Kanskikuva

Kanskikuva

keskiviikko 31. lokakuuta 2018

Punainen päällikkö vai jotain ihan muuta

Syksy ja pimeistä pimein on todellakin saapunut. Se tuntui asettuvan kroppaan hiljaksiin viime viikolla ja valtaa pala kerrallaan enemmän ja enemmän tilaa pakottaen elämänrytmin rauhallisemmaksi. Huomaan, että iltaisin väsyttää herkemmin, työpäivät soljuvat pehmeästi eteenpäin ja kroppa ja mieli huomauttavat heti, jos kiire -tai stressitaso pyrkii liiaksi noususuuntaan. Työpäivän jälkeen olen vielä kohtuullisen energinen ja jaksan nähdä ystäviä, leipoa, tehdä kotihommia tai lähteä lenkille, mutta se edellyttää tyhjää tilaa kalenterissa useammalle, kuin yhdelle illalle. Sitä mukaa, kun kalenteri alkaa täyttyä ja to-do-lista lähipäiville kasvaa tuntuu lamaannuttava väsymys iskevän välittömästi. Pidän siis kalenterini balanssissa ja varaan itselleni ja perheelle tarpeeksi vapaa-aikaa ja iltoja "tylsistyä".


Kuva: Pixabay


Tämä kaikki omien rajojen, jaksamisen ja fiilisten havainnointi on johtanut siihen, että olen viime aikoina jälleen kyseenalaistanut omaa persoonallisuustyyppiäni. Kirjoittelin samasta aiheesta alkuvuodesta, postaus löytyy täältä, ja taas ollaan jossain määrin samojen asioiden äärellä. Mennyt vuosi on ollut monella tapaa mullistava, ja tavat, tottumukset ja tekemiset ovat siinä sivussa jonkin verran muuttuneet. Elämäntilanteenmuutoksen myötähän ne monesti tapaavat niin tehdä, mutta jotenkin nyt vasta olen asian äärelle kunnolla pysähtynyt. Entinen bilehiirulainen on jemmannut bilemekot -ja korkkarit jonnekkin kaapin uumeniin, eikä niin enää edes kaipaa kaupungin rientoihin, tai ottamaan osaa kaikenmaailman sosiaalisiin hommeleihin. Huomaan myös tasaantuneeni entistä enemmän monessa mielessä, eivätkä kipinät iske ihan niin äkkiä, kuin ennen, vaikka v-käyrä saattaisi punaiselle kaartuakin. Elämä uhmaikäisen kanssa, ja välillä pienten tahtonaisten välillä luovimalla,  on opettanut venyttämään pinnaa ja osoittanut, että keskustelemalla saa aikaan parempaa jälkeä, kuin räjähtämällä. Aina sekään ei tietenkään onnistu, mutta asia kerrallaan. Se, mikä kuitenkin on saanut pohtimaan (jälleen kerran) uudelleen koko persoonallisuustyyppiasiaa on toisista ihmisistä versus omissa oloissani olemisesta saamani energia. Kallistun hyvin vahvasti nykyään jälkimmäiseen ja huomaan uupuvani, mikäli koen ettei perhe-aikaa ole riittävästi, tai jos meininki on jatkuvasti tuli-hännän-alla-tyyppistä. Hiljalleen tiputteleva kaamoskin tekee tietysti tällä hetkellä tehtävänsä. Työpaikalla huomaan avokonttori-elämän vievän yhä enemmän ja enemmän energiaa ja arvostan kahvi -ja lounastaukojen hiljaisia hetkiä, kun sermin takaa ei kuulu edes näppisten rapinaa.

Itsensä kuuntelijalle ja tarkkailijalle nämä ovat kiehtovia juttuja, vaikkakin tunnustettava on, että epäilemättä kaikki edellämainitut johtuvat lähinnä karttuneesta, öhöm, elämänkokemuksesta. Elämänkokemus ja ikä ovat muuten jänniä juttuja nekin. Jossain vaiheessa sitä ajatteli aikuisuuden olevan sitä, että kaikki hommat ovat järjestyksessä, kirkkaita ja selvää, kuin pläkki, kunnes tajuatkin, että so not true. Kuvitteli myös, että aikuisena ihmiset ovat jotenkin erilaisia, totisempia ja vakavampia, mutta eipä tuokaan niin paikkansapitävää ole. Aikuisuus on monesti samanlaista haparoimista, kuin nuoremmallakin ikää, mutta kokemuksien myötä sitä ei ehkä ihan niin sokkona tarvitse yrittää suunnistaa, ja niitä epävarmuuksiakin sietää ja osaa käsitellä paremmin. Silloin, kun henkilö saa tämän ahaa-elämyksen voi hän sanoa olevansa aikuinen. Elämänviisauksia by Elina, vol. miljoona. :D

Juttu lähti nyt - tuttuun tapaan - hieman rönsyämään, mutta piti vielä kertomani, että aikani näitä persoonallisuustyyppihommia ihmeteltyäni päätin ottaa lusikan kauniiseen käteen ja tekaisin parit netistä löytyvät persoonallisuustestit: MBTI, joka edelleen osoitti hyvin vahvasti päällikkö-persoonallisuuteen, sekä Thomas Eriksonin neljä eriväristä persoonallisuustyyppiä, joka kohdallani odotetusti huusi punaista. Se siitä sitten; mihinpä sitä kissa karvoistaan pääsisi, tai tässä tapauksessa pässi sarvistaan. Lopetamme siis oman persoonallisuustyypin kyseenalaistamisen tähän ja nautimme täysin siemauksin vivahteista, joita elämä niistä saa nostettua esiin.

perjantai 26. lokakuuta 2018

Kuukauden kuulumiset ja happy halloween!

Pikkuponit ovat pitäneet lähes koko lokakuun lomaa vähän vahingossa. En suunnitellut pitäväni sen kummempaa blogihiljaisuutta, mutta jotenkin ei vain ole ollut sellainen fiilis, että olisi mitään sen sorttista sanottavaa, jota haluaisi tänne kirjoitella. Kyse ei ole mistään syksyn aiheuttamasta matalapaineesta, vaan ihan yksinkertaisesti ajan, ja sitä myöten, luovuudenkin puutteesta. Olen keskittänyt energiani kotiin, töihin ja opintoihin, joten blogihommat ovat jääneet hieman paitsioon. Onneksi se ei harrastelija-bloggaajaa niin haittaa, vaan voi hyvällä omallatunnolla jättää kirjoitushommat hautumaan, jos sille tuntuu. Edelleen kirjoitusfiiliksen kanssa on vähän niin ja näin opintojen kurssitöiden deadlinejen lähestyessä uhkaavasti, mutta päivitetään nyt ainakin kuulumisia.

Kaikenkaikkiaan tähän syksyyn kuuluu oikein hyvää. Ilmassa on yhtä ja toista, asuntohommia ja muuta, mutta mikään asia ei varsinaisesti ole mennyt eteenpäin, vaikka itsestä siltä tuntuukin. Arki saa tällä hetkellä hymyn huulille ja tuntuu hyvältä, joten loppuvuoteen on leppoisaa lasketella. Ensimmäistä kertaa pariin vuoteen päälle painava syksy ja varovaisesti itsestään ilmoitteleva kaamos eivät saa aikaan ahdistusta, vaan kotoisan hämäriä iltoja kynttilänvalossa, ja hitaasti valkenevia aamuja jopa odottaa. Aamun kirpsakat kelitkään eivät ole vetäneet mieltä matalaksi tai saaneet hampaita kalisemaan yhteen, vaikka olenkin sinnikkäästi pitänyt nahkatakki-osastosta kiinni. Toistaiseksi pitänee vaihtaa hieman paksumpaan asustukseen, mutta kieltäydyn hautaamasta nahkatakkia vielä kovin syvälle kaapin syövereihin, vaikka marraskuu näköetäisyydellä häämöttääkin.




Ovella on myös halloween, johon aloimme neiti K:n kanssa viime viikolla jo valmistautua parin kurpitsalyhdyn askartelun verran, ja tällä viikolla kiinnitettiin haamu -ja lepakkohahmot koristamaan kotia. Kahden viikonlopun halloween-juhlinnan jälkeen saakin hiljalleen alkaa fiilistelemään joulua. Tai ainakin allekirjoittaneen kirjoissa niin voi ryhtyä tekemään, vaikka kauden ensimmäiset glögit onkin nautittu jo lokakuun alussa. Henkinen raja joulutuksen valloilleen päästämiselle vaikuttaisi itselläni kuitenkin olevan halloween ja pyhäinpäivä; sen jälkeen saa mun puolesta joulu tulla. :D Tosin tänä aamuna hiippaillessani vielä hiljaisessa ja uinuvassa kodissa fiilistelin joulua ja riisipuuron tuoksua. ...

Mitäs muuta? Koko lokakuu on ainakin tuhrattu myös syysflunssailuun. Tuntuu ettei syysflunssasta pääse kunnolla eroon ollenkaan ja neiti K taisi olla niistämättä kokonaisen viikon, ennenkuin sama show taas alkoi. Vietimme melkein kokonaisen viikon kotosalla neidin kuumeilun takia ja siinä sivussa sain paranneltua oman flunssanikin. Toipumisen myötä pystyin tekemään myös paluun lenkkipolulle, ja nyt vaikuttaisi olevan pikaisesti edessä uusien juoksulenkkareiden osto, kröhöm. Istumatyö + juokseminen = selkäjumi. Heitetään sekaan vähän venyttelyä, niin jumi ei ole ihan niin paha, mutta pitänee nöyrtyä ja myöntää, että säännölliset hierojakäynnit on ehkä otettava tavaksi. Mietinpä tuossa viikolla pimeän aikaan lenkkeillessäni myös hoodeilla nähtyjä susia, eikä fiilis ollut ollenkaan kiva. Siinä ei auttaisi edes kunnolliset lenkkarit, jos sellainen tyyppi vastaan tupsahtaisi.




Siinäpä ne tärkeimmät pääpiirteissään, perusarkea. Viikonloppuna juhlitaan halloweenia - osa yksi - ja ehkä vähän leivotaan teeman mukaisia herkkuja. Yökyläillään ystävien luona ja ollamöllötetään tekemättä mitään kovin suuria. Pitäisi sitä, tätä ja tuota; kouluhommia, kirppisjuttuja ja töitä, mutta nyt mennään flown mukana ja tartutaan toimeen, jos sille tuntuu. Happy weekend evribadi!

Kuvat: Pixabay