Kanskikuva

Kanskikuva

lauantai 26. tammikuuta 2019

Hyökkäys on paras puolustus?

Viime aikoina, oikeastaan jo viime vuosina, on ollut paljon esillä kaikenlainen vihapuhe, sheimaaminen ja toisten ihmisten arvostelu ja suoranainen haukkuminen, johon etenkin verkossa syyllistytään ällistyttävän helposti ja mitä ilkeimmillä sanoilla. Ihmiset tuntuvat pahoittavan mielensä pienistäkin asioista ja se tuodaan hyvin helposti esille esimeriksi sosiaalisessa mediassa. Blogimaailmassa ilkeää kommentointia ja haukkumista saavat osakseen lähes kaikki, jotka julkista blogia pitävät, koska let's face it, niin kaikkia ei aina voi miellyttää.


Kuva: Pixabay


Kuten ainakin Iida instastoryssaan joskus menneillä viikoille totesi, kirjoittamalla on todella vaikeaa tuoda esiin oikealla tavalla asioita, koska väärinymmärrysten mahdollisuus on suuri äänenpainojen, ilmeiden, naurahdusten tai muiden eleiden puuttuessa kokemuksesta. Lukijalla on mahdollisuus ymmärtää asia siten, kuin sen omasta vinkkelistään näkee, omien vaikuttimiensa, tai vaikka päivän fiiliksen valossa. Kirjoittajan pointti voi olla lukijan tulkinnasta yllättävänkin kaukana, vaikka se hullulta saattaa kuulostaakin. Totuus kuitenkin on, että jokainen lukee tekstiä omista lähtökohdistaan, omien kokemustensa, ajatustensa ja näkemystensä pönkittämänä, sekä saattaa löytää rivien välistä asioita, mitä sinne ei kirjoittaja ole omasta mielestään laittanut. Joku voi ärsyyntyä siitä, että kirjoittaja iloitsee elämästä, pohtii tekstin kautta erilaisia asioita, tai kirjaa haaveitaan, unelmiaan, tai muuten vain kivoja juttuja ylös. Toinen voi saada samasta tekstistä inspiraatiota ja ideoita, tai muuten vaan hyvää mieltä. Onneksi blogeissa on se hyvä puoli, että mikäli kirjoittajan tyyli ärsyttää, tai provosoi, voi aina äänestää jaloillaan ja lakata lukemasta kyseistä kanavaa.

Kaikkia on mahdoton miellyttää, kuten elämässä yleensäkin, joten omista näkemyksistään, linjastaan ja vapaudestaan on pidettävä kiinni ilman, että liiaksi murehtii mitä muut mahtavat ajatella. Teet tai kirjoitat niin tai näin, niin yleensä aina löytyy joku, joka ei tykkää tai jolla on sanottavaa. Rakentava kritiikki ja keskustelu on aina tervetullutta, mutta valitettavan paljon nykymaailmassa kohtaa ilkeilyä, toisen ihmisen ajatusten tai elämäntavan teilaamista ja sheimaamista, sekä jopa suoranaista haukkumista. Netti on mahdollistanut palautteen, kuin palautteen antamisen anonyymisti ja sitä käytetään ronskisti hyväksi. On tietenkin myös niitä, jotka antavat palautteen, oli se sitten rakentavaa tai ei, omalla nimellään, joten ei voida yleistää, että kaikki tulisi anonyymisti.

Luen jonkinverran seuraamieni blogien kommentointia, mutta hyppään yleensä siinä vaiheessa toiselle kanavalle, jos kommenttiboksiin kirjoitetaan ihan mitä sattuu, ja kommenteista paistaa lähinnä palautteen antajan oma huono fiilis. Jokaisella on oikeus mielipiteeseen, mutta jos mielipide on lähinnä arvostelua ja ilkeilyä, niin onko siitä kenellekään varsinaisesti hyötyä? Mikä on arvostelun ja ilkeilyn pointti ja mihin sillä tähdätään? En jaksa uskoa, että kenellekään on siitä mitään hyötyä, että kommetoidaan kirjoittajan - tai ihan nyt kenen tahansa - olevan esimerkiksi ihan täys idiootti, naurettava, tai leimataan elämäntapa -tai valinnat vääriksi vain, koska joku muu tekisi asiat toisin. Asiat voidaan esittää niin monella eri tavalla, ja jos haluaa synnyttää keskustelua kannattaa ehkä valita jokin muu keino, kuin hyökkääminen. Itse seuraan monesti (erään piirroshahmonkin) neuvoa: Ellei ole mitään hyvää sanottavaa, älä sano yhtään mitään.

Hyvää viikonloppua jokahittelle!

keskiviikko 23. tammikuuta 2019

Wanted: Me-time

Tiedättekö sen fiiliksen, kun tekisi mieli vain kaivautua peiton alle hyvän kirjan - ja ehkä karkkipussin - kanssa ja lukea koko päivä, tai ilta kaikessa rauhassa, tai vaihtoehtoisesti tuijottaa netflixiä niin pitkään, että silmät väkisinkin painuvat kiinni. Ollamöllöttää, rentoutua ja nukahtaa, kun nukuttaa. Saisi nukkua niin pitkään, kun unta riittää ja heräämisen jälkeen voisi loikoilla sängyssä, tai autuaasti kääntää kylkeä ja kokeilla, josko unenpäästä saisi vielä kiinni. Jahka sängystä malttaisi nousta, saisi istua valmiiseen aamiaispöytään ja huolehtia ainoastaan omasta syömisestään, kaikessa rauhassa, ilman kiirettä. Aamiaisen jälkeen voisi luvan kanssa venyä ja vanua, mennä vaikka ottamaan pienet aamupäivätirsat jos niikseen sattuu, ja herättyään lähteä kaikessa rauhassa salille, kaupungille, ystävän kanssa kahville, tai vaikka päiväleffaan.




Toteutin lähes kaiken tuon viime viikonloppuna, kun otin paljon kaivattua omaa aikaa vuorokauden verran. Joulukuun loppu ja tammikuun alku menivät enemmän ja vähemmän sairastupaa pitäessä, joten joululoma ei ihan mennyt toteen suunnitellulla tavalla. Viime perjantaiksi kuitenkin otin pienen irtioton; bookkasin hotellin, kävin leffassa ja olin omassa pienessä kuplassani seuranani netflix ja karkkipussi. Nukuin, rentouduin ja vain olin. Ei ehkä maailman halvinta huvia, mutta ei sen kalliimpaakaan, kuin ilta ulkona ystävien kanssa.




Ja voi miten tarpeeseen tuo minäminäaika tulikaan! Tajusin joskus kuukausi sitten, että en ole pitkään aikaan viettänyt aikaa itsekseni paria tuntia pidempään, kun kuitenkin sitä aina sillointällöin kaipaisin. Aluksi ajattelin pyytää ystävää mukaan perjantain leffaseuraksi, mutta päätin, että nyt nautin pelkästä yksinolosta, ja niin tosiaan tein. Tarvitsen joskus aikaa ihan pelkästään itselleni, omille ajatuksilleni ja yksinkertaisesti olemiselle. Tarvitsen välillä aikaa, että voin lukea kirjaa, katsoa netflixiä tai pelkästään ajelehtia ajan vietävänä ilman, että tarvitsee katsoa kelloa. Nautin suunnattomasti pelkästä olemisesta ilman sen kummempia suunnitelmia, kun voi kukkua hereillä aamuyön tunneille, tai mennä nukkumaan iltayhdeksältä; ihan miltä sattuu tuntumaan.




Aamiaiselta - tai tässä tapauksessa paremminkin brunssilta - palattuani kömmin vielä lämpimän peiton alle, annoin auringon paistaa sisään huoneeseen ja otin pienet torkut tuumien, että minäminä-vuorokaudelle voisi olla tilausta pari kertaa vuodessa. Kiireetön ilta, aamu ja päivä, sekä hyvät yöunet tekevät ihmeitä omalle pääkopalle ja lisäävät ainakin omalla kohdallani hyvinvointia huomattavasti.

keskiviikko 16. tammikuuta 2019

Fuuruja ja lempparijuttuja

Olen itselleni tyypillisesti saanut tähän vuoden alkuun jonkinlaisen inspiraatio-boostin, joku voisi sitä fuuruiluksikin kutsua. En tiedä onko kyseessä miten oikeaoppinen sana, vai onko se vakiintunut ainoastaan omaan ystäväpiiriini, jossa on useampikin saman sorttinen fuuruilija, kuin allekirjoittanut. Fuuruiluhan tarkoittaa asiasta x innostumista noin sadasosasekunnissa, ja se on sen jälkeen menoa. Fuuruilun kohteita voi olla useampia kerrallaan, joten pois vaan alta risut ja männynkävyt. Annettakoon esimerkkinä rakas ystäväni, jonka kanssa meillä on kovastikin samanmoisia taipumuksia: Hänen auto-ongelmansa kulminoitui katkenneeseen pyyhkijänsulkaan - joka oli siis ongelmista se, joka katkaisi kamelin selän - mikä muitta mutkitta johti uuden auton ostamiseen. Kerrottakoon vielä, että pyyhkijänsulka katkesi aamulla, ja iltapäivällä oli uusi auto ostettuna. Tämä on erittäin oppikirjamainen kuvaus mitä fuuruilu pahimillaan, tai parhaimmillaan - makuasia - voi olla.



Mutta asiaan, fuuruilun ja inspiraation aiheita on tälle vuotta ehtinyt kertyä jo useampia, tässä niistä muutama: (Listalla ei ole autoa, koska let's face it, niin yritän pitää itseni pois autoilmoituksia selaamasta, koska muuten saattaisin uuden kiesin "vahingossa" ostaa, ja juuri nyt siihen ei a) ole tarvetta, b) varaa.)

- Lidlin paistopisteen kaurasydämet: Miten hyvää voi leipä olla!

- Verigreipit; niitä on kulunut pian koko vuoden edestä.

- Smoothiet. Pikku breikin jälkeen olen taas innostunut surauttelemaan smoothieita, jotka jälleen maistuvat kaikessa yksinkertaiseuudessaan. Kuitenkin, note to self: Mansikan kanssa EI pidä sotkea banaania. 

- Liittyen edelliseen; tahtoo uuden blenderin. Nykyinen alkaa hiljalleen tulla tiensä päähän palveltuaan lähemmäs kymmenkunta vuotta, ja ostoslistalla onkin Smegin iiiiihana tehosekoitin, jolla on hintaa öbaut neljä kertaa niin paljon, kuin mitä olen aikanaan maksanut nykyisestäni. Kohtuullista.

- ...ja ettei ostoslista jäisi puuttelliseksi, lisätään siihen myös muut Smegin pienkodinkoneet kahvinkeittimestä leivänpaahtimeen ja vedenkeittimeen. Mustana kiitos, tai valkoisena. Vaaleanpunainenkin käy, mutta epäilen, että taloutemme toinen aikuinen ei olisi siitä niin innoissaan. Nykyiset pienkodinkoneet ovat toistaiseksi vielä toiminnassa, mutta niilläkin on käyttövuosia takana pian 11, joten syytä päivittämiseen saattaa piankin ilmetä muutenkin, kuin vain pelkästään "koska mä haluan".

- Sisustusnettiputiikki nimeltä Hyvän Tuulen Puoti. Nimi kertoo kaiken, putiikista löytyy kauniiden asioiden ja esineiden rakastajan taivas aina Greengateista servetteihin ja kaikenkarvaisiin sisustusjuttuihin.

- Arki-iltojen rauhoittaminen. Jostain syystä juuri nyt tuntuu maailman parhaalta olla haalimatta kovin paljoa ohjelmanumeroita arki-illoille. Neiti K:n kerran viikossa ollut muskarikin loppui jouluun, joten valmiiksi aikataulutettuja menoja ei kalenterissa tällä hetkellä arki-illoille ole. 

- Salikortin hommaaminen. Päätin kokeilla jälleen kerran, josko jo tässä vaiheessa pikkulapsiaikaa olisi mahdollisuus omaan, viikottaiseen ja säännölliseen liikkumiseen. Viimeksi homma tyssäsi aikatalutusogelmiin, joten kokeillaan josko nyt oltaisiin viisaampia ja osattaisiin hoitaa homma kotiin. Jahka valo lisääntyy ja lumet sulavat huvittaa taas lenkkipolulle lähteminenkin.





- Pulkkailu neiti K:n kanssa. Pikkunaiseni ei ole mikään hurjapää, joten pulkkamäki ei ainakaan tällä hetkellä jaksa suuremmin kiinnostaa, mutta ihan parasta tuntuu olevan kävelylenkit pulkkaillen: Neiti K istuu pulkassa ja hihkuu, välillä vetää itse tyhjää pulkkaa ja muistaa siinä samassa, että seuraavalla kerralla pitää pehmolelu-ystäviä ottaa mukaan, että hän saa niitä vetää pulkassa. Parasta. <3

- Kevään juttujen suunnitteleminen. Kaikkea kivaa on ihan nurkan takana. 

- Blogit. Jaksan taas pienen tauon jälkeen lukea lähes päivittäin suosikkiblogejani, jotka parhaimmillaan antavat potkua päivään.

- Operaation kaappien tyhjennys. Tämä on vielä mietinnän asteella, mutta hyvin suunniteltuhan on puoliksi tehty, vai miten se meni. Haluaisin ajan kanssa konmarittaa niin vaatekaapit, lelulaatikot, kuin keittiön kaapitkin. Tosin astioita ei konmaritus-intoni koske, sillä niitä ei mielestäni voi olla koskaan liikaa. 

- Lukeminen. Tajusin, että en ole hetkeen lukenut mitään blogeja ja lehtiä kummempaa. Sähköpostiin kilahti juuri ilmoitus kirjastokirjavarauksesta, joten sekin asia on hoidossa.

Millaisia lempparijuttuja ja innostuksen kohteita teillä näin vuoden alkuun on?

Kuvat: Pixabay

perjantai 11. tammikuuta 2019

Elämää 4veen kanssa

Neiti K täyttää ensi kuussa 4 vuotta. Neiti on ilostuttanut, sulostuttanut ja välillä vihastuttanutkin arkeani, juhlaani, ja aikalailla jokaista hetkeäni pian neljä kokonaista vuotta. Aika ei ole kovin pitkä, mutta silti se on pienen ihmisen vinkkelistä koko hänen ikänsä, ja koko se aika, kun olen ollut äiti. Aika juoksee uskomatonta tahtia ja kliseisesti tahtoisin sen edes hetkeksi pysähtyvän (mutta en siihen hetkeen, kun miss Uhma koettelee taloutta). Kriiseilen mielessäni vähän väliä yhtä ja toista neiti K:n kasvamiseen liittyvää asiaa, ja olen aika varma, että vaikka muuten läheisriippuvainen en olekaan, niin tyttäreeni olen kehittänyt jonkin sortin läheisriippuvuussuhteen. :D Tai ehkä se on vain ihan normaalia äitiyttä. Niin tai näin, välillä haluaisi saada äiti-hommista hetken vapaata, etenkin jos jälleen joku uhmavaihe vyöryy päälle ja jälkikasvulle ei kelpaa mikään. Tyyppi itsekin jo välillä tyynesti toteaa "ei kelpaa". Välillä se jaksaa naurattaa, välillä nousee äidillä savu korvista. Tuntuu korreloivan täysin oman stressitason/väsytason/nälkätason kanssa, ihan kuin 4veellä siis. Emme me niin erilaisia ole muutenkaan.




Neiti K on reipas, aurinkoinen ja sosiaalinen tapaus, joka small talkaa sujuvasti naapureiden kanssa esimeriksi säästä tai päivän tapahtumista, valloittaa pikkuvanhalla persoonallaan, ja valitettavasti välillä saa varsinaisa prinsessakohtauksia. Tyyppi on kohtuullisen kovapäinen, ja omaa tahtoa löytyy, mutta on jo selvästi sisäistänyt sen, että vaikka välillä keskenämme kähistäänkin ja arjessa kahnauksia tulee, ei se ole niin vakavaa, ja ne kuuluvat elämään. Pyydetään anteeksi, annetaan anteeksi, ja jatketaan touhuja. Hän on haaveilija, joka unohtaa itsensä tekemään yhtä, vaikka oli aikeissa tehdä toista; vähän kuin äitinsäkin. Pieni naiseni rakastaa aamuisin loikoilla sängyssä ja viettää pitkiä, hitaita aamuja; ainakin, jos telkkarista tulee lastenohjelmia. Hän laulaa, tanssii ja soittaa kaikkia mahdollisia ja mahdottomia soittia, jotka kotoamme löytyy. Hän rakentaa emännänjatkosta ja vessakorokkeesta itselleen lavan, jossa laulaa ja kiittää esityksen jälkeen yleisöään vuolaasti. Hän on tarkkanäköinen ja reagoi välillä hyvinkin herkästi asioihin, välillä tuntuu taas ettei hetkauta mikään. Hän yökyläilee mielellään ja on aina valmis lähtemään milloin minnekin.




4-vuotias on jo aika omatoiminen, ja neiti K tekeekin mielellään itse asioita, mutta heittäytyy välillä avuttomaksi. Ellei asiat mene putkeen kerralla, aiheuttaa se useimmiten suuren suuren harmituksen ja turhautumisen. Silloin tällöin taas neidillä riittää kärsivällisyyttä viedä joku asia loppuun, vaikkei se heti onnistuisikaan. ..tiedän, kuulostaa pelottavan tutulta, öhöm. Pieni naiseni auttaa mielellään kotitöissä, vaikka oman huoneen siivoaminen ja lelujen kerääminen tuntuukin olevan äärimmäisen vastenmielistä. Ruoanlaitossa Neiti K on innoissaan mukana ja osaakin jo pyöräyttää erittäin mallikelpoisia lihapullia. Parhaiten hommat tuntuvat onnistuvan silloin, kun hän saa itsekseen ja kaikessa rauhassa keskittyä niihin, eikä äiti ole kädenmitan päässä auttamassa.




Aika usein nykyään havahdun siihen miten helppoa elämä neljäveen kanssa onkaan, vaikka ei se siltä välttämättä siinä kohtaa tunnu, kun uhmaiitu yllättää ja kaikki on pikkunaisen mielestä päin piparia. Äitiä ei tarvita enää arkipäivän rutiineihin, kuten pukemiseen, vessassa käymiseen ja syömiseen. On ilo huomata ja havainnoida neiti K:n persoonallisuuden piirteitä, tehdä ja jakaa yhteisiä muistoja, sekä käydä keskusteluita, jotka vuosi vuodelta varmasti muuttuvat entistä paremmiksi ja paremmiksi. 4veen äitinä on hyvä olla, välillä rankasti hajottavista uhmahommista huolimatta.

Kuvat ovat joulukuiselta Tampereen reissulta, jonka teimme kaksin Neiti K:n kanssa.

tiistai 8. tammikuuta 2019

Vuosi elämästäni

Blogi on päivittynyt viimeksi lähes kaksi kuukautta sitten, joten nyt on aika potkia pölypallot Pikkuponien jaloista ja ottaa Yksisarvista sarvesta kiinni. Joulukuu luisui kuin sormien lomitse kaikkine tapahtumineen ja vuosikin vaihtui lähes huomaamatta. Allekirjoittanut vietti uudenvuoden ja sitä edeltäneet ja seuranneet päivät pää pöntössä ruokamyrkytyksen jäljiltä, mutta hiljalleen voimat alkavat palautua ja juttu luistaa. Tammikuu tuntuu tekevän tehtävänsä ja vaikka sydäntalvi on vasta aluillaan ovat katse ja mietteet jo kovasti keväässä, ja korvienväli pursuaa ideoita ja inspiraatiota. Seuraavasta kappaleesta alkava teksti on viimeisin luonnos, joka Pikkuponien arkistoista löytyy, joten jatketaan sillä.

Olen kirjoittanut tälle postaukselle nyt kymmenkunta erilaista alkua, mutta en tunnu löytävän oikeanlaisia sanoja, joilla aloittaa. Tarkoitus on kirjoittaa menneestä vuodesta ja siitä, miten paljon - ja toisaalta vähän - näitä ihmiselon pikku paradokseja - elämäni on sen aikana muuttunut. Asiat ovat loksahdelleet paikoilleen, löytäneet uomansa, ja samalla niin pitkään on/off-tilassa ollut sisäinen rauhani on kääntynyt pysyvästi on-asentoon. Näin vuoden ollessa aluillaan on luonnollista julkaista tämä postaus ja tehdä yhteenveto siitä mitä 2018 piti sisällään.




Reilu vuosi sitten, syksyllä 2017, tasapainoilin oman jaksamiseni ja ajatusteni kanssa, otin päivän kerrallaan ja tapahtumarikkaan kevään ja kesän, sekä kohtuullisen rankan syksyn jälkeen olin taas löytämässä oikean moodin. Jotenkin hassusti tuo vuosi (2017) marraskuulle asti tuntui olleen täynnä alkuja ja loppuja, toivoa, uskoa ja epäuskoa, oman jaksamisen pohtimista ja sen tiimoilta sisuuntumista. Kun marraskuu (2017) kääntyi lopuilleen jaksoin taas olla avoimin mielin ja antaa itselleni mahdollisuuden tavata uusia ihmisia ja niin onnellisesti sattuessa aloitta jotain uutta. Ja miten hyvä päätös se olikaan, sillä rakkaus astui kuvaan juuri oikeaan aikaan vei hetkessä naisen mennessään.

Vuoteen 2018 mahtuu paljon asioita, suurin osa niistä ihania ja ruusunpunaisia. Muutimme pikavauhtia yhteen ja sukelsimme perhe-elämän syväänpäähän päät edellä. Toisiinsa tutustuminen on kohtuullisen haastavaa, kun mukana menossa on silloin alle 1 -ja 3-vuotiaat, ja yhteistä vapaa-aikaa ei ole kuin vartavasten järjestettäessä. Peruskauraa lapsiperheessä, mutta uuden suhteen kannalta tilanne olisi voinut olla helpompikin. Mihinkäs tässä kuitenkaan kiire on, kun nopeasti alkanut lapsiperhearki osoitti, että oikealla polulla oikea ihminen reissuseurana tässä ollaan. Reilussa vuodessa on tapahtunut paljon, ja se on vahvistanut sen, minkä jo suhteen alkumetreillä tiesin: Olen tavannut elämäni ihmisen; me ollaan, ja tullaan olemaan, me. Yhdessä, pariskuntana ja perheenä. Pelottavaakin, mutta maailman ihaninta.

Tosiasiassahan käytännön elämässä ei monikaan asia ole varsinaisesti kovin valtavasti muuttunut - vaikka toisaalta onkin; loogista vai mitä - vaan muutos on enemmän henkisellä puolella. Tottakai perheen kasvaminen ja elämäntilanteen muuttuminen vaikuttavat kokonaisvaltaisesti elämään, mutta tarkoitan, että samalla tavalla käyn töissä samassa paikassa kuin ennenkin, ja vien lapsen aamuisin samaan paikkaan hoitoon, kuten silloinkin, kun meitä oli kaksi. Mutta se elämänlaatu, ilo, onnellisuus ja mielenrauha ovat asioita, joita viimeinen vuosi ja sen tapahtumat ovat tuoneet elämääni. Puhumattakaan nyt tietysti toisen aikuisen seurasta, tuesta, avusta ja kaikesta siitä, mikä parisuhdepaketissa mukana tulee, sekä neiti W:stä, joka jaksaa riemastuttaa persoonallaan ja hääräämisellään. Myös pikkumimmeistä on tässä vuoden aikana kasvanut siskokset ja tyypit ovat toisilleen tärkeitä. Meno on melkoista, kun neidit K ja W pääsevät yhteen.





Voisi ajatella, että kun oli elänyt monta vuotta yksin, ja sittemmin neiti K:n kanssa kaksin, olisi kodin ja arjen jakamisen kanssa pitänyt käydä enemmänkin sisäistä kamppailua ja kipuilla sitä, ettei voi päättää asioista enää yksin, mutta kovin vähällä siinä suhteessa on päästy. Ainakin omasta mielestäni. :D Pidän edelleen mielelläni langat käsissäni, ja olen ehkä liiankin tottunut järjestämään, organisoimaan ja hoitamaan asioita itse, vaikka nyt arjen pyörittämisen kuormaa voisi tasaisemmin jakaa. Vaikka kaiken ei tarvitse enää samalla tavalla tapahtua sillä sekunnilla - tai mielellään voisi - löytyy minusta edelleen vähän pyörremyrskyn vikaa: Kun keksin ja päätän jotain, pyyhkäisen hommat käyntiin ja laitan tuulemaan. Onneksi suhteen toista osapuolta ei moinen tunnu suuremmin haittaavan, ja jos homma menee yli, tiedän hänen pystyvän maadoittamaan minut. Siinä olemme samanlaisia, että teemme nopeita ratkaisuja ja päätöksiä, mikä on pelkästään hyvä asia. Tämän vuoden lupaukseni voisi kuitenkin olla arjen vastuiden jakaminen vielä enemmän, ja luulen, että viimeistään keväämmällä, kun on taas isojen siirtojen aika, nämäkin asiat loksahtavat kohdilleen kuin itsestään. Niistä isoista siirroista blogissa myöhemmin lisää!

Yhtä asiaa olen kuitenkin erityisesti tässä viimeisen vuoden aikana miettinyt: Miten paljon helpommalta ja kevyemmältä elämä nyt tuntuukaan, kun sydämen asiatkin ovat järjestyksessä, ja rinnalla oikea ihminen. Olin sinkkuna ja epämääräisessä suhteessa verrattain pitkään, mutta sinkkuelämä sinänsä ei ikinä ole ollut mun juttuni. Tottakai on ollut hienoa tehdä asioita oman päänsä mukaan, omalla aikataulullaan ja täysin omilla ehdoillaan, elää juuri kuten haluaa, kokea ja seikkailla. Se on asia, jota kukaan ei minulta ikinä vie pois, ja näin seesteisen perhe-elämän keskeltä voin hyvillä mielin sanoa, että been there, done that. Kyllästyin siihen ja halusin muutosta, joten tulevaisuudessakaan minun ei tarvitse noiden asioiden perään enää haikailla. Nyt kokemusten listalla on ihan eri sortin juttuja. Koin sinkkuelämän aika kuluttavaksi, ja luulen, että kaikki, jotka ovat olleet sinkkuina pidempään kuin vuoden tai pari (ja toivovat parisuhdetta) tietävät mitä tarkoitan. Jos olet parisuhdeihminen ja kaipaat kumppania ei yksineläminen todellakaan ole suurinta herkkua. Puhun nyt omasta arjestani nimenomaan ennenkuin neiti K putkahti kuvioihin, ja se oli asennoitumista elämään yhä uudelleen ja uudelleen, kerta toisensa jälkeen. Aina jostain oli kaivettava se asiat, jotka auttoivat jaksamaan, toivat hyvää mieltä ja pitivät fiiliksen edes kohtuullisena. Tottakai silloisen arjen raskauteen vaikuttivat myös muut asiat, joten sitä suuremmalla syyllä voin sanoa, että kun sydämen asiat ovat mallillaan, on myös elämä mallillaan. Ainakin allekirjoittaneen osalta. Joten jos joku sinkkuystävä manaa arjen raskautta ja harmautta, niin myös siellä lapsiperheruuhkavuosiajan keskellä on hyvä tiedostaa, että hän todennäköisesti kokee raskaaksi eri sorttisia asioita, kuin perheenäiti, joka yrittää handlata kymmenen asiaa kerrallaan. Silti kokemus arjen harmaudesta on ihan yhtä totta, mutta itse henkilökohtaisesti suunnistan mieluummin tässä lapsiperheruuhkavuosiviidakossa, kuin sinkkuelämäsafarilla; olkoonkin, että kummatkaan eivät sieltä vähiten kuluttavasta päästä ole.

Summasummarum, viimeinen vuosi on tarjonnut mielenrauhaa, onnellisuutta ja tasapainoa; asioita, jotka ovat aikaisempina vuosina olleet kovin helposti horjutettavissa, hetkellisesti jopa hukattavissakin. Viimeisen vuoden aikana olen myös oppinut jälleen luottamaan ihmisten hyvyyteen, inhimillisyyteen ja siihen, että että omaa arvostelukykyään ja sisintään kannattaa aina kuunnella, vaikka joku joskus yrittäisikin sheimata esimerkiksi naiiviuden, tai pilvilinnoissa elämisen vuoksi. Jos on saanut elämään hyvät eväät, kotona on opetettu erottomaan oikea väärästä ja on kyky tuntea empatiaa ei ole mitään syytä olla kantamatta vastuuta, tai vahingoittaa muita. Hyvä ihminen on aina hyvä ihminen.