Jouluttajan fiilistelyä

  Marraskuu. Tuo kuukausista ehdottomasti synkin ja pimein. Kaamos alkaa todenteolla painaa päälle ja puolen kuun jälkeen ei päivä valkene kunnolla ennenkuin tammikuussa seuraavan kerran. Miten pimeää onkaan mahtanut olla entisaikaan, kun hyvä, että joka torppaan oli vedetty edes sähköt. Me tämänpäivän ihmiset olemme monella tapaa etuoikeutettuja, myös tässä valoasiassa, vaikka näin marraskuun keskellä sitä saattaa olla vaikea hahmottaa.

  Marraskuu on kuitenkin aika lohdullinen kuukausi, ainakin itselleni. Saa luvan kanssa kotoilla villasukat jalassa sohvannurkassa, polttaa takkaa ja kynttilöitä. Juoda kuppi jos toinenkin teetä tai glögiä, miksei silloin tällöin myös punaviiniä. Meille saapuu myös joulu jo marraskuussa. Rakastan joulua, sen tunnelmaa ja oikeastaan kaikkea siinä, ja hihkun iloisesti kuin lapsi, kun alkaan bongaamaan ensimmäisiä kaamos -ja jouluvaloja. Neiti K:n kanssa olemmekin tehneet tästä(kin) yhteisen harrastuksen.

  Meille ripustettiin jouluvalot tällä viikolla, enkä nyt juuri tällä hetkellä tiedä mitään parempaa, kuin istua muuten pimeässä olohuoneessa ja antaa kynttilöiden, takan ja jouluvalojen luoda tunnelmaansa. Perhe ympärillä, ehkä kukin touhuamassa omiaan, ja lämmin olo sydämessä. Siinä on kaikki, mitä juuri tällä hetkellä tarvitsen ollakseni onnellinen.

  Ja arvatkaa mitä? Erityisen hyvältä tämä kaikki - rauhallinen ja levollinen olo ja tunne, että sydän pakahtuu - tuntuu, kun tästä on haaveillut niin kauan. On sanoinkuvaamattoman ihanaa odottaa joulua ensimmäisen kerran yhteisessä, omassa talossa ja pukea se jouluun. Nauttia kaikista niistä asioista, joista vuosien varrella on haaveillut ja ajatellut, että sitten joskus. "Sitten joskus" on toisaalta vaarallinen lause; siinä piilee isot riskit, että "sitten joskus"-aikaa ei ikinä tule, mutta se on myös lohdullinen lause, kun siihen vain jaksaa luottaa. Mun "sitten joskus" on nyt, nyt juuri tällä hetkellä. Niin perhe-elämän ja siihen liittyvien haaveiden suhteen, kuin elämän muihin osa-alueisiin liittyen. Nyt ei tarvitse enää odottaa, nyt haaveista on tehty, ja tehdään totta.

  Nautitaan siis näistä joulunalusviikoista, juodaan glögiä, syödään pipareita, joulutorttuja ja ihania juustoja; mistä kukakin tykkää. Puuhaillaan yhdessä ja tehdään arjestakin juhlaa. Joskus siihen riittää takkatuli, rakkaat ihmiset, ja tonttu takan reunalla kertomassa, että reilun neljän viikon päästä on jouluaatto. <3

  Ihanaa marraskuista joulunavausviikonloppua!

Kynttilä pilvenreunalla oleville läheisille

Pyhäinpäiväviikonloppu kolkuttelee ovella, ja marraskuu näyttää sille mille kuuluukin: Synkkä sää, ei tietoakaan auringosta ja mieli tekee ainoastaan linnoittautua rakkaiden kanssa kotiin villasukat jalassa. Olen onnellinen ja onnekas, että voin niin tehdä; mitään muuta en tällä hetkellä halua enempää. Osa on kuitenkin joukosta poissa, ollut jo hyvän tovin. Ei ole väliä miten kauan, tai vähän, aikaa sitten on joutunut luopumaan, sillä jos sen on joutunut tekemään, se tuntuu kuin eiliseltä. Välillä tuntuu, että näinhän tämä on ollut aina, useimmiten kuitenkin ihmettelee ajan kulua.

Enkeliveljeni on ollut  ajatuksissani tänä syksynä enemmän, kuin toviin, ja olen kaivannut häntä enemmän, kuin pitkään aikaan. Sitä toivoisi voivansa soittaa ja kysyä neuvoa, mielipidettä ja apua. Onnekseni olen sen sortin ihminen, joka uskoo, tuntee ja aavistaa edesmenneiden läheisten kulkevan rinnalla, ja joka tulkitsee pieniä ympärillä tapahtuvia asioita merkeiksi noilta pilvenpäällä jo olevilta rakkailta. Kuulostaa ehkä hullulta, ehkä se sitä vähän onkin, mutta ajattelutapa lohduttaa, ja jokainen, joka on vastaavaa kokenut ymmärtää varmasti.

Itselläni on tapana miettiä mitä veljeni sanoisi mihinkäkin asiaan ja mitä mieltä mahtaisi olla. Mietin tottakai välillä myös millaista mahtaisi olla, jos kaikki olisi mennyt toisin, mutta nykyään vaiennan ne ajatukset varsin nopeasti, sillä mitäpä sitä jossittelemaan. Elämä on tässä ja nyt, ja ainoa asia, mitä edesmenneiden rakkaiden puolesta voimme tehdä, on elää; elää ja mennä eteenpäin, muistella ja pitää yhteiset tavat ja perinteet elävinä, mikäli se itsestä hyvälle tuntuu. Tiedän pikkuveljeni olleen sitä lajia, joka sanoisi, että älä murehdi. Hän ei olisi halunnut, että hänestä kannettaan huolta, tai ollaan surullisia. Niimpä en useimmiten olekaan, mutta ikävälle en voi mitään. Se on, pysyy ja elää; kuten pikkuveljeni sen mukana. <3

Tarkoitus ei ollut kirjoittaa nyyhky-postausta, mutta sellainen tästä nyt näytti muotoutuvan. Nyyhky tai ei, rakastakaa läheisiänne ja kertokaa heille, että ovat tärkeitä. Muistelkaa myös niitä enkeli-rakkaita, jotka ovat jo toisaalla, ja muistakaa nimenomaan niitä kivoja, hyviä ja hauskoja juttuja. Tämän biisin myötä - avaa muuten kyynelkanavat ihan joka kerta, kun kertsi lyö yli - hyvää pyhäinpäivää.

Äidin kipuilua ja onnen tunteita

Äitiys. Se on ihan by far paras asia, mitä kohdalleni on ikinä sattunut. Paras, ihanin, pakahduttavin, eniten onnen tunteita synnyttävä. Omaa lasta katsoessa aika pysähtyy ja voisi vain upota niihin viattomiin silmiin, jotka katsovat rävähtämättä ja täysillä luottaen syvälle omiisi. Sydän tuntuu läikehtivän rakkautta niin, että sitä määrää on vaikea itsekään tajuta. Haluaisi vain katsoa omaa pikkuistaan aina, rutistaa syliin ja suojella ihan kaikelta, ihan aina. Toiselta puolelta äitiys, ja vanhemmuus ylipäätään, on raskain duuni ikinä, joka laittaa välillä polvilleen ja saa ihmettelemään miten jaksaa taistelun toisensa perään, vaiheen toisensa perään, ja ne lopputtomat tunteiden vuoristoradat; niin lapsen, kuin omatkin. Mikään ei opeta samalla tavalla asioita omasta itsestä, kuin lapsi ja hänen kanssaan kasvaminen.

Lapsi kipuilee milloin mitäkin ikävaiheeseen, uuden oppimiseen, pelkoihin tai ihan mihin tahansa liittyvää asiaa, vain taivas on rajana. Siinä kipuillessa tielle joutuvat lähimmät ihmiset: Vanhemmat, isovanhemmat, sisarukset, hoitokaverit... Lapsi kiukkuaa ja osoittaa turhautumistaan heille, joihin luottaa, joten tulilinjalla ovat luonnollisesti vanhemmat; he, joiden kanssa lapsi on viettänyt ja viettää eniten aikaa, ja jotka ovat hänelle tärkeitä. Yritän muistuttaa itseäni paitsi tästä, myös siitä, että lapsi vasta harjoittelee itsehillintää. Jos minulla on ollut aikaa treenata kyseistä lajia reilut 36 vuotta - enkä edelleenkään ole siinä mainittavan hyvä, vaikkakin viimeisenä kolmena vuotena olen isosti parantanut taitojani, öhöm - niin miten kolmen ja puolen vuoden ikäinen lapsi siihen voisi pystyä. Something to think about.

Arkistojen kätköistä parin vuoden takaa <3

Pieni naiseni osaa kuitenkin jo varsin hyvin hillitä itseään, jos vain sattuu huvittamaan. Aina ei huvita. Kuten tiedämme aina ei voi olla hyvä päivä. Lapsilla on huonoja päiviä ihan samaan tapaan, kuin aikuisillakin, ja joskus tekee mieli vain kitistä, nurista ja hautautua peiton alle. Siinä missä aikuinen (toivottavasti) jättää kitinän ja nurinan omassa pääkopassaan tapahtuvaksi, lapsi purkaa pahan mielensä ja olonsa ilmoille. Tapaan monesti sanoa neiti K:lle, että saa harmittaa ja saa kiukuttaa, mutta ei ihan jokainen asia. ..mikä tietysti sinällään on täyttä höpöhöpöä, sillä kuten tiedämme, että kun vit***aa, niin vit***aa aikalailla kaikki. :D Pointti kuitenkin oli, että lasta harmittaa ja ottaa päähän ihan kuin aikuistakin, eikä hänellä vielä ole valmiuksia purkaa ja suunnata turhautumistaan tai harmitustaan kuten aikuisella. Tai aikuisella ainakin KUULUISI olla täähän valmiudet, joita voi sitten jälkikasvulleen opettaa, ja ellei ole, niitä on mahdollista oppia ja opetella, yhdessä ja erikseen. Sehän tässä onkin parasta, tai yksi parhaista jutuista; lapsen kanssa voi opetella elämää ja asioita yhdessä, tiiminä. Voidaan paitsi iloita yhdessä, myös ottaa yhteen ja riidellä, kunhan vain muistetaan pyytää anteeksi, jos siihen on aihetta. Myös aikuinen lapselta.

Neiti K on kasvanut tämän kesän aikana valtavasti, kaikella tavalla. Uusia taitoja karttuu, ymmärrys lisääntyy ja neiti on venähtänyt pituutta ihan silmissä. Uusia asioita halutaan opetella itse ja yksin, mutta kuitenkin tarvitaan äiti varmuuden vuoksi lähelle, tueksi ja turvaksi. Tämä tuntuu valtavan hyvältä, vaikka samalla koen haikeutta siitä, että lapseni on jo niin omatoiminen, että ei tarvitse äitiä ihan kaikkeen, eikä kaipaa esimerkiksi syliä enää niin paljon. Tiedän, että tämä kaikki kuuluu kuvioon, ja jokainen vanhempi käy näitä samoja fiiliksiä ja ajatuksia läpi lasten kasvaessa. Meistä on pikkumuidun kanssa kuitenkin kasvanut tavallistakin tiiviimpi yksikkö - tai kaksikko - sillä vietimme lähes kolme vuotta kaksin. Jo raskausaikana tiesin olevamme kaksin pienen kyytiläiseni kanssa, enkä ikinä ole pitänyt kuvioita mitenkään kummallisena. Vauvavuonna uppouduin täysin vauvakuplaani ja tiesin saavani tehdä sen niin sanotusti luvan kanssa, koska minun ei tarvinnut ottaa ketään muuta huomioon, kuin pieni tyttäreni ja oma itseni. Neiti K edellä ja hänen ehdoillaan on menty muutenkin aikalailla kaikissa päätöksissä, ratkaisuissa, suunnitelmissa ja ylipäätään koko elämässä. Myös minä, kuten varmasti suurin osa äideistä, olen sitä mieltä, että äitiys on ehdottomasti parasta, mitä kohdalleni on ikinä sattunut, ja se, että kuljimme kolme ensimmäistä yhteistä vuottamme kaksin on hitsannut meidät tiiviisti yhteen.  

Nyt elämässämme on viimeisetkin palikat kohdallaan emmekä ole enää kaksin, mutta huomaan kipuilevani sitä, että en pysty enää antaa tyttärelleni sataa prosenttia itsestäni ja huomiostani. Onneksi kolme ja puoli ikävuotta tekevät sen, että sataa prosenttia hän ei enää myöskään kaipaa, mutta äidithän ovat ihan parhaita tuntemaan huonoa omaatuntoa asioista, joista ei tarvitse ja jotka myös tiedostaa. Taitaa olla vanhemmuus-dna:han piirretty juttu, että lasten suhteen toivoisi aina suoriutuvansa vähän paremmin, vaikka tietäisikin tekevänsä parasta mahdollista työtä.

Olen valtavan onnellinen, että elämämme on nyt sellaista, kuin se on, että olemme silti edelleen se sama äiti ja tytär kuin aikaisemminkin, nyt vain isommassa yksikössä ja enemmän perhettä ympärillä, ja että pieni naiseni kasvaa ja kehittyy, ja opettaa minuakin kehittymään siinä sivussa. Olen onnellinen, että hän on edelleen niin pieni, mutta silti jo sen verran iso, että pystyn pitkästä aikaa keskittyä välillä myös itseeni ja omaan hyvinvointiini, ja että elämässämme ja lähellämme on ihmisiä, joihin voimme luottaa. He ovat osa meitä, meidän perheemme. <3

Kun kaipaus värittää kevättä

Enkeli-veljelleni.

Kaipaan sinua, kaipaan lähes päivittäin.
Kaipaan läsnäoloasi, nauruasi ja äänetöntä tukeasi.
Kaipaan tietoa siitä, että olet yksi elämäni tukipilareista,vaikka mitä tapahtuisi.
Kaipaan ystävyyttäsi, kuuntelevia korviasi ja suurta sydäntäsi.
Kaipaan samanlaista huumorintajuasi ja herkkää mieltäsi.
Kaipaan yhteisiä juttutuokioita ja yhdessä vietettyä hiljaisuutta.

Haluaisin sinut syliini, että voisin rutistaa lujasti.
Haluaisin jutella, nauraa ja iloita kanssasi.
Haluaisin valaa sinuun uskoa itseesi, sekä hyvyyteesi.
Haluaisin sinun tapaavan siskontyttösi ja hänen perheensä.
Haluaisin kertoa sinulle, että olen onnellinen.
Haluaisin, että olisit täällä iloitsemassa kesästä, lämmöstä ja valoisista öistä.

Uskon sinun tietävän ja näkevän miten paljon sinua kaivataan ja rakastetaan.
Uskon sinun tietävän, että sinua ei ikinä unohdeta, lakata kaipaamasta, tai rakastamasta.
Uskon sinun iloitsevan kanssamme, kun olemme iloisia, surevan, kun olemme surullisia.
Uskon sinun olevan onnellinen, kun näet meidän olevan onnellisia.
Uskon sinulla olevan hyvä.
Uskon meidän tapaavan taas, kun on sen aika.

Rakkaus on ikuista.

Kuva: Pixabay

Oppia ikä kaikki?

Oppia ikä kaikki, harjoitus tekee mestarin, ei kukaan ole seppä syntyessään, ja mitä kaikkia näitä (kiristäviä?) sanontoja nyt olikaan. Pakko kuitenkin myöntää, että näissä vanhan kansan viisauksissa on enemmän totuutta, kuin hiven.

Olen tässä nyt muutamien kuukausien aikana huomannut miten edellämainitut fraasit sopivat myös parisuhdekuvioihin, jopa pelottavan hyvin. Itsetuntemus ja ikä tuo näissä(kin) hommissa - ainakin oman kokemukseni mukaan - ainaostaan plus-merkkistä boostia. Jotkut saattavat tietysti olla luotuja jakamaan elämänsä toisen kanssa ja ottamaan toinen ihminen huomioon kuten kuuluukin, puhumattakaan arvostuksesta ja tietynlaisesta itsehillinnästä ja asettumisesta toisen asemaan. Minä en ole ollut niitä ihmisiä, vaikka vahvasti parisuhdeihmiseksi olen aina itseni mieltänytkin. Onneksi elämänkokemus tasoittaa räiskyvää ja helposti pinnansa katkaisevaa kovapää-ekstroverttiakin, ja näin viittä vaille kolmekutosena voin käsi sydämellä sanoa, että onneksi! ..varmaan samaa voi sanoa moni muukin lähipiirissäni elävä. :D

 Antakaas kun selvennän: Olin nippanappa täysi-ikäistynyt, kun hyppäsin ensimmäiseen kunnon parisuhteeseeni. Aikuisuuden kynnyksellä monet asiat olivat muutenkin uusia ja ihmeellisiä, ja tietyllä tapaa myös parisuhde kuului niihin. Ensimmäinen yhteenmuutto ja yhteinen koti, ylipäätään ensimmäinen oma koti, ja hyppäys koulumaailmasta työelämään ja välivuoden kautta opiskeluihin. Oli harrastusta, töitä ja opintoja, bileitä, ystäviä ja tulevaisuuden suunnittelua. Pikkuveljeni kuolema ja muita isoja elämäntapahtumia. Monien yhteisten vuosien jälkeen suhde kuitenkin tuli tiensä päähän ja erosimme ilman sen suurempaa dramatiikkaa. Erosta on jo melkein kymmenen vuotta aikaa, mutta olen vasta viime vuosien aikana huomannut, että todennäköisesti osaan nyt arvostaa entistä poikaystävääni enemmän, kuin silloin aikanaan. Älkää ymmärtäkö väärin, arvostin toki silloinkin, mutta en tarpeeksi, enkä varmaan kertaakaan ilmaissut sitä hänelle suoraan.

Olin muutenkin parikymppisenä varsin mustavalkoinen ja ehdoton mielipiteissäni. En tuntenut itseäni tarpeeksi hyvin, ja miten olisin voinutkaan. Pikkuveljeni kuolema tietysti avasi silmiä ja sai ajattelemaan asioita uudesta perspektiivistä, mutta silti se oma napa tuntui olevan kaiken keskiössä. En ymmärtänyt, että se miten koen asiat lähtee tasan omasta itsestäni, ei kenenkään muun tekemisistä, sanomisista, tai tekemättä jättämisistä. Jos ärsyynnyin jostain en tajunnut miettiä onko syy todellakin jossain muussa ihmisessä, tilanteessa tai tapahtumassa, vai ihan pelkästään omassa itsessäni ja siinä miten ja mihin kuulemaani, näkemääni ja kokemaani peilaan. Ja arvatkaas mitä; monestihan se on juurikin pelkästään omasta itsestä kiinni miten asiat ottaa. Suuttuuko, loukkaantuuko, ärsyyntyykö, antaako vain olla vai miettiikö miksi asia ylipäätään menee tunteisiin. Turha uhriutuminen ei auta ketään, ja harvoja asioita sattuu ilman, että itse ei olisi niihin jollain tapaa vaikuttamassa. On toki niitäkin, kuten esimerkiksi vakavasti sairastuminen, mutta tarkoitan yleismaailmallisempia, parisuhteisiin liittyviä asioita.

Nykyään huomaan yhä useammin tajuavani, että menneet kokemukseni vaikuttavat hyvin voimakkaasti siihen miten koen asioita, nimenomaan parisuhteessa. Monesti huomaan jonkun jutun olevan enemmänkin "oma ongelmani", kuin millään tapaa toisesta johtuva. En juurikaan sen tasaisempi ole, kuin kymmenen vuotta sittenkään, mutta jonkinlaisen filtterin olen luonut, vaikka naamasta edelleen näkeekin, jos v***ttaa. Vanhat peikot, muistot ja toimintamallit istuvat tiukassa, mutta peikot on mahdollista nujertaa, muistot kääntää vahvuudeksi, sekä toimintamallit hiljalleen muuttaa, jos rinnalla on ihminen, joka osoittaa olevansa luottamuksen arvoinen ja antaitsevansa tulla kohdatuksi ilman epäilyksiä. Luottaminen on aina tietynlainen päätös, vaikka pelkkä päätöksen tekeminen ei synnytäkään luottamusta. Toinen voi tehdä sen joko helpoksi tai mahdottomaksi, js mikäli jälkimmäinen vaihtoehto voittaa, tai edes nostaa päätään, voi koko jutun unohtaa

Ihanaa viikonloppua kaikille ja muistakaa arvostaa rakkaitanne! <3

Kuvat: Pixabay

Kolme hyvää ja kaunista x5

Hyvää maaliskuuta evribadi! Talvikuukaudet ovat kalenterin mukaan virallisesti ohi ja superpakkasista huolimatta kevät tekee tuloaan. Tai mitä superpakkasia nämä miinus kahdenkympin kelit nyt ovat, ihan perinteistä talvikelikauraa kaiketi, mutta totuus on muutaman leudomman talven jälkeen päässyt unohtumaan. Ensimmäisen kevätkuukauden kunniaksi päätin tarttua monissa blogeissa julkaistuun kolme hyvää-aiheeseen, jota jokainen meistä voisi omissa ympyröissään pohtia. Olen kirjoittanut samantyyppisen postauksen aikaisemminkin - miten kaikista meistä löytyy vahvuuksia - ja se löytyy täältä.






KOLME HYVÄÄ ASIAA PÄIVÄSSÄNI

Reippaasti ja mielellään hoitoon jäävä pikkumimmini. Neiti K:n päivähoitotaival on kestänyt nyt tasan kaksi vuotta ja koko touhu on mennyt paremmin, kuin hyvin. Yhden käden sormilla on laskettavissa ne kerrat, jolloin on hoitoon jääty itkien tai muutan vain pitkinhampain. Neiti solahtaa ryhmiksen touhuihin aamuisin niin sutjakkaasti, että välillä saa huudella perään, mikäli haluaa heipat, halit ja pusut.

Lisääntyvä valon määrä. Ihan mahtavaa, että aamuisin töihin lähtiessä ja ajellessa on jo valoisaa! Sitä jotenkin aina unohtaa miten äkkiä talvi kevääksi - ainakin valon puolesta - taittuukaan, ja oikeastaan ihan hyvä niin: Vuosi toisensa jälkeen saman asian suhteen yllättyy iloisesti.

Saan iltaisin nukahtaa rakkaaseen syliin. En voisi olla onnellisempi kömpiessäni iltaisin peiton alle ja kepertyessäni rakkaani kainaloon. Ihan parhaita asioita, joita en todellakaan ota itsestäänselvyytenä.


 

KOLME HYVÄÄ ASIAA MINUSSA

Sitkeys. Olen elämässäni kokenut yhtä ja toista, enkä lannistu enää ihan vähästä. Olen kouliintunut elämän ristiaallokossa niin, että minua on hyvin vaikea enää yllättää, ainakin mitä tulee ihmisten käytökseen. Sitkeyteni ansiosta pääsen nopeasti takaisin jaloilleni, mikäli polvet välillä notkahtavat muuten, kuin positiivisessa merkityksessä rakkauden takia. 

Positiivisuus. Kukaan ei aina jaksa katsella maailmaa vaaleanpunaisten lasien läpi, mutta mikäli siihen pystyy edes suurimman osan aikaa, on se pelkkää plussaa. Positiivisuus on helppoa silloin, kun elämässä on kaikki hyvin ja asiat sujuvat, hankalampaa se on, jos oikein tihkoo, usein ja pitään. Yleensähän nämä hommat toimivat lumipalloefektin lailla: Jos asiat alkavat sujua, kaikki tapahtuu kuin itsestään - ja silloin on syytä muistaa olla kiitollinen and enjoy the ride - ja alamäen alkaessa sen monesti joutuu lastettelemaan sinne alas saakka ennenkuin kurssi taas kääntyy. Hienointahan tässä hommassa on se, että ikinä ei tiedä onko kyseessä pieni mäennyppylä, mitä pitkin lastellaan, vai haasteellisempi vuoristo. Jokatapauksessa, pessimisti ei ehkä pety, mutta positiivareilla on varmasti hauskempaa.

Asioista innostuminen. Tämä taisi löyty plus-listalta myös edellisessä aihetta aihetta sivuavassa postauksessani, johon aiemmin viittasin, mutta koen asioista helposti innostumisen ja inspiroitumisen pelkästään voimavarana. Piirre tuo helposti uusia tuulia elämään ja antaa potkua monissa jutuissa.

KOLME HYVÄÄ ASIAA ELÄMÄSSÄNI

Neiti K. Parasta, mitä minulle on tapahtunut, as simple as that.

Rakkaus. Kun jaksaa uskoa ja pitää silmänsä auki, vaikka mitä voi tapahtua. Toisinaan joutuu odottamaan ja etsimään oikeaa ihmistä pidempään, toisinaan oikea henkilö tupsahaa eteen ennenkuin oikeastaan edes etsiikään. Niin tai näin, rakkautta, ja rakkaitaan, ei saa ikinä pitää itsestäänselvyytenä.

Ystävät. Aika perinteisillä linjoilla näemmä mennään, mutta tämä kolminaisuus; pikkumuru, isompi muru ja ystävät ovat elämäni parhaita juttuja. Ystävät ovat pitäneet pystyssä silloin, kun alamäki on tuntunut loppumattomalta ja jaksaneet kuunnella silloinkin, kun en ole jaksanut edes yrittää kaivaa positiivisuuslaseja silmille. Samat ystävät myös iloitsevat kanssani, kun elämä hymyilee ja kohtelee silkkihansikkain. Kaunis kiitos tässä samalla heille. <3

KOLME HYVÄÄ ASIAA TÄNÄ VUONNA

Tätä vuotta on takana vasta pari kuukautta, mutta hyviä, yksityiselämään liittyviä juttuja on jo tapahtunut useampiakin. Niistä kuitenkin ehkä joskus myöhemmin lisää, nyt pysytellään kevyemmissä ja pienemmissä ilonaiheissa.

Elämän asettuminen uomiinsa. Se siitä kevyistä ilonaiheista, mutta tätä ei voi olla ohittamatta. Elämä on just nyt sellaista, mistä nautin suunnattomasti. Ehkä jotain yksittäisiä asioita on, jotka kaipaavat muutosta, mutta niihinkin on -  ainakin jonkinlaiset - suunnitelmat olemassa. Nautitaan nyt kuitenkin tästä hetkestä ja keskitytään suunnitelmiin myöhemmin.

Reissut. Olemme pikkumimmin kanssa lähdössä pariksi viikoksi kesäkuun alussa Alanyan auringon alle, ja ajjettä miten ihanaa, että saa kesälomalle kunnon startin! Ei tarvitse välittää, vaikka koto-Suomi tarjoilisi millaista kesäkeliä tahansa, aurinko on aikalailla noille parille viikolle varmaa. Keväällä on odottamassa myös pieni viikonloppu-get-away aikuisten kesken, joten nyt todellakin on mitä odottaa. Tähän ripakopallinen sydämiä.

Tämä menee nyt vahvasti sinne cheesy-osastoon, mutta hetket rakkaimpien kanssa. Arki on kovin kiireistä, mutta nyt eletään kaikinpuolin erilaista kevättä, hyvällä tavalla. Vaikka välillä univaje ja uhmapeikko painaa päälle, on kokonaisuus silti hyvin vahvasti plussalla ja hetket kotirintaman kanssa kullan arvoisia.

KOLME HYVÄÄ ASIAA PIKKUPONEISSA JA YKSISARVISISSA

Itsensä toteuttaminen. Pääsen blogissa toteuttamaan itseäni ja kirjottamisen lomassa eksyn aina haaveilemaan millaiseksi työelämän haluaisin muotoutuvan, jos kirjoittaminen ja siihen liittyvät hommat olisivat keskiössä. Alanvaihto ei ikinä käy käden käänteessä, mutta ehkäpä pikkuhiljaa. Varteenotettava vaihtoehto olisi myös tehdä niitä "unelmahommia" nykyisen työn ohella; varmasti antaisivat potkua toinen toisilleen.

Oma visio. Minulla on alusta saakka, Pikkuponien ja Yksisarvisten alle kaksivuotisen taipaleen aikana siis, ollut visio siitä, että en halua keskittyä yhteen tiettyyn aihepiiriin blogissa, tai ottaa paineita siitä, että pitäisi julkaista niin ja niin monta kertaa viikossa. Plussaa tietysti olisi, jos saisi julkaistua vaikkapa pari-kolme postausta viikkoon, mutta aina - tällä hetkellä useimmiten - siihen ei yksinkertaisesti vain taitu. Tai taittuisi, mikäli niin päättäisi, mutta en halua, että blogista tulee pakkopullaa. Olisi kuitenkin ihanaa saada keskittyä vähän enemmän näihin hommiin, joten ehkä se aika on jostain otettava.

Uskallus. Lähinnä oma uskallukseni siis aloittaa blogitaival. Moni saattaa ajatella, että mitäs uskallusta moinen vaatii, mutta tein ajatustyötä blogin eteen suhteellisen pitkään ja koen, että kaikki se jahkailu tuli tarpeeseen. Mietin paljon esimerkiksi sitä, mitä blogissa voi, tai haluaa omasta elämästään jakaa, koska kaikkien ei todellakaan tarvitse tietää kaikkea. Historia on osoittanut, että mitä vähemmän kertoo, sitä enemmän ihmisiä kiinnostaa. En ole tehnyt mitään tiettyä rajavetoa sen suhteen mitä blogissa kerron omasta elämästäni ja mitä en. Teen niinkuin hyvältä tuntuu, ja useimmiten se tarkoittaa sitä, että keskityn enemmän kokonaiskuvan luomiseen, kuin yksityiskohtiin. Esimeriksi lasten nimet ja kasvokuvat pyrin kuitenkin blogista pitämään poissa.





Näillä miettein on hyvä laskeutua viettämään viikonloppua, happy Friday folks ja rustailkaapa oma kolme hyvää-listanne!

Tämän vuoden TOPit (ja flopit)

Vuosi 2017 on ollut aikamoista myllerrystä. Jotenkin meikämuijalla on sellainen muistikuva, että tässä on nyt eletty useampi vuosi samoissa fiiliksissä ja aina loppuvuoden yhteenvedon hetkellä on saanut pyöritellä silmiään, että mitenhän tästäkin on selvitty. Niin vain kuitenkin aina on klaarattu elämän eteen heittämät kepposet, joten todella kivaa vaihtelua huomata tällä kertaa taaksepäin katsoessa, että tänä vuonna on kokoajan myllerretty oikeaan suuntaan. Näin vuoden vedellessä viimeisiään elämä tuntuu olevan mallillaan viimeistäkin vetoa myöten. Paljon sen eteen on tehty myös töitä: Oma pääkoppa on ollut lujilla, mutta sitkeä pohjalainen kun olen, olen nostanut katseen aina uudelleen tiukasti ylöspäin, mikäli välillä onkin kengänkärkiä tuijoteltu. Pakko sanoa, että jos en olisi positiivisuuteen taipuvaista sorttia, olisi niitä kengänkärkiä tuijoteltu monesti pidempikin tovi. Nyt asiat tuntuvat olevan tasapainossa. Tähän sydän.

Kolmisen vuotta sitten elämäni käänsi ylösalaisin neiti K - ehdottomasti hyvällä tavalla - ja nyt sen on tehnyt rakkaus. On muuten hieno fiilis. Sanomattakin on selvää, että vuoden parhaat hetket ja asiat painottuvat loppuvuoteen, vaikka pitkin matkaakin on kivoja juttuja eteen tullut. Nyt kuitenkin parhaillaan elellään vaaleanpunaisessa rakkauskuplassa, joten sen rinnalla kalpenee helposti vuoden muut huippuhetket. Jos nyt kuitenkin yritän näiden vaaleanpunaisten lasien läpi muistella mitä muuta kivaa tänä vuonna on sattunut ja tapahtunut, niin nämä nousevat ensimmäisenä mieleeni:

...uudelleen eloon herännyt, horroksessa ollut ystävyys, josta olen erittän iloinen ja kiitollinen. Kymmenisen vuotta "luovaa taukoa" ei tunnu missään, mikäli ystävyys on aitoa ja oikeaa. Aina voi yhden vuorokauden aikana päivittää suurpiirteisesti ja sinnepäin vuosikymmenen kuulumiset ja jatkaa sitten siitä, mihin joskus vuoden 2007 hujakoilla jäi. Myös tähän sydän, sillä elo olisi ollut huomattavasti kivisempää ilman yhtä elämän tukipilariani.

...keväinen Helsingin pyrähdys ja Tähkän Laurin Hartsun keikka. Vuoden 2017 keikkasaldoni jäi kaikenkaikkiaan varsin laihaksi, mutta parin päivän vapaat ja oma miniloma ilman pikkumimmiäni tulivat tuolloin todella tarpeeseen ja viikonloppu oli valtavan onnistunut. Näitä lisää seuraavalle vuodelle!

...kesälomareissut neiti K:n kanssa. Muutaman päivän kotimaan retki muumeilun ja laivailun merkeissä, sekä syyskuun Alanyan viikko olivat ehdottomasti vuoden parhaita juttuja! Kuten olen useaan otteeseen sanonut aiemminkin, pikkumuidu on ehdottoman hyvää reissuseuraa, eikä pieni matkalaiseni hyydy pitemmälläkään siirtymällä.

...muutto kollegoideni kanssa jälleen saman katon alle ja samaan toimistoon muutaman kuukauden evakkoretken jälkeen. GD (DI) rocks!

...lounaat ystävien kanssa; arkipäivien parhaita hetkiä.

...yhteispäikkärit ja kylki kyljessä nukutut yöunet pikkunaiseni kanssa.

...neiti K: Tyyppi jaksaa ihastuttaa ja hämmästyttää (välillä toki vihastuttaakin). <3

...punaviini ja netflix. Oi kyllä, tämä combo kertoo kaiken oleellisen retroutumisesta.

Floppejakin matkanvarrelle mahtuu, mutta tänä vuonna on selvitty ilman megaluokan mokia. Suurimmaksi osaksi tämän vuoden flopit ovat tasoa "kävin-kaatamassa-oluttuopillisen-festareilla-erään-ihmisen-niskaan-koska-minua-ärsytti". Erittäin aikuista, vai mitä sanotte, terkuin Elina 35vee. :D

Näiden, lähinnä siis top-osaston, ja viimeaikaisten tapahtumien valossa odotan innolla mitä 2018 tuo tullessaan. Tähän ylipaljon sydämiä

Leppoisia vuoden viimeisiä päiviä kaikille, ja olisi kiva lukea mitä sun 2017 TOPpeihin (tai floppeihin) kuuluu?

Sananen rakkaudesta

Ihan alkuun pieni varoituksen sananen: Jos ällösiirappinen meininki ei nyt maistu, niin kannattaa lopettaa lukeminen tähän. Tiedossa on nimittäin nyt niin sokerista settiä, että hampaat suunnilleen tippuu pelkästä ajatuksestakin ja näen jo sieluni silmin anti-romantikkojen yököttely-reaktiot.

Hypätään heti asiaan: En ole oikein ikinä uskonut rakkauteen ensisilmäyksellä, tai siihen omassa kaveripiirissäni joskus muinoin mainostettuun "jalat alta"-fiilikseen. Muistan miten joskus hurjina vuosina sinkkuystäväni vannoivat odottavansa miestä, joka vie niinsanotusti jalat alta. Samalla pyörittelin silmiäni, että niivvarmaan; järki käteen nyt naiset, not going to happen. Ja kuinkas sitten kävikään.. En ole ihan varma uskonko vieläkään varsinaisesti rakkauteen ensisilmäyksellä, mutta sanotaanko, että ymmärrän nyt paremmin mistä ihmiset kohkaavat siitä puhuessaan. Tai mitä tarkoittaa kulunut fraasi "kyllä sen sitten vaan tietää". Tähän sydän. <3

Rakkaushan on asia, joka kasvaa ja kehittyy ajan myötä. Joskus sen syntymiseen ei tarvita montakaan tovia, toisinaan se ottaa oman aikansa. Joskus voi tavata elämänsä ihmisen baarin jonossa ja tajuta suunnilleen samalla sekunnilla, että tässä on nyt jotain erityistä. Joskus pitää deittailla kuukausikaupalla ennenkuin molempien osapuolten kortit ovat selvillä. Yhtäkaikki, elämä ja kokemukset tekevät rakkaudestakin vahvempaa ja vakaampaa, on tunne syntynyt pikavauhtia, tai lämmennyt hitaammin. Yhtä ihanaa ja suloista se on jokatapauksessa, ja antaa elämään uusia, vielä parempia ja syvempiä sävyjä. Elämä on hyvää ja kivaa yksinkin - tai kaksin yksin - mutta vielä parempaa se on oikean kumppanin seurassa.

Kuva: Pixabay

Olen pesunkestävä romantikko, mutta elämä on opettanut pysymään varpaillaan uuden edessä aika pitkäänkin. Olen kuitenkin pysähtynyt miettimään voiko sillä tavalla saavuttaa mitään? Meneekö se niin, että ei se pelaa, joka pelkää ja joko all-in tai all-out? Eihän sydäntään voi yhtäaikaa sekä suojella, että antaa kaikkea itsestään uudelle? Omaan korvaan se kuulostaa mahdottomalta combolta. Mahdottomalta on ainakin tähän saakka kuulostanut myös se, että tällaisia asioita ei tarvitsisi pohtia, voisi vain antaa mennä; go with the flow ja sitä rataa. Tähän saakka. Viime aikoina olen huomannut, että ehkä moisia ei tosiaa tarvitse miettiä silloin, kun "sen vaan tietää".

Ihania joulunpyhiä kaikille, ja muistakaa:

"Täytyy antaa kaikkensa, jos haluu kylpee onnessa"- Mikko Harju, Taivas Ei Oo Rajana