Kolme asiaa x9

Tämä oli hauska, kopioin idean ja kysymykset röyhkeästi Saran postauksesta. Vastaukset keskiviikolta, here goes!

3 asiaa, joita pelkään

ukkonen (paitsi jos neiti K kysyy)

ettei pankkikortti jostain syystä toimi kassalla, kun pakkaamista odottaa viikon ruokaostokset

äitinä pelkään vähän aina ja vähän kaikkea, mutta siihen tottuu

3 asiaa, joista pidän

pitkät, hitaat aamut

hotelliaamaiset 

se fiilis, kun tekemisessä on hyvä flow

3 asiaa, joista en pidä

huonosti käyttäytyvät ihmiset

idut

hämähäkit

3 asiaa, jotka minun pitäisi tehdä

käydä läpi kirppikselle menevät vaatteet

opetella käyttämään kamerani kaikkia asetuksia

ostaa olohuoneeseen uusi matto

3 asiaa, jotka haluaisin osata

laulaa

tehdä kauniita kakkuja ja leivonnaisia, jotka vaativat näpertelyä

haluaisin osata olla se äiti, joka on yksi tyttärensä parhaista ystävistä aikuisena(kin)

3 asiaa, joihin olen koukussa

mietelauseet

netflix

joka aamuinen some-hetki

3 asiaa, jotka naurattivat

"anna hevosen murehtia, sillä on isompi pää"-sanonta (does it every time)

frendit-sarja

neiti K:n hömpöttelyt

3 asiaa, joista haaveilen

oma yritys

uusi keittiö

kakkoskoti jostain lämpimästä

3 asiaa, jotka tein tänään

söin (taas) papu-kookoskeittoa

lähetin lehtijutun tekstin tarkistettavaksi

haaveilin kirppiskierroksesta

Elokuun elämää

Sinne heilahti elokuu saarikaudenpäättäjäisrakettien paukkuessa jo pimenneelle yö- (oikeasti ilta-)taivaalle. Monet sanovat, että saari-, huvila-, tai mökkikaudenpäättäjäiset, joita jossain päin Suomea myös Venetsialaisiksi kutsutaan, ovat ehkä vuoden "vaasalaisin" juhla. Kaikki, jotka ovat yrittäneet tuona maagisena viikonloppuna löytää kyseisestä kaupungista esimeriksi auki olevaa ravintolaa tietävät mitä tarkoitan. Sama pätee myös juhannukseen: Kaupunki hiljenee, suorastaan autioituu, ja monet ravintolat pitävät ovensa visusti kiinni ihmisten paetessa mökeilleen viettämään viikonloppua.

Niin tai näin, elokuun viimeinen viikonloppu on mielestäni kesän virallinen päätös, ja sen jälkeen syksy saa alkaa. Pidän näistä enemmän tai vähemmän virallisista juhlapyhistä, jotka vuotta rytmittävät ja vaikka suuria suunnitelmia ei juhlien kunniaksi olisikaan, on aina kiva koristella kotia ja laittaa hyvää ruokaa. Pienet lapset ovat kiitollista yleisöä, ja juhlatunnelman luomiseen riitti hyvin viikonloppuna kauniin väriset kynttilät ja muutama ilmapallo.


Zen-fiilis, back to basics ja kohti unelmia

Mitä elokuusta sitten jäi käteen? Ainakin hyvä ja rauhallinen fiilis. Kuukausi oli jotenkin maadoittava ja rauhoittava arjen alkamisineen ja rutiinien kohdilleen loksahtamisineen. Tuntuu, että oma keho ja mielikin ovat paremmin tasapainossa taas, kuin aikoihin ja kesälomalla löytyi uudelleen itselle sopivat perusjutut: Oikeanlainen ruokavalio, vähemmän sokeria, enemmän unta ja liikunnalla stressaamisen lopettaminen. Tuntuu, että liikuntakertojen kalenteriin aikatauluttumainen ei vain nyt ilman stressiä onnistu, joten päätin lopettaa koko touhun. En liikuntaa, vaan aikatauluttamisen. Nyt yritän käydä pilateksessa kerran viikossa ja tehdä muutaman joogaharjoituksen kotona. Lenkille lähden, jos sopiva rako löytyy, mutta ellei, niin en ota siitä stressiä. En ole niitä ihmisiä, jotka lapsen nukkumaanmenon jälkeen lähtevät lenkkipolulle, vaan mieluummin valitsen esimerkiksi juuri joogan, joka vielä muutamia vuosia sitten oli mielestäni ehkä maailman tylsintä. Olen ajatellut asian niin, että niille muillekin liikuntamuodoille on aikaa sitten, kun lapsi kasvaa ja liehuu omissa menoissaan. Siihen saakka haluan nauttia hänen seurastaan syyllistämättä itseäni taas väliin jäävällä treenikerralla.

Takataskuun elokuulta jäi myös nappiin onnistuneen muumireissun muistot ja yöpyminen maailman ihanimmalla Tammiston Tilalla, josta viime viikolla kirjoitinkin. Lasten kanssa reissussa oleminen voi olla välillä vähän hasardihommaa, mutta parhaimmillaan syntyy paljon uusia, ihania muistoja, joihin arjen keskellä on kiva palata.

Neiti K aloitti elokuussa myös uudessa hoitopaikassaan, ja on viihtynyt paremmin, kuin ikinä osasin odottaa. Tuntuu, että neidin sopeutuminen uuteen hoitopaikkaan on saanut itsenikin kotiutumaan kulmillemme jopa vielä paremmin. On aika kiva fiilis aamuisin ajella kaunista kylänraittia pitkin ja saada itsensä kiinni hymyilemästä sille, että me todellakin asumme täällä kauniissa ja idyllisessä ympäristössä.

Elokuussa saimme pihahommiakin taas pari pykälää eteenpäin, ja ympäristö alkaa näyttää jo ihan siistiltä. Aika hyvä fiilis siitäkin. Jahka hommat tältä syksyltä saadaan pakettiin, on ensi keväänä kiva jatkaa.

Arki on alkanut myös muulla perheellä, ja ettei tekeminen vain lapsiperhearjen, työelämän ja kodinlaittamisen lisäksi kävisi pitkäksi, aloitti mies viikonloppuihin painottuvat opinnot. Itse puolestani teen jatkuvaa ajatustyötä sisällöntuottamis-bisnekseen liittyen, mutta antaa asian vielä vähän muhia. Pyörittelen ajatusta omasta firmasta, päivätyön oheen toki, mutta tässä vaiheessa kevytyrittäjyys tuntuu vielä luontevammalta ja järkevämmältä vaihtoehdolta. Kohti unelmia jokatapauksessa!

Millainen elokuu teillä oli?

Elämää smart officessa

Kirjoitin marraskuussa avokonttorista, sen hyvistä ja huonoista puolista, sekä omista haasteistani liittyen avonkonttorissa työskentelemiseen; postaus löytyy täältä. Kerroin myös, että olimme tiimimme kanssa muuttamassa tammikuun alussa uusiin tiloihin, jotka yleisesti kaiketi kulkevat nimellä monitilatoimisto. Itse kutsun tiloja nimellä smart office, koska isoveli valvoo jokapuolella, ja mikäli olet työpisteeltäsi pois paria tuntia pidempään, smart office heittää sinut kyseiseltä pisteeltä ulos. Kuulostaa dramaattisemmalta, kuin mitä todellisuus on, mutta palataan siihen myöhemmin. :D

Olemme siis totutelleet uusiin toimistotiloihin nyt reilun puolentoista kuukauden verran, ja yllätyksekseni olen huomannut, että itselleni uudet tilat ja järjestelyt toimivat erittäin hyvin. Uudet tilat ovat aika kliiniset, mutta erittäin valoisat, joista jälkimmäisellä on varmasti osuutta viihtymiseeni. Valoa tulvii toimistoon sisään kahdella puolella olevista ikkunoista ja sisävalaistus on kirkkaampi ja puhtaampi, kuin edellisessä officessa ollut kellertävä valo. Free seatingiin, eli muuttuvaan työpisteeseen, oli aluksi totuttelemista, mutta nopeasti siitäkin tuli arkipäivää. Käytännössä toimistosta on jokaiselle valikoitunut pari paikkaa, joissa useimmiten istuu, ja mikäli kaipaa rauhallisempaa ympäristöä, voi aina bookata itselleen neukkarin, tai etsiä vapaan huoneen, joita pelkästään omassa "home basessamme" on pari kappaletta. Viimeksi mainittuja ei siis tarvitse erikseen varata, vaan jos huone on tyhjillään, voi sinne mennä ilman sen kummempia mutkia. Suotavaa ei tietenkään ole, että joku istuu tyytyväisenä ja ylhäisessä yksinäisyydessään näissä huoneissa jatkuvasti ja päivittäin, mutta pari tuntia silloin tällöin on ihan paikallaan skype-palaverin tai muun keskittymistä vaativan homman tekemiseen.

Free seating tarkoittaa myös sitä, että omat kamat on päivän päätteeksi aina siivottava työpisteeltä pois omaan lokeroon, jollainen jokaisella on. Lokeroon pääsee käsiksi pin-koodilla, joten mitään erillisiä avaimia ei tarvitse mukana kuljettaa. Ihan mahdottomasti kamaa ei siis kannata työpisteelleen jemmata, mikäli haluaa päästä vähällä roudaamisella. Vähintäänkin jokaisella tulee kulkea mukana läppäri, näppäimistö, hiiri, sekä kuulokkeet. Itse roudaan suurinta osaa kamoista mukana kotiin saakka, sillä olen tottunut ottamaan koneen aina mukaan mahdollisten ylläri-etäpäivin varalta. Mikäli olet työpisteeltäsi poissa kauemmin, kuin pari tuntia, smart office niinsanotusti heittää sinut virtuaalisesti pisteeltäsi pois ja jokaisen kerroksen aulassa näkyvässä kartassa, sekä koneelle ladattavissa olevassa sovelluksessa työpisteesi näkyy vapaana. Käytännössähän harvemmin kukaan työpistettäsi tulee "varastamaan", vaikka siitä olisitkin pois kauemmin kuin pari tuntia, mutta periaatteessa se on mahdollista ja sallittua. Siinä tapauksessa pisteellesi jääneet tavarasi siirretään yleisesti sovittuun paikkaan. Jos siis tiedät viipyväsi palaverissa tai muualla kauemmin, kuin pari tuntia on ehkä helpointa ottaa läppäri ja muut tilpehöörit kantoon.

Samassa tilassa istuu nyt useampi tiimi ja kieltämättä välillä meininki on kaikkea muuta, kuin optimaalista työnteolle tai minkäänlaiselle keskittymiselle. Kaiken kukkuraksi rakennus, jossa istumme on osaksi vielä rakennusvaiheessa ja seinämme taakse urakoidaan vielä yhtä siipeä. Meteli on välillä siis melkoinen, kun ihmiset puhuvat keskenään, pitävät skype -tai puhelinpalavereita, tai muuten vaan vaeltavat pitkin toimistoa puhelin kovalla kovaan ääneen jutellen. Työskentelen monikansallisessa yrityksessä, joten myös officessamme on melkoisen kansainvälinen meininki, ja puheensorina käy useimmiten kolmella kielellä. On kuitenkin - ainakin toistaiseksi - aika piristävää istua niinsanotusti ihmisten ilmoilla, eikä pelkästään oman tiimin kesken jossain eristyksissä, kuten monta vuotta istuimme. Itse olen toki istunut useammassakin lokaatiossa sisäilmaongelmiin reagointini takia, joten senkin takia on ollut enemmän, kuin jees päästä uusiin tiloihin, jotka kaiken järjen mukaan pitäisi olla terveet. Ainakin flunssa on pysynyt koko alkuvuoden poissa, mikä indikoisi sitä, että mitään rakennuspölyä kummempaa kökköä ei ilmassa ole.

Myös taukotiloihin on panostettu, vaikkeivät ne omasta mielestäni kovin viihtyisiä olekaan. Kaikki tuntuu vielä jotenkin hieman kolkolle, mutta ehkä ympäristökin muokkautuu ajan myötä. Plussaa kuitenkin on, että kunnolliset taukotilat ovat olemassa, ja niissä on saatavilla niin teetä, kahvia, kuin evästäkin, jos niin tarve vaatii. Mielestäni ison peukun arvoinen on myös vaatimus omista mukeista, sillä pahvikuppeja ei muualla, kuin alakerran kahviossa ole tarjolla.

Kaikenkaikkiaan muutto uusiin tiloihin ja monitilatoimistoon on vaikuttanut kaikinpuolin hyvältä ratkaisulta, vaikka isosta investoinnistahan tässä on kyse. Itse liputan edelleen etäpäivin puolesta, mutta viihdyn myös keskellä smart officea varsin hyvin.

Avokonttorin kirouksia

Olen aina pitänyt itseäni kohtalaisen hyvänä keskittyjänä. Monesti töiden, tai muiden keskittymistä vaativien tehtävien lomassa on musiikki ollut soimassa korvanjuuressa, eikä opiskeluaikoina koulun yhteisissä tiloissa tehdyt kurssityöt aiheuttaneet päänvaivaa siksi, että ympärillä oli hälinää ja elämää. Pystyin helposti uppoutumaan tekemiseeni, eikä ympärillä tapahtuneet asiat tai vaihdetut viikonloppukuulumiset häirinneet.

Nykyään tilanne tuntuisi olevan ihan toinen. Olen huomannut hiljalleen, että avotoimistossa, jossa istuu kymmeniä ihmisiä tekemässä duunejaan, en pysty enää kunnolla keskittymään. En ainakaan asioihin, jotka vaativat todenteolla ajatustyötä, eivätkä kumpua rutiineista, tai lihasmuistista. Jos ympärillä on vähänkin hälinää unohdan helposti mitä juuri hetki sitten jostain tarkistin, ja joudun palaamaan useasti saman asian pariin. "Ai niin, niinhän se olikin." Työpäivät ovat välillä yhtä  silppua ja fiilis päivän päätteeksi todella väsynyt. Siinä mielentilassa ei välttämättä ole parhaimmillaan ottamaan vastaan kolmeveen kotiinlähtökiukkua, jos päivähoidosta haettaessa onkin leikit pahasti kesken...

Olen huomannut pirstaleisuuden vähentyvän silloin, kun sähköpostit käy tarkistamassa muutaman kerran päivässä, eikä reagoi jokaiseen yksitellen tippuvaan meiliin sillä samalla sekunnilla. Toisinaan tehtävät ovat sellaisia, jotka vaativat meiliboksin äärellä olemista koko työpäivän ajan ja silloin huomaan heti aamusta stressitasojen nousevan ja jonkinlaisen kireyden hiipivän takaraivoon. Onneksi moisia viikkoja ei nykyään kovin usein vastaan tule, ja "normityöpäivinä" teenkin monesti niin, että avaan sähköpostin kyllä aamulla ja silmäilen läpi, mutta ellei mitään akuuttia vaikuta olevan palaan meiliboksin ääreen vasta lounaan jälkeen. Toisinaan, jos tiedän heti aamusta olevan edessä jonkin homman, joka pitää saada puristettua alta pois saatan avata sähköpostin kokonaan vasta lounaan jälkeen. Toimii ainakin omalla kohdallani. Tiedän, että kaikille ei todellakaan työn luonteen vuoksi moinen ole mahdollista, ja esimeriksi yrittäjän on enemmän ja vähemmän pakko reagoida sähköpostiliikenteeseen nopeasti. "Enemmän ja vähemmän" siksi, että se pakko lähtee monesti myös omasta itsestä, ja nykyinen digitaalinen ympäristö aiheuttaa lisäpainetta, koska periaatteessa olet tavoitettavissa 24/7.

Mutta palataan siihen avokonttoriin. Avoin toimistotila, jossa työskentelee paljon ihmisiä rintarinnan tuntuu olevan kaikesta huolimatta edelleen kovassa nosteessa, vaikka tutkimustulokset osoittavat, että avokonttorin haitat ovat hyötyjä suuremmat. Allekirjoitan tämän aivan täysin, linkin jutun yksikään kohta ei pääse yllättämään. Reilun kymmenen vuotta avokonttorissa istuneena en voi sanoa, että olisin ikinä nauttinut samassa tilassa työskentelystä kollegoiden kanssa, vaikka työkaverit ovat pääsääntöisesti loistotyyppejä olleetkin. Ongelma ei kuitenkaan liity persooniin, vaan häiriötekijöihin ja keskeytyksiin. Työhön liittyviä haasteita ja ongelmia on toki tällaisessa ympäristössä helppo ratkoa, ja olen siitä onnellisessa asemassa tämänkin asian suhteen, että ympärilläni on tänäpäivänä avoin, ammattitaitoinen ja ilmapiiriltään loistava tiimi, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että välillä avonkonttori-ympäristössä keskittyminen on lähes mahdotonta, tai vähintääkin haastavaa.

Olen viime vuosina syyttänyt keskittymisvaikeuksistani lähinnä vanhemmuus -ja äitiyshommia, sillä let's face it, korvienvälinen kovalevy on kovemmalla koetuksella nykyään, kuin silloin, kun ei tarvinnut huolehtia kuin tasan itsestään. Ehkä asia ei kuitenkaan ole ihan niinkään. Olen ollut työelämässä takaisin äitysloman jälkeen pian kolme vuotta ja olen pikkuhiljaa tajunnut, ettei keskittymishankaluuksilla toimistoympäristössä ole mitään tekemistä vanhemmuushommien kanssa: Teen silloin tällöin etätöitä, yleensä kotoa, ja silloin paketti pysyy kasassa ongelmitta. Useimmiten naputan kotona konetta autuaassa hiljaisuudessa, joskus taustalla saattaa olla päällä radio hyvin hiljaisella.

Toimistolla olen huomannut pystyväni keskittymään parhaiten, kun laitan napit korviini ja spotifysta jonkin "rauhoittumislistan", tai muun, jossa on ainoastaan instrumentteja, ei laulua. Instrumentaalimusiikki rauhoittaa hetkessä myös stressistä - tai v***tuksesta - kohonneen sykkeen, sekä jotenkin hassusti laukaisee myös kiiretilanteessa kertyneen jännityksen.

Olemme alkuvuodesta muuttamassa niinsanottuun monitilatoimistoon, joten nähtäväksi jää miten hommat toimivat siellä ja onko mahdollisuutta joustavammin käyttää esimeriksi hiljaisempia tiloja, tai muita uuden toimiston suomia hienouksia. Jos kuitenkin saisi valita, mieluiten istuisin todennäköisesti ylhäisessä yksinäisyydessäni omassa officessani. :D

Miten teillä, onko avonkonttori friend or foe?

Kuvat: Pixabay

Kuukauden kuulumiset ja happy halloween!

Pikkuponit ovat pitäneet lähes koko lokakuun lomaa vähän vahingossa. En suunnitellut pitäväni sen kummempaa blogihiljaisuutta, mutta jotenkin ei vain ole ollut sellainen fiilis, että olisi mitään sen sorttista sanottavaa, jota haluaisi tänne kirjoitella. Kyse ei ole mistään syksyn aiheuttamasta matalapaineesta, vaan ihan yksinkertaisesti ajan, ja sitä myöten, luovuudenkin puutteesta. Olen keskittänyt energiani kotiin, töihin ja opintoihin, joten blogihommat ovat jääneet hieman paitsioon. Onneksi se ei harrastelija-bloggaajaa niin haittaa, vaan voi hyvällä omallatunnolla jättää kirjoitushommat hautumaan, jos sille tuntuu. Edelleen kirjoitusfiiliksen kanssa on vähän niin ja näin opintojen kurssitöiden deadlinejen lähestyessä uhkaavasti, mutta päivitetään nyt ainakin kuulumisia.

Kaikenkaikkiaan tähän syksyyn kuuluu oikein hyvää. Ilmassa on yhtä ja toista, asuntohommia ja muuta, mutta mikään asia ei varsinaisesti ole mennyt eteenpäin, vaikka itsestä siltä tuntuukin. Arki saa tällä hetkellä hymyn huulille ja tuntuu hyvältä, joten loppuvuoteen on leppoisaa lasketella. Ensimmäistä kertaa pariin vuoteen päälle painava syksy ja varovaisesti itsestään ilmoitteleva kaamos eivät saa aikaan ahdistusta, vaan kotoisan hämäriä iltoja kynttilänvalossa, ja hitaasti valkenevia aamuja jopa odottaa. Aamun kirpsakat kelitkään eivät ole vetäneet mieltä matalaksi tai saaneet hampaita kalisemaan yhteen, vaikka olenkin sinnikkäästi pitänyt nahkatakki-osastosta kiinni. Toistaiseksi pitänee vaihtaa hieman paksumpaan asustukseen, mutta kieltäydyn hautaamasta nahkatakkia vielä kovin syvälle kaapin syövereihin, vaikka marraskuu näköetäisyydellä häämöttääkin.

Ovella on myös halloween, johon aloimme neiti K:n kanssa viime viikolla jo valmistautua parin kurpitsalyhdyn askartelun verran, ja tällä viikolla kiinnitettiin haamu -ja lepakkohahmot koristamaan kotia. Kahden viikonlopun halloween-juhlinnan jälkeen saakin hiljalleen alkaa fiilistelemään joulua. Tai ainakin allekirjoittaneen kirjoissa niin voi ryhtyä tekemään, vaikka kauden ensimmäiset glögit onkin nautittu jo lokakuun alussa. Henkinen raja joulutuksen valloilleen päästämiselle vaikuttaisi itselläni kuitenkin olevan halloween ja pyhäinpäivä; sen jälkeen saa mun puolesta joulu tulla. :D Tosin tänä aamuna hiippaillessani vielä hiljaisessa ja uinuvassa kodissa fiilistelin joulua ja riisipuuron tuoksua. ...

Mitäs muuta? Koko lokakuu on ainakin tuhrattu myös syysflunssailuun. Tuntuu ettei syysflunssasta pääse kunnolla eroon ollenkaan ja neiti K taisi olla niistämättä kokonaisen viikon, ennenkuin sama show taas alkoi. Vietimme melkein kokonaisen viikon kotosalla neidin kuumeilun takia ja siinä sivussa sain paranneltua oman flunssanikin. Toipumisen myötä pystyin tekemään myös paluun lenkkipolulle, ja nyt vaikuttaisi olevan pikaisesti edessä uusien juoksulenkkareiden osto, kröhöm. Istumatyö + juokseminen = selkäjumi. Heitetään sekaan vähän venyttelyä, niin jumi ei ole ihan niin paha, mutta pitänee nöyrtyä ja myöntää, että säännölliset hierojakäynnit on ehkä otettava tavaksi. Mietinpä tuossa viikolla pimeän aikaan lenkkeillessäni myös hoodeilla nähtyjä susia, eikä fiilis ollut ollenkaan kiva. Siinä ei auttaisi edes kunnolliset lenkkarit, jos sellainen tyyppi vastaan tupsahtaisi.

Siinäpä ne tärkeimmät pääpiirteissään, perusarkea. Viikonloppuna juhlitaan halloweenia - osa yksi - ja ehkä vähän leivotaan teeman mukaisia herkkuja. Yökyläillään ystävien luona ja ollamöllötetään tekemättä mitään kovin suuria. Pitäisi sitä, tätä ja tuota; kouluhommia, kirppisjuttuja ja töitä, mutta nyt mennään flown mukana ja tartutaan toimeen, jos sille tuntuu. Happy weekend evribadi!

Kuvat: Pixabay

Arkiaamujen Indiana Jones

Tiedättehän arkiaamut. Ne päivien aloitukset, jotka olisi maailman ihaninta pitää mahdollisimman leppoisina ja kiirettöminä. Herätä kaikessa rauhassa, mieluiten ilman kelloa  ja juoda aamukahvia keskittyen aamun ensimmäiset hetket pelkästään itseensä. Ehtisi ravistelemaan itsensä hereille miellyttävällä tavalla ja saisi orientoiduttua päivään. Jälkikasvu saisi nukkua niin pitkään, kun nukuttaa, eikä olisi kiire pukea, kammata hiuksia ja ihmetellä minkäslaisia ulkovaatteita sitä tällaisena aamuna pikkuihmiselle päälle laittaa, kun aamulla mittari on suunnilleen nollassa, mutta iltapäivällä on hyvinkin kymmenen astetta lämmintä. 

Ei tarvitsisi juosta kilpaa kellon kanssa ja hoputtaa lasta, koska let's face it, kiire ei todellakaan ole hänen syynsä. Lapsi saisi haaveillen vetää kenkiä jalkaan ja kaikessa rauhassa tutkia miten uusien kenkien kolme tarrakiinnitystä per kenkä toimiikaan ja miten ne saa vedettyä jalkaan mahdollisimman kätevästi. Pikkuihminen ehtisi nukuttaa kotiinjäävät pehmolelunsa unille ja peitellä huolellisesti siihen asti, kunnes myöhään iltapäivällä kotiudutaan. Saisi itsekin juoda sen aamukahvin jossain muualla, kun meikkaamisen ja hiustenlaiton lomassa, eikä sängyn petaamisia, lounasruokien mukaanpakkaamista ja omaa pukemistaan tarvitsisi suorittaa kuin joka-aamuista kilpajuoksua. 

Kuva: Pixabay

Totuus on kuitenkin tarua ihmeellisempää, eikä ne arkiaamut nyt kurjia ole, kuin mitä edellisessä rivien välistä annettiin ehkä ymmärtää. Etenkään tällaisina aamuina, kun neiti K herää itsekseen ajoissa, kömpii peiton alta syliin istumaan ja muutenkin on kaikinpuolin hyvällä tuulella. Ehtii katsella piirrettyjä ja hoitaa pehmolelujaan ja on maailman onnellisin lapsi saadessaan kantaa hoitoon otettavan pehmolelunsa nuken turvakaukalossa autoon. Tällaisina aamuina äidinkin on helppo hymyillä, vaikka töihin olisikin ollut kiva ehtiä puoltatuntia aikaisemmin. Se puolituntia on kuitenkin vähäinen hinta siitä, että päivä alkaa kivemmin, lapsi on saanut nukkua niin pitkään kuin nukuttaa ja käynnistyä päivään omassa tahdissaan. Myös äiti on ehtinyt juomaan aamukahvinsa ja suorittamaan kaikki aamun rastit, osan enemmän pikataipale-tyyppisesti, kuin toiset, koska kyllä, myös minä olen aamu-uninen.

Olemme siinä onnellisessa asemassa, että oman liukuvan työaikani ansioista aamuissa on jonkin verran joustoa ja on mahdollista antaa lapsen nukkua yli seitsemään, jolloin hän yleensä itsekseenkin heräilee. Pyrin siihen, että aamut sujuisivat mahdollisimman pitkälle lapsen omaan tahtiin, sillä elämässä ehtii kyllä kiirehtiä sitten myöhemminkin. Siitäkin huolimatta kiire-peikko painaa monesti niskaan, mutta mikäli molemmat naiset ovat hyvällä huumorilla ei se niin tahtia haittaa. Tiedän, että on luksusta toimia näin; antaa lapsen herätä aamuisin suunnilleen omaan tahtiinsa ja yrittää itse ehtiä töihin, kun aamuhommat on hoidettu ja lapsi viety onnellisesti hoitoon, mutta monesti siinä aamutohinassa - joka syntyy aina ja iankaikkisesti jokatapauksessa, liukuva työaika tai ei :D - se unohtuu. Tänä aamuna ajelin töihin kahdeksan jälkeen, kun pahin aamuruuhka - siis Pohjanmaan mittakaavassa ruuhka - oli ohi ja aurinko paistoi laittaen luonnon kauniit värit loistamaan yhä kauniimmin, ja mietin miten hyvä tilanne meillä onkaan, vaikka usein aamuisin tuntuu siltä, kuin olisi sadan kohdan task-listan hommat suorittanut. 

Isosti peukkuja siis kaikille omien arkiaamujensa sankareille ja Indiana Joneseille, erityisesti niille, jotka tiukasti kulkevat kellon kanssa työajan takia, ja jotka saattelevat matkaan useamman pikkuihmisen tehden työmatkan varrella pari-kolmekin pitstoppia. We rule! 

Asioita joihin en usko

Visual Diaryn Sara kirjoitti pari kuukautta sitten blogissaan asioista joihin ei usko, postaus löytyy täältä, ja sen verran mehevä oli aihe, että pakkohan siihen on itsekin tarttua. Yleisesti ottaen uskon vähän kaikenlaisiin juttuihin, tai ainakin haluan uskoa. Siinä tietysti on vissi ero, eivätkä kaikki asiat ole edes uskosta kiinni. Pidemmittä puheitta, here comes.

Karma.
En oikein jaksa usko karman lakiin. Kaikilla asioilla, päätöksillä, tekemisillä ja tekemättä jättämisillä on tottakai seurauksensa, mutta en kutsuisi sitä karmaksi. Mielestäni on ainoastaan hyviä ja huonoja valintoja tai onnea, ja toiset asiat ovat vain meant to be. Jos uskoo karmaan ja ajattelee sen hoitavan niinsanotusti tilit tasan, jos joku on kohdellut epäreilusti kannattaa ehkä miettiä myös ketä itse on kohdellut kurjasti, että karma on tehnyt vastaiskun.

"Lähdetään käymään yksillä."
Jeah right, who are you kidding. Yksille lähteminen on silkkaa itsensä huijaamista ellei satu olemaan liikkeellä autolla. Siinä tapauksessa tuo statement toimii, mutta jos vaikkapa hyppää fillarin selkään ja lähtee terassille "yhdelle", ei kannata ihmetellä, jos kohtaa silmienpyörittelyä.

Maanantai on viikon paras päivä.
Ei ole, piste. Maanantai on maanantai, vaikka voissa paistaisi. Tosin viime aikoina viikonpäivillä ei ole enää niin suurta merkitystä kuin ennen, mutta maanantai on maanantai ja perjantai on perjantai, vaikka asiaa mitenpäin katsoisi.

Kateus. 
Tämä on  monitasoinen juttu: Kateus on mielestäni yksi turhimmista ja typerimmistä fiiliksistä, mitä ihmisen tunneskaalasta löytyy. Toisaalta pienoinen kateus saattaa ajaa parempiin suorituksiin ja tavoittelemaan jotain sellaista, mitä ei ehkä olisi ilman tätä hölmöä tunnetta tajunnut edes tavoitella. Kolmanneksi, jos joku sanoo ettei ikinä, milloinkaan tunne kateutta, niin sanoisin, että "älä huijaa". Kateus on yksi ihmisen tavallisimmista tunteista siinä missä ilo, suru tai innostuminenkin.

"En ikinä menetä hermojani lasten kanssa."
Onneksi olkoon, ansaitset rauhanpalkinnon, Äiti Teresan kunniamaininna, sekä Dalai Lamalta papukaija-merkin. Todennäköisempää on yksisarvisen ilmestyminen ikkunan alle. :D

Valkoiset legginsit/tregginsit/yms.
 Ei vaan näytä hyvältä - kenenkään päällä.

Uhkailu-kiristys-lahjonta - tie lapsuuden traumoihin.
En pysty uskoa. Tietysti riippuu keinoista, joita käytetään, mutta jos kyseessä on ihan perus "ellet syö ensin ruokaa, et saa jälkkäriä"-tyyppisiä juttuja, niin I don't think so. Kaikissa asioissa voidaan tietysti mennä äärimmäisyyksiin, mutta itse en ole ainakaan niin fiksu, että olisin keksinyt miten lasta kasvatetaan ellei esimeriksi kerrota ja opeteta, että kaikilla teoilla on seurauksensa. Toiset saattavat kutsua tätä uhkailuksi, tai kiristykseksi.


Yksinhuoltajien lapsilla on huonommat eväät elämään.
Hahahahhahaa, en usko hetkeäkään. Ei ole kiinni huoltajuussuhteesta millaisen kotikasvatuksen saa, ja miten paljon lapseen; hänen harrastuksiinsa, koulutukseen, ynnä muuhun panostetaan.


Kukkahousut.
Tiedän tämän olevan kuuminta hottia ja monien pitävän kukkauhousuja suvereenisti - hatunnostoni heille - mutta tämä antikukkakuosimuidu ei moiseen taitu. Ei edes kotioloissa.

Ainoa tapa, jolla voisin pitää "kukkahousuja"

Vappu on turha juhla.
Tarkoitan nyt nimenomaan vappua sillä tavoin, kuin sitä nykyään juhlitaan; en erityisemmin aatteellisena juhlana. Itselleni vappu tarkoittaa kevään taittumista kesäksi, vaikka näillä leveysasteilla se ei kelien puolesta useimmiten niin olekaan. Joskus muinoin vappua juhlittiin kaveripiirissäni aina, toviksi vappu muuntui jopa omissakin silmissäni enemmän tai vähemmän pakkojuhlaksi, mutta taas vapun juhlimisessa on oma tunnelmansa. Se ei tarkoita välttämättä skumppapäissään kylillä hillumista, vaan lähinnä hyvää ruokaa, vappumunkkeja, simaa, serpentiiniä, ilmapalloja ja jossain määrin sitä skumppaakin. Ja hei viikon päästä vappu on täällä!

Positiivisuus on perseestä.
En usko, ei ole. Jotkut saattavat syyttää turhasta haihattelusta, mutta lähtökohtaisesti (sana aiheuttaa edelleen hilpeyttä, vanha inside-läppä :D) pienellä haihtattelulla kaikki on kivempaa.

Suklaat voi laittaa paremmuusjärjestykseen.
Noup, en pysty siihen. Tai pystyn, mutta muutan noin viiden sekunnin päästä mieleni. Tämän hetken lemppari on geisha, ja juuri nyt alkasi tekemään mieli Maraboun normi maitosuklaata. #suklaaonsuklaaonsuklaa

Hiilarit on helvetistä.
En allekirjoita. Kroppaa tottuu kaikkeen, kunhan kuljetaan kultaista keskitietä. Olen alkanut uskomaan myös siihen, että keho kertoo kyllä mitä tarvitsee, joten jos himoitset hiilareita, suo se itsellesi. Tosin itse en nyt aio tätä toteuttaa, koska kehoni yrittää kertoa tarvitsevansa suklaata, mutta tiedän sen tässä kohtaa huijaavan. :D


Ihmissuhteiden kuuluu olla vaikeita. 
Ei kuulu. Aina ei tietenkään voi olla helppoa ja yhtä ruusunpunaista eloa ja oloa, mutta pääasiassa kyllä. Ei tarvita draamaa ja sydäntä raastavaa vuoristorataa, että rakkaus olisi oikeaa. Se on oikeaa vähemmälläkin säätämisellä ja epävarmuudella. Itseasiassa oma kokemukseni on, että mitä vähemmän säätämistä, epävarmuutta ja draamaa, sitä enemmän pystyy toiseen ihmiseen keskittymään.

Että asiat vain tapahtuvat itsestään.
Mikään ei tapahdu itsestään, paitsi ajan kuluminen. Jos haluat jotain, tee sen eteen töitä. Jos et halua jotain, tee asiat niin, ettet joudu tilanteeseen, johon et halunnut. Mikään - muu kuin vakava sairastuminen tai onnettomuus - ei ikinä, automaattisesti "vain tapahdu" ellet tavalla tai toisella ole edesauttanut asiaa; on kyseessä sitten toivottu juttu, tai jokin, mihin ei ole tähdännyt. Älä syytä muita siitä missä olet oman elämäsi kanssa, sillä kukaan muu ei tee valintoja puolestasi, kuin sitä itse. ..ellet ole lapsi. Silloin vanhemmat saavat suuremmilta osin päättää. Pakko mainita näin uhmaikäisen äitinä. :D

 Että tietyn ikäisenä "kuuluu" tehdä tiettyjä asioita.
Tässä tietysti biologia asettaa omat rajansa, mutta noin muuten: Ei ole ikinä esimeriksi liian myöhäistä opiskella, vaihtaa alaa / työpaikkaa / asuinpaikkaa, aloittaa uusia harrastuksia tai ylipäätään kiinnostua uusista asioista. Aina voi myös lähteä rokkifestareille ja juoda viiniä aamuun asti, jos sille tuntuu. Aina voi matkustaa, tai olla matkustamatta, tavata uusia ihmisiä ja avartaa maailmankuvaa. Aina voi haaveilla ja asettaa tavoitteita. Ja ennenkaikkea aina on juuri oikea aika nauttia hetkestä ja elämästä.

Tähän on hyvä päättää, kivaa viikon alkua! Kertokaa mihin te ette usko?

Kuvat: Pixabay

Kritiikin vastaanottaminen rakentavasti on taitolaji

Miten ottaa kritiikkiä - tai palautetta - vastaan loukkaantumatta? Tai edes ihan pikkiriikkisen kuohahtamatta? Luin jostain, että suurinta osaa kritiikistä ei edes tarkoiteta kritiikiksi, vaan lähinnä palautteeksi; kritiikiksi se muuttuu vasta vastaanottajan mielessä. Tämä aiheutti itselleni ahaa-elämyksen, sillä näinhän se tosiaan monesti on: Ihmismieli tulkitsee negatiiviseksi sellaisetkin itseen kohdistuvat asiat, jotka sitä eivät välttämättä ole! Ja seuraavaksi; miksi ihmeessä? Miksi treenatuinkin positiivari tähän sortuu, ja miten se olisi muutettavissa? Miten olisi mahdollista oppia pois kaavasta, joka ei palvele ketään: Ei omaa itseä, eikä ketään muutakaan?

Tämä on pirun vaikea laji, etenkin itseni kaltaiselle ihmiselle, jolla ensreaktiot tapahtuvat noin sekunnin sadasosassa ja lyövät kropan ja mielen läpi sellaisella voimalla, että korvissa suhisee. Aivan sama onko kyse innostumisesta, ilosta, surusta, rakkaudesta, kiukusta tai jostain sen sukulaisesta ensireaktio on aina voimakas ja menee syvälle. Vuosien myötä olen, hyvin vaihtelevalla menestyksellä, oppinut pitämään näillä hetkillä suuni kiinni, mutta ilmeeni paljastavat kyllä mikäli mielessä kuohuu, hyvässä tai pahassa. Kaikki muut reaktiot pidän mielelläni entisellään, mutta palautteen tai kritiikin vastaanottamisen hetkellä olisi kiva pystyä pitämään ajatukset zen-tilassa ja pystyä tarkastelemaan asioita heti siltä kantilta, kuin nykyisellään pystyy noin vartin-puolentunnin päästä kuohuntaa aiheuttaneesta asiasta.

Tässäkin lajissa varmasti hiljaa hyvä tulee ja taitaa olla jo harjoitukset hyvässä vauhdissa, kun ymmärtää, tai osaa - ainakin välillä - pitää niinsanotusti päänsä kiinni siinä vaiheessa, kun sisäinen tulisielu nousee vastarintaan ja puolustuskannalle. Ehkä ei tarvitsekaan oppia hillitsemään omia, sisäisiä reaktioitaan, vaan riittää, että pystyy suodattaa ne. Omalle itsellehän olisi kevyempää, mikäli osaisi suhtautua palautteeseen edes suunnilleen neutraalisti; osaisi siinä hetkessä punnita sävyt palautteen takana ja miettiä edes sen kaksi sekuntia onko sitä edes tarkoitettu negatiiviseksi. Kuulostaa kovin vaikealta ja työläältä, mutta olen varma, että tämäkin juttu olisi harjoittelun arvoinen.

Olennaista tietysti on miten asiat ja palaute esitetään ja keneltä se tulee. Itselläni on suuria vaikeuksia ottaa vastaan palautetta asioista sellaisilta ihmisiltä, jotka eivät niistä todellisuudessa tiedä juuri mitään, ja jotka eivät osaa asettua toisen asemaan. Tämän sortin ihmisethän monesti ovat niitä kärkkäimpiä arvostelijoita ja kritisoijia: "Ei millään pahalla, mutta.." Tietänette ihmistyypin. Veren saa kiehahtamaan myös ihmisen piiloutuminen oman persoonallisuutensa taakse siinä vaiheessa, kun käyttäytyy huonosti tai epäkohteliaasti: "Tällainen mä nyt vaan olen, sanon asiat suoraan." Asioiden suoraan sanominen ja huono käytös on kaksi täysin eri asiaa, eikä niillä ole ole mitään tekemistä toistensa kanssa.  Suoraan puhuminen on omasta mielestäni todella suotavaa, samoin kritiikin antaminen mikäli siihen on aihetta. Miten muuten ihminen voisi parantaa sitä osa-aluetta, mitä palaute koskee. Nämä asiat olisi kuitenkin hyvä hoitaa aina ystävällisessä hengessä, koska todennäköisesti palautteen vastaanottaja asettuu puolustuskannalle ilman hyökkäävää sävyäkin. Itse alkaan näkemään punaista myös, mikäli kritiikin antaja verhoaa kritiikin vaikkapa huolestumiseen, tai haluaa näennäisesti keskustella asiasta kuuntelematta kuitenkaan mitä toisella on sanottavanaan. Taitolajeja siis molemmat, niin kritiikin vastaanottaminen, kuin myös antaminenkin.

 

Mikä on tarinan opetus? Ehkä ainakin se, että arkipäivän tilanteissa kannattaa miettiä kaksi kertaa ennen sanaisen arkkunsa avaamista oliko puolison, muun perheenjäsenen, kollegan tai ystävän antama palaute ensinkään tarkoitettu kritiikiksi. Jos omaa samanlaista vuoristorataa menevän tunne-elämän, kuin allekirjoittanut on vaikea yrittää hillitä itseään siinä vaiheessa, kun veri kiehuu ja sisällä leimuaa. Voin kuitenkin luvata, että jos jaksaa harjoitella itsehillintää näissä tilanteissa elämä paranee ja pidemmässä juoksussa huomaa, ettei sitä niin kauhean helposti enää käämejään poltakaan.

Kuvat: Pixabay

Kolme hyvää ja kaunista x5

Hyvää maaliskuuta evribadi! Talvikuukaudet ovat kalenterin mukaan virallisesti ohi ja superpakkasista huolimatta kevät tekee tuloaan. Tai mitä superpakkasia nämä miinus kahdenkympin kelit nyt ovat, ihan perinteistä talvikelikauraa kaiketi, mutta totuus on muutaman leudomman talven jälkeen päässyt unohtumaan. Ensimmäisen kevätkuukauden kunniaksi päätin tarttua monissa blogeissa julkaistuun kolme hyvää-aiheeseen, jota jokainen meistä voisi omissa ympyröissään pohtia. Olen kirjoittanut samantyyppisen postauksen aikaisemminkin - miten kaikista meistä löytyy vahvuuksia - ja se löytyy täältä.






KOLME HYVÄÄ ASIAA PÄIVÄSSÄNI

Reippaasti ja mielellään hoitoon jäävä pikkumimmini. Neiti K:n päivähoitotaival on kestänyt nyt tasan kaksi vuotta ja koko touhu on mennyt paremmin, kuin hyvin. Yhden käden sormilla on laskettavissa ne kerrat, jolloin on hoitoon jääty itkien tai muutan vain pitkinhampain. Neiti solahtaa ryhmiksen touhuihin aamuisin niin sutjakkaasti, että välillä saa huudella perään, mikäli haluaa heipat, halit ja pusut.

Lisääntyvä valon määrä. Ihan mahtavaa, että aamuisin töihin lähtiessä ja ajellessa on jo valoisaa! Sitä jotenkin aina unohtaa miten äkkiä talvi kevääksi - ainakin valon puolesta - taittuukaan, ja oikeastaan ihan hyvä niin: Vuosi toisensa jälkeen saman asian suhteen yllättyy iloisesti.

Saan iltaisin nukahtaa rakkaaseen syliin. En voisi olla onnellisempi kömpiessäni iltaisin peiton alle ja kepertyessäni rakkaani kainaloon. Ihan parhaita asioita, joita en todellakaan ota itsestäänselvyytenä.


 

KOLME HYVÄÄ ASIAA MINUSSA

Sitkeys. Olen elämässäni kokenut yhtä ja toista, enkä lannistu enää ihan vähästä. Olen kouliintunut elämän ristiaallokossa niin, että minua on hyvin vaikea enää yllättää, ainakin mitä tulee ihmisten käytökseen. Sitkeyteni ansiosta pääsen nopeasti takaisin jaloilleni, mikäli polvet välillä notkahtavat muuten, kuin positiivisessa merkityksessä rakkauden takia. 

Positiivisuus. Kukaan ei aina jaksa katsella maailmaa vaaleanpunaisten lasien läpi, mutta mikäli siihen pystyy edes suurimman osan aikaa, on se pelkkää plussaa. Positiivisuus on helppoa silloin, kun elämässä on kaikki hyvin ja asiat sujuvat, hankalampaa se on, jos oikein tihkoo, usein ja pitään. Yleensähän nämä hommat toimivat lumipalloefektin lailla: Jos asiat alkavat sujua, kaikki tapahtuu kuin itsestään - ja silloin on syytä muistaa olla kiitollinen and enjoy the ride - ja alamäen alkaessa sen monesti joutuu lastettelemaan sinne alas saakka ennenkuin kurssi taas kääntyy. Hienointahan tässä hommassa on se, että ikinä ei tiedä onko kyseessä pieni mäennyppylä, mitä pitkin lastellaan, vai haasteellisempi vuoristo. Jokatapauksessa, pessimisti ei ehkä pety, mutta positiivareilla on varmasti hauskempaa.

Asioista innostuminen. Tämä taisi löyty plus-listalta myös edellisessä aihetta aihetta sivuavassa postauksessani, johon aiemmin viittasin, mutta koen asioista helposti innostumisen ja inspiroitumisen pelkästään voimavarana. Piirre tuo helposti uusia tuulia elämään ja antaa potkua monissa jutuissa.

KOLME HYVÄÄ ASIAA ELÄMÄSSÄNI

Neiti K. Parasta, mitä minulle on tapahtunut, as simple as that.

Rakkaus. Kun jaksaa uskoa ja pitää silmänsä auki, vaikka mitä voi tapahtua. Toisinaan joutuu odottamaan ja etsimään oikeaa ihmistä pidempään, toisinaan oikea henkilö tupsahaa eteen ennenkuin oikeastaan edes etsiikään. Niin tai näin, rakkautta, ja rakkaitaan, ei saa ikinä pitää itsestäänselvyytenä.

Ystävät. Aika perinteisillä linjoilla näemmä mennään, mutta tämä kolminaisuus; pikkumuru, isompi muru ja ystävät ovat elämäni parhaita juttuja. Ystävät ovat pitäneet pystyssä silloin, kun alamäki on tuntunut loppumattomalta ja jaksaneet kuunnella silloinkin, kun en ole jaksanut edes yrittää kaivaa positiivisuuslaseja silmille. Samat ystävät myös iloitsevat kanssani, kun elämä hymyilee ja kohtelee silkkihansikkain. Kaunis kiitos tässä samalla heille. <3

KOLME HYVÄÄ ASIAA TÄNÄ VUONNA

Tätä vuotta on takana vasta pari kuukautta, mutta hyviä, yksityiselämään liittyviä juttuja on jo tapahtunut useampiakin. Niistä kuitenkin ehkä joskus myöhemmin lisää, nyt pysytellään kevyemmissä ja pienemmissä ilonaiheissa.

Elämän asettuminen uomiinsa. Se siitä kevyistä ilonaiheista, mutta tätä ei voi olla ohittamatta. Elämä on just nyt sellaista, mistä nautin suunnattomasti. Ehkä jotain yksittäisiä asioita on, jotka kaipaavat muutosta, mutta niihinkin on -  ainakin jonkinlaiset - suunnitelmat olemassa. Nautitaan nyt kuitenkin tästä hetkestä ja keskitytään suunnitelmiin myöhemmin.

Reissut. Olemme pikkumimmin kanssa lähdössä pariksi viikoksi kesäkuun alussa Alanyan auringon alle, ja ajjettä miten ihanaa, että saa kesälomalle kunnon startin! Ei tarvitse välittää, vaikka koto-Suomi tarjoilisi millaista kesäkeliä tahansa, aurinko on aikalailla noille parille viikolle varmaa. Keväällä on odottamassa myös pieni viikonloppu-get-away aikuisten kesken, joten nyt todellakin on mitä odottaa. Tähän ripakopallinen sydämiä.

Tämä menee nyt vahvasti sinne cheesy-osastoon, mutta hetket rakkaimpien kanssa. Arki on kovin kiireistä, mutta nyt eletään kaikinpuolin erilaista kevättä, hyvällä tavalla. Vaikka välillä univaje ja uhmapeikko painaa päälle, on kokonaisuus silti hyvin vahvasti plussalla ja hetket kotirintaman kanssa kullan arvoisia.

KOLME HYVÄÄ ASIAA PIKKUPONEISSA JA YKSISARVISISSA

Itsensä toteuttaminen. Pääsen blogissa toteuttamaan itseäni ja kirjottamisen lomassa eksyn aina haaveilemaan millaiseksi työelämän haluaisin muotoutuvan, jos kirjoittaminen ja siihen liittyvät hommat olisivat keskiössä. Alanvaihto ei ikinä käy käden käänteessä, mutta ehkäpä pikkuhiljaa. Varteenotettava vaihtoehto olisi myös tehdä niitä "unelmahommia" nykyisen työn ohella; varmasti antaisivat potkua toinen toisilleen.

Oma visio. Minulla on alusta saakka, Pikkuponien ja Yksisarvisten alle kaksivuotisen taipaleen aikana siis, ollut visio siitä, että en halua keskittyä yhteen tiettyyn aihepiiriin blogissa, tai ottaa paineita siitä, että pitäisi julkaista niin ja niin monta kertaa viikossa. Plussaa tietysti olisi, jos saisi julkaistua vaikkapa pari-kolme postausta viikkoon, mutta aina - tällä hetkellä useimmiten - siihen ei yksinkertaisesti vain taitu. Tai taittuisi, mikäli niin päättäisi, mutta en halua, että blogista tulee pakkopullaa. Olisi kuitenkin ihanaa saada keskittyä vähän enemmän näihin hommiin, joten ehkä se aika on jostain otettava.

Uskallus. Lähinnä oma uskallukseni siis aloittaa blogitaival. Moni saattaa ajatella, että mitäs uskallusta moinen vaatii, mutta tein ajatustyötä blogin eteen suhteellisen pitkään ja koen, että kaikki se jahkailu tuli tarpeeseen. Mietin paljon esimerkiksi sitä, mitä blogissa voi, tai haluaa omasta elämästään jakaa, koska kaikkien ei todellakaan tarvitse tietää kaikkea. Historia on osoittanut, että mitä vähemmän kertoo, sitä enemmän ihmisiä kiinnostaa. En ole tehnyt mitään tiettyä rajavetoa sen suhteen mitä blogissa kerron omasta elämästäni ja mitä en. Teen niinkuin hyvältä tuntuu, ja useimmiten se tarkoittaa sitä, että keskityn enemmän kokonaiskuvan luomiseen, kuin yksityiskohtiin. Esimeriksi lasten nimet ja kasvokuvat pyrin kuitenkin blogista pitämään poissa.





Näillä miettein on hyvä laskeutua viettämään viikonloppua, happy Friday folks ja rustailkaapa oma kolme hyvää-listanne!

Vesa ei vaan tajuu

Tiedättehän sellaiset päivät, kun yksinkertaisesti kaikki ärsyttää? Meillä jokaisella on niitä joskus, ja silloin ärystyksen syyt saattavat olla yhtä loogisia, kuin taaperon kiukkupuuskan aiheuttajat. Riittää, jos aamulla smootihieaineksista joku puuttuu, hiusharja putoaa lattialle, tai aamuliikenteessä joku unohtuu valoihin sekuntia liian kauaksi aikaa. Ketutuskäyrä nousee ja aamuradion juontajatkin ärsyttävät. Perusjuttuja, jotka kuuluvat elämään. Onneksi ärsytys menee aina ohi, ja siinä ärripurrin vallassakin yleensä tiedostaa miten turhaa suunnilleen kaikesta ärsyyntyminen on.

Sitten on niitä päiviä ja pidempiä ajanjaksoja, kun eteen tulee asioita ja tapahtumia, jotka saavat pyörittelemään silmiään ja ihmetelemään toimiiko maailma todellakin näin, vai jääkö itseltä jotain ymmärtämättä. Enkö mä vain tajua, vai onko tässä kuviossa, asiassa, tilanteessa tai tapahtumassa jotain nurinkurista. Etenkin niinä hetkinä sitä kuvainnollisesti tuijottelee sinne peiliin ja miettii, että mitähän nyt; löytyykö sieltä vastauksia, vai onko vika tai nurinkurisuus jossain muualla. Kyse ei ole ärsyyntymisestä, tai muusta yhtä (periaatteessa) turhasta ja hölmöstä tunteesta, vaan olo on kuin kysymysmerkillä, joka ei teidä mihin kuuluu. Tai allekirjoittaneella, kun puhutaan matemaattisista yhtälöistä etenkin, jos niissä seikkailee sekä numeroita, että kirjaimia. Ymmärtänette pointin.

Kuva: Nelonen

Aina sanotaan, että kaikkea, tai kaikkia ei tarvitse ymmärtää, mutta itse olen vasta viime aikoina todella sisäistänyt tämän. On yksinkertaisesti olemassa ihmisiä, asioita, näkökulmia, käytöstä, mitä ikinä, joita ei kannata edes yrittää ymmärtää. Siinä menettää vähintäänkin aikansa ja vaivansa lisäksi myös oman mielenrauhansa, ja pahimmillaan alkaa jopa kyseenalaistamaan itseään. So not worth it. Kaikki näkevät ja kokevat asioita ja maailmaa eri tavalla, ja vaikka joidenkin kanssa katsoisi asioita samasta suunnasta näkee toinen ihan jotain muuta, kuin mitä itse näkisi. Useimmiten on hyvä yrittää laajentaa omaa perspektiiviään, mutta joskus se ei ole vaivan arvoista. Taika taitaakin olla siinä, että oppii huomaamaan milloin se kannattaa ja milloin on syytä vain antaa olla ja jatkaa eteenpäin.

Tässä vähän kevyempiä juttuja, jotka allekirjoittaneella eivät mene jakeluun:

- Suomen olympiajoukkueen edustusasut: Miksi niiden pitäisi olla yksivärisiä?
- Traktorit ja mopoautot aamuliikenteen seassa etenkin mustana marraskuuna. Erästä aamuohjelmaa lainatakseni: Mopoautot VVVEKS!
- Mielensäpahoittamisen kulttuuri. Ei pysty pieni ihminen ymmärtää mistä kaikesta voikaan pavunvarsi mennä neukkuun.
- Tarve arvostella toisia aina, kaikesta ja joka käänteessä.
- Miten illalla pitäisi päästä nukkumaan, jos on koukuttanut itsensä netflix-sarjaan?! Hankala homma.
- Telkkarin uusinnat. Viisi kertaa yhden viikon aikana, noin suunnilleen. Ei lisättävää, jätän tämän vaan tähän.
- Kysymykseen vastaamisen vaikeus: Eikö jo lapsuudessa opeteta, että vastataan, kun kysytään.
- Kaamosajan megalomaaninen väsymys. Miten se aina pääseekin yllättämään?
- Lumen puute marras-joulukuun taitteessa; miksi, oi miksi?
- Tahtoo onepiecen, taas, tai edelleen. Aina tähän aikaan vuodesta. :D
- Miksi talvella tekee aina mieli punaviiniä?
- Kostaminen. Täysin turhaa hommaa.
- Olen yhtäkkiä alkanut himoitsemaan jäätelöä, enkä ymmärrä koko asiaa. Syytän Ben&Jerrys'ia.

Siinä muutamia mielenpäällä olevia ihmetyksen aiheita, kevyitä ja ei niin kevyitä. Mikä asiat teillä ovat tällä hetkellä sellaisia, jotka eivät mene ymmärrykseen? Siis sen lisäksi, että huomenna on joulukuu! Hyvää joulukuuta tyypit!

Arkiaamu - friend or foe? Nimimerkillä an evening person

Arki. Aamu. Arkiaamu. Siinäpä sanapari, joka ei tämän iltamuijan mielessä aiheuta minkäänlaisia riemunkiljahduksia tai hyvänmielenläikähdyksiä. Kummassakaan asiassa - arjessa, tai aamuissa - ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta jotenkin yhteensovitettuna ne tihkaisevat. Yritän aika-ajoin pohtia mitä voisin tehdä toisin, että herääminen ja niinsanotusti koneen käynnistyminen olisi helpompaa, eikä aiheuttaisi ahdistusta. Helpointahan olisi, jos olisi sitä laatua, että ensimmäiseen tuntiin heräämisestä mielessä ei pyörisi mitään, aivokäyrä näyttäisi suunnilleen suoraa viivaa ja aamuisin saisi vain haahuilla eteenpäin niinsanotusti auto-pilotilla. En kuitenkaan kuulu siihen ihmisryhmään, vaan aivot alkavat raksuttaa ja mieli elää omaa elämäänsä välittömästi, kun unesta on päästettävä irti. Tästä syystä kärsin ajoittain, yleensä stressaantuneena, myös unettomuudesta. Ajatukset kulkevat omia reittejään ja jokainenhan tietää mihin se yleensä yöaikaan johtaa: Kärpäsestä kasvaa härkänen ja elämän pienetkin haasteet kasvavat valtaviksi ongelmiksi.

Mutta siis se aamu ja herääminen. En todellakaan ole aamuihmisiä mikäli joudun heräämään kellonsoittoon ja olemaan jossain jo siihen aikaan, kun sisäisen kelloni mukaan vasta alkaisin heräilemään. Siihen ei auta ajoissa nukkumaanmeno, tai pitkät yöunet. Jos kello soi kuudelta ja kustannuspaikan liepeillä olisi hyvä olla kahdeksalta, ei se kertakaikkiaan saa aamujani millään muotoa lempeiksi, vaikka asiaa mitenpäin yrittäisi kääntää. ..vai saisiko? Olisiko jokin konsti ja kikkakolmonen, joka auttaisi edes hieman pehmentämään arkiaamuja?

Tyypillinen arkiaamu menee suunnilleen tätä rataa:

06:10 Heräys. En ole niitä ihmisiä, jotka pystyvät kellon soidessa pomppaamaan välittömästi ylös, vaan tarvitsen tovin aikaa, että myös kroppani herää siinä, missä mieleni on jo kuvainnollisesti tehnyt aamuaerobiset ja parhaillaan venyttelee jäseniään päivän koitoksia varten.
06:25 Heräilen kaikessa rauhassa ja nousen ylös. Mikäli myös neiti K herää yhtäaikaa, kuten yleensä tekee, kuvioon kuuluu vielä aamuhalit ja nykyään myös mitä mielenkiintoisemmat kysymykset maan ja taivaan väliltä.
06:40 Aamukahvin keitto - toisinsanoen napsautan illalla ladatun kahvinkeittimen päälle - ja aamupiirretyt telkkarista. Tähän mennessä pikkuneiti on joko puettuna jo päivävaatteisiin, tai sitten ei; riippuu täysin siitä millä hatulla pieni naiseni mahtaa olla.
06:50 Ennen seiskaa olen yleensä myös itse saanut vaatteet päälleni. Meikkaan ja muutan itseni toimistokelposeksi samalla, kun juon aamukahviani. Neiti K joko malttaa katsoa Pikkukakkosta maitolasinsa ääressä, tai sitten notkuu vessan ovella kyselemässä kryptisiä juttujaan.
07:20 Päivän eväiden kokoaminen ja aamusmoothien surautus.
07:30 Pikkuneidin pukemista, hiusten letitystä ja kodin järjestämistä siihen malliin, että iltapäivällä tai alkuillasta kotiinpalatessa ei tee mieli heti ovelta kääntyä takaisin.
07:45 Yleensä näillä main pääsemme starttaamaan kotipihasta, vien pikkuneidin hoitoon ja ajelen itse töihin.

Saisin aamuihin tuhraantumaan aikaa vaikka miten paljon ja olisikin syytä laittaa kello herättämään aikasemmin, edes sen kymmenen minuuttia. Välillä jaksan herätellä kropan viiden minuutin aamujoogalla, mikä ehdottomasti kannattaisi ottaa tavaksi päivittäin. Viikonloppuisin meininki onkin sitten täysin eri: Venymme ja vanumme aamuisin ja hyvä, että kello kymmeneen mennessä on aamukahvit juotuna. Dolce far niente, the sweetness of doing nothing; sitä viikonloppuaamumme ovat, hyvää vastapainoa arjen säntäilylle. Vielä kun sitä pystyisi soveltamaan arkiaamuihinkin, niin päivät taatusti alkaisivat helpommin.

Kertokaahan omat vinkkinne arkiaamujen pelastajiksi? Millä kiireen ja takkuisuuden tunteen saa katoamaan, tai edes vähenemään ja mitä asioita kuuluu teidän arkirutiineihinne?

Kuvat: Pixabay

Kodinhengetärkohtaus: Syksyn lempparikeitto!

Syksy pistelee parastaan ja yksi toimivimmista keinoista torjua viileyttä ja sadetta on villasukkien - ja kumppareiden - listäksi kylmeneviin keleihin sopivat ruoat. Keitto -ja pataruoat ovat niitä, jotka tähän vuodenaikaan alkavat jälleen tehdä kauppansa, joten pitkästä, pitkästä aikaa myös meidän keittiössämme valmistui jauhelihakeittoa. Tarkemmin sanottuna tomaattista jauheliha-papukeittoa kunnon tujauksella valkosipulia. Keitosta tuli niin hyvää, että resepti on melkein pakollista jakaa teidän kanssanne.

TOMAATTINEN PAPU-JAUHELIHAKEITTO

- 6 isohkoa perunaa
- herne-maissi-porkkana pussi
- 1 pakkaus (285g) mustapapuja
- 1 pakkaus (370g) Muttin yrttitomaattimurskaa
- noin 400-500g jauhelihaa
- 1 iso sipuli (ei sopuli, kuten meinasi lipsahtaa :D)
- 5 isohkoa herkkusientä
- 1 yksikyntinen valkosipuli
- suolaa
- herbamarea
- jauhelihamaustetta
- savupaprikajauhetta
- timjamia
- chiliä

Kuori ja pilko perunat haluamasi kokoisiksi paloiksi. Kuori ja pilko myös sipuli, sekä paloittele herkkusienet. Laita perunakuutiot kiuhuvaan veteen, jossa on ripaus suolaa. Tässä kohtaa oikeaoppisesti kokkaava kotikokki kuullottaisi sipulin ja paistaisi herkkusienet, mutta menin siitä, mistä aita oli matalin: Paista jauheliha, heitä sekaan sipuli ja herkkusienet, sekä mausta herbamarella, jauhelihamausteella, savupaprikajauheella, chilillä, sekä timjamilla. Itselläni oli kaapissa ainoastaan kuivattua timjamia, mutta tuore varmasti toimii vielä paremmin. Kuori myös valkosipuli ja purista jauhelihan joukkoon. Kun perunakuutiot alkavat olla kypsiä kaada sekaan he-ma-po-pussi ja kiehauta. Kippaa kattilaan myös tomaattimurska, sekä pavut ja lopuksi vielä jauheliha-sipuli-herkkusieni-valkosipuli-setti. Sekoittele, anna hautua hetken aikaa ja tarkista maku. Mausta, jos tarvetta. Jos on oikein reipas voi päälle vielä pyöräyttää paistinpannussa ruis -tai paahtoleivästä krutongit. Niin herkkua! Toimisi varmasti vielä paremmin pastan, kuin perunan kanssa, joten pastaversio menee kokeiluun seuraavaksi. Alkaa olla muutenkin se aika vuodesta, jolloin kodinhengetärkohtaus leipomisen muodossa iskee yhä useammin, eikä kokkailukaan tunnu pakolliselta pahalta.

Ps: Joulu tulee, enää yhdeksän maanantaita ennen aattoa!

Oi niitä lukio -ja opiskeluaikoja

Monessa perheessä ollaan jälleen uuden lukuvuoden kynnyksellä. Viimeistään loppuviikosta alkaa teillä ja katukuvassa näkymään pieniä ja vähän suurempiakin reppuselkiä. Kolmisen vuotta sitten raskaushuuruissani kyynelehdin jo neiti K:n koulutaipaleen alkua - ehkä iiiihan vähäsen ennenaikaisesti  - mutta tällä kertaa ei ole kyse siitä. Ainakaan vielä, katsotaan mikä loppuviikosta on tilanne. :D

Omista kouluajoista on jo tovi, jos toinenkin, mutta muistelen niitä edelleen lämmöllä, etenkin lukio-aikaa. Monelle kouluajoista nousee parhaimmiksi opiskeluajat lukion tai ammattikoulun jälkeen: Opiskelijabileet, haalarit, kaikenkarvaiset skabailut ja kissanristiäiset, sekä muu asiaankuuluva touhu. Tämä retro on tässä kohtaa erilainen entinen nuori  ja fiilistelee lukioaikoja. En tiedä edes miksi näin on, mutta joku sen ajanjakson nostaa koulu -ja opiskeluajoissa yli muiden, vaikka en ammattikorkeakouluvuosiakaan moiti. Lukioaikana elo ja olo oli ehkä vielä sen verran huoletonta ja vastuuvapaata, että sai keskittyä vain ja ainoastaan olennaiseen, joka omalla kohdallani tarkoitti opiskelua, pesäpalloa, ystäviä ja poikaystävää. Kun tuohon yhtälöön lisättiin ammattikorkeavuosina vielä työ, niin kalenterissa oli ruuhkaa ja vapaa-aika kortilla. Kummasti sitä ehti silti myös liehumaan viikonloppuisin kaupungilla juhlatunnelmissa. Oi niitä aikoja. :D

Lukioajoilta parhaiten mieleeni ovat jääneet Rukan reissut, Yö Koulussa-tapahtumat, silloisessa mittakaavassa pitkät lounaat, Amarillossa vietetyt matikantunnit ( ..öhöm.. ), päivittäiset bussimatkat, peräpenkin pojat, uudet ihmiset, vanhojentanssit, penkkarit..hyviä ja rakkaita muistoja on vaikka millä mitalla. Millaisia muistoja teillä on koulu -ja opiskeluajoilta ja mikä oli oman opintouranne paras ajanjakso?

Ainiin, muistetaanhan olla liikenteessä entistä tarkempana nyt, kun koululaiset tosiaan palaavat opintielle. Rakkauttaaaaaaaaaaaaa!

"Kerro, jos voin auttaa."

Tuttu lause, vai mitä? Sen lausuu itsekin helposti sen kummemmin asiaa ajattelematta, koska tottakai; jos esimerkiksi ystävä tarvitsee apua, niin silloin autetaan, jos vain suinkin pystytään ja osataan. Kovin moni ei kuitenkaan apua pyydä, sillä meillä Suomessa on hyvin vahvana yksin pärjäämisen kulttuuri. Olemme tottuneet hoitamaan asiat yksin ja itsenäisesti, sen kummemmin muita "vaivaamatta", vaikka joskus ehkä joku odottaisikin, että "vaivaisimme" heitä. Tuttua kauraa ja nostan kyllä ensimmäisenä käteni, jos kysytään, että tunnistatko itsesi tuosta. Kyllä, todellakin tunnistan, kuten epäilemättä valtaosa suomalaisista.

Yksin pärjäämisessä on puolensa ja puolensa, kuten kaikessa. On helppoa ja nopeaa tehdä asioita itse, kun vain tietää mitä tekee, eikä ole riippuvainen esimerkiksi kenenkään muun aikatauluista. Olen viime vuosina kuitenkin opetellut pyytämään apua, sillä jos sitä on tarjolla, se helpottaa elämää huomattavasti, eikä arki kuormita niin paljon, jos tietää, että pientä jeesiä on mahdollista saada. Tässäkin on kuitenkin se kuuluisa toinen puoli, enkä nyt tarkoita sitä varsinaista pyytämistä, vaikka se monelle saattaa jo itsessään olla kynnyskysymys. Moni on varmasti pyytänyt joskus apua vaikkapa muutossa, lastenhoidossa, tai kyytipolitiikan puitteissa. Joskus nämä jutut onnistuvat helposti; kysyt joltain ja homma hoituu. Toisinaan taas joutuu kysymään useammalta taholta ja jos ei homma ota tuulta alleen siitäkään huolimatta sitä helposti päättää hoitaa asian jotenkin päin itse. Seuraavalla kerralla mielessä saattaa ensimmäisenä sitten ollakin se "turhan" säätämisen ja järjestelyn määrä eikä avun pyytäminen tunnukkaan kovin järkevältä tai mielekkäältä, koska why bother, jos asiat saa hoidettua jollain tavalla myös itse. Yleensä sekin vaatii jos jonkinlaisia järjestelyitä, mutta ainakin se on kiinni ainoastaan itsestä. Kuulostaako tutulta?

Ihmisillä on tänäpäivänä valtavasti menoja, tekemistä ja suunnitelmia, joten monella on kalenteri täynnä, eikä joustamisen varaa hirveästi ole. On omat ja lasten harrastukset, työt ja kouluhommat, ystävät ja itsestään ja perheestään huolehtiminen ja se on ihan oikein; jokaisen pitäisi tehdä asioita, joista nauttii ja joita haluaa tehdä. Välillä haluaa luonnollisesti myös vain olla möllöttää, olla tekemättä yhtään mitään. Jos mietin omaa arjen aikatauluani, ei siinä paljoakaan vapaa-aikaa jää. Viikonloput taas mielellään pyhittää niille jutuille ja menoille, joita arkenakin olisi kiva tehdä, mutta työpäivien ja muun arkitouhun takia ei ehdi, tai yksinkertaisesti jaksa.

Tätä kannattaa pohtia siinä vaiheessa, jos ihmettelee miksei joku pyydä apua, vaikka selvästi aika-ajoin sitä tarvitsisi: Kyse ei ehkä olekaan siitä ettei viitsi vaivata tai ei halua pyytää apua, vaan siitä, että ei jaksa kysellä kenellä olisi kalenterissaan tilaa auttaa. Kuulostaa typerältä syyltä olla pyytämättä apua, mutta monesti helpommalle vaihtoehdolle saattaa tuntua järjestellä asiat itse. 

Kesälomareissussa tällä viikolla huomasin silmiinpistävästi jälleen sen, että meillä suomalaisilla olisi ehdottomasti parannettavaa auttamiskulttuurin puitteissa. Monesti ihmiset vain katsovat vierestä esimerkiksi lastenrattaiden ja matkatavaroiden kanssa tasapainoilevaa, eivätkä suinkaan tarjoa apuaan. Eikä se ole ilkeyttä tai edes varsinaista välinpitämättömyyttä: Meidät vain on kasvatettu hoitamaan omat asiamme, emmekä ehkä sen takia hoksaa tarjota apua vieraalle. Onneksi tämäkin asia on mahdollista oppia, joten seuraavan kerran, kun tilaisuus tulee, niin tartutaan siihen. Sanat "tarvitsetko apua" voi vaikka pelastaa jonkun päivän. :)