Tällä hetkellä kiinnostaa

Voi kevät, kevät. Joka vuosi se tekee sen; mieli alkaa poukkoilla ympäriinsä normaaliakin enemmän ja inspiraatio iskee useammankin asian kohdalla. Pimeyden aiheuttama tahmeus vaihtuu valon tuomaan innostuneisuuteen. Joskus se tekee sen lennosta, joskus pienoisen kevätväsymykseksikin kutsutun välivaiheen kautta. Kaikki vaiheet, olotilat ja tilanteet ovat jollain tapaa ohimeneviä, niin onneksi myös keväisin iskevä mahdollinen nuupahtaneisuus. Anteeksi niille, jotka eivät pohjanmaan murretta ymmärrä, eivätkä omista Pohjanmaa - Suomi - Pohjanmaa-sanakirjaa, mutta *nuupahtaa on varsin kuvaava sana.

Tämä kevät on ollut vähän kaksijakoinen, mutta innostumisellekin on lopulta aina sijaa. Tällä hetkellä kiinnostaa monikin asia, laidasta laitaan. Olen rönsyilemisen maailmanmestari kertoessani jotain juttua tai tarinaa, niin myös siinä, mikä kiinnostaa ja inspiroi:

Oman elämänsä herruus. Ei enempää eikä vähempää. En tiedä podenko jonkinlaista orastavaa ikäkriisiä, kuuluuko itsensä ammatillinen kyseenalaistaminen tässä vaiheessa elämää kuvioon, vai olenko ainoastaan muuttunut ihmisenä niin, että koen olevani kiinnostunut toisenlaisista asioista, kuin ennen. Ehkäpä vähän noita kaikkia, mutta ajan trendiinkin kiinnostavaksi koen tällä hetkellä kaikinpuolin omannäköisemmän työelämän. Pääpointti lienee paitsi siinä, että saisi toteuttaa itseään, mutta myös siinä, että kellon kanssa kilpaa juokseminen ei olisi jokapäiväistä ja arkipäivän normi.

Kirjoittaminen. Liittyy vahvasti edelliseen. Kirjoittaminen on ollut itselleni aina tärkeää, mutta se tuntuu nousevan koko ajan tärkeämmäksi ja suurempaan rooliin. Olen huomannut, että se on myös oman hyvinvointini kannalta aika keskeinen asia ja toinen ruokkii toistaan. Jokin tuntuu olevan pielessä, ellen saa - tai paremminkin ehdi - kirjoittaa, ja toisaalta mitä enemmän ehdin kirjoittaa, sitä parempi fiilis tuntuu olevan ja tekstiä syntyy, kuin itsestään. Luovuus tuntuu olevan herkkä asia: Mitä kiireempi elämässä on, eikä aikaa ja tilaa omille ajatuksille liikaa ole, on tekstin syntyminenkin tuskallista.  

Koti ja sisustaminen. Omaa kotia laitetaan kuntoon asia kerrallaan, mutta koska tutusti ajatuksia ja ideoita tulvii ovista ja ikkunoista on turhauttavaa - ja myös ääääärimmäisen hyvä, ettei tulee liiaksi hutilyöntejä :D - ettei kaikkea voi sisustaa kerralla. Tällä hetkellä muotoaan hakee neljäs makuuhuoneemme, johon olisi tarkoitus syntyä pikkumuikkien telkkarihuone, sekä piha, jossa projektia on useammaksikin kesäksi.

Yksityiskohdat. Yksityiskohdat kiinnostavat, niin sisustuksessa, kuvissa, asuissa.. Rrrrrakastan kauniita asioita ja tällä hetkellä huomio kiinnittyy monesti niihin pieniin juttuihin; yksityiskohtiin, jotka ovat sen jonkin "juttu". Kaipaisin kotiin lisää yksityiskohtia, mutta kuten edellä mainittu, niin asia kerrallaan. Tällä hetkellä - ja varmaan vielä pitkään jatkossakin - kodin yksityiskohtia tarjoillee pikkumuikkien pitkin taloa ripotellut lelut ja muut tuikitärkeät hommelit.

Vaatteet. Olen aina ollut kiinnostunut vaatteista ja muodista. Oma tyyli löytyi vasta joskus 25-ikävuoden hujakoilla, mutta sen jälkeen vaatekaappini on saanut täydennystä välillä urakalla, välillä vähän hillitymmin. Mutta kuinkas ollakaan, on käynyt niinkun monesti käy: Neiti K:n syntymän jälkeen oma vaatekaappi on jäänyt vähemmälle huomiolle ja hankinnat ovat osuneet ainoastaan ihan pakollisiin juttuihin. Vaatekaappi vaatisi siis päivitystä enemmänkin, kuin parin tästähankinnan verran ja olen luvannut itselleni ottaa tämänkin asian to-do-listalle. Mieluinen tehtävä, vaikka olenkin huomannut tulleeni kohtalaisen valikoivaksi sen suhteen, mitä lopulta ostoskoriin päätyy.

Aurinko. Do I need to say more? Aurinko tuntuu olevan yhtä kuin energia, joten kaikki mahdollinen aurinko tänne, kiitos! Onneksi ollaan jo pitkällä keväässä ja pian lämpimät päivätkin ovat täällä.

Loma. Otamme neiti K:n kanssa tällä viikolla varaslähdön kesään ja lomaan, ja suuntaamme viikoksi Välimeren rannoille. En malta odottaa, että pääsemme ollamöllöttämään ilman minkäänlaisia velvollisuuksia, saamme istua valmiiseen ruokapöytään ja venyä ja vanua koko viikon miten mieli tekee. Olen luvannut neidille, että voimme tehdä mitä mieleen juolahtaa, mutta pääasiassa mielessäni siintää aurinkotuolissa makoilu, pitkät yöunet pienen rakkaani vieressä, hitaat aamut, lämpimässä, samettisen pimeässä illassa maleksiminen pitkin kaupungin katuja, iltapunaviinit ja äänikirjat, tuoreet kirsikat ja simitit. Pienen naiseni listalta löytynee uiminen, jäätelö, lelukauppa ja äidin vieressä nukkuminen. Kiva olisi lähteä myös koko perheellä, mutta ehkä vielä joskus. <3

Siinäpä ne tärkeimmät tähän hetkeen. Palaamme linjoille jälleen ensi viikolla, toivottavasti päivettyneinä, rentoutuneina ja levänneinä.

Kuvat: Pixabay



*Kukat esimerkiksi nuupahtavat, jos eivät saa vettä: Olemus väsähtää, pää painuu alas

Äiti, älä unohda itseäsi

Näin äitienpäivän alla silmiini on osunut useampikin blogipostaus liittyen äitihommiin, vanhemmuuteen ja siihen miten taiteileminen vanhemmuuden ja minä-ajan välillä koetaan. Oli lapsia sitten yksi tai useampia, laji on aina vaikea. Miten vaikea, se kai riippuu paljolti omasta persoonasta, perhemuodosta ja tukiverkostosta, niistä nyt ainakin. Oman ajan ottaminen; tunti iltaisin lasten mentyä nukkumaan, muutama tunti viikossa omiin harrastuksiin, pari tuntia viikonloppuisin ystävän tapaamiseen on tarpeellista, tärkeää ja joskus monesti niin pirun vaikeaa.

Kuten olen kertonut olimme neiti K:n kanssa hänen ensimmäiset elinvuotensa kaksin. Olin siis yksinhuoltaja sanan kirjaimellisessa merkityksessä; ainoa vanhempi. Se yksi ihminen pienen lapsen maailmassa, kuka on hänestä vastuussa ja hoitaa jokaisen asian. On sanomattakin selvää, että siinä elämäntilanteessa ei omaa aikaa juurikaan siunaannu, ei ainakaan säännöllisesti tai ilman säätöä ja erillisiä järjestelyitä. Kuten Lähiömutsin Hanne kirjoitti, vauva-aikana hoivaaminen ja jatkuvasti saatavilla olo oli enemmän kuin luontevaa, mutta vauvan muuttuessa taaperoksi ja uhmaiän astuessa kuvioihin astuu sisään jotain muutakin: Uupumus ja tympäännys siihen, että jokaisen pukemisen, syömisen, vessareissun, nukkumaanmenon ja ties minkä muun randomin asian kanssa saa vääntää, vämmätä ja kahnata. Eikö vaan voisi asiat mennä omalla painollaan?! Onko pakko aina temppuilla asioiden kanssa, jotka nyt vain pitää hoitaa?! Vastaus tähän kaikkien uhmaikäisten vanhemmille ja muillekin: On, aina on pakko temppuilla. Kunnes se joskus parin vuoden jälkeen ellei nyt lopu, niin vähenee.

Itse koin kaikkein raskaimmaksi ajaksi ensimmäisen uhmavaiheen noin 1,5-vuotiaasta 2-vuotiaaksi, jolloin neuvottelua ei vielä tunnettu ja vaikka keskustelukaveri oli jo kova tuolloin juttelemaan ei puheen perillemeno ollut vielä kovinkaan taattua. Sittemmin hommat on helpottaneet, koska asioista voidaan - ainakin sitten jossain kohtaa, kiukkukohtauksen jälkeen - keskustella, mutta kyllähän se edelleen riipii ja tuntuu tipauttavan jaksamisen kerralla pohjalukemiin, jos kaikesta pitää vääntää. Jännä tämä ihmismieli; kun tietää ettei tilanteeseen ihan heti ole tulossa muutosta sitä jaksaa vaikka ja mitä, mutta heti kun pääsee tottumaan helpommalle tuntuvat pienetkin ankanpoikapäinvastoin-päivät pienelle maailmanlopulle.

Ensimmäisinä äiti-vuosina ei oma hetkiä siis liikaa ollut tarjolla, ainakaan siinä tarkoituksessa, että olisi ollut mahdollista hoitaa itseään ja panostaa oman hyvinvointiinsa harrastusten, ystävien tapaamisten tai muun sellaisen merkeissä, joihin ei pientä seuralaista voinut ottaa mukaan. Ja mitäs omaa aikaa se sellainen olisikaan ollut, jossa jälkikasvu olisi kulkenut mukana. Onnekseni sain omia hetkiä iltaisin neiti K:n nukahdettua unilleen, ja näin jälkikäteen ajateltuna ne olivat äärimmäisen tärkeitä hetkiä.

Sukelsin siis äitiyteen pää edellä, kuten moni tekee. Äitiys ja vanhemmuus on kokopäivähommaa, josta oma silloinen elämäntilanteeni ei sallinnut juurikaan vapaata. En unohtanut itseäni, mutta laitoin omat juttuni, haluamiseni ja menoni ikäänkuin holdiin. Jokainen äiti joutuu niin tekemään ainakin toviksi, joten kaikki äiti-ihmiset tietänevät mistä puhun. Se, mikä omalla kohdallani on osoittautunut yllättävän vaikeaksi taskiksi, on niiden omien juttujen uudelleen aikatauluttaminen osaksi arkea. Helposti nimittäin homma menee niin, että jos arjessa tapahtuukin jotain normista poikkeavaa - kuten niin kovin usein ja helposti etenkin lapsiperheessä käy - olen minä yleensä se, joka omista menoistaan tinkii. Tietyissä tilanteissa vaihtoehtoa ei edes ole, mutta silloinkin kun se olisi, havahdun monesti vasta jälkikäteen siihen, että mitenkäs tässä taas näin kävi; jätin omat juttuni ja riensin hoitamaan äidin velvollisuuksia, jotka olisi ollut mahdollista myös sen isimiehen hoitaa.

Ja arvatkaa mitä, kyse ei ole siitä etteikö puolisoni hoitaisi omaa osuuttaan tai olisi valmiina jeesimään tarvittaessa, vaan it's me: Itsellänikin on tätä vaikea uskoa, mutta olen tällä hetkellä auttamattoman huono ottamaan omia hetkiä tehdäkseni itselleni tärkeitä - ja terveydelle, sekä mielenterveydellekin hyväätekeviä - juttuja. Olen aina ollut hyvä ottamaan oman tilani, aikani ja paikkani, mutta äitiyden myötä sekin on muuttunut. Ehkä olen liian tottunut hoitamaan vanhemmuuteen liittyvät asiat itse, enkä ole saanut luotua sopivaa flowta siihen, että ottaisin parina päivänä viikossa itselleni aikaa tehdä omia juttujani. Milloin on lapsi kipeänä, itseltä vedetty viisaudenhammas, tai muutto - tai kouluhommat painaa päälle. Aina tuntuu olevan jotain, ja niin kauanhan aina (muka) on jotain, ellei kylmänviileästi vain ota niitä omia hetkiä. Toisaalta olen ajatellut asiaa siltäkin kantilta, että niin kauan, kuin lapset ovat pieniä, eivätkä liehu vielä omissa menoissaan haluankin olla saatavilla ja heitä varten. Ehkä kuitenkin olisi jonkinlaisen tasapainon aika, vaikka - kärjistäen - en haluakaan missata hetkiä lapseni lapsuudesta.

Olenkin nyt tehnyt itselleni lupauksen, tai enemmänkin ehkä olen päättänyt opetella uudelleen huomioimaan itseänikin, myös arjessa. Äitienpäiväviikon kunniaksi haastan kaikkia äitejä tekemään samoin: Koko perhe hyötyy siitä, että äiti voi hyvin.

PS: Käykää lukaisemassa myös Nakit ja Mutsi-blogin Päivin ajatuksia äitihommiin liittyen. Itse nauroin lähes silmät kyynelissä seuraavalle avautumiselle, joka niin osuvasti kuvaa äitinä oloa:

Viikon aikataulua ei saa päästää hetkeksikään putoamaan käsistään tai ollaan katastrofin äärellä. Jos vaikka saisikin leikisti raivosiivouskohtauksen, sitäkään ei saa rauhassa suorittaa loppuun, kun jollekin tulee kuitenkin nälkä tai joku muu kriisi juuri, kun olet hinkkaamassa pöntöntaustaa. (ja siis tää on syy, miksi en koskaan edes aloita…)

PPS: Hyvää tulevaa äitienpäivää!