Jouluttajan fiilistelyä

  Marraskuu. Tuo kuukausista ehdottomasti synkin ja pimein. Kaamos alkaa todenteolla painaa päälle ja puolen kuun jälkeen ei päivä valkene kunnolla ennenkuin tammikuussa seuraavan kerran. Miten pimeää onkaan mahtanut olla entisaikaan, kun hyvä, että joka torppaan oli vedetty edes sähköt. Me tämänpäivän ihmiset olemme monella tapaa etuoikeutettuja, myös tässä valoasiassa, vaikka näin marraskuun keskellä sitä saattaa olla vaikea hahmottaa.

  Marraskuu on kuitenkin aika lohdullinen kuukausi, ainakin itselleni. Saa luvan kanssa kotoilla villasukat jalassa sohvannurkassa, polttaa takkaa ja kynttilöitä. Juoda kuppi jos toinenkin teetä tai glögiä, miksei silloin tällöin myös punaviiniä. Meille saapuu myös joulu jo marraskuussa. Rakastan joulua, sen tunnelmaa ja oikeastaan kaikkea siinä, ja hihkun iloisesti kuin lapsi, kun alkaan bongaamaan ensimmäisiä kaamos -ja jouluvaloja. Neiti K:n kanssa olemmekin tehneet tästä(kin) yhteisen harrastuksen.

  Meille ripustettiin jouluvalot tällä viikolla, enkä nyt juuri tällä hetkellä tiedä mitään parempaa, kuin istua muuten pimeässä olohuoneessa ja antaa kynttilöiden, takan ja jouluvalojen luoda tunnelmaansa. Perhe ympärillä, ehkä kukin touhuamassa omiaan, ja lämmin olo sydämessä. Siinä on kaikki, mitä juuri tällä hetkellä tarvitsen ollakseni onnellinen.

  Ja arvatkaa mitä? Erityisen hyvältä tämä kaikki - rauhallinen ja levollinen olo ja tunne, että sydän pakahtuu - tuntuu, kun tästä on haaveillut niin kauan. On sanoinkuvaamattoman ihanaa odottaa joulua ensimmäisen kerran yhteisessä, omassa talossa ja pukea se jouluun. Nauttia kaikista niistä asioista, joista vuosien varrella on haaveillut ja ajatellut, että sitten joskus. "Sitten joskus" on toisaalta vaarallinen lause; siinä piilee isot riskit, että "sitten joskus"-aikaa ei ikinä tule, mutta se on myös lohdullinen lause, kun siihen vain jaksaa luottaa. Mun "sitten joskus" on nyt, nyt juuri tällä hetkellä. Niin perhe-elämän ja siihen liittyvien haaveiden suhteen, kuin elämän muihin osa-alueisiin liittyen. Nyt ei tarvitse enää odottaa, nyt haaveista on tehty, ja tehdään totta.

  Nautitaan siis näistä joulunalusviikoista, juodaan glögiä, syödään pipareita, joulutorttuja ja ihania juustoja; mistä kukakin tykkää. Puuhaillaan yhdessä ja tehdään arjestakin juhlaa. Joskus siihen riittää takkatuli, rakkaat ihmiset, ja tonttu takan reunalla kertomassa, että reilun neljän viikon päästä on jouluaatto. <3

  Ihanaa marraskuista joulunavausviikonloppua!

Kulje vain omaa tietäsi

  Olen aina ollut vähän sellainen oman tieni kulkija. En mitenkään kovin erilainen, mutta sellainen, joka tekee niinkuin hyvältä tuntuu, vaikka joutuisi sitten kulkemaan yksin ja raivaamaan tietä. Jo ala-asteikäisenä minulla oli hyvin vahvasti omat juttuni ja visioni, enkä niin välittänyt alaluokkien jälkeen kulkea porukassa. Yläasteella oli vuoden-parin etsikkoajan jälkeen sama meininki ja vasta lukioikäisenä hommat tuntuivat loksahtavan paikoilleen siten, että sain ihan rauhassa välillä tehdä omia juttujani ja välillä kulkea muiden mukana. Asiat ikäänkuin löysivät tasapainonsa.

  Parinkympin kynnyksellä tuntui muutenkin olevan hienoa ja jopa suositeltavaa tehdä asioita eri tavalla kuin muut, vaikka itse en ikinä sen takia ole sitä omaa polkuani valinnut. En ole liioin kokenut, että olisin niin kovin erilaisempi, kuin muutkaan, eikä se ikinä ole ollut päämääränä tai se juttu: Olla jotenkin erilainen erilaisuuden takia. Tarkoitus on lähinnä ollut tehdä niitä juttuja, jotka sopivat itselle parhaiten ja tuntuvat hyvältä. Joskus ne ovat menneet synkkaan valtavirran kanssa, toisinaan ei.

  Aikuisena olen enimmäkseen tehnyt juuri niinkuin hyvältä tuntuu ja tehnyt valintoja sen mukaan. Joskus valinnat ovat menneet nappiin, toisinaan ei, mutta niinhän se elämä tahtoo kulkea. Jos kohdalle on sattunut hutivalinta, on aloitettu alusta ja otettu uusi suunta. Aikuisiällä muutenkin ajattelisi olevan jokaiselle päivänselvää, että kaikki eivät mahdu samaan muottiin, eikä se ole tarkoituskaan. Kahta samanlaista ei ole, ja on outoa, että monissa asioissa suuri joukko ihmisiä yritetään niputtaa samaan kastiin ja samojen ahtaiden raamien sisään, vaikka pitäisi olla päivänselvää, että sinne eivät kaikki mahdu.

Olen alkanut miettimään miten opettaa jälkikasvulle, että valtavirran mukana ei ole pakko mennä. Ei ole pakko hypätä sillalta, vaikka muut hyppäisivät ja on ihan okei ja jopa suotavaa tehdä, kuten itse kokee oikeaksi. Olen vahvasti sitä mieltä, että tätä asiaa ei voi korostaa liikaa missään vaiheessa, vaikka esimeriksi neiti K vielä hyvin tiukasti äidin huomassa onkin ja kavereiden kanssa aletaan pyörimään vasta muutamien vuosien päästä.

  Tottakai on oltava raamit miten olla ja elää: Lait, suositukset ja yhteiset pelisäännöt ovat olemassa siksi, ettei täällä olisi elo yhtään sen kaoottisempaa, kuin se jo nyt on. On kuitenkin täysin järjenvastaista, että tietyissä, itseasiassa yllättävän monissa, asioissa meiltä odotetaan tiettyä käytöstä, valintoja tai polkua. Edelleen "normina" pidetään esimeriksi ydinperhettä, heteroparisuhdetta ja lapsia, vaikka yhä useampi elää uusioperheessä tai yksinhuoltajana, kumppani on samaa sukupuolta tai moni on vapaaehtoisesti lapseton. Nämä ovat isoja, henkilökohtaisia asioita, osa valintoja, osa sen sortin juttuja, ettei niihin suuremmin itse voi vaikuttaa.

  Itse olen poikennut valtavirrasta perhesuhteisiinkin liittyvissä asioissa: Olin sinkkuäiti ensimmäiset kolme vuotta. Odotin yksin, koin vauvavuoden yksin - tai paremminkin kaksin neiti K:n kanssa - ja olin totaaliyksinhuoltaja. Minulle siinä ei luonnollisestikaan ollut mitään kummallista, mutta valintani aiheutti jos jonkinlaista spekulointia ja supinaa. Opin, että mitä vähemmän kerrot, sitä enemmän ihmisiä kiinnostaa. Onneksi olen aina ollut sitä sorttia, etten niin jaksa välittää mitä selän takana supistaan, koska aina jollain on jotain sanottavaa. Minulla on siis jonkinlainen käsitys siitä millaista ihmettelyä etenkin elämän isoissa oman polun kulkeminen saattaa aiheuttaa.

  Oman tien kulkeminen ja omannäköisten valintojen tekeminen aiheuttaa jutun juurta selän takana myös elämän pienempien asioiden suhteen. Kyseenalaistetaan, ihmetellään, spekuloidaan ja varmasti mukaan mahtuu aina myös pari kateellistakin. On niin totuttu, että jos asiat on tehny aina tietyllä tavalla ja hommat toimineet, pienikin poikkeaminen aiheuttaa myrskyn vesilasiin. Nykypäivänä sosiaalinen media ja digitalisaatio ovat mahdollistaneet myös sen myrskyn nousemisen kohtuuttomiin lukemiin ennätysvauhtia , jos niikseen on, mutta tuoneet myös paljon hyvää ja mahdollistaneet asioita ja ammattejakin, joita ennen ei ollut edes olemassa.

  Monesti, etenkin työympyröissä, kehotettaan ottamaan huomioon kokonaiskuva, ja "look outside the box". Lähes edellytetään innovatiivisuutta ja aktiivisuutta monenlaisten asioiden kehittämisessä, mutta silti muutosten tuulten puhaltaessa kyseenalaisetaan edelläkävijät. Näinhän ihmisluonto tietysti toimii; uudet asiat, tavat ja ympyrät aiheuttavat aina spekulointia, ja monesti se on kehityksen edellytyskin. Monesti, ei kuitenkaan aina, eikä etenkään jos kyseessä on jonkun henkilökohtainen päätös, valinta tai vaikka ominaisuus.

  Erilaisuus, valtavirrasta poikkeaminen ja oman polun kulkeminen tulevat varmasti puhuttamaan aina, koska ihmiset ovat ihmisiä. Jospa onnistuttaisiin kuitenkin aina välillä muistamaan, että mikä sopii itselle, ei sovi välttämättä kaikille, eikä palloa kannata yrittää väkisin runtata neliskulmaiseen koloon.


Translation: Peace and love.

Kotiseuturakkaudesta ja luovuudesta

  Ellei jollekin ole jo tullut selväksi, niin olen varsinainen mestarifiilistelijä. Fiilistelen yhtä sun toista, ja jaksan ihastella ja tunnelmoida asioita, jotka ovat omaan silmään kauniita, kivoja tai muuten vaan mielekkäitä. Sanotaan, että tuoksut tuovat monesti muistoja, mutta minulla monet muistot liittyvät tiukasti erilaisiin tunnelmiin. Kun puhutaan vaikka joulusta, joka omasta mielestäni on jo ihan kulman takana - aattoon on alle kaksi kuukautta - mieleeni tulvahtaa heti tunnelmia ja fiiliksiä. Liitän  ne tiukasti jouluun, koska olen silloin niitä kokenut, ja pääsen niiden avulla kerta toisensa jälkeen kiinni samoihin tunnelmiin.

  Instagramin puolella ainakin on käynyt selväksi, että fiilistelen usein ja urakalla nykyistä kotiseutuani. Sen idyllisyyttä, kauniita, vanhoja taloja ja rakennuksia, hiekkateitä, kaunista kirkkoa ja sitä miten aamuisin saattaa nähdä auringon nousevan Kyröön suunnilta ja illalla taas painuvan takaisin taivaanrannan taa antaen horisontille hetkeksi taianomaisen hehkun. Rakastan sitä, että asumme maalla, mutta kuitenkin kymmenen minuutin ajomatkan päässä kaupungin keskustasta. Meillä saattaa kotoraitilla törmätä niin hevosiin, traktoreihin, kuin puimureihinkin, kuten monessa muussakin pitäjässä Pohjanmaalla.

  Olen kotoisin Vähänkyrön Tervajoelta, en siis kovin kaukaa, ja nykyisille sijoilleni olen päätynyt Vaasan ja Laihian kautta. Kovin isoa kierrosta en siis elämässäni ole noin niinkun maantieteellisesti tehnyt; sitäkin isomman matkan mitä elämänkokemuksiin tulee. En ikinä ole erityisesti tuntenut kuuluvani synnyinsijoilleni, tai että ne olisivat jotenkin niin lähtemättömästi osa minua, että kaipaisin sinne takaisin. Päinvastoin, olen huomannut että tunnen epämääräistä ja selittämätöntä ahdistusta aina, kun vierailen niillä kulmilla. Siihen on varmasti useampiakin syitä: Yhtenä se, etten ikinä ole varsinaisesti tuntenut kuuluvani sinne, ja toiseksi tragedia, mikä lapsuudenperhettämme ja kaikkia läheisiämme kohtasi reilut 15 vuotta sitten kevällä, kun pikkuveljeni väkivaltaisesti otettiin luotamme.

  Kun kotikylällä, jossa on lapsuutensa asunut, jonka kylänraitilla on pienestä pitäen pyöräillyt, ja naapurustossa, jossa on lapsena leikkinyt tapahtuu jotain niin kaueaa, kuin minulle ja meille tapahtui, ei ole ihme, että ympyrät muuttuvat entistä ahdistavimmiksi. Paikassa, jossa on koti, isovanhemmat lähes naapurissa ja lasten leikkipuisto siinä välissä, ei pitäisi joutua henkirikoksen uhriksi. Niin kuitenkin pikkuveljelleni kävi, ja se on mielestäni enemmän kuin validi syy siihen miksen varsinaisesti tunne synnyinseutuani kohtaan sen kummempaa vetoa ja kaipuuta.

  Vaasa on aina tuntunut kodilta. Nykyään sanonkin, että Vaasa on kotikaupunkini, vaikka lapsuuteni olen viettänyt jossain ihan muualla. Kävin lukion Vaasassa ja ylioppilaskesän jälkeen muutin kokonaan Vaasaan, jossa sitten vierähtikin reilu vuosikymmen. Kaupunki ei ole ikinä ahdistanut, vaikka pellonlaitaan sieltä sitten muutinkin. Laihiallekin,sinne pellonlaitaan siis, kotiuduin hyvin, mutta nyt viime keväisen muuton jälkeen tunnen olevani siellä, missä pitääkin. Ehkä kyse on ihmisistä, muistoista, tunnelmasta ja siitä millaisessa elämänvaiheessa on, ei niinkään ainoastaan fyysisestä paikasta, sillä nyt tuntuu kaikki muutenkin olevan kaikipuolin kohdallaan.

    Asun nyt yhdessä Suomen kauneimmistä kylistä, enkä tippaakaan liioittele sanoessani, että nyt olen siellä, missä pitääkin. Ennen Sulvaan - vai Sulvalle, kirjoitusasu on edelleen minulle pieni mysteeri? - muuttoamme olin vieraillut täällä ehkä viisi kertaa, joista yksi oli, kun kävimme katsomassa nykyistä kotiamme. Ensikerrasta alkaen tykästyin seudun kauneuteen ja idyllisyyteen, mutten ikinä ajatellut tänne muuttavani. Elämä kuitenkin kuljettaa, ja täällä sitä ollaan. Hyvä niin, sillä tämä todella tuntuu kodilta, ja ihastuneena kuljen pitkin kylänraittia sydän kallellaan milloin mistäkin. Tuntuu, että täällä on oma tunnelmansa - joka toki saattaa olla ihan pelkästään kirjoittajan omissa mielikuvissa ja ajatuksissa - enkä malttaisi odottaa, että pääsemme lähemmäs joulua ja kylälle syttyvät jouluvalot.

  Ei liene ihme, että samalla, kun kotiympyrät -ja kylä jaksavat ihastuttaa ja elämä on muutenkin mallillaan myös luovuus tuntuu saaneen uuden energiapiikin. Ihan kuin se olisi ollut jotenkin horroksessa ja nyt herännyt kunnolla eloon. Voi myös olla, että olen itse antanut sille luvan puhjeta hiljalleen loistoonsa ja lähemmäs sitä potentiaalia, joka on olemassa ja ikäänkuin on kytenyt pinnan alla. Täydessä loistossaan se ei missään tapauksessa vieläkään ole, mutta getting there; hitaasti mutta varmasti. Kuten kaikki asiaan vähänkin vihkiytyneet tietävät luovuus ja inspirtaatio ovat jatkuvaa aaltoliikettä. Luovuuden ja inspiraation aaltokin voi kuitenkin kasvaa millaisiin mittasuhteisiin tahansa, kun sitä vain ruokkii ja sille antaa mahdollisuuden. On huikea fiilis oivaltaa, että asun nyt ympäristössä, joka antaa tälle aallolle tilaa, aikaa ja eväitä kasvaa. Tässä samassa kauniissa ja idyllisessä ympäristössä sen on sitten hyvä myös kerätä voimia, kun se saavuttaa pohjan.

  Huolimatta siitä, että rakastan nykyistä kotiseutuani, en koe olevani mustasaarelainen, ehkä paremminkin sulvalainen, vaikkei sekään tunnu täysin istuvan. Jos jokin leima pitäisi lyödä, niin ehkä kaikkein luontevimmin tunnen olevani pohjalainen.

  Millaisia fiiliksiä teillä on koti -ja synnyinseudustanne?

Hop! Lop! (not)

  Lokakuun viimeinen kokonainen viikko alkaa olla lopuillaan ja ainakin täällä Pohjanmaan rannikkoseudulla syyslomat on lusittu viime viikolla. Osa lomaili koko viikon, osa ainoastaan loppuviikon. Nyt on kuitenkin palattu takaisin arkeen ja sorvin ääreen, ja seuraava viikonloppua pidempi vapaa taitaakin osua joulukuun alkuun, jolloin itsenäisyyspäivän turvin saa (arkipäivisin töitä puskeva) pitkän viikonlopun.

  Neiti K lomaili viime viikolla kolme päivää, allekirjoittanut ainoastaan perjantaina. Pitkä viikonloppu tuli tarpeeseen, vaikka kieltämättä sujahti ohi sellaista kyytiä, että fiilis ei maanantaina ollenkaan ollut sellainen, kuin parhaimmillaan kolmen päivän vapaan jälkeen; mistä lie kertoo. Perjantaille oli jokatapauksessa suunniteltu jo hyvissä ajoin retki sisäleikkipuisto Swingelingiin, joka kuitenkin joutui sulkemaan ovensa konkurssin vuoksi. Onneksi hätäpaniikilta vältyttiin, sillä Mustasaari-Vaasa-akselilla sijaitsee toinenkin sisäleikkipuisto, nimittäin HopLop.

  Olemme aina tähän saakka vierailleet ainoastaan Swingelingissä ja jättääneet HopLop-hommat jonnekin hamaan tulevaisuuteen, jolloin Swingelingistä ei enää löytyisi tarpeeksi kivoja juttuja. Swingeling oli HopLopia pienempi paikka, mutta ihan kelvollisen kokoinen ainakin alle kouluikäisille. Myös sieltä sai nälän yllättäessä ranuja ja hamppareita, smoothieita ja kahvia. Jätskihampaan kolotukseenkin apu löytyi.

  Swingeling oli monestakin syystä kiva paikka, mutta ensimmäisenä näin vanhemman näkövinkkelistä tykkäsin paikan koosta: Puisto oli juuri sen kokoinen, että jälkikasvunsa löysi sen uumenista kohtuullisen helposti, mutta kuitenkin tarpeeksi iso, että siellä oli tilaa temmeltää ja painaa menemään tukka putkella ja hiki päässää. Myös paikan hinnoittelupolitiikka oli kohdillaan, sillä sisäänpääsy arkisin oli 8 euroa, viikonloppuisin 10 euroa, mikä on omasta mielestäni varsin kohtuullista. Eväspuolikin oli passelin hintaista, ja vaikka vaihtoehdot olivatkin aika rajalliset, niin ne tärkeimmät: Iso satsi ranuja ja jälkkäriksi jädeä löytyi valikoimista kyllä. Mitäpä sitä muuta leikin tuoksinassa esimeriksi neiti 4vee tarvitseekaan.

  Ja nyt siihen HopLopiin. Vaasan seikkailupuisto on ainoa HopLop jossa olen käynyt, mutta onhan se kokoluokassaan ihan jotain muuta, kuin Swingeling oli. Oli tilaa, liukumäkiä ja kaikenmaailman toimintoja niin, että aikuisella meni melkein pää pyörälle. Tekemistä riitti, lapset tykkäsivät ja viivyimmekin puistossa lähes 5h.

  Mutta sitten se hammastenkiristelyä aiheuttava asia: Hintapolitiikka. Sisäänpääsy oli yhdeltä lapselta 18 euroa. Lähes tuplat siis verrattuna Swingelingin viikonloppuhintaan. Toki paikkakin oli suurempi ja monipuolisempi, mutta siitä huolimatta 18 euroa per lapsukainen on aikamoista liioittelua. Jos jälkikasvua olisi kolmenkin pään verran, olisi pelkät sisäänpääsymaksut yli 50 euroa. Omat eväät oli kielletty - kuten toki myös Swingelingissä - mutta ruokien hinnat olivat nekin melko kovat verrattuna siihen mitä rahalla sai. Pieni annos ranskalaisia maksoi 4 euroa, sama satsi ranuja kavereinaan kaksi nakkia, kaksi lihapullaa ja kaksi kananugettia oli puolet enemmän. Aika hurjaa, jos ajattelee, että esimeriksi kilon ranskalaisia saa alle kahdella eurolla tavallisesta kaupastakin. Plussat kuitenkin siitä, että eväät olivat laadukkaista raaka-aineista tehtyjä, ei mitään jämäkamaa.

  Summasummarum: Tähän asti Swingelingiin on voinut piipahtaa vaikka ihan tavallisena viikonloppuna juuri kohtuullisen hintapolitiikkansa takia, joka ironista kyllä ilmeisesti johti koko paikan sulkemiseen. HopLop puolestaan tulee jäämään meidän perheessä spesiaaliksi lomatekemiseksi, sillä lähes 20 euron pääsymaksu on entiselle laihialaiselle vähän turhan suolainen, jo ihan periaatteesta, eväspuolen hinnoittelua unohtamatta.

  Pakko vielä mainita, että kaltaiseni kukkahattutäti tottakai jätti konsernille palautetta asioista, mitkä saivat otsan kurttuun. Vastauksenkin sain meilitse muutamaa päivää myöhemmin, mutta sen sijaan, että itse palautteeseen olisi varsinaisesti vastattu mainostettiin kuukauden seikkailupassia hintaan 29,90€. Pistää miettimään. Lapsiin liittyvillä asioilla on helppo rahastaa ja etenkin nykypäivän vanhemmat tuntuvat haluavan tarjota lapsilleen elämyksiä ja kokemuksia, itseni mukaan lukien. Yritystoimintaahan HopLopin kaltaiset sisäleikkipuistotkin edustavat, mutta olen vahvasti sitä mieltä, että joku raja tässäkin showssa tulisi olla. Tietysti, tyhmähän ei ole se, joka pyytää, vaan se, joka maksaa. :D Katsotaan niitä HopLop-juttuja seuraavan kerran sitten vaikka hiihtolomalla.


Translation: You need to have full stack to visit the adventure park.

Koskas viimeksi..

Milloin viimeksi kirjoitin jonkin sortin listausta? Siitä ei ihan mahdottomia aikoja taida olla, mutta törmäsin viime viikolla Kolmistaan-Karoliinan Milloin Viimeksi-postaukseen ja näpyttelin kiireen vilkkaa speksit muistiin. Maanantai on muutenkin erinomainen päivä kirjoittaa tällaisia postauksia, ja välillä on hyvä miettiä niitä pieniä arjen asioita, jotka ovat saaneet nauramaan, itkemään tai inspiroitumaan.

Milloin viimeksi...

Ilahduin. Tänä aamuna, kun dagikseen ja töihin lähtö sujui ilman minkäänlaista kahnausta. <3 Lisäksi auton sisätilalämmitin oli ehtinyt puhaltamaan reilussa tunnissa lasit suliksi, joten sekin ilahdutti. Pienet ne ovat maanantaiaamun ilot.

Nauroin. Muutama minuutti sitten miehen lähettämälle viestille. Sitä ennen lounaalla kollegan näyttämälle videolle, jossa hänen poikansa nukahti ajellessaan lasten sähkötraktorilla. Väsy ei aina katso paikkaa.

Itkin. Minähän itkeskelen vähän väliä, milloin millekin asialle, syystä ja ilman syytä. Viimeksi taisin herkistyä aamulla töihin ajellessani ja miettiessäni pilvenreunalla majailevaa pikkuveljeäni ja lähettäessäni kiitoksia sinne suuntaan. Ne olivat hyviä kyyneleitä. <3

Harmistuin. Ennen lounaalle lähtöä erääseen työjuttuun, joka minusta riippumattomista syistä meni uusiksi. Tuplatyö harmittaa aina, mutta sillointällöin niitäkin tulee.

Häkellyin. Viikonloppuna, kun huomasin, että toisen Ilkka-lehden viikonloppuliitteeseen kirjoittamani jutun puffi oli liitteen etusivulla. Ehdottomasti positiivinen häkeltyminen.

Kokeilin. Olen nyt muutaman päivän kokeillut ja tutustunut Facebookin Business Manageriin. Aika kätevältä tuntuu näin äkkiseltään, mutta ehkä jollain tapaa myös jäykältä.

Luin. Jos kirjoista puhutaan, niin olen lukenut viimeksi kesälomalla. En muista tarkkaan mikä mahtoi olla viimeisin kirja, mutta ainakin kahlasin läpi After-kirjasarjan, joka oli täydellistä kesälomalukemista.

Söin. Pari palaa lakua iltapäiväkahvin kanssa. Joku on tuonut houkutukseksi jälleen karkkiboksin toimistolle, ja yritän parhaani mukaan kulkea reittiä, mikä EI mene boksin ohi.

Herkuttelin. Eilen sunnuntaina pizzalla, jossa oli paaaaaaljon valkosipulia, nam!

Ostin. Varmaan eilen ne pizzat, ja sitä ennen leffaliput; olimme neiti K:n kanssa katsomassa Late Lammasta, mutta neiti jaksoi tällä kertaa kokonaiset 45 minuuttia. Seuraava leffakerta saa varmaan olla vasta, kun Frozen2 tulee jouluna ensi-iltaan. Ja note to self, pikkumuidulle seuraavalla kerralla peltorit mukaan, sen verran lujalla pauhasi äänet lastenleffassakin.

Tapasin. Eilen sunnuntaina ystäväni Emmin. Kävimme pienellä happihyppelyllä ja päivitimme kuulumisia.

Päätin. Hehe, päätän päivittäin yhtä ja toista, mutta vähintään puolet kerroista muutan mieltäni. Viikonlopun aikana päätin, että seuraavalla kampaajakerralla ei tulekaan toffeetukkaa, vaan uudestaan viileä vaalea. Löysin täydellisen referenssikuvan, joten homma on enää toteutusta vaille valmis. Plus hiustenkasvua, mutta se hoituu itsekseen ajan kanssa.

Inspiroiduin. Jos päivittäin päätän yhtä ja toista, niin myös päivittäin inspiroidun milloin mistäkin. Tänään inspiraatiota on tarjoillut eräs pohtiva mainosteksti, jonka instagramin uutisvirrasta bongasin, ja eilen illalla pilvien raoista pilkistelevä täysikuu inspiroi sen verran, että oli pakko käydä nappaamassa siitä muutama kuva.

Mistä te inspiroiduitte, ilahduitte tai hämmennyitte viimeksi?



Translation: When did I ever...

Uhka vai mahdollisuus?

  Lähes jokaisessa asiassa on mahdollista nähdä kaksi puolta; positiivisen - ja ei, tällä kertaa en aio paasata siitä - tai sen, joka saa suun mutruun ja silmäkulmat kurttuun. Mitä mieltä olette näistä, uhkia vai mahdollisuuksia?

  Maanantai. Viikon ensimmäinen päivä, jolla on pahamaineinen kaiku. Ja miksi maanantai tuntuu aina maanantaille, on sitten vapaalla tai ei? Monesti kuulee puhuttavan myös "maanantaikappaleista", jos joku on vaikkapa ostanut jotain, mikä rikkoutuu heti. Toisaalta samasta asiasta voidaan puhua myös perjantai-kappaleena, joten siinä menee se logiikka. En oikein itsekään tiedä, onko maanantai uhka vai mahdollisuus, riippuu ehkä tähtien asennosta ja kuun kierrosta?

  Aikaisin alkava joulufiilistely. Ensinnäkin tästäkin voidaan olla kovin montaa mieltä: Mitä on "aikainen" joulufiilistely? Toisille se voi tarkoittaa heti juhannukseen jälkeen alkavaa joulutusta, toisille syyskuussa. Anti-jouluttajat eivät fiilistele välttämättä edes jouluaattona. Niinhän siinä käy itselleni lähes vuosittain, että syyskuussa ensimmäisten jouluaiheisten mainosten, päivitysten tai muiden jouluun liityvien juttujen ilmestyminen aiheuttaa pieniä, sisäisiä ilokohtauksia. Siinä, missä monet kauhistelevat joulukarkkien ilmestymistä kauppojen hyllyihin, tai erilaisten joulutapahtumien markkinointia, jouluttaja sisälläni hymistelee ja hehkuu onnesta. Sanon siis tälle, että mahdollisuus: Kun illat alkavat pimentyä ja ulkona lämpötilat painuvat nollan tietämiin, on ihan oikea aika joulufiilistelylle.

  Liittyy vahvasti edelliseen, mutta.. Glögi. Tuo jouluisten juomien kuningatar ja kuningas. Toiset rakastavat ja toiset vihaavat. Itse kuulun - yllätys, yllätys - ensimmäiseen sakkiin. Neiti K:kin on päässyt sisään glögin saloihin, mutta vetelee joulujuomansa mieluiten kylmänä. Lämpimällä glögillä voi yrittää taltuttaa myös syysflunnssaa, joten sanon, että mahdollisuus.

  Syysflunssa. Tämä on uhka, uhkien uhka, joka ikinen vuosi. Jos itse onnistuu välttämään sitkeän syysflunssan jollain ihmeen poppakonstilla, nappaa sen vähintäänkin perheen pienimmät. Räkäinen, flunssainen ja puolikuntoinen lapsi ei ole yhdenkään vanhemmat lemppariasioita. Ja kuten kaikki pienten lasten vanhemmat tietävät, sitkein syysflunssa antaa periksi vasta kevään korvalla, pahimmassa tapauksessa ainoastaan väistyäkseen siitepölyallergian tieltä.

  Pakkasaamut. Tekisi mieli melkein huutaa suoralta kädeltä, että uhka!, mutta.. Pakkasaamuissa miinusta on - mittarilukeman lisäksi - jäätyneet auton lasit, mitkä tosin ovat estettävissä. Miinusta on myös musta jää, etenkin tällaiseen aikaan, kun saa vielä vähän ihmetellä, että olisiko se jo talvirenkaiden aika vai pysytäänkö tukevasti plussakeleillä. Positiivista pakkasaamuissa taas on useimmiten kaunis, kuulas keli, pakkasen jähmettämä piha ja kuravapaat kengät. Koska vääjäämättä syystalvea ja talvea kohti ollaan kulkemassa sanon tähän, että mahdollisuus. ..vajaan puolen vuoden päästä vastaus on jotain ihan muuta.

  Learning by doing. Ilman sen suurempia etukäteisselittelyjä, mahdollisuus. Parhaillaan itse opettelen, tutkin ja harjoittelen uusia - ja jo tuttujakin - juttuja ja onnistumisen ilon lisäksi uuden oppimisesta saa valtavasti energiaa. Itse lukeudun ehdottomasti niihin ihmisiin, jotka saavat parhaita tuloksia aikaan sillä, että tarttuvat vain rohkeasti tekemiseen. Välillä saatetaan mennä iloisesti perä edellä puuhun, mutta ihan varmsti opitaan samalla, niin hyvässä, kuin pahassa.

  Staycation, eli kotikonnuilla tapahtuva lomailu. Voi sisältää myös lähihotellissa tai airbnb:ssä yöpymisen, sillä ideana on, että aina ei tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan saadakseen pienen irtioton. Sopii erityisesti niille, jotka eivät halua tuhlata aikaansa matkustamiseen, vaan päästä siinäkin suhteessa helpolla. Luonnollisesti myös ympäristö kiittää. Ehdottomasti siis mahdollisuus.

  Tähän samaan syssyyn voisi lisätä myös lähiseutumatkailun, voisiko se sitten kenties olla clo(se)cation. Itsellä nimittäin on mietintämyssyssä viikonloppuretki Uumajaan, johon pääsee Vaasasta kätevästi meriteitse muutamassa tunnissa, eivätkä hinnatkaan päätä huimaa. Myös tämä mahdollisuus-kategoriaan, jossa näyttää tämän listauksen perusteella olevan kohtuullisen täyttä.

  Yrittäjyys. Yrittäjä on oman itsensä herra, mutta toisaalta myös kaikki vastuu on hänellä itsellään. Jos yrittäjä sairastuu, työt jäävät tekemättä - tai todennäköisesti yrittäjä painaa duunia kipeänä, ellei sitten ole ihan pää kainalossa - ja pahimmassa tapauksessa koko homma alkaa kaatua, kuin korttitalo. Tämän varalle on tottakai olemassa vakuutukset ja muut, mutta ymmärtänette yskän. Tämä lienee eniten kiinni ihmisen luonteesta näkeekö yrittäjyyden uhkana vai mahdollisuutena. Itse näen tämänkin asian vahvasti mahdollisuutena, ja teen aiheeseen liittyen ajatustyötä oikeastaan päivittäin.

  Facebook-kirppikset. Tämähän on oikestaan jo klassikko: Av, yv, saako mittoja, täydellistä materiaali -ja osalistaa, mistä ostettu, kai on takuuta vielä jäljellä ja niin eteenpäin. Jahka on päästy yhteisymmärryksen siitä mitä oikeastaan ollaan myymässä ja ostamassa, niin alkaa hinnan kanssa jumppaaminen. Onko viimeinen hinta, tarjoan xx euroa, ja sitten koko touhu hiljenee, jos ei myyjä suostu myymään ostajan tahtomaan hintaan. Voi kun kiva. Siinä meni puolipäivää mittaillessa ja ihmetellessä. Mutta ei hätää, monesti tämä hinta-jumppa saattaa myös jäädä kokonaan pois ja päästään heti mun henk.koht. inhokkiin, eli logistiikkapolitiikkaan. Vaikka ilmoituksessa lukisi vain ja ainoastaan NOUTO, niin aina joku kysyy, että onkohan sulla asiaa sinne ja tänne ja toisit samalla. Jos erehtyy ilmoittamaan, että "kulkeutuu omien menojen mukaan keskustaan", niin varmasti saa kysymyksen, että voisitkohan tuoda silloin ja tällöin, tai oikeastaan mä en asu ihan keskustassa, mutta koska mulla ei ole autoa, niin voisitko tuoda. Nöy, en voi, ilmoitin, että nouto. Totuuden nimissä on kuitenkin myönnettävä, että nämä kaikenmaailman kirppisväännöt ovat huomattavasti vähentyneet viime vuosina, tai sitten allekirjoittaneella on ollut vain hyvää säkää, mene ja tiedä. Tämäkin menee kuitenkin vähä päivästä riippuen kategoriaan mahdollisuus, koska kierrättäminen on todella jees ja on hienoa, että siitä on tullut nykypäivän normi.

  Threat or opportunity? What say you.













 

High maintenance friends?

Ystävyys on elämän suola. Tai ainakin yksi tärkeä mauste muiden joukossa. Joskus sitä kaipaa enemmän, joskus vähemmän, mutta varmaa on, että ilman sitä elämä maistuu jotenkin laimealle. Toisinaan se maustaa elämän kitkeräksikin; sellaiseksi, että tekee mieli irvistää, ja silloin saattaa olla aika päästää ystävyydestä irti.

Ystävyyden loppuminen, tai muuttuminen, on aina pienoinen itsetutkiskelun paikka. Itse pyörittelen mielessäni asioita ja käyn niitä uudelleen ja uudelleen läpi miettien olisinko voinut tehdä jotain toisin. Olisinko voinut pitää enemmän yhteyttä, odottaa ystävyydeltä vähemmän, katsoa sormien läpi joitain asioita, olla itse huomaavaisempi, ja ties mitä muuta. Välillä mietin mahdanko olla ystävyyden suhteen liian vaativa. Aikani asioita pähkäiltyäni annan olla ja siirryn eteenpäin, mutta aina silloin tällöin palaan miettimään pitäisikö kuitenkin vielä yrittää herätellä ystävyyttä uudelleen. Usein yritänkin, mutta olen myös huomannut, että ystävyyden - kuten muidenkin ihmissuhteiden - kanssa  on vähän sama juttu, kuin ruoan suhteen: Sen voi lämmittää kertaalleen, mutta ei mielellään enää toista kertaa.

Olen siitä onnellisessa asemassa, että minulla on aina ollut paljon ystäviä, etenkin aikuisiällä. On lapsuudenystävät, koulu -ja opiskelukaverit, kaverit harrastuksista, kaverit ja kollegat töistä.. Varsinkin parikymppisenä kavereita ja ystäviä oli valtava määrä. En sano, että määrä korvasi laadun, mutta jotain sen suuntaistakin hommassa on ollut. Lähes jokaisesta elämänvaiheesta ovat jääneet ne todelliset ystävät: Ne, joiden tiedän kulkevan mukana aina, ja joiden kanssa parannetaan maailmaa vielä silloinkin, kun jalka hädintuskin enää nousee ja muisti on niin huono, että pitää välillä kysyä mikäs vuosi nyt onkaan. ..tosin jälkimmäinen kysymys nousee esiin sillon tällöin jo nytkin, mutta se on toinen tarina se.

Elämänmuutoksissa, lapsiperhearjen, tai muuten kiireisen arjen - kyllä, tietoisesti vältän sanaa "ruuhkavuodet" - keskellä, sekä toisistaan eroavien elämäntilanteiden ristiaallokossa välillä sydäntäsärkevänkin selvästi punnitaan ystävyys. Helposti pois kyydistä tipahtavat sellaiset ystävät, joiden kanssa suunnitelmat peruuntuvat kerta toisensa jälkeen, aikaa näkemiseen tai muuhun yhteydenpitoon ei löydy, tai asiat ovat jollain muulla tapaa hankalia. Sitten on ne ystävät, joiden kanssa ei oikeastaan tarvitse nähdä edes vaivaa, ja vaikka harvoin nähdään tai jutellaan, homma jatkuu siitä, mihin edellisellä kerralla jäi. Nämä tällaiset ystävät ovat sitä laatua, jotka pysyvät matkassa mukana vuodesta ja elämäntilanteesta toiseen, onneksi! Olen miettinyt paljon mikä mahtaa olla taika tällaisten ystävien kanssa ja tullut siihen tulokseen, että paitsi pitkä yhteinen historia, myös fiilis siitä, että tämän tyypin apuun voin luottaa, ovat avainasioita.

Näin kolmen -ja neljänkympin välissä alkaa monesti olla jo sen verran seestynyt, ettei kauheasti jaksa ylimääräistä draamaa, tai muuten vaan sellaista käytöstä tai kohtelua, joka saa huonon fiiliksen. Ainakin itse aikaisempaa helpommin jätän tällaiset ystävyyssuhteet taakseni, koska mikä järki on pitää elämässään tietoisesti jotain sellaista, mistä tulee huono fiilis, tai mihin ei voi luottaa. Jaksan kauhean huonosti nykyisin turhaa draamaa, ja poistunkin takavasemmalla, jos sellaista on jatkuvasti näköpiirissä. Jos oma elämä on paikoitellen ollut, kuin huonosta saippuasarjasta, nauttii sitä nykyään ihan mielellään seesteisestä elosta ja olosta.

Havahduin tässä taannoin myös sellaiseen seikkaan, että edellisessä elämässä - ennen neiti K:ta siis - tapasin tietyissä yhteyksissä sanoa: "Ei välilä, mulle käy kaikki". Olen aina ollut vahva mielipiteissäni, enkä ole pelännyt sanoa niitä ääneen, mutta jos kyseessä ovat olleet reissusuunnitelmat, viikonlopun aikataulut, ravintolan valinta tai muu tuon sortin asia suuremmalla porukalla, oli monesti vastaukseni juurikin "ei väliä, mulle käy kaikki", ellei valintaa tai suunnitelmien tekemistä sitten tietoisesti annettu minulle. Opetin siis ihmiset ympärilläni siihen, että mitä yhteisiin suunnitelmiin tai aikatauluihin tulee, olen hyvinkin joustava. Kun elämäntilanne sitten muuttui, ikää karttui, eikä kyse ollut enää ainoastaan minusta itsestäni, muuttui koko touhu: Minulle ei enää käynytkään kaikki, ja sitä myöten muutama ystävyyssuhdekin muuttui.

Nykyään en pysty kovinkaan joustavasti muuttamaan suunnitelmiani enää lennosta ainakaan lyhyellä varoitusajalla, tai järjestämään ex-tempore-juttuja, ellei neiti K sitten voi tulla mukaan. Suunnitelmallisuus on nykyisin huojentavaa, ei ahdistavaa, ja vaikka lapsiperheessä muuttujia saattaa ilmetä nopeastikin on se omassa pääkopassani kuitenkin eri asia, kuin esimeriksi yllättävä, suunnittelematon vapaailta, jolloin olisi periaatteessa mahdollisuus tehdä yhtä ja toista. Todellisuudessahan yllättävä vapaailta monesti päättyy kotisohvalle netflixin ja viinilasillisen kanssa. Mutta nyt eksyin itse aiheesta...

Summa summarum: Elämäntilanteet muuttuvat, ihmiset muuttuvat, ystävyydet muuttuvat tai loppuvat, mutta ne ihmiset ja ystävät, joiden kuuluukin pysyä matkassa eivät lähde kulumallakaan!

Kuvat: Pixabay

Kolme asiaa x9

Tämä oli hauska, kopioin idean ja kysymykset röyhkeästi Saran postauksesta. Vastaukset keskiviikolta, here goes!

3 asiaa, joita pelkään

ukkonen (paitsi jos neiti K kysyy)

ettei pankkikortti jostain syystä toimi kassalla, kun pakkaamista odottaa viikon ruokaostokset

äitinä pelkään vähän aina ja vähän kaikkea, mutta siihen tottuu

3 asiaa, joista pidän

pitkät, hitaat aamut

hotelliaamaiset 

se fiilis, kun tekemisessä on hyvä flow

3 asiaa, joista en pidä

huonosti käyttäytyvät ihmiset

idut

hämähäkit

3 asiaa, jotka minun pitäisi tehdä

käydä läpi kirppikselle menevät vaatteet

opetella käyttämään kamerani kaikkia asetuksia

ostaa olohuoneeseen uusi matto

3 asiaa, jotka haluaisin osata

laulaa

tehdä kauniita kakkuja ja leivonnaisia, jotka vaativat näpertelyä

haluaisin osata olla se äiti, joka on yksi tyttärensä parhaista ystävistä aikuisena(kin)

3 asiaa, joihin olen koukussa

mietelauseet

netflix

joka aamuinen some-hetki

3 asiaa, jotka naurattivat

"anna hevosen murehtia, sillä on isompi pää"-sanonta (does it every time)

frendit-sarja

neiti K:n hömpöttelyt

3 asiaa, joista haaveilen

oma yritys

uusi keittiö

kakkoskoti jostain lämpimästä

3 asiaa, jotka tein tänään

söin (taas) papu-kookoskeittoa

lähetin lehtijutun tekstin tarkistettavaksi

haaveilin kirppiskierroksesta

Lämmittävä papu-kookoskeitto

Syksy saapui ainakin Pohjanmaalle rytinällä ja jo pari päivää on sää ollut sateisen harmaa. Lämmötkin ovat laskeneet sellaisiin lukemiin, että tekisi mieli viritellä syksyn ensimmäiset tulet takkaan. Villasukat ja jättineule ovat jo käytössä, mutta lounaaksikin kaipailin jotain paitsi nopeaa, myös lämmittävää. Kaivelin kaapeista aineksia jo linssikeittoon, mutta se oleellisin puuttui. Papuja kaapin kätköistä kuitenkin löytyi, ja koska simppelit asiat yleensä toimivat parhaiten, kidneypavut eivät kavereikseen montaakaan muuta juttua kaivanneet. Tämän herkkukeiton voit pyöräyttää vartissa, joten se pelastaa myös vaikkapa etäpäivien eväspolitiikan.

Papu-kookoskeitto

1-2 tölkkiä muttia (tomaattimurskaa)

1 tölkki kookomaitoa

1 tetra tai tölkki (noin 380/230g) kidneypapuja, myös mustapavut passaavat mainiosti

1 sipuli

pari valkosipulin kynttä

oliiviöljyä

kasvisliemikuutio

aromisuolaa

chiliä

valkosipulijauhetta

paprikajauhetta

sitruunamehua

- kuori ja paloittele sipulit ja kuullota ne oliiviöljyssä

- lisää tomaattimurska, kookosmaito ja kasvisliemikuutio, kiehauta

- mausta maun mukaan ja lisää pavut, kiehauta

- tarkista maku ja nauti

Superhelppoa, superhyvää ja ihan täydellistä syksyisen sadepäivän ruokaa. <3

Elokuun elämää

Sinne heilahti elokuu saarikaudenpäättäjäisrakettien paukkuessa jo pimenneelle yö- (oikeasti ilta-)taivaalle. Monet sanovat, että saari-, huvila-, tai mökkikaudenpäättäjäiset, joita jossain päin Suomea myös Venetsialaisiksi kutsutaan, ovat ehkä vuoden "vaasalaisin" juhla. Kaikki, jotka ovat yrittäneet tuona maagisena viikonloppuna löytää kyseisestä kaupungista esimeriksi auki olevaa ravintolaa tietävät mitä tarkoitan. Sama pätee myös juhannukseen: Kaupunki hiljenee, suorastaan autioituu, ja monet ravintolat pitävät ovensa visusti kiinni ihmisten paetessa mökeilleen viettämään viikonloppua.

Niin tai näin, elokuun viimeinen viikonloppu on mielestäni kesän virallinen päätös, ja sen jälkeen syksy saa alkaa. Pidän näistä enemmän tai vähemmän virallisista juhlapyhistä, jotka vuotta rytmittävät ja vaikka suuria suunnitelmia ei juhlien kunniaksi olisikaan, on aina kiva koristella kotia ja laittaa hyvää ruokaa. Pienet lapset ovat kiitollista yleisöä, ja juhlatunnelman luomiseen riitti hyvin viikonloppuna kauniin väriset kynttilät ja muutama ilmapallo.


Zen-fiilis, back to basics ja kohti unelmia

Mitä elokuusta sitten jäi käteen? Ainakin hyvä ja rauhallinen fiilis. Kuukausi oli jotenkin maadoittava ja rauhoittava arjen alkamisineen ja rutiinien kohdilleen loksahtamisineen. Tuntuu, että oma keho ja mielikin ovat paremmin tasapainossa taas, kuin aikoihin ja kesälomalla löytyi uudelleen itselle sopivat perusjutut: Oikeanlainen ruokavalio, vähemmän sokeria, enemmän unta ja liikunnalla stressaamisen lopettaminen. Tuntuu, että liikuntakertojen kalenteriin aikatauluttumainen ei vain nyt ilman stressiä onnistu, joten päätin lopettaa koko touhun. En liikuntaa, vaan aikatauluttamisen. Nyt yritän käydä pilateksessa kerran viikossa ja tehdä muutaman joogaharjoituksen kotona. Lenkille lähden, jos sopiva rako löytyy, mutta ellei, niin en ota siitä stressiä. En ole niitä ihmisiä, jotka lapsen nukkumaanmenon jälkeen lähtevät lenkkipolulle, vaan mieluummin valitsen esimerkiksi juuri joogan, joka vielä muutamia vuosia sitten oli mielestäni ehkä maailman tylsintä. Olen ajatellut asian niin, että niille muillekin liikuntamuodoille on aikaa sitten, kun lapsi kasvaa ja liehuu omissa menoissaan. Siihen saakka haluan nauttia hänen seurastaan syyllistämättä itseäni taas väliin jäävällä treenikerralla.

Takataskuun elokuulta jäi myös nappiin onnistuneen muumireissun muistot ja yöpyminen maailman ihanimmalla Tammiston Tilalla, josta viime viikolla kirjoitinkin. Lasten kanssa reissussa oleminen voi olla välillä vähän hasardihommaa, mutta parhaimmillaan syntyy paljon uusia, ihania muistoja, joihin arjen keskellä on kiva palata.

Neiti K aloitti elokuussa myös uudessa hoitopaikassaan, ja on viihtynyt paremmin, kuin ikinä osasin odottaa. Tuntuu, että neidin sopeutuminen uuteen hoitopaikkaan on saanut itsenikin kotiutumaan kulmillemme jopa vielä paremmin. On aika kiva fiilis aamuisin ajella kaunista kylänraittia pitkin ja saada itsensä kiinni hymyilemästä sille, että me todellakin asumme täällä kauniissa ja idyllisessä ympäristössä.

Elokuussa saimme pihahommiakin taas pari pykälää eteenpäin, ja ympäristö alkaa näyttää jo ihan siistiltä. Aika hyvä fiilis siitäkin. Jahka hommat tältä syksyltä saadaan pakettiin, on ensi keväänä kiva jatkaa.

Arki on alkanut myös muulla perheellä, ja ettei tekeminen vain lapsiperhearjen, työelämän ja kodinlaittamisen lisäksi kävisi pitkäksi, aloitti mies viikonloppuihin painottuvat opinnot. Itse puolestani teen jatkuvaa ajatustyötä sisällöntuottamis-bisnekseen liittyen, mutta antaa asian vielä vähän muhia. Pyörittelen ajatusta omasta firmasta, päivätyön oheen toki, mutta tässä vaiheessa kevytyrittäjyys tuntuu vielä luontevammalta ja järkevämmältä vaihtoehdolta. Kohti unelmia jokatapauksessa!

Millainen elokuu teillä oli?

Tammiston tila - kauneuden ja kiireettömyyden koti

Piipahdimme pari viikkoa sitten koko perheen voimin Naantalissa, muumiperheen hoodeilla. Etsiskelin jo keväällä meille sopivaa ja mieluista majoitusvaihtoaehtoa, sillä näissäkin hommissa nopeat syövät hitaat ja viimeksi mainitut saavat yöpyä tasan siellä, missä tilaa sattuu olemaan. En oikein itsekään tiennyt, mitä etsin, mutta sen tiesin, ettei pieni hotellihuone neljälle hengelle kiskurihintaan kiinnostanut. Airbnb on aina hyvä vaihtoehto, mutta hintataso on joissian kaupungeissa kivunnut jo lähes hotellihintoihin, eikä Naantalista äkkivilkaisulla löytynyt  meidän tarpeisiimme juuri tuohon ajankohtaan sopivaa ratkaisua.

Kartoittaessani vaihtoehtoja törmäsin Naantalissa sijaitsevaan Tammisto Tila-nimiseen majoitus -ja juhlapalveluun, josta oli muumien saarelle ja Naantalin vanhaan kaupunkiin muutama hassu kilometri. Tammiston Tila näytti jo kuvissa todella kauniille, mutta tämä on ehdottomasti niitä paikkoja, jotka pitää nähdä ja kokea, että kaikki upeat yksityiskohdat pääsevät oikeuksiinsa ja kiireettömyyden voi aistia. *tähän sellainen sydämet silminä-hymiö*

Henkeäsalpaavan kaunis miljöö kutsuu luokseen

Konkkaronkkamme pääsi perille illansuussa, kun lämpömittari näytti edelleen yli 20 astetta, aurinko paistoi ja ilma oli tyyni. En ikinä olisi arvannut ajaessamme asfaltoituja teitä pitkin, että omakotitaloalueen laitamilta löytyisi tämä mieletön maalaiskartano, jonka pihapiirissä oli muutamia pieniä mökkejä, lukemattomia omenapuita, lammasaitauksessa kolme lammasta, puutarhaan ripoteltu kauniita, maalaisromanttisia tuoleja, pöytiä ja penkkejä kiireetöntä istuskelua varten, sekä ties mitä muita kauniita ja loppuunastimietittyjä ratkaisuja. Olin kuin lapsi karkkikaupassa kulkiessamme puutarhan vierustaa pitkin etupihalle ja pääsisäänkäynnille, sekä kavutessamme yläkertaan, jossa huoneemme sijaitsi. Ja millainen huone! Voi pojat, siinä jäi pienet ja nykyaikaisen pelkistetyt hotellihuonekopperot kirkkaasti kakkoseksi. Huone oli kaunis ja tilava, ja olisi soveltunut isommallekin porukalle. Huokailin ihastuksesta katsellessani ympärilleni ja jokapaikasta tuntui löytyvän mitä kauniimpia yksityiskohtia ja sisustusratkaisuja. Turhaan ei paikan emäntä, Anu Vaissi-Harismaa, tee majoitus -ja juhlapalvelun pyörittämisen ohessa myös keittiö -ja sisustussunnittelua. Esteettisyys oli vahvasti läsnä kaikkialla ja kaltaiseni ihastelija oli hetkessä silmät sydäminä.

Majoituimme siis yhdessä satavuotiaan päärakennuksen neljästä perhehuoneesta, ja hintaan sisältyi myös maittava aamiainen. Kattaus ja esillepano olivat todella kauniit, joten esteetikko sisälläni huokaili ihastuneena myös aamiaispöydässä. Erityismaininta myös tilan omalle omenamehulle, joka maistui myös allekirjoittaneelle, vaikken varsinaisesti omenamehun ystävä olekaan. Neiti K:kin taisi kipata kyseistä mehua aamiaisella peräti kolme kupillista. Muita majoitusvaihtoehtoja olisi ollut muunmuassa mökkimajoitus, tai piha-asunnot, joista pihapiirissä löytyviä mökkejä olisi kiva joskus vielä testata.

Majoitusta, juhlia ja idyllistä tunnelmaa

Nimensä mukaisesti Tammiston Tilalla järjestetään myös juhlia, sekä kokouksia. Kaikessa kauneudessaan ja idyllisyydessään näkisin Tammiston täydellisenä häämiljöönä, sillä tämän romanttisempaa ja kodikkaampaa juhlapaikkaa saa hakea. Tilalla on mahdollista järjestää myös yritystapahtumia, kuten pikkujouluja tai tyky-päiviä.

Alunperin Tammiston päärakennuksen on rakennuttanut 1916 silloinen Naantalin kylpylän johtaja Atte Frank, ja mansardikattoinen rakennus on puhdaslinjainen kartanorakennus vuosisadan vaihteesta. Kartanohistoriaa tilalla ei kuitenkaan ole, vaan aikanaan Tammisto toimi viljalysmaatilana, ja on ollut saman suvan omistuksessa aina 20-luvulta saakka. Majoitustoimintaa Tammistossa on ollut 90-luvulta saakka, ja tilan nykyinen - ja järjestyksessään kolmas - emäntä Anu on pyörittänyt toimintaa vuodesta 2008. Tammisto on siis hänen lapsuudenkotinsa ja siksikin sisustamista ja kokkaamista rakastavan Anun silmäterä, jota hän on restauroinut omannäköisekseen talon historiaa kunnioittaen viimeiset 10 vuotta. (Lähde: Tammiston tilan nettisivut osoitteessa http://www.tammiston.com/ )

Tammiston tila sopii niin lapsiperheille, kuin aikuisessakin seurassa matkaaville, ja erityisesti niille, jotka haluavat nähdä ja kokea jotain kaunista ja rauhoittavaa. Turkuun Tammistosta hurauttaa vartissa, joten kovin kauas ei ytimestä tarvitse lähteä päästäkseen tähän pieneen palaan paratiisia. Suosittelen ehdottomasti vierailemaan Tammistossa, ellei muuten, niin pelkästään jo siksi, että saa ihailla paikan kauneutta ja tunnelmaa.

Tämä ei ole kaupallinen yhteistyö, ainoastaan innostunut hehkutus siitä, millaisiin ihaniin paikkoihin kotimaassa matkaillessa voi törmätä.

Maailman paras uuniomenahillo

Rannikkopohjanmaalla vaikuttaa olevan tänään jotenkin hassu keli: Lämmintä on parikymmentä astetta ja tuulikin on kohtalaisen lämmin, mutta taivas näyttää siltä, että koska tahansa saattaa niskaan tulla saavillinen, jos toinenkin vettä. Osa perheestä on ahertanut  aamupäivän ulkohommien parissa - kiitos loppuviikosta pihaamme saapuneen sorakuorman - ja me neiti K:n kanssa olemme keskittyneet omppuhommiin. Sattui niin onnellisesti, että uuden kotimme pihassa on paitsi muutama marjapuska, myös pari omenapuuta. Ekaa kertaa elämässäni saan siis kerätä omien puiden satoa ja säilöä  niistä talteen loppukesän makuja. Omenamehu kiinnostelisi kovasti, mutta siihen ei (ainakaan toistaiseksi) keittiövälineistö vielä riitä. Omppuhillo tulee hyvänä kakkosena, joten tänään oli sen aika.

Tykkään kovasti keittiötouhuista, mutta arvostan niissäkin jutuissa selkeyttä, helppoutta ja sitä, ettei tarvita kilometrin pituista kauppalistaa alkaessaan hommiin. Kaikenlainen pieni piipertäminen ja kikkailu on niin ruoanlaitossa, kuin osin myös leipomisessa nounou-listalla. Mikäs siis sen parempi vaihtoehto kaltaiselleni kotikokille, kuin ohje, jolla omenahillo valmistuu uunissa lähes itsekseen.

Meidän uunissa muhinut omenahillo ei todellakaan ole mitään terveyskamaa, mutta vähentämällä sokeria terveysaspektikin kasvaa. Ja kas tässä resepti kaikessa yksinkertaisuudessaan:


Maailman paras uuniomenahillo

Reipas pari kiloa omppuja (paino pilkottuna)
3-4 dl vettä
1 kg (hillo)sokeria
5-6 tl kanelia

- Laita uuni lämpiämään 200 asteeseen.

- Pese ja pilko omenat. Jos käytät kaupan omppuja, kuori ne. Kotimaisia, suoraan puusta poimittuja ei   tarvitse kuoria.

- Sekoittele pilkottujen omppujen joukkoon vesi, sokeri ja kaneli.

- Laita uuniin 200 asteeseen noin 1-2 tunniksi, muista sekoitella puolentunnin välein.

- Nauti uunista leviävästä huumaavasta tuoksusta.

- Ota uunista, sekoittele tasaiseksi. Jos haluat tasaisempaa hilloa, surauta sauvasekoittimella suurimmat sattumat pois. 

- Anna jäähtyä ja purkita.

Mitä vähemmän sokeria hillossa on, sitä lyhyemmän aikaa se jääkaapissa säilyy. Kannattaa siis jättää jääkaappiin esimerkiksi yksi purkki ja pakastaa loput.

*edit 3.9. Sokerin määräksi riittää mainiosti myös 600-700g paria omppukiloa kohden. Makeaa on, mutta ei niin makeaa, että hampaat tuntuu tippuvan.

Seuraavaksi Elinan keittiössä uuniin sujahtaa omenakaurapaistos, johon ohje löytyykin jo valmiiksi blogin uumenista; käy kurkkaamassa täältä. Herkullista sunnuntaita!

Valoa kansalle

Lähestyvän syksyn(kin) ansiosta meneillään on ankara kodin valaisimien metsästys. Keväällä homma jäi täysin vaiheeseen, sillä luonnonvaloa alkoi riittää muuttomme aikoihin ja jälkeen jo pitkälle iltoihin. Olemassa olevilla lampuilla pärjäsimme hyvin. Nyt, kun alkaa illat pimenemään, on valaisinjahti jälleen kuumenemassa.

Koko kesä on ollut aikaa miettiä millaisia valonlähteitä sitä uuteen kotiin haluaa ripotella, ja hiljalleen alkaa asiasta jonkinlainen näemys olla. Olen vannoutunut jalka -ja pöytälamppujen, sekä koristevalojen ystävä, mutta paikallaan on saada kunnollisia valaisiamia ripustettua kattoonkin, ihan jo sisustuksenkin kannalta.

Meillä on olohuoneessa korotettu sisäkatto, jossa paikat peräti neljälle valaisimelle, mutta kaksi lamppua niihin olisi hakusessa. Lisäksi olkkarista löytyy yksi (ikivanha ikealainen) jalkalamppu, joka todennäköisesti jossain kohtaa - toivottavasti myös pian - joutuu syrjäytymään korvaavan tieltä, sekä pari telkkarin takana majailevaa pöytälamppua, jotka antavat kivan tunnelmallisen, epäsuoran valaistuksen. Kattolampuiksi on etsinnässä pari pyöreää valaisinta, jotka voivat olla jopa eri kokoiset, kunhan vain muuten ovat samanlaisia. Väritoiveena musta, harmaa, tai näiden sekoitus, ja hätätilanteessa, jos valaisimet ovat muuten pakko-saada-osastoa, valkoinenkin tai jopa kirkas käy. Itsehän voisin ripustaa kattoon vaikka vanhan roosan, tai vaaleanpunaisen lampun, mutta epäilen, että ei mene muiden asukkaiden seulasta läpi.

Toinen akuutti paikka löytää valaisin asap, on eteisaulan - olipa jotenkin mahtipontinen kuvaus :D - käytävä, joka kaipailee paria valaisinta. Lisäksi itse eteisaulakin tarvitsisi lampun, jonka taisin puolivahingossa jo löytääkin, vaikka alunperin ei muka ollut mitään käsitystä millainen olisi etsinnässä. Olen miettinyt pääni puhki erilaisia vaihtoehtoja spoteista vaijerivaloihin, mutta eniten kuitenkin kiinnostaisi perinteinen katosta riippuva valaisin, tai miksei pelkkä hehkulampun näköinen lamppukin. Aluksi mietin, että voiko käytävälle - joka nyt ei itseasiassa edes varsinainen käytävä olekaan - laittaa riippuvalaisimia, kunnes hyvin äkkiä onneksi tajusin, että meitä itseä vartenhan kaikki tulee, joten riippuvalaisimet it is.

Päivitettyjä valaisimia kaipaisi pari muutakin huonetta, mutta jospa näillä nyt päästäisiin alkuun. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, joten nyt sitten vain lamppukaupoille! On muuten aika ihanaa, että näin syksyn sisustusfuurun vyöryessä päälle saa ihan luvan kanssa toteuttaa itseään. Millaisia sisustusvisioita syksy teissä herättää?

Kivaa viikkoa!

Kuvat: Pixabay

Lempeitä kesäpäiviä ja elokuun fiilistelyä

Sinne se vilahti jo lähes kokonaan, kesä. Keväällä sitä aina (muka) yllättyy miten varkain valoisuus on saapunut ja luonto puhjennut kukkaan talvihorroksen jälkeen. Samalla tavalla pääsee kesän ohi sujahtaminen yllättämään, joka ainoan kerran. No melkein joka ainoan, koska muistelisin, että viime vuonna kesä jatkui niin pitkälle syksyyn, että neljän vuodenajan ihmiselle ehti jo tulla ikävä syksyn rapsakampia kelejä. Mutta vain melkein. Nyt syksy on tuntunut ilmassa jo elokuun alusta saakka, ja vaikka kelit ovatkin vielä kohtalaisen leppeitä, on syysfiilis tullut jäädäkseen. Onneksi on vielä tovin verran kuitenkin kesää jäljellä, ja parinkympin lämpötiloja päästään hätyyttelemään, vaikka säätiedotus niitä sateitakin lupailee. Elokuussa on kuitenkin ne omat hyvät puolensa, ja vaikka valon lapsena rakastan kirkkaita aamuja, on iltojen hiipivä pimeys jo ihan tervetullutta.

Osa perheessämme vielä lomailee, mutta neiti K:n kanssa olemme palanneet arkijärjestykseen: Minä aloitin työt viime viikolla pehmoistakin pehmoisemman laskeutumisen turvin, mikä neljän viikon lomailun jälkeen oli ihan suotavaa. Suurempia kulttuurishokkeja ei lomamoodista hiljalleen työmoodiin siirtyminen ole aiheuttanut, vaikka illat venyvätkin edelleen vähän turhan pitkiksi. Jos ehtii todistaa melkein sysipimeän illan, tietää valvoneensa liian myöhälle.

Neiti K puolestaan palasi arkiaikatauluun tällä viikolla, ja samalla aloitti (jälleen) uudessa päivähoitopaikassa. Viime keväinen muutto tiesi myös tuttujen ja turvallisten hoitokuvioiden muutosta, mutta meille luvattiin paikka lähi-dagikseen vasta elokuulle. Asia harmitti ensialkuun kovasti, mutta onneksi pikkunainen on varsin sosiaalinen ja sopeutuvainen tyyppi, ja ehkä yksi muutos kerrallaan oli parempi. Neiti K kävi siis tekemässä kevällä kolmen kuukauden mittaisen pikavisiitin toiseen päiväkotiin, ja aloitti vasta nyt oman kylän ruotsinkielisessä dagiksessa. Keväällä neiti sujahti osaksi uuden porukan arkea varsin vaivattomasti, eikä tämänkertainenkaan aloitus näiden muutamien päivien perusteella ole takellellut. Nähtäväksi jää miten homma alkaa rullaamaan, kun ensi-innostus haihtuu, mutta fiilis on ainakin hyvä, eikä uusi kielikään tunnu täpinää himmentävän.

Pidin toista kertaa elämässäni neljä viikkoa kesälomaa yhteen pötköön, mutta toisin kuin viime vuonna, tämän kesän neliviikkoisen aikana emme käyneet Tukholmaa kauempana. Kummasti touhua ja tekemistä kuitenkin riitti, ja voi sanoa loman olleen juuri oikean mittainen. Kävimme laivailun ja lasten festareiden lisäksi muunmuassa junaillen Seinäjoella viettämässä kesäpäivää, Aava Kertun Kotitilalla ihmettelemässä ja paijaamassa eläimiä, uimassa, puistopiknikillä ja luuhailemassa turuilla ja toreilla. Kotonakin ehdittiin syventyä pihahommiin, joita riittää ennenkuin ympäristö alkaa näyttää omalle, mutta ainakin on päästy jo hyvään alkuun. Viime viikonloppuna kävimme vielä koko perheen voimin Naantalissa moikkaamassa muumilaakson väkeä, ja yövyimme ehkä yhdessä maailman sympaattisimmista paikoista, jossa ihailin ihailemasta päästyänikin kaunista miljöötä, nättejä yksityiskohtia ja yksinkertaisesti kaikkea ihanaa. Muuta siitä myöhemmin oman postauksen verran lisää!

Nyt ollaan siis päästy taas arkeen kiinni ja mielessä pyörii jos jonkinlaista ideaa ja visiota toteen menneen ja rentouttavan loman jälkeen. Miten teidän lomat sujui ja onko meininki arkeen paluun myötä leppoisaa vai kaoottista?

Lomafiilistä ja kiitollisuusharjoituksia

Useampi seuraamani bloggaaja on tällä viikolla kirjoittanut kiitollisuudesta ja haastanut miettimään omia kiitollisuuden aiheitaan. Näin on tehnyt ainakin Vihervaaran Anna, joka kertoi pitävänsä myös kiitollisuuspäiväkirjaa, sekä Start Living Your Best Life- Elisa. Koska kiitollisuus on postiivisuuden ja itseensä uskomisen ohella, noin muunmuassa, yksi lemppariaiheistani on tähän ehdottomasti tartuttava. Korvan taakse pitää jemmata myös ajatus kiitollisuuspäiväkirjasta, sillä idea kuulostaa hyvältä.

Neidit K ja W, sekä Ruttu-aasi

Kiitollisuuden aiheita tuntuu nyt juuri tässä kohtaa elämää olevan enemmän, kuin sielu pystyy pakahtumatta käsitellä, mutta yritän olla kuitenkin täpisemättä kuin lapsi karkkikaupassa. Tämä on ehdottomasti positiivinen ongelma, sillä ei tarvitse mennä kuin pari kuukautta taaksepäin, niin meininki oli ihan eri, kuin nyt, vaikka asiat olivat tasan yhtä hyvin. Kevään rutistus asuntokauppojen, pikarempan, muuton, kouluhommien ja kaiken muun kanssa veivät veronsa ja olin kevään korvalla todella uupunut. Kaikki tuntui raskaalta, pinna oli normaaliakin lyhyempi, eikä mikään uni tuntunut riittävän. Pikku breikistä huolimatta palautuminen on kestänyt yllättävän kauan, sillä vasta juhannuksen aikoihin aloin tuntemaan oloni taas ihan oikeasti omaksi itsekseni, ja iloitseminen elämän pienistä asioista tuli jälleen itsestään. Keväällä ja alkukesästäkin vielä tuntui, että vaikka kaikki on paremmin, kuin ikinä ennen piti itseään suorastaan muistuttaa siitä, sillä tasainen harmaus pään sisällä ei meinannut ottaa hälvetäkseen. Nyt ollaan kuitenkin taas plussan puolella, ja spontaanit ilonpuuskat tulevat ja menevät entiseen tapaan.

Eläinten vanhainkoti Wanha Markki

Kiitollisuuden aiheita nyt juuri, tässä hetkessä - perheen, terveyden ja ystävien tottakai - lisäksi on monia; pienempiä ja isompia, pinnallisempia ja suurempaan mittakaavaan vaikuttavia, tässä hetkessä ilostuttavia ja jo valmiiksi täpisytyttäviä, vaikka siintävätkin tulevaisuudessa.

Neiti K. Tuntuu, että pakahdun päivittäin sen rakkauden edessä mitä tunnen tuota pientä ihmistä kohtaan. Tyyppi on nykyään - vielä enemmän jos mahdollista - yhtä hymyä ja meneillään on ihanan seesteinen, onnellinen ja kiukuton vaihe. Myös jutut ovat äärettömän mielenkiintoisia ja joka päivä saadaan aikaiseksi hyviä keskusteluita. Uteliaisuus on ehtymätöntä ja uudet asiat kiinnostavat. En voisi olla onnellisempi tuosta tyypistä. <3

Neiti W. W-tyyppi on varsinainen tättähäärä ja neidillä tuntuu olevan loistava huumorintaju. Siskokset tulevat juttuun koko ajan paremmin ja paremmin, ja viihtyvät toistensa seurassa ja leikeissään jo ilman jatkuvaa draamaa ihan kiitettäviäkin aikoja. Myös Neiti W:n puhumaan opettelua on ihanaa seurata, sillä tyyppi sekoittaa iloisesti molempia kotimaisia ja esimeriksi hampaidenpesun yhteydessä muistutus "inte syädä" hammastahnaan liittyen aiheuttaa aina pienen onnenpurskahduksen -ja pakahtumisen. <3

Oma koti. Tämä vaan on jotain ihan parasta. Niin sisällä, kuin ulkonakin riittää puuhastelemista vielä pitkäksi aikaa, että kaikki näyttää omalta, mutta nyt kaikki mitä tehdään on itselle. Välillä tuntuu, että täällä naapurustossa ollaan kuin omassa pienessä kuplassaan, ja kai se vähän niin onkin.

Valo ja vihreys. Do I need to say more?

Uusi kamera. Täpisytyttää jo valmiiksi, vaikken olekaan vielä opiskellut uuden olympukseni saloja, mutta miten siistiä; vihdoin kunnollinen kamera!

Ensi kesän Provinssi. Kyllä, luitte oikein; ensi kesän Provinssi. :D Eihän siihen ole, kuin vaatimattomasti 51 viikkoa aikaa, mutta mitä pienistä. Ihastelin viime viikonloppuna Provinssi-fiilistelyjä joka puolelta somea, ja erityisesti miellytti Notes on a Life-Stellan insta-stoorit. Niitä, sekä ystävien ja tuttavien festarimeininkejä katsoessa päätin, että voisi ehkä tässä vaiheessa jo valmistella ensi kesän Provinssia, koska olisi niiiiiiin hienoa päästä fiilistelemään ihmisten juhlaa pitkällä kaavalla ja kiireettömästi. Otin siis ja varasin hotellimajoituksen festarialueen kupeesta kesäkuulle 2020. Nyt ei ainakaan jää suunnittelemattomuudesta kiinni, mikäli ensi vuonna Törnävälle mielii festarifiilikseen.

Loma. Viimeinen työpäivä ennen neljän viikon kesälomaa alkaa olla päätöksessään ja saan kirmata kesälaitumille. Ihanaa jäädä kesälomalle, kun olo ei ole kaikkensa antanut ja jaksaminen nollissa. Neiti K lomailee jo nyt, ja ensi viikosta alkaen saamme nauttia kesäpäivistä yhdessä. Kalenteriin on pitkien, hitaiden aamujen lisäksi piirretty ainakin Hevisaurus-keikka, laivareissu, junaretki, road trip ja kotikaupunkilomailua. Loppukesästä otamme suunnaksi koko sakilla vielä myös Naantalin ja Muumimaailman.

Kunnostettu pyörä. Muutaman vuoden totaaliseen unohdukseen jäänyt polkupyörä on jälleen elävien kirjoissa! Kiitokset siitä isommalle rakkaalle. <3 Olin jo unohtanut miten paljon pyöräilystä pidänkään, ja toissailtaisella fillarilenkillä tuumailin, että juoksulenkit taitaa useammin ja useammin vaihtua fillarilenkkiin. Kaiken lisäksi nykyiset kotohoodit ovat niin kauniit, että rantaviivaa pyöräilee enemmän kuin mielellään edestakaisin. ..tosin voisihan sitä juostakin, mutta öhöm, nyt kiinnostaa pyöräily enemmän.

Postauksen kuvat ovat otettu viime viikonlopun retkeltä Ylistaron Wanhalta Markilta, johon kannattaa ehdottomasti käydä tutustumassa, ellei paikka entuudeestaan ole tuttu! Wanhalta Markilta löytyy eläinten lisäksi kahvila, vanhaan puimuriin tehty pehmis-kioski, vaatteita ja laukkuja, sekä pientä sisustustavaraa. Suosittelen lämpimästi!