Kanskikuva

Kanskikuva

keskiviikko 14. marraskuuta 2018

Avokonttorin kirouksia

Olen aina pitänyt itseäni kohtalaisen hyvänä keskittyjänä. Monesti töiden, tai muiden keskittymistä vaativien tehtävien lomassa on musiikki ollut soimassa korvanjuuressa, eikä opiskeluaikoina koulun yhteisissä tiloissa tehdyt kurssityöt aiheuttaneet päänvaivaa siksi, että ympärillä oli hälinää ja elämää. Pystyin helposti uppoutumaan tekemiseeni, eikä ympärillä tapahtuneet asiat tai vaihdetut viikonloppukuulumiset häirinneet.

Nykyään tilanne tuntuisi olevan ihan toinen. Olen huomannut hiljalleen, että avotoimistossa, jossa istuu kymmeniä ihmisiä tekemässä duunejaan, en pysty enää kunnolla keskittymään. En ainakaan asioihin, jotka vaativat todenteolla ajatustyötä, eivätkä kumpua rutiineista, tai lihasmuistista. Jos ympärillä on vähänkin hälinää unohdan helposti mitä juuri hetki sitten jostain tarkistin, ja joudun palaamaan useasti saman asian pariin. "Ai niin, niinhän se olikin." Työpäivät ovat välillä yhtä  silppua ja fiilis päivän päätteeksi todella väsynyt. Siinä mielentilassa ei välttämättä ole parhaimmillaan ottamaan vastaan kolmeveen kotiinlähtökiukkua, jos päivähoidosta haettaessa onkin leikit pahasti kesken...




Olen huomannut pirstaleisuuden vähentyvän silloin, kun sähköpostit käy tarkistamassa muutaman kerran päivässä, eikä reagoi jokaiseen yksitellen tippuvaan meiliin sillä samalla sekunnilla. Toisinaan tehtävät ovat sellaisia, jotka vaativat meiliboksin äärellä olemista koko työpäivän ajan ja silloin huomaan heti aamusta stressitasojen nousevan ja jonkinlaisen kireyden hiipivän takaraivoon. Onneksi moisia viikkoja ei nykyään kovin usein vastaan tule, ja "normityöpäivinä" teenkin monesti niin, että avaan sähköpostin kyllä aamulla ja silmäilen läpi, mutta ellei mitään akuuttia vaikuta olevan palaan meiliboksin ääreen vasta lounaan jälkeen. Toisinaan, jos tiedän heti aamusta olevan edessä jonkin homman, joka pitää saada puristettua alta pois saatan avata sähköpostin kokonaan vasta lounaan jälkeen. Toimii ainakin omalla kohdallani. Tiedän, että kaikille ei todellakaan työn luonteen vuoksi moinen ole mahdollista, ja esimeriksi yrittäjän on enemmän ja vähemmän pakko reagoida sähköpostiliikenteeseen nopeasti. "Enemmän ja vähemmän" siksi, että se pakko lähtee monesti myös omasta itsestä, ja nykyinen digitaalinen ympäristö aiheuttaa lisäpainetta, koska periaatteessa olet tavoitettavissa 24/7.

Mutta palataan siihen avokonttoriin. Avoin toimistotila, jossa työskentelee paljon ihmisiä rintarinnan tuntuu olevan kaikesta huolimatta edelleen kovassa nosteessa, vaikka tutkimustulokset osoittavat, että avokonttorin haitat ovat hyötyjä suuremmat. Allekirjoitan tämän aivan täysin, linkin jutun yksikään kohta ei pääse yllättämään. Reilun kymmenen vuotta avokonttorissa istuneena en voi sanoa, että olisin ikinä nauttinut samassa tilassa työskentelystä kollegoiden kanssa, vaikka työkaverit ovat pääsääntöisesti loistotyyppejä olleetkin. Ongelma ei kuitenkaan liity persooniin, vaan häiriötekijöihin ja keskeytyksiin. Työhön liittyviä haasteita ja ongelmia on toki tällaisessa ympäristössä helppo ratkoa, ja olen siitä onnellisessa asemassa tämänkin asian suhteen, että ympärilläni on tänäpäivänä avoin, ammattitaitoinen ja ilmapiiriltään loistava tiimi, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että välillä avonkonttori-ympäristössä keskittyminen on lähes mahdotonta, tai vähintääkin haastavaa.




Olen viime vuosina syyttänyt keskittymisvaikeuksistani lähinnä vanhemmuus -ja äitiyshommia, sillä let's face it, korvienvälinen kovalevy on kovemmalla koetuksella nykyään, kuin silloin, kun ei tarvinnut huolehtia kuin tasan itsestään. Ehkä asia ei kuitenkaan ole ihan niinkään. Olen ollut työelämässä takaisin äitysloman jälkeen pian kolme vuotta ja olen pikkuhiljaa tajunnut, ettei keskittymishankaluuksilla toimistoympäristössä ole mitään tekemistä vanhemmuushommien kanssa: Teen silloin tällöin etätöitä, yleensä kotoa, ja silloin paketti pysyy kasassa ongelmitta. Useimmiten naputan kotona konetta autuaassa hiljaisuudessa, joskus taustalla saattaa olla päällä radio hyvin hiljaisella.

Toimistolla olen huomannut pystyväni keskittymään parhaiten, kun laitan napit korviini ja spotifysta jonkin "rauhoittumislistan", tai muun, jossa on ainoastaan instrumentteja, ei laulua. Instrumentaalimusiikki rauhoittaa hetkessä myös stressistä - tai v***tuksesta - kohonneen sykkeen, sekä jotenkin hassusti laukaisee myös kiiretilanteessa kertyneen jännityksen.

Olemme alkuvuodesta muuttamassa niinsanottuun monitilatoimistoon, joten nähtäväksi jää miten hommat toimivat siellä ja onko mahdollisuutta joustavammin käyttää esimeriksi hiljaisempia tiloja, tai muita uuden toimiston suomia hienouksia. Jos kuitenkin saisi valita, mieluiten istuisin todennäköisesti ylhäisessä yksinäisyydessäni omassa officessani. :D

Miten teillä, onko avonkonttori friend or foe?

Kuvat: Pixabay

perjantai 9. marraskuuta 2018

Joulutus alkakoon!

Halloweenit, kekrit ja pyhäinpäivät on vietetty, isänpäivä ovella ja joulutus saa alkaa; toiset pyörittelevät silmiään, toiset pomppivat riemusta. Lokakuun lopusta vuoden loppuun kalenteri on yhtä juhlallisuutta täynnä, eikä juhlaputki voisi osua oikeampaan kohtaan. Loppuvuotta värittävät kemut ovat mitä parhainta piristettä kaamosta vastaan, ja tuskin selviäisin marraskuun maan keskeltä hymyssäsuin ellen antaisi itselleni lupaa hurahtaa kaikenmaailman juhla(lue "joulu")hössötykseen.

Varovaista joulutusta on ollut ilmassa jo tovin ja epäilen, että isänpäivän jälkeen se tulee räjähtämään käsiin. Osa seuraamistani blogeista hehkuttaa jo joulua - ehkä esimerkiksi siksi, että ainakin yksi on puhtaasti joulublogi :D - suuri lelukirja on perinteisesti tipahtanut jo postilaatikosta ja selattu myös meillä moneen kertaan läpi; välillä sen kanssa jopa nukutaan, ja tällä viikolla pyörähti soimaan ekan kerran joululaulut pianoversioina omista korvanapeista.





Olen jouluihminen henkeen ja vereen - kuten ehkä tässä reilun parin vuoden blogitaipaleen aikana on joku saattanut havaita - ja mielestäni jouluun sukeltaminen on ihanaa. Lokakuu on yleensä ollut se tylsin kuukausi, ikäänkuin välikuukausi kuulaan ja ainakin tänä vuonna lämpimän syksyn, sekä marraskuussa hiljalleen alkavan joulufiilistelyn - ja kaamoksen - välillä. Tänä vuonna lämpimät kelit ja selkeät säät ovat hellineet, joten lokakuukaan ei ole tuntunut niin tahmealta. Pakko myöntää myös, että elän yhtä tähänastisen elämäni onnellisimmista vuosista, joten ehkä silläkin on osuutta asiaan. <3

Siinä, missä anti-jouluilija pyörittelee päätään sesonkisuklaiden ja muiden herkkujen ilmestyessä lokakuussa pikkuhiljaa kauppoihin allekirjoittaneen valtaa pienoinen "lapsi karkkikaupassa"-täpinä. Alan miettimään joululahjoja, selaamaan jouluun liittyviä reseptejä, suunnittelemaan milloin leivotaan ensimmäiset piparit ja joulutortut, joista muuten ensinmainituista eka satsi näki päivän valon jo lokakuun alkupuolella, kun neiti K kuumeili lähes viikon verran. Täydellistä sairastupapuuhaa.
Mikäli jouluhössötys saa aikaa lähinnä päänsäryn, etkä pysty ymmärtämään koko touhua kannattaa valmistautua henkisesti siihen, että mikäli kotonasi asuu jouluttaja, ovat alla mainitut ohjelmanumerot todennäköisesti pikapuoliin edessä. Anti-jouluttajakin voi kokeilla varovaisesti osallistua niihin, tai ainakin yhteen niistä. Ne eivät välttämättä käännä ketään christmas-loveriksi, mutta auttavat ehkä ymmärtämään hc-hössöttäjää paremmin. Siispä saroitus, seuraavat vinkit nostavat varmasti joulukuumeen, ellei sellaista vielä ole havaittavissa:





* Kerää ympärille ystäväporukka, perhe, tai muu sekalainen seurakunta, ja järjestä glögimaistiaiset. Kaupoissa on ripakopallinen niin vaaleita, kuin perinteisiä tummiakin glögejä, joista varmasti löytyy jokaiselle suosikki pienen tastingin avulla.

* Leivo lasten kanssa, tai ilman, joulutorttuja, tai miksei pipareitakin. Joulutortut ovat vähempitöisiä, eikä tarvitse välttämättä tyytyä pelkkään luumuhilloon täytteen suhteen, vaan voi heittää joulutorun sydämeksi vihreitä kuulia, nutellaa, tai omenakanelihilloa.

* Kasaa herkullinen juustolautanen lisukkeineen, osta hyvä punaviini ja linnoittaudu villasukat jalassa sohvannurkkaan viltin alle rakkaasi tai ystäväsi kanssa, tai vaikka yksikseen. Älä unohda sytytellä kynttilöitä ja virittää netflixistä joululeffaa; esimeriksi Holiday on aina katsomisen arvoinen.

* Koristele koti, sammuta kaikki muut, paitsi joulu/kausivalot, laita pehmeää joulumusiikkia soimaan ja mene sohvalle pitkäksesi uppoutuaksesi unenomaiseen tunnelmaan. Plussaa on, jos kotona myös tuoksuu joulu.

* Osta pari kappaletta hyasintteja tuomaan joulun tuoksua, ja laita tonttu kurkistelemaan ikkunalta, tai verhon takaa.

* Keitä kaikessa rauhassa ja ajan kanssa riisipuuroa, hauduta rakkaudella ja tarjoa kanelin ja voisilmän kanssa.

* Kirjoita joulukortit kerrankin ajoissa ja lämmitä kirjoituskaveriksi mukillinen glögiä.

* Tee ihan mitä tahansa, mikä saa mielen rauhalliseksi ja stressin valumaan pois kehosta. Se joulussa ja joulufiiliksessä on mielestäni tärkeintä; rauhallinen, kiireetön fiilis, vaikka ympärillä riekkuisi tonttuja bongailevia pikkuihmisiä. <3

Joulukiireen -ja stressin  paras torjuja on ajoissa aloitetut valmistelut, joten jos haluat oikeasti puolentoista kuukauden päästä nauttia kiireettömästä joulunajasta kannattaa alkaa ainakin miettimään hiljaksiin toteutettavaa to-do-listaa.

Kivaa isänpäiväviikonloppua, tämä jouluttaja viettää ekoja pikkujoulujaan tänään!

Kuvat: Pixabay

perjantai 2. marraskuuta 2018

Kynttilä pilvenreunalla oleville läheisille

Pyhäinpäiväviikonloppu kolkuttelee ovella, ja marraskuu näyttää sille mille kuuluukin: Synkkä sää, ei tietoakaan auringosta ja mieli tekee ainoastaan linnoittautua rakkaiden kanssa kotiin villasukat jalassa. Olen onnellinen ja onnekas, että voin niin tehdä; mitään muuta en tällä hetkellä halua enempää. Osa on kuitenkin joukosta poissa, ollut jo hyvän tovin. Ei ole väliä miten kauan, tai vähän, aikaa sitten on joutunut luopumaan, sillä jos sen on joutunut tekemään, se tuntuu kuin eiliseltä. Välillä tuntuu, että näinhän tämä on ollut aina, useimmiten kuitenkin ihmettelee ajan kulua.

Enkeliveljeni on ollut  ajatuksissani tänä syksynä enemmän, kuin toviin, ja olen kaivannut häntä enemmän, kuin pitkään aikaan. Sitä toivoisi voivansa soittaa ja kysyä neuvoa, mielipidettä ja apua. Onnekseni olen sen sortin ihminen, joka uskoo, tuntee ja aavistaa edesmenneiden läheisten kulkevan rinnalla, ja joka tulkitsee pieniä ympärillä tapahtuvia asioita merkeiksi noilta pilvenpäällä jo olevilta rakkailta. Kuulostaa ehkä hullulta, ehkä se sitä vähän onkin, mutta ajattelutapa lohduttaa, ja jokainen, joka on vastaavaa kokenut ymmärtää varmasti.

Itselläni on tapana miettiä mitä veljeni sanoisi mihinkäkin asiaan ja mitä mieltä mahtaisi olla. Mietin tottakai välillä myös millaista mahtaisi olla, jos kaikki olisi mennyt toisin, mutta nykyään vaiennan ne ajatukset varsin nopeasti, sillä mitäpä sitä jossittelemaan. Elämä on tässä ja nyt, ja ainoa asia, mitä edesmenneiden rakkaiden puolesta voimme tehdä, on elää; elää ja mennä eteenpäin, muistella ja pitää yhteiset tavat ja perinteet elävinä, mikäli se itsestä hyvälle tuntuu. Tiedän pikkuveljeni olleen sitä lajia, joka sanoisi, että älä murehdi. Hän ei olisi halunnut, että hänestä kannettaan huolta, tai ollaan surullisia. Niimpä en useimmiten olekaan, mutta ikävälle en voi mitään. Se on, pysyy ja elää; kuten pikkuveljeni sen mukana. <3

Tarkoitus ei ollut kirjoittaa nyyhky-postausta, mutta sellainen tästä nyt näytti muotoutuvan. Nyyhky tai ei, rakastakaa läheisiänne ja kertokaa heille, että ovat tärkeitä. Muistelkaa myös niitä enkeli-rakkaita, jotka ovat jo toisaalla, ja muistakaa nimenomaan niitä kivoja, hyviä ja hauskoja juttuja. Tämän biisin myötä - avaa muuten kyynelkanavat ihan joka kerta, kun kertsi lyö yli - hyvää pyhäinpäivää.






keskiviikko 31. lokakuuta 2018

Punainen päällikkö vai jotain ihan muuta

Syksy ja pimeistä pimein on todellakin saapunut. Se tuntui asettuvan kroppaan hiljaksiin viime viikolla ja valtaa pala kerrallaan enemmän ja enemmän tilaa pakottaen elämänrytmin rauhallisemmaksi. Huomaan, että iltaisin väsyttää herkemmin, työpäivät soljuvat pehmeästi eteenpäin ja kroppa ja mieli huomauttavat heti, jos kiire -tai stressitaso pyrkii liiaksi noususuuntaan. Työpäivän jälkeen olen vielä kohtuullisen energinen ja jaksan nähdä ystäviä, leipoa, tehdä kotihommia tai lähteä lenkille, mutta se edellyttää tyhjää tilaa kalenterissa useammalle, kuin yhdelle illalle. Sitä mukaa, kun kalenteri alkaa täyttyä ja to-do-lista lähipäiville kasvaa tuntuu lamaannuttava väsymys iskevän välittömästi. Pidän siis kalenterini balanssissa ja varaan itselleni ja perheelle tarpeeksi vapaa-aikaa ja iltoja "tylsistyä".


Kuva: Pixabay


Tämä kaikki omien rajojen, jaksamisen ja fiilisten havainnointi on johtanut siihen, että olen viime aikoina jälleen kyseenalaistanut omaa persoonallisuustyyppiäni. Kirjoittelin samasta aiheesta alkuvuodesta, postaus löytyy täältä, ja taas ollaan jossain määrin samojen asioiden äärellä. Mennyt vuosi on ollut monella tapaa mullistava, ja tavat, tottumukset ja tekemiset ovat siinä sivussa jonkin verran muuttuneet. Elämäntilanteenmuutoksen myötähän ne monesti tapaavat niin tehdä, mutta jotenkin nyt vasta olen asian äärelle kunnolla pysähtynyt. Entinen bilehiirulainen on jemmannut bilemekot -ja korkkarit jonnekkin kaapin uumeniin, eikä niin enää edes kaipaa kaupungin rientoihin, tai ottamaan osaa kaikenmaailman sosiaalisiin hommeleihin. Huomaan myös tasaantuneeni entistä enemmän monessa mielessä, eivätkä kipinät iske ihan niin äkkiä, kuin ennen, vaikka v-käyrä saattaisi punaiselle kaartuakin. Elämä uhmaikäisen kanssa, ja välillä pienten tahtonaisten välillä luovimalla,  on opettanut venyttämään pinnaa ja osoittanut, että keskustelemalla saa aikaan parempaa jälkeä, kuin räjähtämällä. Aina sekään ei tietenkään onnistu, mutta asia kerrallaan. Se, mikä kuitenkin on saanut pohtimaan (jälleen kerran) uudelleen koko persoonallisuustyyppiasiaa on toisista ihmisistä versus omissa oloissani olemisesta saamani energia. Kallistun hyvin vahvasti nykyään jälkimmäiseen ja huomaan uupuvani, mikäli koen ettei perhe-aikaa ole riittävästi, tai jos meininki on jatkuvasti tuli-hännän-alla-tyyppistä. Hiljalleen tiputteleva kaamoskin tekee tietysti tällä hetkellä tehtävänsä. Työpaikalla huomaan avokonttori-elämän vievän yhä enemmän ja enemmän energiaa ja arvostan kahvi -ja lounastaukojen hiljaisia hetkiä, kun sermin takaa ei kuulu edes näppisten rapinaa.

Itsensä kuuntelijalle ja tarkkailijalle nämä ovat kiehtovia juttuja, vaikkakin tunnustettava on, että epäilemättä kaikki edellämainitut johtuvat lähinnä karttuneesta, öhöm, elämänkokemuksesta. Elämänkokemus ja ikä ovat muuten jänniä juttuja nekin. Jossain vaiheessa sitä ajatteli aikuisuuden olevan sitä, että kaikki hommat ovat järjestyksessä, kirkkaita ja selvää, kuin pläkki, kunnes tajuatkin, että so not true. Kuvitteli myös, että aikuisena ihmiset ovat jotenkin erilaisia, totisempia ja vakavampia, mutta eipä tuokaan niin paikkansapitävää ole. Aikuisuus on monesti samanlaista haparoimista, kuin nuoremmallakin ikää, mutta kokemuksien myötä sitä ei ehkä ihan niin sokkona tarvitse yrittää suunnistaa, ja niitä epävarmuuksiakin sietää ja osaa käsitellä paremmin. Silloin, kun henkilö saa tämän ahaa-elämyksen voi hän sanoa olevansa aikuinen. Elämänviisauksia by Elina, vol. miljoona. :D

Juttu lähti nyt - tuttuun tapaan - hieman rönsyämään, mutta piti vielä kertomani, että aikani näitä persoonallisuustyyppihommia ihmeteltyäni päätin ottaa lusikan kauniiseen käteen ja tekaisin parit netistä löytyvät persoonallisuustestit: MBTI, joka edelleen osoitti hyvin vahvasti päällikkö-persoonallisuuteen, sekä Thomas Eriksonin neljä eriväristä persoonallisuustyyppiä, joka kohdallani odotetusti huusi punaista. Se siitä sitten; mihinpä sitä kissa karvoistaan pääsisi, tai tässä tapauksessa pässi sarvistaan. Lopetamme siis oman persoonallisuustyypin kyseenalaistamisen tähän ja nautimme täysin siemauksin vivahteista, joita elämä niistä saa nostettua esiin.

perjantai 26. lokakuuta 2018

Kuukauden kuulumiset ja happy halloween!

Pikkuponit ovat pitäneet lähes koko lokakuun lomaa vähän vahingossa. En suunnitellut pitäväni sen kummempaa blogihiljaisuutta, mutta jotenkin ei vain ole ollut sellainen fiilis, että olisi mitään sen sorttista sanottavaa, jota haluaisi tänne kirjoitella. Kyse ei ole mistään syksyn aiheuttamasta matalapaineesta, vaan ihan yksinkertaisesti ajan, ja sitä myöten, luovuudenkin puutteesta. Olen keskittänyt energiani kotiin, töihin ja opintoihin, joten blogihommat ovat jääneet hieman paitsioon. Onneksi se ei harrastelija-bloggaajaa niin haittaa, vaan voi hyvällä omallatunnolla jättää kirjoitushommat hautumaan, jos sille tuntuu. Edelleen kirjoitusfiiliksen kanssa on vähän niin ja näin opintojen kurssitöiden deadlinejen lähestyessä uhkaavasti, mutta päivitetään nyt ainakin kuulumisia.

Kaikenkaikkiaan tähän syksyyn kuuluu oikein hyvää. Ilmassa on yhtä ja toista, asuntohommia ja muuta, mutta mikään asia ei varsinaisesti ole mennyt eteenpäin, vaikka itsestä siltä tuntuukin. Arki saa tällä hetkellä hymyn huulille ja tuntuu hyvältä, joten loppuvuoteen on leppoisaa lasketella. Ensimmäistä kertaa pariin vuoteen päälle painava syksy ja varovaisesti itsestään ilmoitteleva kaamos eivät saa aikaan ahdistusta, vaan kotoisan hämäriä iltoja kynttilänvalossa, ja hitaasti valkenevia aamuja jopa odottaa. Aamun kirpsakat kelitkään eivät ole vetäneet mieltä matalaksi tai saaneet hampaita kalisemaan yhteen, vaikka olenkin sinnikkäästi pitänyt nahkatakki-osastosta kiinni. Toistaiseksi pitänee vaihtaa hieman paksumpaan asustukseen, mutta kieltäydyn hautaamasta nahkatakkia vielä kovin syvälle kaapin syövereihin, vaikka marraskuu näköetäisyydellä häämöttääkin.




Ovella on myös halloween, johon aloimme neiti K:n kanssa viime viikolla jo valmistautua parin kurpitsalyhdyn askartelun verran, ja tällä viikolla kiinnitettiin haamu -ja lepakkohahmot koristamaan kotia. Kahden viikonlopun halloween-juhlinnan jälkeen saakin hiljalleen alkaa fiilistelemään joulua. Tai ainakin allekirjoittaneen kirjoissa niin voi ryhtyä tekemään, vaikka kauden ensimmäiset glögit onkin nautittu jo lokakuun alussa. Henkinen raja joulutuksen valloilleen päästämiselle vaikuttaisi itselläni kuitenkin olevan halloween ja pyhäinpäivä; sen jälkeen saa mun puolesta joulu tulla. :D Tosin tänä aamuna hiippaillessani vielä hiljaisessa ja uinuvassa kodissa fiilistelin joulua ja riisipuuron tuoksua. ...

Mitäs muuta? Koko lokakuu on ainakin tuhrattu myös syysflunssailuun. Tuntuu ettei syysflunssasta pääse kunnolla eroon ollenkaan ja neiti K taisi olla niistämättä kokonaisen viikon, ennenkuin sama show taas alkoi. Vietimme melkein kokonaisen viikon kotosalla neidin kuumeilun takia ja siinä sivussa sain paranneltua oman flunssanikin. Toipumisen myötä pystyin tekemään myös paluun lenkkipolulle, ja nyt vaikuttaisi olevan pikaisesti edessä uusien juoksulenkkareiden osto, kröhöm. Istumatyö + juokseminen = selkäjumi. Heitetään sekaan vähän venyttelyä, niin jumi ei ole ihan niin paha, mutta pitänee nöyrtyä ja myöntää, että säännölliset hierojakäynnit on ehkä otettava tavaksi. Mietinpä tuossa viikolla pimeän aikaan lenkkeillessäni myös hoodeilla nähtyjä susia, eikä fiilis ollut ollenkaan kiva. Siinä ei auttaisi edes kunnolliset lenkkarit, jos sellainen tyyppi vastaan tupsahtaisi.




Siinäpä ne tärkeimmät pääpiirteissään, perusarkea. Viikonloppuna juhlitaan halloweenia - osa yksi - ja ehkä vähän leivotaan teeman mukaisia herkkuja. Yökyläillään ystävien luona ja ollamöllötetään tekemättä mitään kovin suuria. Pitäisi sitä, tätä ja tuota; kouluhommia, kirppisjuttuja ja töitä, mutta nyt mennään flown mukana ja tartutaan toimeen, jos sille tuntuu. Happy weekend evribadi!

Kuvat: Pixabay


torstai 27. syyskuuta 2018

Gulassikeitto pelastaa, vaikka ulkona riehuisi Mauri tai Kuisma (tai Vesa)

Viime lauantaiksi povattu Mauri-myrsky jäi ainakin manner-Pohjanmaalla aika vaisuksi hönkäilyksi, mutta eilen alkanut Kuisma -, Vesa -tai mikälie myräkkä puhalsi näilläkin hoodeilla jo kohtuullisen voimakkaasti. Katot vain kolisi ja nurkat naksui, mutta nyt näyttää ulkona paistelevan iloisesti jo aurinko. Riehuu ulkona kuka tahansa, ihana gulassikeitto lämmittää ja let's face it; hyvä ruoka, parempi mieli. En ole varmaan ikinä aikaisemmin gulassikeittoa itse tehnyt, mutta koska kotirintamalta sitä toivottiin, niin here comes. Ohjeen nappasin jälleen myTaste-sovelluksen kautta ja alkuperäinen resepti löytyy siis täältä.


Meillä keitto katosi niin nopsasti parempiin, ettei ehtinyt kuviin ollenkaan, joten kuva lainattu pixabaysta. Oma gulassikeittoni oli himppusen vaaleampaa ja kermaisemman väristä, koska smetana <3



Gulassikeitto

1 sipuli suikaleina
noin 500g naudanlihaa suikaleina
1-2 rkl voita
8 perunaa suikaleina
1l vettä
2 lihaliemikuutiota
2 valkosipulinkynttä
3 rkl tomaattipyrettä
1,5 tl oreganoa
ripaus mustapippuria
tujaus tabascoa
1 tl paprikajauhetta
ripaus suolaa tarvittaessa
1 punainen paprika suikaloituna
120g smetanaa

  • ruskista sipulit ja lihasuikaleet kevyesti voissa
  • lisää perunasuikaleet, vesi, lihaliemikuutiot, mausteet ja paprikasuikaleet
  • keitä, kunnes perunat ovat kypsiä
  • lisää smetana ja anna kiehahtaa
  • koristele persiljalla ja tarjoa!

Itse tykästyin tähän ikihyviksi ja meidän keittiössämme varmasti tullaan tätä valmistamaan jatkossakin. Hmm, jostain syystä alkoi tekemään nyt mahdottomasti mieli karjalanpaistia, joten ehkä se joutaa ensi viikon kokkauslistalle. Tässä jokatapauksessa tarttumisen arvoinen vinkki viilenevien syyspäivien kokkailuihin.

Ja hei, huomenna on taas jo perjantai!

tiistai 25. syyskuuta 2018

Arkiaamujen Indiana Jones

Tiedättehän arkiaamut. Ne päivien aloitukset, jotka olisi maailman ihaninta pitää mahdollisimman leppoisina ja kiirettöminä. Herätä kaikessa rauhassa, mieluiten ilman kelloa  ja juoda aamukahvia keskittyen aamun ensimmäiset hetket pelkästään itseensä. Ehtisi ravistelemaan itsensä hereille miellyttävällä tavalla ja saisi orientoiduttua päivään. Jälkikasvu saisi nukkua niin pitkään, kun nukuttaa, eikä olisi kiire pukea, kammata hiuksia ja ihmetellä minkäslaisia ulkovaatteita sitä tällaisena aamuna pikkuihmiselle päälle laittaa, kun aamulla mittari on suunnilleen nollassa, mutta iltapäivällä on hyvinkin kymmenen astetta lämmintä. 

Ei tarvitsisi juosta kilpaa kellon kanssa ja hoputtaa lasta, koska let's face it, kiire ei todellakaan ole hänen syynsä. Lapsi saisi haaveillen vetää kenkiä jalkaan ja kaikessa rauhassa tutkia miten uusien kenkien kolme tarrakiinnitystä per kenkä toimiikaan ja miten ne saa vedettyä jalkaan mahdollisimman kätevästi. Pikkuihminen ehtisi nukuttaa kotiinjäävät pehmolelunsa unille ja peitellä huolellisesti siihen asti, kunnes myöhään iltapäivällä kotiudutaan. Saisi itsekin juoda sen aamukahvin jossain muualla, kun meikkaamisen ja hiustenlaiton lomassa, eikä sängyn petaamisia, lounasruokien mukaanpakkaamista ja omaa pukemistaan tarvitsisi suorittaa kuin joka-aamuista kilpajuoksua. 


Kuva: Pixabay


Totuus on kuitenkin tarua ihmeellisempää, eikä ne arkiaamut nyt kurjia ole, kuin mitä edellisessä rivien välistä annettiin ehkä ymmärtää. Etenkään tällaisina aamuina, kun neiti K herää itsekseen ajoissa, kömpii peiton alta syliin istumaan ja muutenkin on kaikinpuolin hyvällä tuulella. Ehtii katsella piirrettyjä ja hoitaa pehmolelujaan ja on maailman onnellisin lapsi saadessaan kantaa hoitoon otettavan pehmolelunsa nuken turvakaukalossa autoon. Tällaisina aamuina äidinkin on helppo hymyillä, vaikka töihin olisikin ollut kiva ehtiä puoltatuntia aikaisemmin. Se puolituntia on kuitenkin vähäinen hinta siitä, että päivä alkaa kivemmin, lapsi on saanut nukkua niin pitkään kuin nukuttaa ja käynnistyä päivään omassa tahdissaan. Myös äiti on ehtinyt juomaan aamukahvinsa ja suorittamaan kaikki aamun rastit, osan enemmän pikataipale-tyyppisesti, kuin toiset, koska kyllä, myös minä olen aamu-uninen.

Olemme siinä onnellisessa asemassa, että oman liukuvan työaikani ansioista aamuissa on jonkin verran joustoa ja on mahdollista antaa lapsen nukkua yli seitsemään, jolloin hän yleensä itsekseenkin heräilee. Pyrin siihen, että aamut sujuisivat mahdollisimman pitkälle lapsen omaan tahtiin, sillä elämässä ehtii kyllä kiirehtiä sitten myöhemminkin. Siitäkin huolimatta kiire-peikko painaa monesti niskaan, mutta mikäli molemmat naiset ovat hyvällä huumorilla ei se niin tahtia haittaa. Tiedän, että on luksusta toimia näin; antaa lapsen herätä aamuisin suunnilleen omaan tahtiinsa ja yrittää itse ehtiä töihin, kun aamuhommat on hoidettu ja lapsi viety onnellisesti hoitoon, mutta monesti siinä aamutohinassa - joka syntyy aina ja iankaikkisesti jokatapauksessa, liukuva työaika tai ei :D - se unohtuu. Tänä aamuna ajelin töihin kahdeksan jälkeen, kun pahin aamuruuhka - siis Pohjanmaan mittakaavassa ruuhka - oli ohi ja aurinko paistoi laittaen luonnon kauniit värit loistamaan yhä kauniimmin, ja mietin miten hyvä tilanne meillä onkaan, vaikka usein aamuisin tuntuu siltä, kuin olisi sadan kohdan task-listan hommat suorittanut. 

Isosti peukkuja siis kaikille omien arkiaamujensa sankareille ja Indiana Joneseille, erityisesti niille, jotka tiukasti kulkevat kellon kanssa työajan takia, ja jotka saattelevat matkaan useamman pikkuihmisen tehden työmatkan varrella pari-kolmekin pitstoppia. We rule! 

torstai 20. syyskuuta 2018

Uusin texmex-rakkaus: Huevos rancheros

Tämä on todennäköisesti monelle foodielle jo so last season-juttuja, mutta siitä huolimatta pakko hehkuttaa kesällä löytämääni texmex-ruoka-ihastusta: Huevos rancheros, eli eräänlainen munakkaan ja täytetyn tortillan yhdistelmä, joka tarjotaan papujen, avocadon ja juuston kanssa. Huevos rancheros on meksikolainen aamiaisklassikko, jota itse toki suosittelen nauttimaan myös muulloinkin. Omaan makuuni huevos rancheros on ehkä vähän tuhti aamiaispöytään, mutta toimii brunssilla - tai tuhdimpana iltapalana - täydellisesti. Tämä on myös loistava eväs juhlien jälkeiselle päivälle, kun sisuskalut suorastaan vaativat raskasta ja täyttävää ruokaa. Vähemmän raskaan version saa jättämällä chorizon pois, ja aina voi vaihtaa tortillalätyt vaikkapa paahtoleipään, vaikka ruoan idea saattaa siitä vähän kärsiäkin.




Pidemmittä puheitta, huevos rancheros, olkaa hyvät:

200g jauhelihaa
50g chorizoa
tacomaustetta
sipulia
valkosipulia
paprikaa
chili sin carne, esimerkiksi go greeniltä
loraus hunajaa
2-3 kananmunaa
tortillalättyjä
avocadoa
juustoraastetta
creme fraicea

  • silppua sipulit ja kuullota niitä pannulla.
  • lisää chorizo ja jauheliha, ruskista 
  • sekoittele joukkoon tacomauste ja mahdolliset muut mauseet 
  • pilko sekaan vielä paprika, sekä mausta lorauksella hunajaa
  • sekoittele mukaan chili sin carne ja kiehauta. Voit käyttää myös tomaattimurskaa ja lisätä pavut ja maissit erikseen; tämä kokki meni siitä, mistä aita oli matalin.
  • Tee seokseen pari-kolme kananmunan mentävää aukkoa ja riko munat niihin. Kypsennä niin kauan, että kananmunat ovat omasta mielestäsi sopivan kypsiä.
  • tarjoile tortillalättyjen, avocadon, juustoraasteen ja creme fraichen kanssa



Itse vaihdoin tällä kertaa tortillalätyt paahtoleipään, juustoraasteen maailman parhaasta cheddarista pilkottuihin kuutioihin, sekä creme fraichen turkkilaiseen jogurttiin ja skippasin kokonaan chorizon. Sen sijaan nappasin lautaselle kyytipojaksi itsetehtyjä hölskykurkkuja, joihin ohje löytyy täältä. Avocadon kaveriksi lorautin hieman sitruunamehua ja ripauksen aromisuolaa. NAM!




PS. Ähkyvaroitus!

keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Sekalaisia syysjuttuja ja sisäisen jouluttajan hillintää

Maanantaina oli ensimmäinen aamu, kun fiilis todenteolla oli syksyinen: Säätilan lonkeronvärinen yleisilme paljastui, kun aamun pimeys väistyi. Taisi muuten olla myös ensimmäinen todistamani arkiaamu, kun herätessä oli pimeää. Jos viime viikolla heräsin tajuamaan, että lapselle saattaisi olla syytä alkaa etsimään välikausivaatteiden alle kunnollisia lämpimiä kerroksia, oli toissapäivänä se aamu, kun paksumpi takki puettiin päälle; ensimmäistä kertaa lähes puoleen vuoteen. Syksy on ollut ihanan lämmin, kesästä puhumattakaan, ja säätiedotukset kertoivat, että tälläkin viikolla huidellaan lähemmäs kahdenkymmenen lämpöasteen syyskelissä, ihan mieletöntä! Suunnittelin viikonloppuna kesävaatteiden -ja kenkien poispakkaamista, mutta ehkä siirrän asiaa ainakin vielä viikolla-parilla, vaikka sandaalikelit taitavakin olla auttamatta mennyttä tältä vuodelta, ellei sisätiloissa halua narukengissä vielä tepastella.




Syksyn ja syyskelin saapuminen alkaa olla jo ihan tervetullutta, vaikka en jatkuvaa vesisadetta ja nollakelejä vielä kaipaakaan. Kirpsakka syyskeli auringonpaisteineen, tummuvine iltoineen ja hämärine aamuineen on pitkän kesän jälkeen jollain tapaa lohdullista ja turvallista; etenkin ne illat. Aamuisin valoa saisi tulvia ovista ja ikkunoista, että kroppa ja mieli herää kunnolla. Kunnon joulurakastajan tavoin myös alle sadan (!!!!!) yön päässä siintävä joulu yrittää puskea mielenperukoilta esille, mutta yritän sen siellä pinnan alla vielä tovin pitää..ehkä kuukauden päästä voi jo alkaa intoilemaan siitäkin. Jahka lokakuulle päästään on mielestäni jo ihan luvallista aloittaa esimeriksi glögikausi. Kynttiläkausihan on jo korkattu muutamia viikkoja sitten, mutta se onkin toinen juttu.




Syksyn ja syyskelien rantautuminen on saanut aikaan myös lapsen vaatevarastohin perehtymisen. Neiti K venähti kesällä pituutta ihan urakalla, joten ostoslistalle on päätynyt yhtä sun toista. Kiitos nettikirppisten ja ystävien kaikkia ei tarvitse uutena lähteä kaupasta metsästämään, vaan osa löytää tiensä uudelle käyttäjälleen kierrätyksen kautta. Talvihaalaripolitiikkaan neiti sai myös itse vaikuttaa, joten ensi talvena meillä kirmailee (taas) pieni pantterikuosinen nainen.

Pesänrakennusvimma on selkeästi myös heräilemässä, sillä bongasin juurikin nettikirppiksen kautta meille hävyttömän pienellä rahalla klaffilipaston, joka nyt seistä nököttää olkkarissamme odottamassa maalaamista, ja muuta pientä fiksaamista. Sormet jo syyhyävät päästä projektin kimppuun, mutta odotan hetkeä, jolloin saisin useamman tunnin huseerata yksin kotona lipaston parissa. Jännä nähdä milloin sellainen hetki tulee. :D




Kauppoihin ilmestyneet kurpitsatkin kutittelevat anti-askartelijan halloweenlyhty-kaivertamishaluja, ja olisi varmaan jälleen syytä perehtyä myös siihen, mitä siitä kurpitsasta oikein voisi kokata ja leipoa, ettei mene lyhtyaskartelijalla hyvät eväät hukkaan. Kurpitsa ei ole ikinä kuulunut makunsa puolesta lemppareihin, mutta ehkä sitä johonkin sosekeittoon pystyisi jemmaamaan. Kokkailuintokin on selvästi palannut laiskan kesäkokki-kauden jälkeen, joten fiilis ja ajatukset todellakin keskittyvät nyt kotiin. Mikäs sen parempi paikka ihmiselle ilmojen viiletessä ja ympärivuorokautisen valon kaikotessa. En teidä teistä muista, mutta itse ainakin huomaan iltojen hämärtyessä aikaisemmin myös sen, että peiton alle kömpii mielellään jo ihan ihmisten aikaan ja unta saa taas kesän kukkumisten jälkeen jopa sen 8h yössä.

Mitäs teidän syksyyn kuuluu ja joko ajatukset karkaavat jouluun?

Kuvat: Pixabay




lauantai 15. syyskuuta 2018

Mudcake, kakkujen kruunaamaton kuningatar

Jäätävä mudcake-mieliteko iski viime viikolla kesken perjantai-iltapäivän kiireiden, joten ei auttanut, kuin antaa itselleen lupa viikonloppuna hemmotella itseään kyseisellä herkulla. Pyöräytimme lauantaina neiti K:n kanssa super-suklaisen kakun, jonka turvin oli hyvä lasketella viikonloppua eteenpäin. Suklaahan on käytännössä yksi ruokaympyrän osa jos minulta kysytään, ja ellei tarvitsisi miettiä liiallisesta suklaansyönnistä johtuvia kiristäviä farkkuja, öhöm. Kiristäviä farkkuja tai ei - sen homman voi onneksi aina tasata jollain muulla tapaa - alla takuuvarma perusohje mutakakkuun. Ohjeen nappasin myTaste-sovelluksen kautta - jota muuten suosittelen lämpimästi! - josta se löytyy Meri's cups and cakes-blogin alta, joka sittemmin on muuttanut uuteen osoitteeseen, mutta ei näy pävittyneen pitkään aikaan. Jokatapauksessa, tässä perusohje herkullisen suklaiseen mudcakeen:



Kuva Pixabay, koska oma luomus oli varsin riisuttu versio (suomeksi: Kaapista ei löytynytkään koristeeksi tomusokeria)


Mudcake

150 g voita
3 kananmunaa
3 dl sokeria
3,5 dl vehnäjauhoja
1 dl kaakaojauhetta
1 rkl vaniljasokeria
ripaus suolaa

  • laita uuni lämpiämään 200 aseteeseen
  • sulata voi
  • vatkaa kananmunat ja sokeri kevyksi vaahdoksi
  • lisää sulatettu voi ohuena nauhana
  • sekoita loput kuivat aineet keskenään ja lisää ne siivilän läpi massaan
  • sekoittele tasaiseksi taikinaksi
  • vuoraa irtopohjavuokaleivinpaperilla, tai pingota leivinpaperi irtopohjavuoan pohjalle ja voitele reunat. Käytin tämän ohjeen kanssa halkaisijaltaan 25cm vuokaa.
  • kaada massa vuokaan ja tasoita pinta
  • kypsennä 200 asteisessa uunissa noin 15-20 minuuttia uunista riippuen
  • anna jäähtyä ennenkuin irrotat kakun vuoasta
  • koristele kakku halutessasi esimerkiksi tomusokerilla
  • tarjoile vaniljajäätelön kanssa, tai jos maltat anna asettua jääkaapissa seuraavaan päivään ja tarjoile vasta sitten

Tämä kakku ei takuulla jää kappiin liian pitkäksi aikaa vanhentumaan, eikä tästä mielestäni kannata edes yrittää tehdä kevennettyä tai terveellisempää versiota, koska #suklaaonsuklaaonsuklaa.

Herkullisia hetkiä! 

Translation: The mudder (the cake is) the better.

perjantai 14. syyskuuta 2018

Ihana, kamala juokseminen

Olen tainnut aikaisemminkin mainita, että olen kesän ja alkusyksyn mittaan mennyt ja hurahtanut juoksemiseen. Minä, joka monesti on päästänyt suustaan, että minähän en (entisenä pesäpalloilijana) juokse kuin pesänväliä. Vaan kuinkas kävikään. Helposti toteutettavan ja vähän etukäteinsjärjestelyjä -ja panostusta tarvitsevan lajin tarpeessa päätin unohtaa yök-asenteeni juoksua kohtaan ja lähteä lenkkipolulle. Ja kuulkaa tuntuu siltä, että sille polulle ollaan nyt jäämässä. ..ainakin nyt, kun sen julkisestikin olen täällä lausunut. :D

Olen aina ollut urheilullinen. Pienestä pitäen elämääni ovat kuuluneet liikunnalliset harrastukset aina telinevoimistelusta pesäpalloon, joista jälkimmäistä pelasinkin useita vuosia eri sarjatasoilla. Lopetin pesishommat jo reilusti yli kymmenen vuotta sitten, sillä työt, opinnot ja noin viisi päivää viikosta vaativa harrastus alkoivat tuntua liian rankalle setille. Silloinen poikaystävä oli myös pesäpalloilija, joka noihin aikoihin opiskelikin vielä toisella paikkakunnalla, joten kotiovella, tai pesiskentän laidalla monesti vaan moikkailtiin, kun molemmat juoksivat saman pallon perässä omilla tahoillaan.






Pesisaikojen jälkeen tuli tovin stoppi säännöllisen treenaamisen suhteen, kunnes löysin oman juttuni kuntosalien ryhmäliikuntatunneista. Kerran tiimipelaaja, aina tiimipelaaja ja isommassa ryhmässä koin saavani treenistä ja itsestäni enemmän irti. Neiti K:n syntymän myötä kolme-neljä kertaa viikossa treenaaminen jäi, sillä kuten olen esimerkiksi täällä kertonut, olimme neidin ensimmäiset elinvuodet kaksin. Muutamaan otteeseen yritin sovitella treenejä pari kertaa viikossa kalenteriin, mutta sovittelu kaikkine muuttujineen oli sen verran työlästä, että totesin haitan menevän hyödyn edelle. Itse liikunta tietysti olisi ollut tervetullutta, mutta liikunta-ajan vaivalloinen järjestäminen aiheutti enemmän päänvaivaa, kuin mitä liikunnasta saatavilla ollut mielihyvä olisi paikannut. Vauva -ja taaperoaikoina liikunta oli lähinnä neiti K:n kanssa vaunuttelua, kärrylenkkejä ja pulkkailua, mitkä sinällään tietysti ovat ihan kelpo liikuntaa nekin. Eivät kuitenkaan toimi samalla tavalla pääntuulettamiseen, kuin esimerkiksi salilla yksin hampaat irvessä kyykätty treeni, if you know what I mean.

Juoksemiseen minulla on aina ollut tietynlainen viha-rakkaussuhde. Juokseminen suuremmassa mittakaavassa, kuin muutaman kymmenen tai sadan metrin spurtteina on mielestäni ollut äärimmäisen tylsää hommaa. Pesisaikoina lenkit tottakai kuuluivat normaaliin treeniviikkoon, mutta jos vain suinkin pystyin korvasin ne silloinkin jollain muulla. Juokseminen on kuitenkin sellainen laji, jolle ei todellisuudessa - ainakaan omasta mielestäni - niin vain yhtä pätevää korvaajaa löydy. Hampaat irvessä siis olen monet kerrat lähtenyt lenkkipolulle ja manannut maailmaa, että miksi ihmeessä joku juoksee; ihan huvikseen ja vapaahtoisesti.






Mennäänpä pikakelauksella vuosi jos toinenkin eteenpäin, lisätään yhtälöön lapsia, perhe-elämää ja työt, niin kummasti alkavat juoksulenkitkin kiinnostaa, koska se on ainoa laji, joka ei vaadi kummoisia etukäteisjärjestelyitä. Ja here comes the most suprising part: Juokseminen on oikeasti kivaa! Ja ennenkaikkea koukuttavaa! Tiedän joidenkin minut tuntevien lukevan tätä nyt epäuskoisena ja silmät selällään, mutta lenkkipolulle ei tarvitse enää lähteä hampaat irvessä. Aletaan olla siinä pisteessä, että puolentunnin lenkin jälkeen ei ole enää puolikuollut, vaan homma tuntuu hyvältä ja juoksu alkaa hiljalleen kulkemaan. En ole ottanut kaverikseni edes sykemittaria, vaan etenen sellaista tahtia, että sydän ei yritä pompata rinnasta suun kautta ulos. Pikkuhiljaa kolkutellaan vitosen rajapyykkiä ja tämän saavuttaminen ei ajallisesti ole vaatinut kovinkaan monen viikon panostusta. Flunssan kourissakin vierähti tässä välissä toista viikkoa ja jätin lenkit pariksi viikoksi, mutta homma jatkui mikäli mahdollista jopa paremmalla sykkeellä ja fiiliksellä, kuin syyslenssua ennen. Mikä parasta lenkille lähtemiseen riittää, kun vedät lenkkarit jalkaan ja avaat oven: Baana on auki ja puolituntiakin riittää mainiosti, ellei enempään riitä aika. Nopeaa, tehokasta ja parhaimmillaan todella koukuttavaa.

Jos juokseminen siis ajatuksenakin tuntuu työläältä, mutta ajatus jää mielenperukoille kutkuttelemaan, ota talteen sohvaperunan juoksukoulun ohjeet, jotka löytyvät muunmuassa täältä. Kynnys aloittamiseen on matala ja muutaman viikon työllä pääset hommaan kiinni. Haastan siis kaikki kynnellekykenevät ja vähäkin juoksemista harrastuksena puntaroivat aloittamaan juoksukoulun; sekä mieli, että keho kiittää!

Kuvat: Pixabay

tiistai 11. syyskuuta 2018

Maanantaimiete tiistaiksi

Eilinen viikonalku pisti päätä sen verran pyörälle, että unohtui päivittää blogiin maanantaimiete. Tässäpä siis miete tiistaille, toimii varmasti yhtä hyvin päivästä riippumatta. 











Tausta: Pixabay

torstai 6. syyskuuta 2018

Torstai-texmexiä tähteistä

Kun on suunnilleen koko viikon pistellyt napaansa lähinnä keittoeväitä on juurikin oikea aika kerätä jääkaapissa lymyävistä ruoantähteistä sopivat täytteet quesadilloihin. Kun kesällä teki mieli rouskutella salaatteja erilaisilla lisukkeilla, on orastava syksy tuonut tullessaan keittohimon. Kun tällä viikolla tiensä lounaseväiksi on löytänyt herkkusieni-, kana -ja jauhelihakeitto, niin näin torstaina koti-texmex uppoaa jo oikein mieluusti; vaikka tähteistä kasattuna.





Quesadillat ovat loistavaa ruokaa käyttää jääkaapin uumenista pelastetut jämäruoat. Tällä kertaa quesadillat kasattiin seuraavista aineksista:

- tortillalättyjä
- broileria fajita-mausteella
- hernemaissipaprikaa
- salsaa
- juustoraastepussin + goudajuuston jämät
- jauhelihaa
- kesäkurpitsaa
- sipulia
- lehtikaalta ja kurkkua lisukkeeksi





Laitoin kahteen täytteeksi jauhelihaa ja kesäkurpitsaa, yhteen kanaa ja hernemaissipaprikaa. Molempiin lisäksi alimmaiseksi ja päällimmäiseksi kerrokseksi juustoa. Täytin tortillat ainoastaan puoliksi, taitoin kaksinkerroin ja paistoin voissa paistinpannulla miedolla lämmöllä molemmilta puolilta. Lisukkeeksi pannulla paahdettua lehtikaalta suolalla ja valkosipulijauheella maustettuna, kaveriksi vielä tuoretta kurkkua. Myös 3vee pisteli näitä hyvällä halulla, ilman salsaa. Helppoa ja äkkinäistä!



keskiviikko 5. syyskuuta 2018

#onkopakkojaksaa: Myös hyvät asiat voivat uuvuttaa ellei itseään kuuntele

Useissa seuraamissani blogeissa on viime aikoina puhuttu paljon jaksamisesta ja uupumuksesta; asioista, jotka tuntuvat olevan yhä enemmän ja useammin tapeetilla. Pari-kolmekymppiset ajavat itsensä äärirajoille, ja painavat menemään esimerkiksi opintojen ja työelämän ristinpaineessa. Been there, done that, joten tiedän kokemuksestakin ettei ihan maailman kevyin yhtälö. Ruuhkavuosiaan elävät kolme -ja nelikymppiset taiteilevat työn ja perhe-elämän välillä, kuskaavat jälkikasvuaan treeneihin, osallistuvat vanhempainiloihin, yrittävät hoitaa parisuhdettaan ja välillä itseäänkin. Kovaa hommaa, ja kaiken sen härdellin ja sumplimisen arvoista, ellei se useammin kuin satunnaisesti tapahdu oman jaksamisen kustannuksella.

Itsekin valittelin juuri pari viikkoa sitten, että jonkinsortin stressi meinaa nostaa päätään ja saa herkkiksen mielen entistä herkemmäksi. Itselläni levottomat yöt ja ajoittainen unettomuus kertovat siitä, että korjausliike olisi nyt paikallaan ja jotain on tehtävä etteivät hommat leviä käsiin. En ole ikinä kokenut varsinaista työuupumusta, joten sitä en osaa kommentoida kuin yleisesti, mutta uupumuksen ei tarvitse aina johtua työelämän paineista tai ylisuorittamisesta. Siihen riittää yksinkertaisesti sekin, että elämässä tapahtuu paljon, tai jokin stressaava tilanne on jatkunut pitkään. Toisinaan elämän useammalla osa-alueella voi tapahtua yhtäaikaa, mikä saa vahvimmankin ihmismielen väsymään. Ellei uupumukseen asti, niin tilapäisesti. Henkilökohtainen kriisi, tai elämänmuutos ovat omiaan myös laukaisemaan uupumuksen etenkin, jos ovat negatiivissävytteisiä, ja jos jaksaminen muutenkin on ollut koetuksella.





Myönnän avoimesti, että olen monesti ollut uupumuksen partaalla. Elämä on koetellut useammin, kuin kerran ja kaikkien tapahtumien yhteennivoutuminen on aiheuttanut sen, että henkinen väsymys on välillä ollut lähes lamaannuttavaa. Jos totta puhutaan, tätä kesti useita vuosia. Välillä jaksamista ei tarvinnut edes pohtia, kunnes taas huomasi jotenkin olevansa aallonpohjalla ihmettelemässä, että mitenkäs täältä sitten ylös taas pääsikään. En ole missään vaiheessa ollut sairaslomalla uupumisen takia, eikä se ikinä ole johtunut (pelkästään) työstä, mutta flunssakierteet, univaikeudet sun muut kertovat kyllä omaa tarinaansa. Mikäänhän ei kuitenkaan ole niin sitkeä, kuin pohjalainen nainen, joten olen vasta näin jälkikäteen tajunnut miten reunalla sitä onkaan useasti jaksamisensa kanssa ollut. Onneksi nuo ajat ovat nyt takanapäin, ja niin synkkiä kuin olivatkin - ihan super kliseisesti - ilman niitä en olisi sitä mitä olen nyt.

Tällä hetkellä omassa elämässä tapahtuu paljon, uusia juttuja on tämän vuoden aikana tapahtunut enemmän, kuin pitkään aikaan ja lisää on vielä tulossa. Lapset kasvavat, erilaiset vaiheet tulevat ja menevät, ja tunteellisena ihmisenä mietin ja kelailen asioita välillä liikaakin. Työelämä vaatii tottakai osansa, sekä omat kiinnostuksen kohteet ja tulevaisuudensuunnitelmat -ja haaveet tarvitsevat panostusta parisuhdetta unohtamatta. Elämä on paremmalla tolalla kuin koskaan ja olen siitä onnekkaassa asemassa, että kaikki tapahtumat ovat ehdottomasti positiivisia juttuja, joten voinko tosiaan tuntea minkäänlaista uupumusta tai väsymystä? Onko mulla siihen oikeutta, tai onko siinä edes mitään järkeä? Vastaan itse: Tottakai siinä on järkeä, ja miksei olisi oikeutta. Ei tilapäinen uupuminen vaadi aina negatiivista tapahtumaa taustalleen. On luonnollista, että ihminen väsyy, jos elämässä tapahtuu paljon ja yrittää tehdä montaa asiaa kerralla, ja jos keho yrittää kertoa, esimerkiksi juurikin niillä univaikeuksilla, että nyt olisi syytä tehdä korjausliike, niin sitä on kuunneltava.

Nyt seuraa lisää kliseitä: On oltava itselleen armollinen. Ihan totta, ei kaikkea tarvitse pystyä tekemään yhtäaikaa, ja jos sen yrittäminen saa aikaan stressin, niin kannattaa miettiä marssijärjestykset uudelleen. Vuorokaudessa on vain tietty määrä tunteja, ja niitä on täysin mahdotonta yrittää lisätä. Pahinta, mitä itselleen voi tehdä, on alkaa ottamaan ekstratunteja yöunistaan, mutta niinhän ihminen monesti toimii. "Sitten kun tämä homma on maalissa, niin alkaan taas menemään ajoissa nukkumaan." Mutta koska vielä vähän, vielä enemmän ja vielä paremmin: Ihminen ei niin vain sujahdakaan takaisin normirytmiin, ellei muistuta itseään. Monesti aina tulee jotain, joka pitää hoitaa: "Mä vielä tämän homman teen ja sitten..."





Itse reagoin nykyään aika herkästi oman kehon ja mielen lähettämiin viesteihin. Monesti asioihin auttaa jo se, että hoksaa oikeasti pysähtyä niiden äärelle ja miettiä voisiko hieman hellittää, pitäisikö jotain tehdä toisin, ja ennenkaikkea onko kaikelle jokin ulkopuolinen syy, vai lähteekö oma kiire ja stressi pelkästään itsestä ja omista ajatuksista ja odotuksista. Omalla kohdalla se nimittäin hyvinkin usein johtuu juurikin tuosta jälkimmäisestä. Olen vuosien myötä oppinut siihen, että omalle lautaselleen ei kannata kasata enempää, kuin jaksaa syödä. Viimeistään äitiys on opettanut ottamaan asioita yksi kerrallaan ja pakostakin totuttanut siihen, että hommat nyt vain ottavat enemmän aikaa kuin ennen, koska kovin montaa ohjelmanumeroa päivässä ei ehdi tekemään, kun taloudessa häärää pikkuihminen, tai pikkuihmisiä, jotka vaatiivat huomiota, apua ja huolenpitoa. En tarkoita etteikö sitä muutenkin voisi oppia, mutta itselläni se meni näin. Ei varmasti ensimmäinen, eikä viimeinenkään asia, jonka lapset opettavat.

Näin syksyn ja hyggeilyn kultakauden kynnyksellä esittäisin toivomuksen, että jokainen pysähtyisi edes kerran päivässä kuuntelemaan itseään; mitä mulle kuuluu ja onko kaikki kunnossa. Tarvitsisinko kenties enemmän unta, liikuntaa, tai aikaa puolison tai oman itseni kanssa. Lakattaisiin olemasta niin kiireisiä ja karsittaisiin kalenterista asioita, jos pelkästään niiden sieltä lukeminen hengästyttää. Vähemmälläkin kiireellä, tohinalla ja touhulla pärjää erittäin hyvin, ellei paremminkin ja kiireestä ei ikinä seuraa mitään hyvää; ainakaan pidemmän päälle. Seuraava lause, tai muistutus ei varsinaisesti liity nyt asiaan, enemmänkin sujahtaa sujuvasti asian vierestä, mutta on sellainen, joka allekirjoittaneen pysäyttää joka kerta: Muista, että kiireinen arkesi on lapsesi lapsuus.

Lämmintä syyskuun alkua murut!

Kuvat: Pixabay


tiistai 28. elokuuta 2018

(Laiskan kokin) Syksyinen bravuurijälkkäri: Omenakaurapaistos

Nyt on ihan maailman paras aika hamstrata kotimaista omppua! Säilöä niitä paloina pakkaseen smoothieaineksiksi, surauttaa hilloksi vaikkapa inkiväärillä maustettuna, tai pyöräyttää syksyinen klassikkojälkkäri; omenakaurapaistos. Omenakaurapaistoksen yhteydessä ei oikeastaan voi edes puhua leipomisesta, joten kokemattominkin kotikokki uskaltaa toimeen ryhtyä. Vaniljakastiketta -tai jäätelöä kyytipojaksi ja koko komeus on valmiina nautittavaksi. Try and enjoy! PS: Parasta lämpimänä, ainakin allekirjoittaneen mielestä.






Omenakaurapaistos

noin 7 keskikokoista omenaa
kanelia maun mukaan (1-2 tl)
100g voita tai margariinia
1 dl fariinikokeria, myös tavallinen käy
3 dl kaurahiutaleita
1/2 dl vehnäjauhoja

* kuumenna uuni 200 asteeseen
* pese/kuori omenat ja paloittele ne
* voitele vuoka ja leveitä omenanpalat sinne
* ripottele omppujen päälle kanelia ja sekoittele kevyesti
* sulata voi ja sekoita siihen kaurahiutaleet, jauhot ja sokeri
* levitä seos omenanpalojoen päälle
* paista 200 asteisessa uunissa noin 30 minuuttia

Vinkki: Jos haluat päivittää kasariherkun superfood-versioksi, vaihda voi tai margariini kookosöljyyn, ja sokeri hunajaan. Lisäksi paistokseen voi lisätä maun mukaan vaikkapa saksan -tai hasselpähkinärouhetta, kuivattuja karpaloita, tai granaattiomenaa. Nam!


lauantai 25. elokuuta 2018

Stressipussi täällä terve

Olen viime aikoina tuntenut itseni jotenkin stressaantuneeksi. En varsinaisesti tiedä mistä se johtuu, sillä kaikki on mallillaan, mutta stressitasojen noususta unettomat yön tunnit, sekä itkuherkkyys kielivät. Tosin normaalitilanteessakin saan kyneeleet silmiini kohtuullisen helposti, on kyse sitten liikutuksesta, ilosta, tai puhtaasta vi****ksesta, mutta nykyinen meininki alkaa ottaa päähän jo itseäkin. Ehkä poden jonkinlaista ikäkriisiä, vaikka itse en sitä varsinaisesti tunnistakaan. Viimeksi (ikä)kriiseilin kaksvitosena, joten ehkä nyt olisi korkea aika, heh. Toisaalta kriisi saattaa enemmänkin liittyä ammatilliseen turhautumiseeni ja vaikuttaa sitä kautta vähän kaikkeen. Onhan se ihan luonnollista, työpaikallahan vietetään noin kolmannes arjesta. Ai nou, ai nou, ammatilliset ja töihin liittyvät jutut ovat yleensä sellaisia, joihin itse on mahdollista vaikuttaa, ja siksipä ensi kuussa odottavatkin avoimen yliopiston opinnot. Ensimmäinen askel uuteen suuntaan on otettu. ..tai itseasiassa toinen, sillä ensimmäinen otettiin pari vuotta sitten, kun aloitin tämän blogin. Etenemisen vauhti ei siis päätä huimaa, mutta better late than never ja nyt aika tuntui oikealta ottaa se seuraava steppi. Toivon, että nämä askeleet auttavat paitsi etenemään kohti unelmia, myös antavat boostia työelämään nykyiselläänkin.





Stressipusseilu jokatapauksessa saisi nyt tältä erää riittää, joten jospa palattaisiin tämän blogin perusasioiden ja kantavien teemojen äärelle, eli muisteltaisiin miten sitä kiitollisuutta ja positiivisuutta treenataankaan. Lajeja, jotka siinä äärettömässä ketutuksessa ja selittämättömän pahan olon vyöryessä yli eivät jaksa kiinnostaa pätkääkään. Olen joskus miettinyt onko ihmisessä sisäänrakennettuna tarve murehtia ja märehtiä asioitaan, ehkä hiukkasen valittaakin, vaikka elämä olisikin reilassa, vai mistä kumpuaa tämä selittämätön levottomuus ja turhautuneisuus, joka aika-ajoin pulpahtaa pintaan; kunnollista syytä, tai ei. Jokatapauksessa, hyvän fiiliksen palauttamisessa auttavat ne pienet ja tottakai isommatkin asiat ja hetket, jotka tekevät onnelliseksi. Täältä siis pesee:


Olen onnellinen kun...

...katson tytärtäni. Ihailen kerta ja päivä toisensa jälkeen hänen piirteitään ja olen ihmeissäni ja kiitollinen siitä, että tuo ihana lapsi on minun. Minä saan kulkea hänen rinnallaan ja opettaa elämää ja maailmaa. Samalla pelkään, että teen kasvatuksessa jotain, mikä jättää häneen ikuiset jäljet, mutta onneksi se hetki kestää vain pienen tovin. Pelko ei laannu suinkaan siksi ettenkö edelleen epäilisi, tai tietäisi, tekeväni jossain kohtaa virheitä, vaan siksi, että me pyydämme ja annamme anteeksi puolin ja toisin. Keskustelemme ja kerromme miltä tuntuu. Minä tarvitsen häntä ihan yhtä paljon, kuin hän minua. Ehkä enemmänkin. Käydessäni vielä ennen nukkumaanmenoa nostamassa pudonneen peiton takaisin hänen päälleen kosketan pientä poskea ja minut valtaa rauha; tämän takia olen täällä.

...saan kömpiä rakkaani kainaloon. Lähelle, iholle, syliin. Maailman turvallisin paikka juuri minulle.

...iltaisin alkaa olemaan jo niin hämärää, että kotiin voi sytytellä kynttilöitä. Luonnollisesti olen ripotellut myös ulos jo ensimmäiset tunnelmavalot. 

...olen yksin kotona, istun sohvalla viltin alla ja kuuntelen hiljaisuutta. Näitä hetkiä ei kovin paljon nykyään ole, joten nautin jokaisesta suunnattomasti. Tarvitsen aikaa ja rauhaa, että ajatuksilla ja luovuudella on tilaa syntyä, liikkua ja kasvaa. Useimmiten kotona ympärillä on muitakin, töissä istun avokonttorissa ja juoksulenkillekin tarvitsen korvanapeista musiikkia vauhdittamaan menoani, joten oma koti, korvia huumaava hiljaisuus ja dolce far niente; ihana joutilaisuus.

...kotona on koko perhe. Toisaalta, vaikka nautinkin suunnattomasti omasta rauhasta ja hiljaisuudesta, mikään ei vedä vertoja sille, että koko perhe on kotona yhtäaikaa. Yhteiset ruokailuhetket tekevät minut onnelliseksi, samoin kokkaaminen yhdessä pikkukokkien kanssa, vaikka se voi samalla olla myös hermoja raastavaa. Apukokkien suuhun yleensä katoaa myös enemmän evästä, kuin mitä he oikeastaan auttavat, mutta ajatushan on tärkein.




...voin vetää villasukat jalkaan, ja istua sohvan nurkkaan punkkulasi kädessä. Tai valkkari. Edelleen elämme siinä ratkaisemattomassa ristiriitatilanteessa, että en osaa päättää kumpi miellyttäisi tällä hetkellä enemmän. Järkyttävää suorastaan millaisia ristiriitoja. 

...saan kirjoittaa ja sormet juoksevat näppäimistöllä, kuin itsestään. Yksi parhaista asioista mitä tiedän on ilmaista itseään kirjoittamalla. Kun kirjoittaa jostain, mikä on itselle tärkeää saa antaa tajunnanvirran ohjata ja sormet kiitävät näppäimistöllä ilman päänsisäistä painostusta ja sanojen kangertelua.

...suunnittelen jotain kivaa, mistä tiedän pikkumimmin tykkäävän. Sama pätee tietysti myös lahjaostoksiin, joiden tiedän olevan mieluisia, sekä vaikkapa uuteen mekkoon, jonka tiedän aiheuttavan ihastuneita huokauksia.

...saan ylipäätään suunnitella jotain, mikä liittyy kotiin ja kotijoukkoihin, on kyse sitten matkasta, uudesta kodista, viikonlopun ohjelmasta, tai mistä tahansa. Tiedän, kuulostaa vähän lällyltä, mutta sitä elämä nyt tällä hetkellä on. :) Aikaisemmin nautin, kun sain suunnitella omia reissuja, menoja ja laittaa ystävien kanssa kalenterit viikonloppujen osalta synkkaan, mutta aikansa kutakin. Tottakai edelleen on kiva suunnitella omiakin juttuja, mutta jos ajattelen viiden tai kuuden vuoden takaista minääni, olisin esimerkiksi ollut hermoraunio, jos kuukaudessa ei olisi merkintöjä kuin yhdelle viikonlopulle.

...nettipankissa, tai muuten vaan odottamassa ei ole laskun laskua. Kun kaikki on hoidettu on olo - ja tili :D - kaikinpuolin kevyempi.

...tiedän, että tietyt ystävät ovat ja pysyvät, vuodesta ja elämäntilanteesta toiseen. <3 Ystäviä on karsiutunut matkanvarrella, mutta niinhän elämässä tapaa käydä. Toisinaan siihen liittyy draamaa, toisinaan ei, mutta jonkinlainen surutyö asian tiimoilta yleensä kuitenkin tulee tehtyä.

...on perjantai-iltapäivä (tai lauantaiaamu). Perjantaissa on taikaa, on viikonlopuksi suuria suunnitelmia tai ei.

Tähän on hyvä lopettaan ja haastaa kaikki stressipussit ja ei-stressipussit miettimään asioita, mitkä tekevät teidät onnellisiksi. Rentouttavaa mökkikaudenpäätösviikonloppua, mökillä tai ilman.

tiistai 21. elokuuta 2018

Yksinkertaisesti maailman parhaat sämpylät. Varoitus, nämä koukuttavat!

Olen vähän onneton leivän leipoja. Muistan miten pienenä lettipäisenä tyttönä katsoin, kun mummani teki leipää. Operaatio kesti aina koko päivän - tai siltä se ainakin pienestä ihmisestä tuntui - ja leipiä oli jokapuolella. Ne paistettiin högforsin puuhellassa ja olivat maailman parasta lämpiminä ja tuoreina, oikean voin kanssa tottakai.





Samanlaista "vanhan ajan" leipää en ole edes yrittänyt itse leipoa, mutta erilaisia sämpylöitä muutamankin kerran. Huonolla menestyksellä; tekeleeni ovat muistuttaneet aina kovuusluokaltaan enemmän golfpalloa, kuin leipää. Pataleipään en ole vielä tutustunut, mutta päätin vielä kerran rohkaistua ja kokeilla sämpylöitä reseptillä, joka kuulosti paitsi herkulliselta, myös tarpeeksi simppeliltä ja nopealta. Ja voi tottavie kuulkaa, että niistä tuli hyviä! Niin hyviä, että niihin jää suorastaan koukkuun. Myös lapsukainen ihastui ikihyviksi ja pisteli niitä poskeensa peräti kaksi kappaletta.





Alkuperäisen reseptin nappasin täältä ja muuntelin sitä hieman: Käytin täysjyvävehnäjauhojen sijaan Myllärin Hurjan Viljaisia Sämpyläjauhoja, vaihdoin kauramaidon tavalliseen, sekä jätin siemenet pois. Apua miten hyvää! Ohjeesta tulee noin kahdeksan sämpylää, joten kannattaa pyöräyttää tuplataikina, mikäli haluaa enemmän, kuin yhden pellillisen lämpimäisiä.


Kauraisen rouheat sämpylät

2 dl vettä
1 dl maitoa
1/2 ps kuivahiivaa
2 tl suolaa
0,5 - 1 rkl hunajaa
3,5 - 4 dl hurjan viljaisia sämpyläjauhoja
2-3 dl kaurahiutaleita









Sekoita jauhot ja kaurahiutaleet keskenään. Sekoita vesi + maito ja lämmitä kädenlämpöiseksi. Sekoita joukkoon hiiva, suola ja hunaja. Sekoita neste jauhoseokseen kahdessa erässä ja sekoittele melko löysäksi, tasaiseksi taikinaksi. Lisää päälle jauhoja ja jätä liinan alle kohoamaan 1-2 tunniksi. Kumoa kohotettu taikina jauhotetulle alustalle, leikkaa tasaisen kokoisiksi paloiksi ja aseta uunipellille. Älä vaivaa, tai leivo taikiaa. Paista 225 asteessa noin 20 minuuttia. Ennen uuniin laittamista voit lisätä sämpylöiden päälle esim auringonkukan -tai kurpitsan siemeniä. Niitä voit lisätä halutessasi myös taikinan sekaan. Niin tai näin, näitä sämpylöitä tulet tekemään toistekin!





Maidottomaksi ohjeen saa vaihtamalla maidon kauramaidoksi, mutta valitettavasti en osaa sanoa miten ohje gluteenittomana taittuu.

lauantai 18. elokuuta 2018

(Laiskan kokin) nopea mustikkapiirakka

Elokuu ja mustikkakausi ovat parhaimmillaan ja allekirjoittaneen mielestä yksi parhaista leivonnaisherkuista - kaikkien suklaisten lisäksi of koors - on mustikkapiirakka. Otimme kauhan tällä viikolla neiti K:n kanssa kauniisiin kätösiimme ja pyöräytimme yksissä tuumin helpon ja äkkinäisen mustikkapiirakan. Tämän saa kymmenessä minuutissa uuniin, minikokin osallistuessa aikaa menee ehkä hieman kauemmin.

Täydellistä lämpimänä vaniljakastikkeen kanssa, nam. <3






Nopea mustikkapiirakka

2 kananmunaa
1,5 dl sokeria
2 tl vaniljasokeria
3 dl vehnäjauhoja
1,5 tl leivinjauhetta
150g voita
1 dl maitoa

3-4 dl mustikoita
1-2 rkl sokeria

Vaahdota kananmunat ja sokerit, lisää joukoon sulatettu voi, sekä maito. Sekoita keskenään jauhot ja lisää seokseen. Sekoittele takinaksi, älä vatkaa. Voitele vuoka ja kaada taikina vuokaan, noin 25cm halkaisijaltaan. Sekoittele keskenään mustikat+ sokeri, sekä lisää ne vuokaan taikinan päälle. Paista 25-30 min 200 asteessa uunin keskitasolla. Tarjoa lämpimänä vaniljakastikkeen kanssa. Hyviä viikonlopun herkkuhetkiä!



torstai 16. elokuuta 2018

Ei päätä, ei häntää

Kömmin viime viikolla peiton - siis ihan oikean peiton, ei pelkän pussilakanan - alle ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ja annoin ajatuksen lentää. Lämpimässä peiton alla oli hyvä olla ja suorastaan hykertelin onnesta ja raukeasta fiiliksestä; niin ihanaa oli siinä hetkessä peiton alle sängyn syövereihin upota. Siinä fiilistellessäni mielessäni pyöri mitä erilaisempia (outoja?) asioita.


* Tahtoo terassille ja ulos syömään. Aikuisessa seurassa, kaikessa rauhassa. Ainakin nyt ulos syömään, ellei terassilla enää tarkene sitten, kun sinne asti pääsee. Haaveilen, että joku eloikuinen viikonloppu tämä toteutuisi. Asiaa on nyt fiilistelty jo ainakin kolmatta viikkoa, joten pitää ehkä laittaa toteutumaan.

* Lähes lamaannuttava väsymys. Olen viime aikoina ollut todella väsynyt. En fyysisesti, vaan enemmän henkisellä osastolla. Pienimmätkin asiat saavat hartiat tippumaan ja aiheuttavat täysin järjenvastaista mielipahaa, eikä kumpikaan asia ole itselleni kovin ominainen. Epäilemättä olisi jonkinmoisen hengähdystauon paikka; ilman aikatauluja, suuria suunnitelmia ja vastuuta muista ihmisistä. Saisi vain tuijotella omaa napaansa, no ehkä vähän sen puolisonkin :), rentoutua, ladata akkuja ja tehdä mitä mieleen juolahtaa. 

* Lehmät. Niin maalaisidyllin ystävä kuin olenkin, en ehkä kuitenkaan haluaisi asua paikassa, jossa on lehmiä naapurustossa. Viittaan nyt siis ihan oikeisiin lehmä-eläimiin, mikäli joku asiaa miettii. :D





* Minitalot. Olen aina Hollannissa käydessäni, siis jopa sen kolme kertaa :D, miettinyt ovatko sikäläiset talot niinsanotusti täyskokoisia: Onko katto miten korkealla ja tuntuisiko sisällä siltä, että seinät kaatuvat päälle. Vierailin tällä viikolla talossa, jossa yläkerran korkein kohta oli noin 190cm korkeudessa ja oviaukkojen yläkarmi piirun verran alle 170 sentissä. Ihan mahdottoman iso ihminen en ole, joskaan en pienimmästäkään päästä, mutta jos varsin keskimittaisen varteni ansiosta otsani kumahtaa oven yläkarmiin, niin silloin on kyseessä minitalo. Tai miniyläkerta.

* Back to school. Olen pyöritellyt opinto-asioita mielssäni nyt vajaan vuoden verran ja vihdoin tein jotain asian eteen: Ilmoitin itseni avoimeen yliopistoon. Saa nähdä miten naisen käy, pitäkää peukkuja!

* Punaviini vs valkoviini. Nyt ovat käsillä ne ajat, jolloin pieni mielensämuuttaja ei tiedä kumpaako tekee mieli, punaviiniä, vai valkoviiniä. Valkkari kuuluu mielestäni enemmän kesään, punkku talveen, mutta tähän aikaan vuodesta mennään värivalinnassa normaaliakin enemmän fiiliksen mukaan. Ja muutetaan mieltään. Uudelleen ja uudelleen. Valitsen siis molemmat.








* Must have-neuletakki. Pitkin kesää instafeedissani ja sähköpostissani on vilahdellut maailman ihanin neuletakki, joka maksaa neuletakiksi pienen omaisuuden, mutta johon ajattelin investoida. Voi sitä pettymystä, kun neuletakki ei ollutkaan mieluinen, mutta luojalle kiitos nettiputiikeista, joista pieni materialisti voi etsiä uusi must-have-juttuja.

* Kyllä vai ei. Pidän selkeistä vastauksista, kyllä tai ei. Pirtaani vähän huonosti sopii puolittainen asioiden tekeminen tai suunnitteleminen, etenkin jos jostain pitäisi pystyä sopimaan isommalla porukalla. Nykytilanteessa kovin äkkinäisten liikkeiden ja suunnitelmien tekeminen on kohtullisen hankalaa, joten että hommat pysyisi kasassa, on pystyttävä ajattelemaan asioita kauemmas, kuin huomiselle. Kaikki eivät kuitenkaan niin toimi, mikä aiheuttaa päänvaivaa ja monesti myös ylimääräistä stressiä.

* Mustikkapiirakkaa ja pullaa. Tuli valtava fuuru leipoa perinteistä pullaa, sekä mustikkapiirakkaa! Joku ilta taidamme neiti K:n kanssa ryhtyä leipomishommiin ja täyttää leipomuksista tyhjyyttään ammottavan pakastimen rehellisellä nisulla (=pullalla). Lähestyvä omenakausi saa myös kaurapaistos-kuvat pyörimään mielessä. Omnonnomnom.





* Kynttiläkausi on ovella! Illat alkavat hiljalleen sen verran pimenemään, että pian saa alkaa sytyttelemään iltojen iloksi kynttilöitä. Tämä kesä on tarjonnut suorastaan välimerellisiä kelejä, mutta miettikää miten eksoottista olisi, jos lämpimien iltojen kaveriksi saapuisi tänne peräpohjolaankin vielä lämpimät, pimeät illat.

* Rakas, pieni ihminen, olet ainutlaatuinen. <3 Ei tarvitse enempää selvennystä, tai ylpeän ja rakkaudesta pakahtumaisillaan olevan äidin ylistystä. Jätän tämän vain tähän.

* Parvekesisustaja heräilee. Kesän uinunut parvekesisustaja alkaa heräilemään. Veikkaan, että asialla on jotain tekemistä tummeneiden öiden kanssa, jotka tarkoittavat sitä, että parveke tarvitsee valoja. Noin niinkun muunmuassa. Yritämme pysyä kärsivällisinä asian suhteen.

* Tajusin viime viikolla, miten äkkiä kymmenen vuotta on sujahtanut. Olen siis virallisesti retro. Osa kollegoista töissä kipuilee lähestyviä kaksvitosiaan, ja ovat ehkä oikeiden asioiden jäljillä: Kaksvitosesta alkaen vuodet jotenkin kulkevat vikkelämpään, joskin elämä myös paranee.

* Haluaisin järjestää juhlat. Juhlat ihan vain juhlien takia. Rakastan järjestää, organisoida ja häärätä. Juhlien järjestäminen on ihan huippupuuhaa! En edes musta milloin viimein olen järjestänyt edes minkäänsortin illanistujaisia. Nyt olisi korkea aika, vaikka tämänhetkinen kotimme ei ehkä ihan parhain mahdollinen party venue olekaan.

* Sain itseni tällä viikolla kiinni miettimästä ensikertaa tälle (alku)syksylle joulujuttuja. Johan mennään elokuun puolivälissä. Jälleen syytän pimeneviä iltoja. Olisikohan kaupassa jo glögiä..

* Entiseen inhokkilajiin ihastuminen. Aloitin muutama viikko sitten varovaiset juoksulenkit ja arvatkaa mitä? Olen alkanut tykätä touhusta! Raportoin lisää, jahka aikaa kuluu ja juoksu lähtee kunnolla kulkemaan. Olen itsekin hieman epäuskoinen, sekä erittäin positiivisesti yllättynyt. :D


Millaisi asioita teidän tajunnanvirrastanne pomppaa?

Kuvat: Pixabay