Hyökkäys on paras puolustus?

Viime aikoina, oikeastaan jo viime vuosina, on ollut paljon esillä kaikenlainen vihapuhe, sheimaaminen ja toisten ihmisten arvostelu ja suoranainen haukkuminen, johon etenkin verkossa syyllistytään ällistyttävän helposti ja mitä ilkeimmillä sanoilla. Ihmiset tuntuvat pahoittavan mielensä pienistäkin asioista ja se tuodaan hyvin helposti esille esimeriksi sosiaalisessa mediassa. Blogimaailmassa ilkeää kommentointia ja haukkumista saavat osakseen lähes kaikki, jotka julkista blogia pitävät, koska let's face it, niin kaikkia ei aina voi miellyttää.

Kuva: Pixabay

Kuten ainakin Iida instastoryssaan joskus menneillä viikoille totesi, kirjoittamalla on todella vaikeaa tuoda esiin oikealla tavalla asioita, koska väärinymmärrysten mahdollisuus on suuri äänenpainojen, ilmeiden, naurahdusten tai muiden eleiden puuttuessa kokemuksesta. Lukijalla on mahdollisuus ymmärtää asia siten, kuin sen omasta vinkkelistään näkee, omien vaikuttimiensa, tai vaikka päivän fiiliksen valossa. Kirjoittajan pointti voi olla lukijan tulkinnasta yllättävänkin kaukana, vaikka se hullulta saattaa kuulostaakin. Totuus kuitenkin on, että jokainen lukee tekstiä omista lähtökohdistaan, omien kokemustensa, ajatustensa ja näkemystensä pönkittämänä, sekä saattaa löytää rivien välistä asioita, mitä sinne ei kirjoittaja ole omasta mielestään laittanut. Joku voi ärsyyntyä siitä, että kirjoittaja iloitsee elämästä, pohtii tekstin kautta erilaisia asioita, tai kirjaa haaveitaan, unelmiaan, tai muuten vain kivoja juttuja ylös. Toinen voi saada samasta tekstistä inspiraatiota ja ideoita, tai muuten vaan hyvää mieltä. Onneksi blogeissa on se hyvä puoli, että mikäli kirjoittajan tyyli ärsyttää, tai provosoi, voi aina äänestää jaloillaan ja lakata lukemasta kyseistä kanavaa.

Kaikkia on mahdoton miellyttää, kuten elämässä yleensäkin, joten omista näkemyksistään, linjastaan ja vapaudestaan on pidettävä kiinni ilman, että liiaksi murehtii mitä muut mahtavat ajatella. Teet tai kirjoitat niin tai näin, niin yleensä aina löytyy joku, joka ei tykkää tai jolla on sanottavaa. Rakentava kritiikki ja keskustelu on aina tervetullutta, mutta valitettavan paljon nykymaailmassa kohtaa ilkeilyä, toisen ihmisen ajatusten tai elämäntavan teilaamista ja sheimaamista, sekä jopa suoranaista haukkumista. Netti on mahdollistanut palautteen, kuin palautteen antamisen anonyymisti ja sitä käytetään ronskisti hyväksi. On tietenkin myös niitä, jotka antavat palautteen, oli se sitten rakentavaa tai ei, omalla nimellään, joten ei voida yleistää, että kaikki tulisi anonyymisti.

Luen jonkinverran seuraamieni blogien kommentointia, mutta hyppään yleensä siinä vaiheessa toiselle kanavalle, jos kommenttiboksiin kirjoitetaan ihan mitä sattuu, ja kommenteista paistaa lähinnä palautteen antajan oma huono fiilis. Jokaisella on oikeus mielipiteeseen, mutta jos mielipide on lähinnä arvostelua ja ilkeilyä, niin onko siitä kenellekään varsinaisesti hyötyä? Mikä on arvostelun ja ilkeilyn pointti ja mihin sillä tähdätään? En jaksa uskoa, että kenellekään on siitä mitään hyötyä, että kommetoidaan kirjoittajan - tai ihan nyt kenen tahansa - olevan esimerkiksi ihan täys idiootti, naurettava, tai leimataan elämäntapa -tai valinnat vääriksi vain, koska joku muu tekisi asiat toisin. Asiat voidaan esittää niin monella eri tavalla, ja jos haluaa synnyttää keskustelua kannattaa ehkä valita jokin muu keino, kuin hyökkääminen. Itse seuraan monesti (erään piirroshahmonkin) neuvoa: Ellei ole mitään hyvää sanottavaa, älä sano yhtään mitään.

Hyvää viikonloppua jokahittelle!

Kritiikin vastaanottaminen rakentavasti on taitolaji

Miten ottaa kritiikkiä - tai palautetta - vastaan loukkaantumatta? Tai edes ihan pikkiriikkisen kuohahtamatta? Luin jostain, että suurinta osaa kritiikistä ei edes tarkoiteta kritiikiksi, vaan lähinnä palautteeksi; kritiikiksi se muuttuu vasta vastaanottajan mielessä. Tämä aiheutti itselleni ahaa-elämyksen, sillä näinhän se tosiaan monesti on: Ihmismieli tulkitsee negatiiviseksi sellaisetkin itseen kohdistuvat asiat, jotka sitä eivät välttämättä ole! Ja seuraavaksi; miksi ihmeessä? Miksi treenatuinkin positiivari tähän sortuu, ja miten se olisi muutettavissa? Miten olisi mahdollista oppia pois kaavasta, joka ei palvele ketään: Ei omaa itseä, eikä ketään muutakaan?

Tämä on pirun vaikea laji, etenkin itseni kaltaiselle ihmiselle, jolla ensreaktiot tapahtuvat noin sekunnin sadasosassa ja lyövät kropan ja mielen läpi sellaisella voimalla, että korvissa suhisee. Aivan sama onko kyse innostumisesta, ilosta, surusta, rakkaudesta, kiukusta tai jostain sen sukulaisesta ensireaktio on aina voimakas ja menee syvälle. Vuosien myötä olen, hyvin vaihtelevalla menestyksellä, oppinut pitämään näillä hetkillä suuni kiinni, mutta ilmeeni paljastavat kyllä mikäli mielessä kuohuu, hyvässä tai pahassa. Kaikki muut reaktiot pidän mielelläni entisellään, mutta palautteen tai kritiikin vastaanottamisen hetkellä olisi kiva pystyä pitämään ajatukset zen-tilassa ja pystyä tarkastelemaan asioita heti siltä kantilta, kuin nykyisellään pystyy noin vartin-puolentunnin päästä kuohuntaa aiheuttaneesta asiasta.

Tässäkin lajissa varmasti hiljaa hyvä tulee ja taitaa olla jo harjoitukset hyvässä vauhdissa, kun ymmärtää, tai osaa - ainakin välillä - pitää niinsanotusti päänsä kiinni siinä vaiheessa, kun sisäinen tulisielu nousee vastarintaan ja puolustuskannalle. Ehkä ei tarvitsekaan oppia hillitsemään omia, sisäisiä reaktioitaan, vaan riittää, että pystyy suodattaa ne. Omalle itsellehän olisi kevyempää, mikäli osaisi suhtautua palautteeseen edes suunnilleen neutraalisti; osaisi siinä hetkessä punnita sävyt palautteen takana ja miettiä edes sen kaksi sekuntia onko sitä edes tarkoitettu negatiiviseksi. Kuulostaa kovin vaikealta ja työläältä, mutta olen varma, että tämäkin juttu olisi harjoittelun arvoinen.

Olennaista tietysti on miten asiat ja palaute esitetään ja keneltä se tulee. Itselläni on suuria vaikeuksia ottaa vastaan palautetta asioista sellaisilta ihmisiltä, jotka eivät niistä todellisuudessa tiedä juuri mitään, ja jotka eivät osaa asettua toisen asemaan. Tämän sortin ihmisethän monesti ovat niitä kärkkäimpiä arvostelijoita ja kritisoijia: "Ei millään pahalla, mutta.." Tietänette ihmistyypin. Veren saa kiehahtamaan myös ihmisen piiloutuminen oman persoonallisuutensa taakse siinä vaiheessa, kun käyttäytyy huonosti tai epäkohteliaasti: "Tällainen mä nyt vaan olen, sanon asiat suoraan." Asioiden suoraan sanominen ja huono käytös on kaksi täysin eri asiaa, eikä niillä ole ole mitään tekemistä toistensa kanssa.  Suoraan puhuminen on omasta mielestäni todella suotavaa, samoin kritiikin antaminen mikäli siihen on aihetta. Miten muuten ihminen voisi parantaa sitä osa-aluetta, mitä palaute koskee. Nämä asiat olisi kuitenkin hyvä hoitaa aina ystävällisessä hengessä, koska todennäköisesti palautteen vastaanottaja asettuu puolustuskannalle ilman hyökkäävää sävyäkin. Itse alkaan näkemään punaista myös, mikäli kritiikin antaja verhoaa kritiikin vaikkapa huolestumiseen, tai haluaa näennäisesti keskustella asiasta kuuntelematta kuitenkaan mitä toisella on sanottavanaan. Taitolajeja siis molemmat, niin kritiikin vastaanottaminen, kuin myös antaminenkin.

 

Mikä on tarinan opetus? Ehkä ainakin se, että arkipäivän tilanteissa kannattaa miettiä kaksi kertaa ennen sanaisen arkkunsa avaamista oliko puolison, muun perheenjäsenen, kollegan tai ystävän antama palaute ensinkään tarkoitettu kritiikiksi. Jos omaa samanlaista vuoristorataa menevän tunne-elämän, kuin allekirjoittanut on vaikea yrittää hillitä itseään siinä vaiheessa, kun veri kiehuu ja sisällä leimuaa. Voin kuitenkin luvata, että jos jaksaa harjoitella itsehillintää näissä tilanteissa elämä paranee ja pidemmässä juoksussa huomaa, ettei sitä niin kauhean helposti enää käämejään poltakaan.

Kuvat: Pixabay

Ihastusta ilmassa - mikä inspiroi

Löysin viime syksynä blogin, joka herättää uinuvankin inspiraation ja jollain hassulla tapaa virittää haaveilemaan, suunnittelemaan ja miettimään yhtä ja toista. Tai näin ainakin omalla kohdallani käy. Ei oikeastaan ole väliä mikä itse postauksen aiheenakaan on, jotenkin vain saan ammennettua ideoita ja heräteltyä uusia ajatuksia ja unelmia lähestulkoon aina, kun astun Stellan huomaan. Nykyään sieltä löytää myös Jarnon kirjoituksia, ja visuaalinenkin ilme elämänmakuisine ja välillä sopivan rosoisine kuvineen hivelee tämän ihastuneen silmää. En yleensä jaksa innostua blogeista, joiden taustalla olevien ihmisten elämä poikkeaa täysin omastani, mutta tämä on ehdottomasti virkistävä poikkeus. Kerronta on sujuvaa, välillä keveää, välillä pohdiskelevampaa ja tekstejä on helppo lukea. Jos blogiin on mahdollista ihastua, niin nyt on ihastusta ilmassa. Käykää ihmeessä kurkkaamassa Stellan ja Jarnon notes on a life, linkki täällä!

Mitkä muut asiat sitten inspiroivat ja saavat ajatukset, haaveet ja suunnitelmat heräämään? Itse sytyn liekkiin paitsi hyvän tekstin ansiosta, myös kuvien ja musiikin - kuten varmasti niin moni muukin. Sosiaalinen media ja erityisesti instagram ovat loistavia kanavia tyydyttää estetiikan nälkäänsä ja saada uusia ideoita. Taas viime viikkoina myös Suomen luonto on tarjonnut parastaan sen suhteen, sillä vaikka ulkona onkin ollut jäätävää, siellä on myös kaunista. Itse saan ehkä enemmän irti kesäisestä maisemasta ja valoisa kesäyö hiljaisine lakeuksineen ja tyynine vesineen hivelee silmää ja mieltä. Ihan "pianhan" sitäkin herkkua on taas saatavilla.

Musiikki sitten. Riippuu paljon mielentilasta millaisesta musiikista milloinkin saa hyvän flown irti. Itselleni musiikki tuo ehkä enemmänkin hyvän fiiliksen, kuin varsinaisesti ruokkii inspiraatiota, mutta toisaalta hyvällä mielellä saa helpommin ideoita ja huommatkin tuntuvat ehkä toteuttamisen arvoisilta. Tai ainakin miettimisen arvoisilta. Musiikki luo mielikuvia, mutta jotenkin itse jään kellumaan syntyneeseen fiilikseen; aivot ja sitä myöten ideat alkavat raksuttaa vasta myöhemmin.  Toisinaan sanoitukset ja niiden kauniit lausekuvioinnit antavat aivoille luovan sysäyksen ja saa sormet lentämään näppiksellä. Toisinaan taas kauniit sanoitukset ovat pelkästään kauniita sanoituksia (jotka ehkä saavat kyynelkanavat auki).

Ihmiset, tarinat ihmisten taustalla ja heidän elämästään ovat kiehtovia ja ajatuksia herättäviä. Kovinkaan moni asia ei ole niin mielenkiintoista, kuin kunnon keskustelu jonkun kanssa etenkin aiheesta, joka herättää tunteita. Jokaisen tarina on myös hieman - tai paljon! - erilainen, ja näin jo tovin verran elämää nähneenä monenlaisia juonenkäänteitä löytyy omastakin elämästä: Materiaalia löytyisi vaikka romaaniin! Ihmisten ajatukset, mielipiteet ja näkökulmat, etenkin ne erilaiset, kasvattavat myös omaa ymmärrystä ja tietoisuutta, joten heittäytykää hyvään keskusteluun, kun siihen on mahdollisuus; parhaillaan se voi tarjota ihan uudenlaisen mallin suhtautua asioihin, joka jo itsessään poikii lisää ideoita ja ajatuksia.

Tapahtumat: Keikat, teatteriesitykset, lastentapahtumat, elämäntapahatumat, you name it herättelevät ajatukset takuuvarmasti uusille aalloille ja saavat haaveilemaan milloin mistäkin. Monesti tapahtumiin, fiiliksiin ja elämyksiin tempautuu niin vahvasti mukaan, että ajatukset tuulettuvat ja saavat uusia vivahteita ikäänkuin huomaamatta. Myös tuoksut voivat toimia inspiraation herättelijänä, ja ainakin itselläni tuoksumuisti on aika vahva. Pääsen hetkessä tiettyyn aikaan, paikkaan ja jopa olotilaan tuoksun avulla. Esimerkiksi auringon lämmittämän asfaltin tuoksu - tai haju, mitä kenellekin - vie minut useimmiten Välimeren paahtavan auringon alle.

Olen kaikensorttisten elämänviisauksien ja lainausten suurkuluttaja - olen myöntänyt tämän julkisesti ennenkin, täällä -  ja ne antavat yleensä sen verran ajattelemisen aihetta, että jos jaksaa syventyä ja todella ymmärtää lukemaansa uusia näkökulmia löytyy kyllä. Äitihommien myötä ei ole niin itsestäänselvää, että luetunymmärtäminen toimisi yhtä automaattisesti kuin ennen, mutta elän toivossa, että tilanne olisi kenties pikkuihmis(t)en kasvaessa paranemassa. Itselleni nämä joidenkin mielestä kovin kliseiset rivit toimivat paitsi ajoittaisina tsemppareina, myös tietynlaisen inspiraation, tai ehkä paremminkin energiapuuskan, lähteenä. Jos fiilis on pakkasella syystä tai toisesta, klikkailen usein tietyt sometilit auki ja ammennan virtaa. Toisinaan onnistun, toisinaan en, ja viimeksi mainitussa tilanteessa yleensä ketutus on saattanut jopa ampaista uusiin sfääreihin yltiöpositiivisten tsemppisanojen takia tai ansiosta. Yksi asia on kuitenkin varmaa, niin tai näin, ajatuksia on varmasti herännyt.

Eihän pelkkä uusien ajatusten herääminen kuitenkaan riitä varsinaisesti siihen, että voisi sanoa inspiroituneensa, mutta se on hyvä alku. Joskus sitä pyörittelee mielessään yhtä sun toista ideaa, mutta ei oikein osaa, viitsi, tai jaksa tarttua mihinkään. Niitäkin aikoja on ihan ookoo olla, ja on ihan luvallista välillä hautautua peiton - kuvitteellisen tai oikean - alle odottamaan parempaa aikaa tarttua mielessä myllertäviin ideoihin. Aina voi haaveilla ja suunnitella, ja ajan ollessa oikea laittaa töpinäksi ajatusten ollessa jo kirkkaat, tai ainakin kirkkaammat, kuin aikaisemmin. En todellakaan ole sitä sorttia, joka asioiden kanssa jahkailisi liian kauaa, mutta sen verran höveliksi näköjään olen tullut, että tiettyjen juttujen eteen teen paljonkin ajatustyötä ennenkuin annan inspiraatiolle luvan lentää juuri sellaisiin ulottuvuuksiin, kuin se yltää, ja joissa edes taivas ei ole rajana.

Voisin jatkaa loputtomiin listausta siitä, mistä uusia ideoita ja inspiraatiota kumpuaa, mutta tässäpä tärkeimmät. Tuntuu, että jo kevät ja valo riittävät siihen, että mieli on eri tavalla vastaanottavainen erilaisille virikkeille. Ihanaa kun tulee kevät!

Mikä teitä inspiroi ja millaiset jutut saavat ajatuksenne käymään positiivisella tavalla ylikierroksilla?

Kuvat: Pixabay

Joulukuun suloiset nautinnot

Mä olen fiilistelijä. Fiilistelen ja tunnelmoin kaikkea mahdollista ja välillä mahdotontakin. Joulun alla ja kesäisin eletään fiilistelyn kulta-aikaa ja sydän on pakahtua ja mieli kuvainnollisesti pökertyä kaikesta ihanasta ja tunnelmallisesta mitä ympärillä on. Onnistun fiilistelemään jopa toimistolle roudaamaamme kynttelikköä, joka tosin harmittavasti osoittautui rikkinäiseksi, joten uusi yritys ensi viikolla sen suhteen.

Minusta on aina löytynyt vähän fiilistelijän vikaa, mutta etenkin kolmenkympin rajapyykin ylittyessä ja viimeistään oman lapsen myötä homma on karannut ihan lapasesta. Imen itseeni pienistä hetkistä onnea ja pysähdyn useamman kerran päivässä - riippuen päivästä tietysti - miettimään miten just nyt on hyvä ja tämä hetki on ehdottomasti niitä, joista onnellisuus koostuu. Aina ei tietenkään treenatuinkaan positiivari pysty kaivamaan pieneistä hetkistä onnenhippusia arjen läimiessä päin näköä ja Suomen kaamosajan tarjoillessa laakaräntää, mutta tärkeintä lienee, että siinä onnistuu edes joskus; treenin myötä useammin ja useammin.

Tämä saattaa monen mielestä aiheena olla täyttä shaibaa, mutta itse pidän tätä tärkeänä. Elämä ei aina kohtele silkkihansikkain ja silloin on hyvä osata ottaa ilo irti pienimmistäkin asioista. Niistähän se onni muutenkin koostuu, sillä vaikka olisi kaikki "isot asiat" reilassa ja sillä mallilla, kuin itse on aina halunnutkin, niin tyytymättömyys saattaa silti vaivata. Siinä kohtaa kannattaa katsoa peiliin ja miettiä onko kaikki nyt todellakin niinkun haluaa ja aloittaa tehotreenaaminen elämän pikkuasioista nauttimisessa. Se on pirun vaikea laji ja välillä tulee repsahduksia ihan huolella, etenkin jos tuntuu, että elämä läimii molemmille poskille. Tärkeintä on kuitenkin nousta ylös, lopettaa valitusvirsi ja alkaa avaamaan silmät niille asioille, jotka ovat hyvin ja jotka saavat aikaan sen lämpöisen, kodikkaan tunteen.

Tässä omia, täydellisen onnentunteen tuovia, pieniä joulukuun nautintoja:

- Kynttilät. Mikä sen parempaa, kuin esimerkiksi hämäränä joulukuisena viikonloppuaamuna sytyttää kynttilät valaisemaan aamupalapöytää.
- Glögi. Edelleen niitä kynttilöitä ja höyryävä glögimuki, hiljainen koti, sohvannurkka, viltti ja villasukat. Aijjettä.
- Pikkumimmi sohvalla viltin alla kertoilemassa tarinoitaan lastenohjelmien lomassa.
- Joulukalenterin avaaminen neiti K:n kanssa. <3
- Lakeudelle tuijottelu. Toimii niin kesällä, kuin talvellakin.
- Joululounas kollegoiden kanssa.
- Tilattujen joulukorttien ja valokuvien odottelu täpinässä. Saa nähdä mihin täpinän taso nousee tai laskee, kun 650 kpl kuvia lävähtää pöytään. :D
- Pikkumimmin täpinöinti Tuiskun Antista.
- Kevään reissuun fiilistely. Ihanaa, kun kalenteriin on piirretty parin viikon bookkaus aurinkoon.
- Ystävät.
- Kävelylenkit illan pimeydessä oman pienen, heijastinliivityyppin kanssa.
- Suklaa. Ja punkku. Ensin mainittu vielä fiilistelyn asteella, koska ellei halua mennä pyörien eteenpäin, on viisainta odottaa jouluaattoon.
- Joululahjojen kanssa askartelu ja suunnittelu.
- Joulun ripotteleminen ympäri kotia.

Kuvat: Pixabay

Vinkkejä heräilevän kaamoskoomapeikon tainnuttamiseen

Syyskuun viimeisiä päiviä viedään ja pian lasketellaan lokakuulle. Laitoin merkille, että olen vuosi sitten fiilistellyt suunnilleen näihin aikoinin jo joulua, ja tuskin siihen montaa viikkoa nytkään enää menee, vaikka toistaiseksi siltä onkin vältytty. Tänä vuonna alkusyksyn reissu Alanyan aurinkoon ja muutenkin suhteellisen leuto syyskuu ovat pitäneet fiilikset ja ajatukset pois joulusta. Aikaisemmin ja aikaisemmin pimenevät illat kuitenkin tekevät tehtävänsä, ja olenhan asiaankuuluvasti ripotellut jo niin sisään kuin uloskin valoja luomaan tunnelmaa ja piristämään pimeyttä. Tänään totesin myös ensimmäistä kertaa tänä syksynä, että paljain säärin kulkemisen saa nyt taas toviksi unohtaa, ja kaivaa kaapista myös suloisen lämpöiset ja pehmeät neuleet. Let's face it, myös toimistolle on saapunut syksy ja kynsikkäät saa pian kaivaa esiin myös näppiksen ääressä.

Kuva: Pixabay

Lokakuu ja pimenevät illat ovat ihan tervetulleita, mutta pikkiriikkisen ahdistaa jo valmiiksi aivan kulman takana vaaniva kaamos. Sama asia tuntuu aiheuttavan ahdistusta vuodesta toiseen, mutta tämä taitaa olla sitä sorttia, jolle ei mitään voi, ellei siirry viettämään talviaan leudompaan ilmastoon. Ehdottomasti miettimisen arvoinen juttu muuten. Viikonloppuna kuitenkin hypätään lokakuulle, jonka loppupuolella siintää jälleen Halloween, johon aion tarttua ainakin parin kurpitsalyhdyn ja pumpkin pien verran.

Pienoisen kaamosahdistuksen väijyessä takaraivossa kokosin muutaman asian, joilla moista kiusankappaletta voi lähteä häätämään:

- Kynttilöitä, kynttilöitä ja kynttilöitä, sekä niitä tunnelmavaloja. Toin Turkin tuliaisena ikkunalle ripustettavan lyhdyn - tai ikkunalle sen itse olen ajatellut ripustaa - joka todellakin pääsee oikeuksiinsa pimenevissä illoissa.
- Uudet villasukat ja vaikka kaveriksi uusi, suloisen pehmoinen neule tai neuletakki.
- Kaunis, lämmin viltti, jonka alle on hyvä käpertyä ne uudet villikset jalassa.
- Lasi punkkua, tai vaikka glögiä - onhan joulu jo alle kolmen kuukauden päästä. :D
- Suklaata; auttaa aina ja kaikkeen, paitsi laihtumaan.
- Lempparileffa -tai tv-sarjamaraton netfilixistä. Itse aloitin viime viikolla noin miljoonannen kerran kahlaamaan Sinkkuelämää-boksia erään blogikirjoituksen innoittamana.
- Leipokaa tai paistakaa vaikka lättyjä yhdessä perheen kanssa. Etenkin näin perjantaina lättyjenpaistokekkerit on hyvä tapa aloittaa viikonloppu yhdessä, ja jos on oikein onnekas voi lättyjä jäädä vaikka seuraavan aamun aamiaisellekin.
- Kunnon aamiainen. Joskus jopa viikollakin voisi panostaa vähän enemmän, kuin sen aamusmoothien verran, mutta etenkin viikonloppuisin kiireetön ja pitkänkaavan mukaan nautittu aamiainen on kuin pieni pala taivasta.
- Kävelylenkki raikkaassa syyssäässä. Ainakin Pohjanmaalla on sumu kietonut maiseman syleilyynsä jo alkuillasta, joten on ollut mahtavaa käydä ihailemassa suimuista lakeutta, haistelemassa syysilmaa ja haukkaamassa happea.
- Kunnon treeni. Tämä auttaa aina ja kaikkeen; myös siihen, mihin suklaa ei.
- Jos loma -ja pankkisaldo on kohdillaan, niin paras tapa torjua pimeydestä huikkivaa kaamoskoomaa lienee matka lämpimään: Sinivalkoiset - tai minkä väriset tahansa - siivet alle ja aurinkoon!

Miten te torjutte mahdollista kaamoskoomapeikkoa ja olisiko se mahdollista eksyttää kokonaan?

Luopumisen vaikeudesta ja hetkessä elämisestä

Kirjoitin tämän tekstin joku päivä sitten, mutta parin viimepäivän aikana tämäkin on saanut jälleen uuden merkityksen maailman ja kotimaan järjettömyyksien takia. Lämmin osanottoni uhrien läheisille ja voimia ihan jokaiselle. <3

Kuulin alkuviikosta pysäyttäviä uutisia, jotka luoja kiitos osoittautuivatkin väärinkäsitykseksi ja joissa oli ainoastaan hippunen totta. Itseasiassa vähän enemmänkin, kuin hippunen, mutta jokatapauksessa helpotuksen humahdus löi lävitseni. Yläkerran isolle isännälle vaan terkut ja kiitokset. Tämän muutaman päivän aikana olen jokatapauksessa ehtinyt jälleen miettimään menettämistä ja luopumista monelta eri kantilta. Aihe on enkeliveljeni takia ja ansiosta varsin tuttu, mutta vanhemmuus on tässäkin asiassa tuonut uusi näkökulmia.

Koulujen alku ja monet muut oman lapsen elämän etapit saavat mielen niin haikeaksi, kuin kiitolliseksikin. Omasta "vauvastaan" on hellitettävä otettaan ja päästettävä koulutielle. Olen viimeisen viikon-kahden aikana lukenut useita some-postauksia aiheesta, ja katsellut kymmeniä ja taas kymmeniä kuvia pienistä koulutaipaleen aloittajista. Joku oli jopa haikeuden puristaessa sydämessä miettinyt miten sanonata "lapset ovat vain lainaa" pitääkään paikkansa. Pitäähän se, mutta eikö siinä tapauksessa kaikki ole vain lainaa; koko elämä ja kaikki siihen kuuluvat ihmiset? Itse en suostu ajattelamaan asiaa noin - ensinnäkin se on ihan liian vaikeaa ja musertavaa allerkirjoittaneen mentaliteetille - vaan mieluummin samalla tavalla kuin muutakin elämää: Asiat ja tilanteet muuttuvat, mikään ei pysy ikuisesti samanlaisena ja jokaisesta hetkestä on nautittava. Välillä (lapsi)arjessa tottakai kiukuttaa isompaakin ihmistä, eikä pienen simppaiitun uhmaillessa paljoa naurata tai tule ajateltua, että voi miten saan olla kiitollinen, että lapseltani löytyy tempereamenttia, mutta sehän on ainaostaan inhimillistä. Monesti seuraavassa hetkessä sitä kuitenkin havahtuu, pienen kiukkuilijan jo lauleskellessa ja touhutessa pehmolelujensa kanssa tai tullessa halimaan, miten hyvin kaikki onkaan ja miten kiitollinen saa juuri tästä hetkestä olla. Siinä hetkessä kannattaa imeä kaikki hyvä olo itseensä ja tallettaa nuo kallisarvoiset tunteet ja onnellisuus sydämeensä. Lapsen kanssa ja kasvaessa noita hetkiä tulee uusia ja jälleen uusia, ja toivottavasti siinä kohtaa, kun oma pikkumuru ei äitiä enää jokapäiväisiin asioihin tarvitse ja joskus aikanaan - onneksi omalla kohdallani kuitenkin vielä kaukana tulevaisuudessa - lentää pesästä, voi niihin hetkiin palata ja muistella lämmöllä ja onnellisena; ehkä silloin tällöin lapsen kanssa yhdessä. :) En ollenkaan sano, etteikö itsellä Neiti K:n joskus aloittaessa koulutaivaltaan äidille tulisi suru puseroon, mutta se on elämää, ja aina voi lämmöllä muistella menneitä hetkiä, kun vaan muistaa elää myös tässä ja nyt. Vaikea laji, myönnän.

Kuva lainattu Power of Positivityn fb-sivuilta

Ei kukaan lapsestaan kuitenkaan joudu luopumaan tämän kasvaessa, hellittämään otettaan kylläkin. Oma lapsi on aina oma lapsi, vaikka tapahtuisi dramaattisempiakin asioita, kuin koululaiseksi, teiniksi ja aikuiseksi kasvaminen. En minäkään esimerkiksi enkeliveljeäni menettänyt lopullisesti ole, hän on aina veljeni, vaikka kulkeekin rajan toisella puolella. Vaikka olenkin tämän oivaltanut, ei se siltikään vähennä sitä surua ja tuskaa, joka täyttää sydämen, jos miettii menettämistä ja luopumista lopullisemmalta kannalta, tässä hetkessä ja elämäntilanteessa. Alkuviikosta kuulemani ja onneksi vääriksi osoittautuneet uutiset koskivat juuri näitä lopullisemmalta tuntuvia asioita, mutta en mene aiheeseen sen enempää. Miksi ajatella asioita, jotka aiheuttavat pahaa mieltä, etenkin kun sen suurempaa syytä ei ole, ja vaikka jollain olisikin, niin se ei miettimällä siitä parane. Jälleen helpommin sanottu, kuin tehty, jos asia on ajankohtainen. Tiettyihin asioihin ei kuitenkaan yksinkertaisesti pysty varautumaan, eikä niitä pysty etukäteen miettimään tai tuntemaan halki, poikki ja pinoon. Erään lapsuudenystäväni äitiä siteeratakseni: "Antaa hevoosen tuumata, ku sillä on isoompi pää."

Arvoista, asenteista ja ajatuksista

Luin joitan päiviä sitten, vai olisiko ollut peräti viime viikolla, Kolmistaan-blogin Karoliinan ajatuksia siitä, mitä arvoja haluaa opettaa lapselleen. Jäin miettimään samaa asiaa ja vaikka tietoisesti en aikaisemmin tätä olekaan miettinyt, oli lopputulos itselleni hyvinkin selkeä. Olemme viettäneet neiti K:n kanssa nyt useamman päivän sairastuvalla ja vaikka meininki alkaakin olla jo mallillaan, niin jokunen päivä kotoilua todennäköisesti edelleen on tiedossa. On ilo seurata tuota pientä ihmistainta ja huomata miten se oma persoonallisuus sieltä pilkistää jo iloisesti esiin. Pikkunaiseni persoonasta entisestään innostuneempana päätin siis kirjailla blogiin mitä arvoja, asenteita ja ajatuksia koen itse sellaisiksi, jotka ehdottomasti toivon osaavani opettaa myös neiti K:lle.

Usko itseesi, kaikki on mahdollista. Tämä on ehdottomasti ajatus, jonka toivon pikkumimmin omaksuvan, sillä ponnistetaan jo pitkälle. Kun uskoo itseensä, ei maailman myrskytkään niin helposti lannista ja jos omaksuu pienestä pitäen, että kaikki on mahdollista oppii näkemään maailman täynnä mahdollisuuksia.

Kuva lainattu Trendin fb-sivuilta

Kaikki ihmiset ovat samanarvoisia. Vihapuheiden ja rasismin kukkiessa tunnen tämän erityisen tärkeäksi. Tuntuu, että ihmiset ovat unohtaneet miten olla ihmisiä toisilleen. Haluaisin pystyä opettamaan pienelle ihmistaimelleni, että ihmiset ovat samanarvoisia ulkonäköön, taustaan, uskontoon, ammattiin, koulutukseen, mitä ikinä, katsomatta.

Rehellisyys. Tämä ei selittelyjä varmaankaan kaipaa. Ole aina rehellinen; toisia, mutta myös itseäsi kohtaan. Ikävä totuus on aina parempi, kuin miellyttävä valhe, ja totuus tulee lopulta aina ilmi. Omalle itselle valehteleminen on kaikkein tuhoisinta, ja rehellisyys pitää elämän yksinkertaisempana.

Ole ystävällinen ja kiltti, mutta älä suostu kenenkään kynnysmatoksi. Luonteeltaan peruskilteille ihmisille tämä on erityisen vaikeaa: Mikä on liiallista kiltteyttä ja missä menee raja, mitä voi hyväksyä kiltteyden ja ystävällisyyden nimissä ja mitä ei. Ystävällisyys ei maksa mitään, mutta valitettavasti niitä ihmisiä löytyy, jotka käyttävät ystävällisyyttä surutta hyväkseen ja sitä ei pidä hyväksyä. Hyvään saa ja pitää uskoa, mutta ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa, jos tuntee paremmaksi tiputtaa elämästään sellaisen ihmisen, joka yrittää pyyhkiä jalkojaan sinuun.

Perhe. Perhe on pahin, perhe on paras, perhe on aina perhe ja paikalla etenkin silloin, kun tarvitaan. Tai näin ainakin toivoisin kaikilla olevan, ja toivoisin osaavani tämän myös pikkumimmille opettaa. Äiti, isä, sisarukset, bonus-äidit -ja iskät, lisälapset, serkut, kummit, kaimat, ystävät; kaikki, jotka kukin perheeksi tuntee. Perhe on elämässä tärkeä voimavara ja haluaisin, että myös neiti K tulee sen elämässään tuntemaan.

Siinäpä ne tärkeimmät ja perustavanlaatuisimmat. Tästä voisi oikeastaan aloittaa uuden blogihaasteen: Millaisia arvoja, ajatuksia ja asenteita te haluaisitte lapsillenne opettaa?

Minäminäminäminäminäminä, jeejeejeeee?

Olen kaikenlaisten ajatelmien, elämänviisauksien, mietelauseiden ja lainauksien ystävä ja suurkuluttaja. Saan niistä oikeasti hyvää mieltä ja puhtia päivään, oli fiilis mikä tahansa. En välttämättä tarkoita mitään "olet ihana ja ainutlaatuinen, älä unohda sitä"-tyyppisiä juttuja, vaan lähinnä omana "elämänohjeenanikin" käyttämäni "I am realistic, I expect miracles" tapaisia lauseita.

Nykyään yhä useammin mietelauseita viljelevät sivustot ja kanavat tarjoavat myös elämänhallintaan tai paremminkin itseänsä ja ajattelunsa kehittämiseen liittyviä kursseja ja workshoppeja. On retriittejä ja positiivisen ajattelun ja kiitollisuuden opettelun ohjausta. Tiedän, että nämä ovat monen mielestä enemmän tai vähemmän huuhaata, mutta itse kyllä uskon niiden voimaan, joskaan en (vielä) ole mihinkään kurssiin tarttunut. Mielestäni on hieno juttu, että keskellä tämän päivän suorituskeskeistä elämää halutaan korostaa myös näitä pehmeämpiä puolia ja muistuttaa ihmisiä siitä, että välillä tekisi hyvää pysähtyä oikeasti ja kysyä mitä itselle, ja läheisillekin, todella kuuluu.

Mutta.. Monet mietelauseet ja muut edellämainitut tuntuvat tarjoavan ajattelunsa pohjaksi ja perustaksi oivallusta "minä ansaitsen" ja "älä tyydy vähempään, kuin se ja se tai tämä ja tuo". Totta, olen samaa mieltä, mutta olen alkanut myös miettimään ruokkiiko moinen ajattelu ihan mahdotonta itsekkyyttä ja johtaa lopulta pelkästään tyytymättömyyteen, vaikka perimmäinen ajatus oli täysin päinvastainen? Ihmisluonto kun valitettavasti on sellainen, että alkaa ennenpitkää haluamaan aina vaan lisää ja enemmän. Olisi muistettava, että kaikkea ei vaan ole mahdollista saada/muuttaa/kehittää/vaihtaa; joskus on osattava pysähtyä ja pystyä olemaan onnellinen ja kiitollinen siitä, mitä jo on. Jos on onneton ja jatkuvasti tyytymätön johonkin asiaan, on ilman muuta tartuttava toimeen ja tehtävä jotain sen eteen, että tilanne korjaantuisi, mutta pitää pystyä myös tunnistamaan ne asiat, joille ei yksinkertaisesti vaan voi mitään, tai joita vastaan ei ehkä kannata lähteä taistelemaan. Se ei tarkoita tyytymistä, vaan elämän/ihmisten/asioiden hyväksymistä sellaisina kuin ne/he ovat.

Kivaa viikonloppua jokahittelle; sometimes it is what it is, but always expect miracles. :)