailen asioita välillä liikaakin. Työelämä vaatii tottakai osansa, sekä omat kiinnostuksen kohteet ja tulevaisuudensuunnitelmat -ja haaveet tarvitsevat panostusta parisuhdetta unohtamatta. Elämä on paremmalla tolalla kuin koskaan ja olen siitä onnekkaassa asemassa, että kaikki tapahtumat ovat ehdottomasti positiivisia juttuja, joten voinko tosiaan tuntea minkäänlaista uupumusta tai väsymystä? Onko mulla siihen oikeutta, tai onko siinä edes mitään järkeä? Vastaan itse: Tottakai siinä on järkeä, ja miksei olisi oikeutta. Ei tilapäinen uupuminen vaadi aina negatiivista tapahtumaa taustalleen. On luonnollista, että ihminen väsyy, jos elämässä tapahtuu paljon ja yrittää tehdä montaa asiaa kerralla, ja jos keho yrittää kertoa, esimerkiksi juurikin niillä univaikeuksilla, että nyt olisi syytä tehdä korjausliike, niin sitä on kuunneltava.
Nyt seuraa lisää kliseitä: On oltava itselleen armollinen. Ihan totta, ei kaikkea tarvitse pystyä tekemään yhtäaikaa, ja jos sen yrittäminen saa aikaan stressin, niin kannattaa miettiä marssijärjestykset uudelleen. Vuorokaudessa on vain tietty määrä tunteja, ja niitä on täysin mahdotonta yrittää lisätä. Pahinta, mitä itselleen voi tehdä, on alkaa ottamaan ekstratunteja yöunistaan, mutta niinhän ihminen monesti toimii. "Sitten kun tämä homma on maalissa, niin alkaan taas menemään ajoissa nukkumaan." Mutta koska vielä vähän, vielä enemmän ja vielä paremmin: Ihminen ei niin vain sujahdakaan takaisin normirytmiin, ellei muistuta itseään. Monesti aina tulee jotain, joka pitää hoitaa: "Mä vielä tämän homman teen ja sitten..."
Itse reagoin nykyään aika herkästi oman kehon ja mielen lähettämiin viesteihin. Monesti asioihin auttaa jo se, että hoksaa oikeasti pysähtyä niiden äärelle ja miettiä voisiko hieman hellittää, pitäisikö jotain tehdä toisin, ja ennenkaikkea onko kaikelle jokin ulkopuolinen syy, vai lähteekö oma kiire ja stressi pelkästään itsestä ja omista ajatuksista ja odotuksista. Omalla kohdalla se nimittäin hyvinkin usein johtuu juurikin tuosta jälkimmäisestä. Olen vuosien myötä oppinut siihen, että omalle lautaselleen ei kannata kasata enempää, kuin jaksaa syödä. Viimeistään äitiys on opettanut ottamaan asioita yksi kerrallaan ja pakostakin totuttanut siihen, että hommat nyt vain ottavat enemmän aikaa kuin ennen, koska kovin montaa ohjelmanumeroa päivässä ei ehdi tekemään, kun taloudessa häärää pikkuihminen, tai pikkuihmisiä, jotka vaatiivat huomiota, apua ja huolenpitoa. En tarkoita etteikö sitä muutenkin voisi oppia, mutta itselläni se meni näin. Ei varmasti ensimmäinen, eikä viimeinenkään asia, jonka lapset opettavat.
Näin syksyn ja hyggeilyn kultakauden kynnyksellä esittäisin toivomuksen, että jokainen pysähtyisi edes kerran päivässä kuuntelemaan itseään; mitä mulle kuuluu ja onko kaikki kunnossa. Tarvitsisinko kenties enemmän unta, liikuntaa, tai aikaa puolison tai oman itseni kanssa. Lakattaisiin olemasta niin kiireisiä ja karsittaisiin kalenterista asioita, jos pelkästään niiden sieltä lukeminen hengästyttää. Vähemmälläkin kiireellä, tohinalla ja touhulla pärjää erittäin hyvin, ellei paremminkin ja kiireestä ei ikinä seuraa mitään hyvää; ainakaan pidemmän päälle. Seuraava lause, tai muistutus ei varsinaisesti liity nyt asiaan, enemmänkin sujahtaa sujuvasti asian vierestä, mutta on sellainen, joka allekirjoittaneen pysäyttää joka kerta: Muista, että kiireinen arkesi on lapsesi lapsuus.
Lämmintä syyskuun alkua murut!
Kuvat: Pixabay
