Jouluttajan fiilistelyä

  Marraskuu. Tuo kuukausista ehdottomasti synkin ja pimein. Kaamos alkaa todenteolla painaa päälle ja puolen kuun jälkeen ei päivä valkene kunnolla ennenkuin tammikuussa seuraavan kerran. Miten pimeää onkaan mahtanut olla entisaikaan, kun hyvä, että joka torppaan oli vedetty edes sähköt. Me tämänpäivän ihmiset olemme monella tapaa etuoikeutettuja, myös tässä valoasiassa, vaikka näin marraskuun keskellä sitä saattaa olla vaikea hahmottaa.

  Marraskuu on kuitenkin aika lohdullinen kuukausi, ainakin itselleni. Saa luvan kanssa kotoilla villasukat jalassa sohvannurkassa, polttaa takkaa ja kynttilöitä. Juoda kuppi jos toinenkin teetä tai glögiä, miksei silloin tällöin myös punaviiniä. Meille saapuu myös joulu jo marraskuussa. Rakastan joulua, sen tunnelmaa ja oikeastaan kaikkea siinä, ja hihkun iloisesti kuin lapsi, kun alkaan bongaamaan ensimmäisiä kaamos -ja jouluvaloja. Neiti K:n kanssa olemmekin tehneet tästä(kin) yhteisen harrastuksen.

  Meille ripustettiin jouluvalot tällä viikolla, enkä nyt juuri tällä hetkellä tiedä mitään parempaa, kuin istua muuten pimeässä olohuoneessa ja antaa kynttilöiden, takan ja jouluvalojen luoda tunnelmaansa. Perhe ympärillä, ehkä kukin touhuamassa omiaan, ja lämmin olo sydämessä. Siinä on kaikki, mitä juuri tällä hetkellä tarvitsen ollakseni onnellinen.

  Ja arvatkaa mitä? Erityisen hyvältä tämä kaikki - rauhallinen ja levollinen olo ja tunne, että sydän pakahtuu - tuntuu, kun tästä on haaveillut niin kauan. On sanoinkuvaamattoman ihanaa odottaa joulua ensimmäisen kerran yhteisessä, omassa talossa ja pukea se jouluun. Nauttia kaikista niistä asioista, joista vuosien varrella on haaveillut ja ajatellut, että sitten joskus. "Sitten joskus" on toisaalta vaarallinen lause; siinä piilee isot riskit, että "sitten joskus"-aikaa ei ikinä tule, mutta se on myös lohdullinen lause, kun siihen vain jaksaa luottaa. Mun "sitten joskus" on nyt, nyt juuri tällä hetkellä. Niin perhe-elämän ja siihen liittyvien haaveiden suhteen, kuin elämän muihin osa-alueisiin liittyen. Nyt ei tarvitse enää odottaa, nyt haaveista on tehty, ja tehdään totta.

  Nautitaan siis näistä joulunalusviikoista, juodaan glögiä, syödään pipareita, joulutorttuja ja ihania juustoja; mistä kukakin tykkää. Puuhaillaan yhdessä ja tehdään arjestakin juhlaa. Joskus siihen riittää takkatuli, rakkaat ihmiset, ja tonttu takan reunalla kertomassa, että reilun neljän viikon päästä on jouluaatto. <3

  Ihanaa marraskuista joulunavausviikonloppua!

Kulje vain omaa tietäsi

  Olen aina ollut vähän sellainen oman tieni kulkija. En mitenkään kovin erilainen, mutta sellainen, joka tekee niinkuin hyvältä tuntuu, vaikka joutuisi sitten kulkemaan yksin ja raivaamaan tietä. Jo ala-asteikäisenä minulla oli hyvin vahvasti omat juttuni ja visioni, enkä niin välittänyt alaluokkien jälkeen kulkea porukassa. Yläasteella oli vuoden-parin etsikkoajan jälkeen sama meininki ja vasta lukioikäisenä hommat tuntuivat loksahtavan paikoilleen siten, että sain ihan rauhassa välillä tehdä omia juttujani ja välillä kulkea muiden mukana. Asiat ikäänkuin löysivät tasapainonsa.

  Parinkympin kynnyksellä tuntui muutenkin olevan hienoa ja jopa suositeltavaa tehdä asioita eri tavalla kuin muut, vaikka itse en ikinä sen takia ole sitä omaa polkuani valinnut. En ole liioin kokenut, että olisin niin kovin erilaisempi, kuin muutkaan, eikä se ikinä ole ollut päämääränä tai se juttu: Olla jotenkin erilainen erilaisuuden takia. Tarkoitus on lähinnä ollut tehdä niitä juttuja, jotka sopivat itselle parhaiten ja tuntuvat hyvältä. Joskus ne ovat menneet synkkaan valtavirran kanssa, toisinaan ei.

  Aikuisena olen enimmäkseen tehnyt juuri niinkuin hyvältä tuntuu ja tehnyt valintoja sen mukaan. Joskus valinnat ovat menneet nappiin, toisinaan ei, mutta niinhän se elämä tahtoo kulkea. Jos kohdalle on sattunut hutivalinta, on aloitettu alusta ja otettu uusi suunta. Aikuisiällä muutenkin ajattelisi olevan jokaiselle päivänselvää, että kaikki eivät mahdu samaan muottiin, eikä se ole tarkoituskaan. Kahta samanlaista ei ole, ja on outoa, että monissa asioissa suuri joukko ihmisiä yritetään niputtaa samaan kastiin ja samojen ahtaiden raamien sisään, vaikka pitäisi olla päivänselvää, että sinne eivät kaikki mahdu.

Olen alkanut miettimään miten opettaa jälkikasvulle, että valtavirran mukana ei ole pakko mennä. Ei ole pakko hypätä sillalta, vaikka muut hyppäisivät ja on ihan okei ja jopa suotavaa tehdä, kuten itse kokee oikeaksi. Olen vahvasti sitä mieltä, että tätä asiaa ei voi korostaa liikaa missään vaiheessa, vaikka esimeriksi neiti K vielä hyvin tiukasti äidin huomassa onkin ja kavereiden kanssa aletaan pyörimään vasta muutamien vuosien päästä.

  Tottakai on oltava raamit miten olla ja elää: Lait, suositukset ja yhteiset pelisäännöt ovat olemassa siksi, ettei täällä olisi elo yhtään sen kaoottisempaa, kuin se jo nyt on. On kuitenkin täysin järjenvastaista, että tietyissä, itseasiassa yllättävän monissa, asioissa meiltä odotetaan tiettyä käytöstä, valintoja tai polkua. Edelleen "normina" pidetään esimeriksi ydinperhettä, heteroparisuhdetta ja lapsia, vaikka yhä useampi elää uusioperheessä tai yksinhuoltajana, kumppani on samaa sukupuolta tai moni on vapaaehtoisesti lapseton. Nämä ovat isoja, henkilökohtaisia asioita, osa valintoja, osa sen sortin juttuja, ettei niihin suuremmin itse voi vaikuttaa.

  Itse olen poikennut valtavirrasta perhesuhteisiinkin liittyvissä asioissa: Olin sinkkuäiti ensimmäiset kolme vuotta. Odotin yksin, koin vauvavuoden yksin - tai paremminkin kaksin neiti K:n kanssa - ja olin totaaliyksinhuoltaja. Minulle siinä ei luonnollisestikaan ollut mitään kummallista, mutta valintani aiheutti jos jonkinlaista spekulointia ja supinaa. Opin, että mitä vähemmän kerrot, sitä enemmän ihmisiä kiinnostaa. Onneksi olen aina ollut sitä sorttia, etten niin jaksa välittää mitä selän takana supistaan, koska aina jollain on jotain sanottavaa. Minulla on siis jonkinlainen käsitys siitä millaista ihmettelyä etenkin elämän isoissa oman polun kulkeminen saattaa aiheuttaa.

  Oman tien kulkeminen ja omannäköisten valintojen tekeminen aiheuttaa jutun juurta selän takana myös elämän pienempien asioiden suhteen. Kyseenalaistetaan, ihmetellään, spekuloidaan ja varmasti mukaan mahtuu aina myös pari kateellistakin. On niin totuttu, että jos asiat on tehny aina tietyllä tavalla ja hommat toimineet, pienikin poikkeaminen aiheuttaa myrskyn vesilasiin. Nykypäivänä sosiaalinen media ja digitalisaatio ovat mahdollistaneet myös sen myrskyn nousemisen kohtuuttomiin lukemiin ennätysvauhtia , jos niikseen on, mutta tuoneet myös paljon hyvää ja mahdollistaneet asioita ja ammattejakin, joita ennen ei ollut edes olemassa.

  Monesti, etenkin työympyröissä, kehotettaan ottamaan huomioon kokonaiskuva, ja "look outside the box". Lähes edellytetään innovatiivisuutta ja aktiivisuutta monenlaisten asioiden kehittämisessä, mutta silti muutosten tuulten puhaltaessa kyseenalaisetaan edelläkävijät. Näinhän ihmisluonto tietysti toimii; uudet asiat, tavat ja ympyrät aiheuttavat aina spekulointia, ja monesti se on kehityksen edellytyskin. Monesti, ei kuitenkaan aina, eikä etenkään jos kyseessä on jonkun henkilökohtainen päätös, valinta tai vaikka ominaisuus.

  Erilaisuus, valtavirrasta poikkeaminen ja oman polun kulkeminen tulevat varmasti puhuttamaan aina, koska ihmiset ovat ihmisiä. Jospa onnistuttaisiin kuitenkin aina välillä muistamaan, että mikä sopii itselle, ei sovi välttämättä kaikille, eikä palloa kannata yrittää väkisin runtata neliskulmaiseen koloon.


Translation: Peace and love.

Kotiseuturakkaudesta ja luovuudesta

  Ellei jollekin ole jo tullut selväksi, niin olen varsinainen mestarifiilistelijä. Fiilistelen yhtä sun toista, ja jaksan ihastella ja tunnelmoida asioita, jotka ovat omaan silmään kauniita, kivoja tai muuten vaan mielekkäitä. Sanotaan, että tuoksut tuovat monesti muistoja, mutta minulla monet muistot liittyvät tiukasti erilaisiin tunnelmiin. Kun puhutaan vaikka joulusta, joka omasta mielestäni on jo ihan kulman takana - aattoon on alle kaksi kuukautta - mieleeni tulvahtaa heti tunnelmia ja fiiliksiä. Liitän  ne tiukasti jouluun, koska olen silloin niitä kokenut, ja pääsen niiden avulla kerta toisensa jälkeen kiinni samoihin tunnelmiin.

  Instagramin puolella ainakin on käynyt selväksi, että fiilistelen usein ja urakalla nykyistä kotiseutuani. Sen idyllisyyttä, kauniita, vanhoja taloja ja rakennuksia, hiekkateitä, kaunista kirkkoa ja sitä miten aamuisin saattaa nähdä auringon nousevan Kyröön suunnilta ja illalla taas painuvan takaisin taivaanrannan taa antaen horisontille hetkeksi taianomaisen hehkun. Rakastan sitä, että asumme maalla, mutta kuitenkin kymmenen minuutin ajomatkan päässä kaupungin keskustasta. Meillä saattaa kotoraitilla törmätä niin hevosiin, traktoreihin, kuin puimureihinkin, kuten monessa muussakin pitäjässä Pohjanmaalla.

  Olen kotoisin Vähänkyrön Tervajoelta, en siis kovin kaukaa, ja nykyisille sijoilleni olen päätynyt Vaasan ja Laihian kautta. Kovin isoa kierrosta en siis elämässäni ole noin niinkun maantieteellisesti tehnyt; sitäkin isomman matkan mitä elämänkokemuksiin tulee. En ikinä ole erityisesti tuntenut kuuluvani synnyinsijoilleni, tai että ne olisivat jotenkin niin lähtemättömästi osa minua, että kaipaisin sinne takaisin. Päinvastoin, olen huomannut että tunnen epämääräistä ja selittämätöntä ahdistusta aina, kun vierailen niillä kulmilla. Siihen on varmasti useampiakin syitä: Yhtenä se, etten ikinä ole varsinaisesti tuntenut kuuluvani sinne, ja toiseksi tragedia, mikä lapsuudenperhettämme ja kaikkia läheisiämme kohtasi reilut 15 vuotta sitten kevällä, kun pikkuveljeni väkivaltaisesti otettiin luotamme.

  Kun kotikylällä, jossa on lapsuutensa asunut, jonka kylänraitilla on pienestä pitäen pyöräillyt, ja naapurustossa, jossa on lapsena leikkinyt tapahtuu jotain niin kaueaa, kuin minulle ja meille tapahtui, ei ole ihme, että ympyrät muuttuvat entistä ahdistavimmiksi. Paikassa, jossa on koti, isovanhemmat lähes naapurissa ja lasten leikkipuisto siinä välissä, ei pitäisi joutua henkirikoksen uhriksi. Niin kuitenkin pikkuveljelleni kävi, ja se on mielestäni enemmän kuin validi syy siihen miksen varsinaisesti tunne synnyinseutuani kohtaan sen kummempaa vetoa ja kaipuuta.

  Vaasa on aina tuntunut kodilta. Nykyään sanonkin, että Vaasa on kotikaupunkini, vaikka lapsuuteni olen viettänyt jossain ihan muualla. Kävin lukion Vaasassa ja ylioppilaskesän jälkeen muutin kokonaan Vaasaan, jossa sitten vierähtikin reilu vuosikymmen. Kaupunki ei ole ikinä ahdistanut, vaikka pellonlaitaan sieltä sitten muutinkin. Laihiallekin,sinne pellonlaitaan siis, kotiuduin hyvin, mutta nyt viime keväisen muuton jälkeen tunnen olevani siellä, missä pitääkin. Ehkä kyse on ihmisistä, muistoista, tunnelmasta ja siitä millaisessa elämänvaiheessa on, ei niinkään ainoastaan fyysisestä paikasta, sillä nyt tuntuu kaikki muutenkin olevan kaikipuolin kohdallaan.

    Asun nyt yhdessä Suomen kauneimmistä kylistä, enkä tippaakaan liioittele sanoessani, että nyt olen siellä, missä pitääkin. Ennen Sulvaan - vai Sulvalle, kirjoitusasu on edelleen minulle pieni mysteeri? - muuttoamme olin vieraillut täällä ehkä viisi kertaa, joista yksi oli, kun kävimme katsomassa nykyistä kotiamme. Ensikerrasta alkaen tykästyin seudun kauneuteen ja idyllisyyteen, mutten ikinä ajatellut tänne muuttavani. Elämä kuitenkin kuljettaa, ja täällä sitä ollaan. Hyvä niin, sillä tämä todella tuntuu kodilta, ja ihastuneena kuljen pitkin kylänraittia sydän kallellaan milloin mistäkin. Tuntuu, että täällä on oma tunnelmansa - joka toki saattaa olla ihan pelkästään kirjoittajan omissa mielikuvissa ja ajatuksissa - enkä malttaisi odottaa, että pääsemme lähemmäs joulua ja kylälle syttyvät jouluvalot.

  Ei liene ihme, että samalla, kun kotiympyrät -ja kylä jaksavat ihastuttaa ja elämä on muutenkin mallillaan myös luovuus tuntuu saaneen uuden energiapiikin. Ihan kuin se olisi ollut jotenkin horroksessa ja nyt herännyt kunnolla eloon. Voi myös olla, että olen itse antanut sille luvan puhjeta hiljalleen loistoonsa ja lähemmäs sitä potentiaalia, joka on olemassa ja ikäänkuin on kytenyt pinnan alla. Täydessä loistossaan se ei missään tapauksessa vieläkään ole, mutta getting there; hitaasti mutta varmasti. Kuten kaikki asiaan vähänkin vihkiytyneet tietävät luovuus ja inspirtaatio ovat jatkuvaa aaltoliikettä. Luovuuden ja inspiraation aaltokin voi kuitenkin kasvaa millaisiin mittasuhteisiin tahansa, kun sitä vain ruokkii ja sille antaa mahdollisuuden. On huikea fiilis oivaltaa, että asun nyt ympäristössä, joka antaa tälle aallolle tilaa, aikaa ja eväitä kasvaa. Tässä samassa kauniissa ja idyllisessä ympäristössä sen on sitten hyvä myös kerätä voimia, kun se saavuttaa pohjan.

  Huolimatta siitä, että rakastan nykyistä kotiseutuani, en koe olevani mustasaarelainen, ehkä paremminkin sulvalainen, vaikkei sekään tunnu täysin istuvan. Jos jokin leima pitäisi lyödä, niin ehkä kaikkein luontevimmin tunnen olevani pohjalainen.

  Millaisia fiiliksiä teillä on koti -ja synnyinseudustanne?