Kanskikuva

Kanskikuva

perjantai 29. joulukuuta 2017

Tämän vuoden TOPit (ja flopit)

Vuosi 2017 on ollut aikamoista myllerrystä. Jotenkin meikämuijalla on sellainen muistikuva, että tässä on nyt eletty useampi vuosi samoissa fiiliksissä ja aina loppuvuoden yhteenvedon hetkellä on saanut pyöritellä silmiään, että mitenhän tästäkin on selvitty. Niin vain kuitenkin aina on klaarattu elämän eteen heittämät kepposet, joten todella kivaa vaihtelua huomata tällä kertaa taaksepäin katsoessa, että tänä vuonna on kokoajan myllerretty oikeaan suuntaan. Näin vuoden vedellessä viimeisiään elämä tuntuu olevan mallillaan viimeistäkin vetoa myöten. Paljon sen eteen on tehty myös töitä: Oma pääkoppa on ollut lujilla, mutta sitkeä pohjalainen kun olen, olen nostanut katseen aina uudelleen tiukasti ylöspäin, mikäli välillä onkin kengänkärkiä tuijoteltu. Pakko sanoa, että jos en olisi positiivisuuteen taipuvaista sorttia, olisi niitä kengänkärkiä tuijoteltu monesti pidempikin tovi. Nyt asiat tuntuvat olevan tasapainossa. Tähän sydän.




Kolmisen vuotta sitten elämäni käänsi ylösalaisin neiti K - ehdottomasti hyvällä tavalla - ja nyt sen on tehnyt rakkaus. On muuten hieno fiilis. Sanomattakin on selvää, että vuoden parhaat hetket ja asiat painottuvat loppuvuoteen, vaikka pitkin matkaakin on kivoja juttuja eteen tullut. Nyt kuitenkin parhaillaan elellään vaaleanpunaisessa rakkauskuplassa, joten sen rinnalla kalpenee helposti vuoden muut huippuhetket. Jos nyt kuitenkin yritän näiden vaaleanpunaisten lasien läpi muistella mitä muuta kivaa tänä vuonna on sattunut ja tapahtunut, niin nämä nousevat ensimmäisenä mieleeni:

...uudelleen eloon herännyt, horroksessa ollut ystävyys, josta olen erittän iloinen ja kiitollinen. Kymmenisen vuotta "luovaa taukoa" ei tunnu missään, mikäli ystävyys on aitoa ja oikeaa. Aina voi yhden vuorokauden aikana päivittää suurpiirteisesti ja sinnepäin vuosikymmenen kuulumiset ja jatkaa sitten siitä, mihin joskus vuoden 2007 hujakoilla jäi. Myös tähän sydän, sillä elo olisi ollut huomattavasti kivisempää ilman yhtä elämän tukipilariani.

...keväinen Helsingin pyrähdys ja Tähkän Laurin Hartsun keikka. Vuoden 2017 keikkasaldoni jäi kaikenkaikkiaan varsin laihaksi, mutta parin päivän vapaat ja oma miniloma ilman pikkumimmiäni tulivat tuolloin todella tarpeeseen ja viikonloppu oli valtavan onnistunut. Näitä lisää seuraavalle vuodelle!

...kesälomareissut neiti K:n kanssa. Muutaman päivän kotimaan retki muumeilun ja laivailun merkeissä, sekä syyskuun Alanyan viikko olivat ehdottomasti vuoden parhaita juttuja! Kuten olen useaan otteeseen sanonut aiemminkin, pikkumuidu on ehdottoman hyvää reissuseuraa, eikä pieni matkalaiseni hyydy pitemmälläkään siirtymällä.

...muutto kollegoideni kanssa jälleen saman katon alle ja samaan toimistoon muutaman kuukauden evakkoretken jälkeen. GD (DI) rocks!

...lounaat ystävien kanssa; arkipäivien parhaita hetkiä.

...yhteispäikkärit ja kylki kyljessä nukutut yöunet pikkunaiseni kanssa.

...neiti K: Tyyppi jaksaa ihastuttaa ja hämmästyttää (välillä toki vihastuttaakin). <3

...punaviini ja netflix. Oi kyllä, tämä combo kertoo kaiken oleellisen retroutumisesta.

Floppejakin matkanvarrelle mahtuu, mutta tänä vuonna on selvitty ilman megaluokan mokia. Suurimmaksi osaksi tämän vuoden flopit ovat tasoa "kävin-kaatamassa-oluttuopillisen-festareilla-erään-ihmisen-niskaan-koska-minua-ärsytti". Erittäin aikuista, vai mitä sanotte, terkuin Elina 35vee. :D





Näiden, lähinnä siis top-osaston, ja viimeaikaisten tapahtumien valossa odotan innolla mitä 2018 tuo tullessaan. Tähän ylipaljon sydämiä

Leppoisia vuoden viimeisiä päiviä kaikille, ja olisi kiva lukea mitä sun 2017 TOPpeihin (tai floppeihin) kuuluu?


perjantai 22. joulukuuta 2017

Sananen rakkaudesta

Ihan alkuun pieni varoituksen sananen: Jos ällösiirappinen meininki ei nyt maistu, niin kannattaa lopettaa lukeminen tähän. Tiedossa on nimittäin nyt niin sokerista settiä, että hampaat suunnilleen tippuu pelkästä ajatuksestakin ja näen jo sieluni silmin anti-romantikkojen yököttely-reaktiot.

Hypätään heti asiaan: En ole oikein ikinä uskonut rakkauteen ensisilmäyksellä, tai siihen omassa kaveripiirissäni joskus muinoin mainostettuun "jalat alta"-fiilikseen. Muistan miten joskus hurjina vuosina sinkkuystäväni vannoivat odottavansa miestä, joka vie niinsanotusti jalat alta. Samalla pyörittelin silmiäni, että niivvarmaan; järki käteen nyt naiset, not going to happen. Ja kuinkas sitten kävikään.. En ole ihan varma uskonko vieläkään varsinaisesti rakkauteen ensisilmäyksellä, mutta sanotaanko, että ymmärrän nyt paremmin mistä ihmiset kohkaavat siitä puhuessaan. Tai mitä tarkoittaa kulunut fraasi "kyllä sen sitten vaan tietää". Tähän sydän. <3




Rakkaushan on asia, joka kasvaa ja kehittyy ajan myötä. Joskus sen syntymiseen ei tarvita montakaan tovia, toisinaan se ottaa oman aikansa. Joskus voi tavata elämänsä ihmisen baarin jonossa ja tajuta suunnilleen samalla sekunnilla, että tässä on nyt jotain erityistä. Joskus pitää deittailla kuukausikaupalla ennenkuin molempien osapuolten kortit ovat selvillä. Yhtäkaikki, elämä ja kokemukset tekevät rakkaudestakin vahvempaa ja vakaampaa, on tunne syntynyt pikavauhtia, tai lämmennyt hitaammin. Yhtä ihanaa ja suloista se on jokatapauksessa, ja antaa elämään uusia, vielä parempia ja syvempiä sävyjä. Elämä on hyvää ja kivaa yksinkin - tai kaksin yksin - mutta vielä parempaa se on oikean kumppanin seurassa.


Kuva: Pixabay

Olen pesunkestävä romantikko, mutta elämä on opettanut pysymään varpaillaan uuden edessä aika pitkäänkin. Olen kuitenkin pysähtynyt miettimään voiko sillä tavalla saavuttaa mitään? Meneekö se niin, että ei se pelaa, joka pelkää ja joko all-in tai all-out? Eihän sydäntään voi yhtäaikaa sekä suojella, että antaa kaikkea itsestään uudelle? Omaan korvaan se kuulostaa mahdottomalta combolta. Mahdottomalta on ainakin tähän saakka kuulostanut myös se, että tällaisia asioita ei tarvitsisi pohtia, voisi vain antaa mennä; go with the flow ja sitä rataa. Tähän saakka. Viime aikoina olen huomannut, että ehkä moisia ei tosiaa tarvitse miettiä silloin, kun "sen vaan tietää".

Ihania joulunpyhiä kaikille, ja muistakaa:

"Täytyy antaa kaikkensa, jos haluu kylpee onnessa"- Mikko Harju, Taivas Ei Oo Rajana

maanantai 18. joulukuuta 2017

Joulumieltä ja lahjavinkkejä

Jos viimeksi oli draamaa ja räkää, niin nyt jaetaan lahjavinkkejä ja joulumieltä. Viimeksi mainittu combo on huomattavasti kivempi, ei epäilystäkään. Viime viikolla satanut lumi on väkisinkin saanut suupielet ylöspäin ja winter wonderland-meiningin hyvään vauhtiin. Toki itselläni on muitakin syitä hymyyn, eikä kasvot meinaa pysyä peruslukemilla sitten millään, mutta antaa fiiliksen viedä.




Mutta niitä joululahjoja.. Jouluaattoon on alle viikko, joten tässä on muutama päivä hyvää aikaa vielä leikkiä joulupukkia tai askarrella itse jotain pientä kivaa pukinpussiin. Olen viime vuosina alkanut enemmän ja enemmän turvautumaan aikuisia lahjoessani itsetehtyihin juttuihin. Pukinpussista on löytynyt jouluisia karkkeja, kotitekoista mysliä, leipomuksia, milloin mitäkin. On kiva antaa jotain pientä ja antamisen ilon lisäksi pikkuapurin kanssa on kiva touhuta joulujuttujen parissa. Kummasti tuntuu keskuuteemme jälleen rantautunut uhmakin hetkeksi taittuvan, kun saa tehdä yhdessä joulutouhuja. Jos ajatus vaikkapa itsetehdyistä marmeladeista kuitenkin lähinnä ahdistaa ja saa hikikarpalot kohoamaan otsalle, on syytä keksiä jotain muuta.




Tässä muutamia vinkkjä niin homemade-lahjoihin, kuin niihinkin, jotka eivät vaadi sen suurempaa näpertelyä:

* Kauniit, lapsen koristelemat piparit
* Itsetehdyt marmeladit, joille bittitaivas tarjoaa ohjeita pilvin pimein, mutta simppeli versio löytyy esimeriksi täältä.
* Rocky road - never fails. Tähän pystyy myös kotikokki, jolla on peukku keskellä kämmentä, lupaan. Hyvä perusohje löytyy esimerkiksi täältä.
* Erilaiset itsetehdyt fudget, suklaatryffelit ja muut herkut pakattuina nätteihin purkkeihin. Ideoita herkkuihin esimerkiksi täältä.
* Kuivakakut: Viime vuoden rocky road-henkinen suklaakakku oli hitti niin työpaikalla, kuin kotonakin. ..tosin työpaikalla kahvipöydästä katoaa kaikki syötävä, joten se ei välttämättä kerro koko totuutta, hehe.
* Mikäli marmeladin keitteleminen tai kivisen tien vääntäminen ei kiinnostele, voi aina ostaa valmiita karkkipakkauksia ja tuunata ne - sisältöineen - mieleisekseen: Nätistä lasipurkista ja vaikkapa suklaakarkeista käärepapereineen syntyy kaunis lahja vähällä vaivalla, mutta on kuitenkin persoonallisempi, kuin pahvinen rasia.
* Kaunis juustolajitelmapakkaus ja punaviiniä kaveriksi, kuinkas muutenkaan. Ellei saaja ole punaviinin ystävä voi juustojen kylkeen pakata myös vaikkapa suolakeksejä, pipareita ja hedelmiä, miksi ei myös pullon hyvää valkoviiniä.
* Jouluskumppa: Ainakin Fresitaa löytyy myös Christmas Spice Edition.
* Aineeton lahja: Esimeriksi lahjoitus Pelastakaa Lapset ry:lle. Sanomattakin selvää, että menee hyvään tarkoitukseen ja varmasti niille, jotka sitä tarvitsevat.
* Joku kätevä varmasti ehtii tässä muutamassa päivässä pyöräyttämään vielä sukat tai lapasetkin pukinpussiin. Tämä antikäsityömuikkeli jättää ne hommat kuitenkin suosiolla muille: Tähän asiaan äitiys ei ainakaan vielä ole vaikuttanut.




Hyvän joulumielen tuojia ovat myös vaikkapa ystäväporukalla  järjestettävät glögi -tai puurojuhlat. Tapahtuman ei tarvitse olla sen kummallisempi: Riittää, että paikalla on ystäviä ja lämpimän höyryävää puuroa tai glögiä. Nyt on täydellinen viikko käydä viemässä myös rakkaiden ja läheisten haudoille joulutervehdys, tai muistaa mummoa kuivakakulla.

Tämä nainen on täynnä hyvää tuulta ja joulumieltä, joten toivotan kaikille Pikkuponien ja Yksisarvisten ystäville ja muillekin ihanaa jouluviikkoa, rauhaa ja rakkautta. <3

lauantai 9. joulukuuta 2017

Draamaa ja räkää

Meillä on näin loppuviikon ja viikonlopun kunniaksi majoituttu sairastuvalle. Pikkumuidu on ollut vähän huonossa voinnissa muutaman päivän ja ensimmäisten päivien lunki saikkumeininki on vaihtunut äärettömään draamaan ja kiukkuiluun kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta. Sairastuvalla voi ärripurreilla muunmuassa seuraavista asioista:

- Äiti ei suostu aamupäivän leffaevääksi tekemään poppareita, vaan tarjoaa mandariinia ja omppua.
- Peitto on perseestä: Aina väärinpäin ja huonosti, eikä sen kanssa tietenkään saa auttaa.
- Äiti on ilkeä, koska ei auta peiton kanssa (ks.edellinen).
- Elämä on kurjaa, koska hyppynaru on solmussa, eikä kukaan todellakaan saa auttaa niiden avaamisessa.
- Äiti on ilkeä, koska ei auta hyppynarun solmujen avaamisessa (ks. edellinen).
- Päiväpeitto on typerä, koska jää aina oven väliin, mutta kukaan ei todellakaan saa auttaa asian kanssa.
- Äiti on ilkeä, koska ei auta kun päiväpeitto jää oven väliin (ks. edellinen).
- On väsy, mutta ei huvita nukkua.
- Kun yöllä herää 02:15 ja haluaisi katsoa lastenohjelmia, mutta äiti on eri mieltä.
- Kirjekuoret. Niitä on vaikea saada kiinni, eikä kukaan todellakaan saa auttaa.
- Äiti on typerä, koska ei auta kirjekuorien sulkemisen kanssa (ks. edellinen).




Listaa voisi jatkaa loputtomiin, mutta ymmärtänette yskän. Onneksi meininki tuntuu rauhoittuvan sitä mukaa, kun tervehtyminen etenee, joten ehkä maanantaihin mennessä otsikon parivaljakosta on jäljellä enää jälkimmäinen.

Hyvää viikonloppua kaikille, ja etenkin eräänkin rämpyytespoppoon eräänlaista neitsytmatkaa todistaville! Olisin mukana, ellei..no, draamaa ja räkää.

tiistai 5. joulukuuta 2017

Minun Suomeni - Suomi100

Suomi juhlistaa 100-vuotista itsenäisyyttään huomenna, ja aiheesta inspiroituneena kannan korteni Suomi100-kekoon. Teemalla on juhlittu ja ratsastettu enemmän ja vähemmän koko vuosi, ja tammikuussa juhlavuoden hehkuttaminen tuntui jotenkin hullunkuriselta. Nyt itsenäisyyspäivän ollessa käsillä teemaa käsitellään jokaisessa mediassa ja Suomen 100-synttärit ovat lähes kaikkien huulilla.

Paljon on vuosien varrella kritisoitu ja ihmetelty Suomen ja suomalaisten tapaa juhlistaa itsenäisyyttä: Pieni joukko kansakunnan eri alojen valiojoukkoa kokoontuu Presidentin kutsumana Linnan tiiviiseen ja epäilemättä hikiseen juhlahumuun, ja Presidenttipari tervehtii ja kättelee jokaikisen paikallesaapujan. Koko show televisioidaan ja lähetetään suorana meidän taviskansalaisten nähtäville. Onhan se kieltämättä vähän hassu tapa, mutta me katajainen kansa olemme siihen tottuneet. Television ääreen istutaan ja arvostellaan Linnaan saapuvien juhlalookia ja jännitetään kuka ottaa liikaa boolia ja takeltelee sanoissaan haastatteluissa, joissa toimittajienkin on vaikeuksia kuulla haastataeltaviensa vastauksia juhlahumun takia. Outo tapa, outo kansa, mutta ehdottomasti hyvällä tavalla.




Olen viimeisiä sukupolvia, joiden isovanhemmat ovat kokeneet itsenäisen Suomen alkutaipaleen ja talvi -ja jatkosodan tavalla tai toisella. Tarinoita noista ajoista en silti muista kovin paljoa kuulleeni, mikä tietysti harmittaa. Muistan kuitenkin paappani soittaneen Veteraanien Iltahuutoa Sotaveteraanikuoron laulamana ja kappale saa nykyäänkin kylmät väreet juoksemaan välittömästi, sekä avaa kyynelkanavat.

Suomesta ja suomalaisuudesta minulle tulee ensimmäisenä mieleen kesäinen kuva metsistä ja järvistä, sellainen ilmasta otettu. Seuraavana mieleen pärähtää siniristilippu ja mielikuva mustavalkoisesta talvimaisemasta, jonka halki entisajan sotilas hiihtää puusuksilla. Verkkokalvoille nousee myös kuva laiturinnokasta, josta aukeaa näkymä tyynelle järvelle taivaan hohtaessa sinisenä, muutamien valkoisten pilvenhattaroiden leijuessa taivaanrannassa. Tulee mieleen kesäyöt ja yökasteen tuoksu ja tunne varpaissa. Lehmät laiduntamassa heinäpellolla joen varressa, sekä hiekkatiet, jotka pölyävät, kun niitä pitkin ajaa polkupyörällä.




Suomi ja suomalaisuus tarkoittaa minulle kotia ja turvaa, mutta myös paikkaa ja olotilaa, jossa levottomuus on selvästi nostamassa päätään. En pidä siitä, miten nykyään osoitellaan sormella, jos jotain tapahtuu, ja vasta sen jälkeen aletaan keskittää energiaa siihen, miten tilanne voitaisiin korjata ja vastaavat tilanteet ehkäistä. En esitä ajatuksiani nyt kritiikiksi, vaan yritän ainoastaan pukea sanoiksi miltä suomalaisuus minulle tällä hetkellä tuntuu. Tuntuu pahalta, että silmitöntä vihaa ja suvaitsemattomuutta on niin valtavasti. Suomi edustaa jokatapauksessa minulle kotia, paikkaa johon selkeästi kuulun, ja josta olen ylpeä. En usko, että minusta olisi esimerkiksi muuttamaan pois kotimaastani määrittelemättömän pituiseksi ajaksi tietämättä edes suunnilleen milloin tulen takaisin, tai tulenko. Reissuun on aina kiva lähteä, mutta vielä parempaa on tulla sieltä kotiin.

Suomi on varmasti tilastojen valossa yksi maailman turvallisimpia maita, ja se näkyy kaiketi asioissa, joita pidetään itsestäänselvyyksinä. Olen kuitenkin huomannut, että kun allekirjoittaneen perusturvallisuus järkkyi vajaat 14 vuotta sitten pikkuveljen väkivaltaisen kuoleman myötä, ei se ikinä ole ennalleen palannut. Pahasti voi käydä kotinurkillakin, yhdessä maailman turvallisimmista maista. Mutta takaisin asiaan; suomalaisuus edustaa minulle myös tietynlaista sitkeyttä; sitä kuuluisaa suomalaista sisua. Toisaalta yhdistän saman asian hyvin vahvasti myös pohjalaisuuteen.




 Rakastan Suomessa puhdasta ilmaa, sinistä taivasta, hiljaisuutta ja valoisia kesäöitä. Myös toimiva terveydenhuolto, sekä virkavallan luotettavuus ovat vahvasti plus-merkkisiä asioita. Kaikesta huolimatta elämme aikamoisessa lintukodossa, mikä on pelkästään hyvä asia. Tasa-arvoasiat ovat maassaamme pitkällä ja kaikilla sukupuolilla on ainakin lain edessä samat oikeudet. Sananvapauttammekaan ei rajoiteta. EU-kansana saamme liikkua, tulla ja mennä vapaasti myös yli rajojen. Suomalaiset ovat hullua kesäkansaa, ja kun lämpömittari näyttää ulkona yli viittätoista lämpöastetta istuvat suomalaiset tyytyväisenä kesävaatteissaan terasseilla ja nauttivat "lämmöstä". Toisissa maissa samoissa lämpöasteissa aletaan vetämään päälle nahkatakkia ja pipoa, suomalainen taas vetelee menemään shortseissa ja sandaaleissa. Mielestäni tämä on jotenkin hieno piirre meissä, Pohjolan ihmisissä. Rakastan myös suomenkielen monimuotoisuutta ja monia sanoja. Etenkin suomalaisessa musiikissa lyriikat ja kauniit lausekuviot tarttuvat korvaan. Äiti-ihmisenä on mainittava myös Suomen mittavat äitiys -ja perhevapaat; toivottavasti näistä asioista ei tingitä tulevaisuudessakaan. Hyviä asioita olisi enemmänkin, mutta siinä voisi olla aineksia kokonaan omaan postaukseen.




Mitkä asiat rakkaassa kotimaassamme puolestaan eivät ole mieleeni. Ihan ensimmäisenä on mainittava tämä kaikennielevä kaamos ja pimeys: Ei ihme, että napapiirin liepeillä elelevä väki miellettään synkäksi kansaksi, kun suunnilleen puolet vuodesta vietetään jos ei nyt säkkipimeydessä, niin aika hämärissä olosuhteissa jokatapauksessa. Seuraavaksi mieleeni juolahtaa sana "sääntö-Suomi" ja kaikenkarvaiset rajoitukset, kiellot ja säännökset. Kuuliaisena kansana tottelemmekin vielä suunnilleen jokaikistä säädöstä. Kauppojen aukiolon vapautuminen on ehdottomasti askel oikeaan suuntaan tässä sääntöviidakossa, mutta vähemmälläkin holhoamisella kyllä pärjäisi. Verotusasiat; verotetaan kaikkea ja mahdollisimman paljon ei välttämättä liioin saa hymyä huulille. Onhan meillä tietysti vastapainoksi etuja, jos jonkinlaisia, muunmuassa edellämainitut äitiys ja vanhempainedut, mutta silti se pientä ihmistä aina säännöllisin väliajoin jurppii. Mainitsin aikaisemmin jo vihan ja suvaitsemattomuuden. Mainitsen ne uudelleen, sillä ne ovat asioita, joilla ei voiteta mitään ja jotka eivät johda mihinkään, ainakaan hyvään. En sano ettenkö ymmärtäisi mistä ne kumpuavat, mutta Suomessa nykyisellään on väsyttävä seurata uutisointia ja mielipiteitä, jossa isona pahana pidetään suunnilleen kaikkea Suomen rajojen ulkopuolelta tulevaa ainakin, jos ne ovat ihmisiä. Erään artistin sanoin, rakastetaan enemmän kuin vihataan. Se on mielestäni hyvä neuvo, ihan kaikessa.

Hyvää itsenäisyyspäivää satavuotias Suomineito ja kaikki täällä elävät ja olevat, sekä maailmalla asuvat ulkosuomalaiset! Happy Independenceday Finland - 100 years!

Helsingin Sotaveteraanikuoro - Veteraanin Iltahuuto

Kuvat: Pixabay

maanantai 4. joulukuuta 2017

Itkupotkukiukkumarinavalivali?

Tuumin tässä yhtenä päivänä, että pitäisiköhän kaiken positiivisen pohdiskelun ja joulufiilistelyn lomassa kirjoittaa oikein kunnon valivalikiukku-postaus? Ihan jo senkin takia, ettei kenellekään tulisi sellaista kuvaa, että tässä vain kellutaan menemään vaaleanpunaisessa vaahtokarkkihöttössä ja ikinä ei ole niitä musertavan sysipaskoja päiviä, kun kaikki tuntuu olevan päin piparia. Tai ettei kukaan revi verkkareitaan ajatellen, että siinäpä nyt maalaillaan täydellistä mielenrauhan tyyssija-kuvaa, vaikka totuus on se, että ihan samalla tavalla repeilen ja hypin seinille kuin kaikki muutkin. Ehkä temperamenttini takia hypin seinille keskivertoa enemmän, jos sille päälle satun. :D


Kuva: Pixabay

Voin kertoa, että kaikki ei todellakaan ole yhtä pikkuponien ja yksisarvisten juoksua, olen ainoastaan päättänyt kääntää asiat niin, että kaikesta löytyy myös se valoisakin puoli. Olen aika huono mörköilemään, enkä kestä itseäni mörkömeiningeissä kovin kauaa. Helpompaa siis yrittää mennä positiivisen kautta, niin itseä, kuin kanssaihmisiäkin ajatellen. Niinhän se tahtoo olla, että jos tympii, niin hetken päästä tympii, että tympii. Joku on joskus ihmetellyt, että missä rinnakkaistodellisuudessa oikein luulen eläväni, kun kaikesta on kaivettava jotain hyvää. Se on kuulkaas asennekysymys miten asiat ottaa, niin raivostuttavaa kuin se voikin olla (tähän vähän valistussormen heilutusta perään). :D


Kuva_Pixabay

Mutta asiaan, alkusyksyn Alanyan reissun jälkeen en voi väittää, että elo olisi liian tasaista ollut. Syksy on ollut todella rikkonainen sairastelujen takia ja päänvaivaa on aiheuttanut myös tukiverkostojen horjuminen ja oman ajan puute. Onnekseni pieni naiseni on aika lunki tapaus, mutta rauhallisimman ja ihanimmankaan lapsen kanssa ei jaksa 24/7 ellei saa välillä vapaata ja aikaa tehdä omia juttuja.

Olen tällä hetkellä aika väsynyt arjen pyörittämiseen, mikä valitettavasti näkyy entistäkin lyhyempänä pinnana lapsen kanssa. Viime aikoina meillä onkin pyydetty ja annettu anteeksi puolin ja toisin tavallista enemmän. Onneksi olemme molemmat yhtä äkkinäisiä sopimaan, kuin leimahtamaankin. <3 Tähän päälle kun vielä tiputtaa perinteisen kaamosväsymyksen, joka marraskuun loppupuolella alkoi hivuttautumaan niskaan, niin joulu ja sitä myötä päivien piteneminen hiljalleen ei tule yhtään liian aikaisin. Nyt tuntuu, ettei mikään uni riitä ja senkin takia olisi suotavaa saada liikunta ja treenit aikatalulutettua säännöllisesti kalenteriin: Urheilu kun saa endorfiinit liikkeelle, tekee korvienvälille (ja keholle) hyvää ja arkea jaksaa paremmin. Kahden hengen perheessä, jossa toinen on se metrin mittainen, on kuitenkin omat haasteensa ajankäytön kanssa, jos haluaisi treenejäänkin sinne sekaan mahduttaa. Toisaalta asia on hyvin simppeli: Koska omaa aikaa ei ole, ei tarvitse miettiä mitä sillä tekisi. :D




Kolmen viikon päästä elellään jo keskellä joulunpyhiä, jotka toivottavasti menevät leppoisasti ollamöllötellessä. Ei tekisi tiukkaakaan linnoittautua peiton alle pariksi päiväksi ja huilia kaamosväsyä pois. Näillä nyt kuitenkin mennään, joten taidan vetää klementiiniöverit ja toivoa, että c-vitamiini tekee tehtävänsä. Ei oikeastaan huvita edes marista, joten sovitaan, että pitäydyn tästä eteenpäin niissä onnellisuuskupla-postauksissa. 

Hyvää viikonalkua jokahittelle!

lauantai 2. joulukuuta 2017

Joulukuun suloiset nautinnot

Mä olen fiilistelijä. Fiilistelen ja tunnelmoin kaikkea mahdollista ja välillä mahdotontakin. Joulun alla ja kesäisin eletään fiilistelyn kulta-aikaa ja sydän on pakahtua ja mieli kuvainnollisesti pökertyä kaikesta ihanasta ja tunnelmallisesta mitä ympärillä on. Onnistun fiilistelemään jopa toimistolle roudaamaamme kynttelikköä, joka tosin harmittavasti osoittautui rikkinäiseksi, joten uusi yritys ensi viikolla sen suhteen.




Minusta on aina löytynyt vähän fiilistelijän vikaa, mutta etenkin kolmenkympin rajapyykin ylittyessä ja viimeistään oman lapsen myötä homma on karannut ihan lapasesta. Imen itseeni pienistä hetkistä onnea ja pysähdyn useamman kerran päivässä - riippuen päivästä tietysti - miettimään miten just nyt on hyvä ja tämä hetki on ehdottomasti niitä, joista onnellisuus koostuu. Aina ei tietenkään treenatuinkaan positiivari pysty kaivamaan pieneistä hetkistä onnenhippusia arjen läimiessä päin näköä ja Suomen kaamosajan tarjoillessa laakaräntää, mutta tärkeintä lienee, että siinä onnistuu edes joskus; treenin myötä useammin ja useammin.




Tämä saattaa monen mielestä aiheena olla täyttä shaibaa, mutta itse pidän tätä tärkeänä. Elämä ei aina kohtele silkkihansikkain ja silloin on hyvä osata ottaa ilo irti pienimmistäkin asioista. Niistähän se onni muutenkin koostuu, sillä vaikka olisi kaikki "isot asiat" reilassa ja sillä mallilla, kuin itse on aina halunnutkin, niin tyytymättömyys saattaa silti vaivata. Siinä kohtaa kannattaa katsoa peiliin ja miettiä onko kaikki nyt todellakin niinkun haluaa ja aloittaa tehotreenaaminen elämän pikkuasioista nauttimisessa. Se on pirun vaikea laji ja välillä tulee repsahduksia ihan huolella, etenkin jos tuntuu, että elämä läimii molemmille poskille. Tärkeintä on kuitenkin nousta ylös, lopettaa valitusvirsi ja alkaa avaamaan silmät niille asioille, jotka ovat hyvin ja jotka saavat aikaan sen lämpöisen, kodikkaan tunteen.




Tässä omia, täydellisen onnentunteen tuovia, pieniä joulukuun nautintoja:

- Kynttilät. Mikä sen parempaa, kuin esimerkiksi hämäränä joulukuisena viikonloppuaamuna sytyttää kynttilät valaisemaan aamupalapöytää.
- Glögi. Edelleen niitä kynttilöitä ja höyryävä glögimuki, hiljainen koti, sohvannurkka, viltti ja villasukat. Aijjettä.
- Pikkumimmi sohvalla viltin alla kertoilemassa tarinoitaan lastenohjelmien lomassa.
- Joulukalenterin avaaminen neiti K:n kanssa. <3
- Lakeudelle tuijottelu. Toimii niin kesällä, kuin talvellakin.
- Joululounas kollegoiden kanssa.
- Tilattujen joulukorttien ja valokuvien odottelu täpinässä. Saa nähdä mihin täpinän taso nousee tai laskee, kun 650 kpl kuvia lävähtää pöytään. :D
- Pikkumimmin täpinöinti Tuiskun Antista.
- Kevään reissuun fiilistely. Ihanaa, kun kalenteriin on piirretty parin viikon bookkaus aurinkoon.
- Ystävät.
- Kävelylenkit illan pimeydessä oman pienen, heijastinliivityyppin kanssa.
- Suklaa. Ja punkku. Ensin mainittu vielä fiilistelyn asteella, koska ellei halua mennä pyörien eteenpäin, on viisainta odottaa jouluaattoon.
- Joululahjojen kanssa askartelu ja suunnittelu.
- Joulun ripotteleminen ympäri kotia.

Kuvat: Pixabay

torstai 30. marraskuuta 2017

Vesa ei vaan tajuu

Tiedättehän sellaiset päivät, kun yksinkertaisesti kaikki ärsyttää? Meillä jokaisella on niitä joskus, ja silloin ärystyksen syyt saattavat olla yhtä loogisia, kuin taaperon kiukkupuuskan aiheuttajat. Riittää, jos aamulla smootihieaineksista joku puuttuu, hiusharja putoaa lattialle, tai aamuliikenteessä joku unohtuu valoihin sekuntia liian kauaksi aikaa. Ketutuskäyrä nousee ja aamuradion juontajatkin ärsyttävät. Perusjuttuja, jotka kuuluvat elämään. Onneksi ärsytys menee aina ohi, ja siinä ärripurrin vallassakin yleensä tiedostaa miten turhaa suunnilleen kaikesta ärsyyntyminen on.

Sitten on niitä päiviä ja pidempiä ajanjaksoja, kun eteen tulee asioita ja tapahtumia, jotka saavat pyörittelemään silmiään ja ihmetelemään toimiiko maailma todellakin näin, vai jääkö itseltä jotain ymmärtämättä. Enkö mä vain tajua, vai onko tässä kuviossa, asiassa, tilanteessa tai tapahtumassa jotain nurinkurista. Etenkin niinä hetkinä sitä kuvainnollisesti tuijottelee sinne peiliin ja miettii, että mitähän nyt; löytyykö sieltä vastauksia, vai onko vika tai nurinkurisuus jossain muualla. Kyse ei ole ärsyyntymisestä, tai muusta yhtä (periaatteessa) turhasta ja hölmöstä tunteesta, vaan olo on kuin kysymysmerkillä, joka ei teidä mihin kuuluu. Tai allekirjoittaneella, kun puhutaan matemaattisista yhtälöistä etenkin, jos niissä seikkailee sekä numeroita, että kirjaimia. Ymmärtänette pointin.


Kuva: Nelonen

Aina sanotaan, että kaikkea, tai kaikkia ei tarvitse ymmärtää, mutta itse olen vasta viime aikoina todella sisäistänyt tämän. On yksinkertaisesti olemassa ihmisiä, asioita, näkökulmia, käytöstä, mitä ikinä, joita ei kannata edes yrittää ymmärtää. Siinä menettää vähintäänkin aikansa ja vaivansa lisäksi myös oman mielenrauhansa, ja pahimmillaan alkaa jopa kyseenalaistamaan itseään. So not worth it. Kaikki näkevät ja kokevat asioita ja maailmaa eri tavalla, ja vaikka joidenkin kanssa katsoisi asioita samasta suunnasta näkee toinen ihan jotain muuta, kuin mitä itse näkisi. Useimmiten on hyvä yrittää laajentaa omaa perspektiiviään, mutta joskus se ei ole vaivan arvoista. Taika taitaakin olla siinä, että oppii huomaamaan milloin se kannattaa ja milloin on syytä vain antaa olla ja jatkaa eteenpäin.

Tässä vähän kevyempiä juttuja, jotka allekirjoittaneella eivät mene jakeluun:

- Suomen olympiajoukkueen edustusasut: Miksi niiden pitäisi olla yksivärisiä?
- Traktorit ja mopoautot aamuliikenteen seassa etenkin mustana marraskuuna. Erästä aamuohjelmaa lainatakseni: Mopoautot VVVEKS!
- Mielensäpahoittamisen kulttuuri. Ei pysty pieni ihminen ymmärtää mistä kaikesta voikaan pavunvarsi mennä neukkuun.
- Tarve arvostella toisia aina, kaikesta ja joka käänteessä.
- Miten illalla pitäisi päästä nukkumaan, jos on koukuttanut itsensä netflix-sarjaan?! Hankala homma.
- Telkkarin uusinnat. Viisi kertaa yhden viikon aikana, noin suunnilleen. Ei lisättävää, jätän tämän vaan tähän.
- Kysymykseen vastaamisen vaikeus: Eikö jo lapsuudessa opeteta, että vastataan, kun kysytään.
- Kaamosajan megalomaaninen väsymys. Miten se aina pääseekin yllättämään?
- Lumen puute marras-joulukuun taitteessa; miksi, oi miksi?
- Tahtoo onepiecen, taas, tai edelleen. Aina tähän aikaan vuodesta. :D
- Miksi talvella tekee aina mieli punaviiniä?
- Kostaminen. Täysin turhaa hommaa.
- Olen yhtäkkiä alkanut himoitsemaan jäätelöä, enkä ymmärrä koko asiaa. Syytän Ben&Jerrys'ia.

Siinä muutamia mielenpäällä olevia ihmetyksen aiheita, kevyitä ja ei niin kevyitä. Mikä asiat teillä ovat tällä hetkellä sellaisia, jotka eivät mene ymmärrykseen? Siis sen lisäksi, että huomenna on joulukuu! Hyvää joulukuuta tyypit!

torstai 23. marraskuuta 2017

Joulutäpinöintiä ja kiitollisuutta

Meille saapui viime viikonloppuna joulu. Tähdet ripstettiin ikkunoille ja valkoinen, pieni kuusi kannettiin varastosta sisään. Kuusi sai valonsa, koristeiden kanssa vielä maltoin mieleni. Jouluun on reilut neljä viikkoa, itsenäisyyspäivään alle kaksi ja arvatkaa mitä; fiilis on seesteisen rauhallinen. Ei kiirettä tai säntäilyä paikasta toiseen, vaikka ehtiihän sekin vielä iskemään, jos antaa iskeä. Joululahjahommatkin ovat kohtuullisella mallilla, ja jospa joulupukki sitten hoitaisi loput.




Tulevana viikonloppuna on joulunavajaisiakin pitkin maakuntaa, joten niistä joulumieltä (ja metrilakua :D) hakemaan, mikäli omaa ei ole vielä löytynyt. Veikkaan, että useimmat eivät ole vielä edes alkaneet joulumieltään etsiä, mutta itse olen tällainen joulufiilistelijä. Vielä kun saataisiin lumi pysyvästi maahan, niin winter wonderland alkaisi olla täydellinen ja aamut vähäsen valoisampia.

Jotenkin ristiriitaista, että vaikka tämä synkistä synkin vuodenaika on monella tavalla melkoisen koettelevaa ja sitä tekisi mieli lähteä pakoon jonnekkin aurinkoon ja lämpimään, niin silti samalla rakastan tätä. Mielestäni joulunodotus ja kaikki siihen liittyvät jutut ovat ihan parhaita ja saavat minut fiilistelemään kaikkea maan ja taivaan väliltä pimeä ilta, sininen hetki ja harmaa päivä toisensa jälkeen. Rakastan istua kodin hiljaisuudessa glögimuki kädessä, joulunvalojen ja kynttilöiden kajoa ihaillen. Kodissamme palaa tähän aikaan vuodesta kynttilät lähes päivittäin ja oma, pieni apurini <3 on ottanut asiakseen kuskata seuraavana päivänä palaneiden tuikkukynttilöiden jämät roskiin.




Vaikka kaiken alleen nielevä pimeys voi välillä olla lamauttavaa, on tässä vuodenajassa myös jotain todella lohdullista, eikä vähiten joulunodotuksen takia. Pimeyden turvin voi jäädä kotiin ja kietoa itsensä ja rakkaimpansa samaan pehmoiseen ja suloiseen yhdessäolon ja rauhallisuuden lämpöön. Ei ole pakko sinkoilla mihinkään ja myös luonto antaa rauhallisen verkkaiseen meininkiin ikäänkuin oman lupansa pimeyden ja viileyden turvin.

Jenkkilässä vietetään tänään kiitospäivää, joten päivän teeman mukaisesti osoitan kiitollisuutta. Juuri nyt on nimittäin erittäin hyvä: Kotona, viltin alla, maailman rakkain kainalossani ja rauhallinen olo sydämessä. I am blessed. Happy Thanksgiving ja hyvää joulunodotusta. <3
 

torstai 16. marraskuuta 2017

Sata ja yksi ideaa

Olen diagnosoinut itselleni niinsanotun writer's blockin. Ideoita riittää, mutta tekstin tuottaminen tuntuu syystä tai toisesta olevan työn ja tuskan takana. Ei tietokaan flowsta, jolloin ajatukset muodostuvat tekstiksi kuin itsestään ja sormet kiitävät näppäimistöllä, vaan kerta toisensa jälkeen uudelleen ja uudelleen muotoiltuja ja taas poispyyhittyjä lauseita. Melkoisen turhauttavaa. Jos harrastaisin asukuvia -ja postauksia, nyt olisi ehdottomasti sellais(t)en paikka.


Kuva: Pixabay


Voisi kuvitella tällaisten jumihetkien aiheuttavan helpotuksen huokauksia sen suhteen, että en kirjoita työkseni. Not, päinvastoin: Jostain syystä ajatus tuntuu enemmän ja enemmän järkeenkäyvältä, vaikka tekstin aikaansaaminen tuntuukin juuri tällä hetkellä takkuavan pahemman kerran ja lauseidenmuodostaminen on tahmeaa, kuin taaperon sormet jäätelön syömisen jälkeen, öhöm. Luonnoksissa kuitenkin luuraa monia hienoja postauksenalkuja ja ranskalaisin viivoin muistiin raapustettuja ideoita. Jos jollain on mielessään aihe, johon haluaisi Pikkuponien ja Yksisarvisten tarttuvan, niin vinkatkaa ihmeessä. Jahka saan käännettyä kirjoitusflown takaisin asentoon "on", lupaan perehtyä ideoihin ja tunnustella mitä mieltä Pikkuponit vinkeistä ovat.

Nyt olen kuitenkin tyytyväinen, että sain sanoja peräkkäin edes tämän verran, ja että pian voi isolla kädellä alkaa hehkuttamaan joulua, johon muuten on enää reilut viisi viikkoa!

maanantai 6. marraskuuta 2017

Arkiaamu - friend or foe? Nimimerkillä an evening person

Arki. Aamu. Arkiaamu. Siinäpä sanapari, joka ei tämän iltamuijan mielessä aiheuta minkäänlaisia riemunkiljahduksia tai hyvänmielenläikähdyksiä. Kummassakaan asiassa - arjessa, tai aamuissa - ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta jotenkin yhteensovitettuna ne tihkaisevat. Yritän aika-ajoin pohtia mitä voisin tehdä toisin, että herääminen ja niinsanotusti koneen käynnistyminen olisi helpompaa, eikä aiheuttaisi ahdistusta. Helpointahan olisi, jos olisi sitä laatua, että ensimmäiseen tuntiin heräämisestä mielessä ei pyörisi mitään, aivokäyrä näyttäisi suunnilleen suoraa viivaa ja aamuisin saisi vain haahuilla eteenpäin niinsanotusti auto-pilotilla. En kuitenkaan kuulu siihen ihmisryhmään, vaan aivot alkavat raksuttaa ja mieli elää omaa elämäänsä välittömästi, kun unesta on päästettävä irti. Tästä syystä kärsin ajoittain, yleensä stressaantuneena, myös unettomuudesta. Ajatukset kulkevat omia reittejään ja jokainenhan tietää mihin se yleensä yöaikaan johtaa: Kärpäsestä kasvaa härkänen ja elämän pienetkin haasteet kasvavat valtaviksi ongelmiksi.




Mutta siis se aamu ja herääminen. En todellakaan ole aamuihmisiä mikäli joudun heräämään kellonsoittoon ja olemaan jossain jo siihen aikaan, kun sisäisen kelloni mukaan vasta alkaisin heräilemään. Siihen ei auta ajoissa nukkumaanmeno, tai pitkät yöunet. Jos kello soi kuudelta ja kustannuspaikan liepeillä olisi hyvä olla kahdeksalta, ei se kertakaikkiaan saa aamujani millään muotoa lempeiksi, vaikka asiaa mitenpäin yrittäisi kääntää. ..vai saisiko? Olisiko jokin konsti ja kikkakolmonen, joka auttaisi edes hieman pehmentämään arkiaamuja?




Tyypillinen arkiaamu menee suunnilleen tätä rataa:

06:10 Heräys. En ole niitä ihmisiä, jotka pystyvät kellon soidessa pomppaamaan välittömästi ylös, vaan tarvitsen tovin aikaa, että myös kroppani herää siinä, missä mieleni on jo kuvainnollisesti tehnyt aamuaerobiset ja parhaillaan venyttelee jäseniään päivän koitoksia varten.
06:25 Heräilen kaikessa rauhassa ja nousen ylös. Mikäli myös neiti K herää yhtäaikaa, kuten yleensä tekee, kuvioon kuuluu vielä aamuhalit ja nykyään myös mitä mielenkiintoisemmat kysymykset maan ja taivaan väliltä.
06:40 Aamukahvin keitto - toisinsanoen napsautan illalla ladatun kahvinkeittimen päälle - ja aamupiirretyt telkkarista. Tähän mennessä pikkuneiti on joko puettuna jo päivävaatteisiin, tai sitten ei; riippuu täysin siitä millä hatulla pieni naiseni mahtaa olla.
06:50 Ennen seiskaa olen yleensä myös itse saanut vaatteet päälleni. Meikkaan ja muutan itseni toimistokelposeksi samalla, kun juon aamukahviani. Neiti K joko malttaa katsoa Pikkukakkosta maitolasinsa ääressä, tai sitten notkuu vessan ovella kyselemässä kryptisiä juttujaan.
07:20 Päivän eväiden kokoaminen ja aamusmoothien surautus.
07:30 Pikkuneidin pukemista, hiusten letitystä ja kodin järjestämistä siihen malliin, että iltapäivällä tai alkuillasta kotiinpalatessa ei tee mieli heti ovelta kääntyä takaisin.
07:45 Yleensä näillä main pääsemme starttaamaan kotipihasta, vien pikkuneidin hoitoon ja ajelen itse töihin.

Saisin aamuihin tuhraantumaan aikaa vaikka miten paljon ja olisikin syytä laittaa kello herättämään aikasemmin, edes sen kymmenen minuuttia. Välillä jaksan herätellä kropan viiden minuutin aamujoogalla, mikä ehdottomasti kannattaisi ottaa tavaksi päivittäin. Viikonloppuisin meininki onkin sitten täysin eri: Venymme ja vanumme aamuisin ja hyvä, että kello kymmeneen mennessä on aamukahvit juotuna. Dolce far niente, the sweetness of doing nothing; sitä viikonloppuaamumme ovat, hyvää vastapainoa arjen säntäilylle. Vielä kun sitä pystyisi soveltamaan arkiaamuihinkin, niin päivät taatusti alkaisivat helpommin.




Kertokaahan omat vinkkinne arkiaamujen pelastajiksi? Millä kiireen ja takkuisuuden tunteen saa katoamaan, tai edes vähenemään ja mitä asioita kuuluu teidän arkirutiineihinne?

Kuvat: Pixabay

lauantai 4. marraskuuta 2017

Karmaisevan suloisia halloweenhommia

Halloween on näyttänyt hiljalleen rantautuvan myös Suomeen. Itse tykkään, että uusia juhlia ja perinteitä syntyy, ja etenkin Suomen pimeän syksyn keskellä kaikki piristys on tervetullutta. En ole aikaisemmin niin piitannut koko halloweenista, mutta yllätys, yllätys; lapsen myötä sekin on muuttunut. Jostain kumman syystä tykkään askarrella teemaan sopivia koristeita ja väkertää kurpitsalyhtyjä, mikä on melkein yhtä uskomatonta, kuin printtimekkohurahdukseni, jota tuossa taannoin ihmettelin. Sama meininki - teeman mukainen koristelu - näyttää ulottuvan nyt joulun lisäksi myös lähes jokaiseen kalenterista löytyvään juhlapyhään ja maailmalta hiipineeseen kekkeriin.




Toiset juhlivat halloweenia lokakuun viimeisenä viikonloppuna,toiset Jenkkilän tapaan lokakuun viimeisenä päivänä ja osa näin marraskuun ensimmäisenä viikonloppuna, johon osuu myös Pyhäinpäivä. Sekin on mielestäni kiva, että juhlinta on näin hajautunut, koska mikäs sen mukavampaa, kuin pimeistä pimeimpään ja virallisesti talviaikaan siirtymisen yhteydessä juhlia kokonainen viikko. Hyvää treeniä pikkujouluhumua varten.




Meillä halloweenia vietettiin viime viikonloppuna ja juhlimme pienellä porukalla. Tarjoiluihin en liikaa panostanut, koska porukka oli niin pieni ja metrin-puolentoista mittaisille tyypeille riittää, kun pöydästä löytyy suklaata ja muita karkkiherkkuja. Pöydästä löytyi halloweenkarkien, suklaan ja hämähäkinseittisipsien lisäksi marenkikummituksia ja muumionakkeja, juomapuolelta mehua ja limsaa, jotka tarjoiltiin lasisista pillipurkeista, joissa oli karkkimatoja pohjalla. Koristelunkin suhteen olen aika maltillinen, eikä nurkista löydy verisiä käsiä tai edes hämähäkinseittejä. Jos jälkimmäisiä löytyy, se tietää vain ja ainoastaan sitä, että siivoukseen voisi panostaa enemmän. :D



Tällä kertaa kuitenkin mentiin näin, ensi vuonna ehkä taas eri meiningillä. Tänään kuitenkin sytytetään kynttilä pilvenpäällä oleville rakkaille ja käydään ihailemassa kynttilämeressä kylpevää hautausmaata. Hyvää pyhää jokahittelle!











maanantai 30. lokakuuta 2017

Ihania, pieniä asioita

Visual Diaryn Saara listasi viikonloppuna elämänsä pieniä, ihania asioita, jotka juuri nyt ovat parhaita. Postauksesta inspiroituneena päätin kirjoitella viikon aloitukseksi oman listani:


* Pitkät, hyvät yöunet. Ihan uudestisyntynyt fiils kunnon unien jälkeen!

* Lapsen riemu pienistä asioista. <3

* Lumi, joka tosin ainakin jo Pohjanmaalta ehti sulaakin.

* Jouluinen fiilis, jonka lumi viikonloppuna toi tullessaan.

* Edelliseen liittyen, pian saa alkaa laittamaan joulujuttuja esille.

* Yleistynyt Halloweenin juhlinta. Kiva, että tulee uusia juhlia ja perinteitä. Syksy on täällä pohjolassa sen verran pimeää aikaa, että kaikenkarvaiset juhlat ovat tervetulleita sitä piristämään!

* Kun lapsi osoittaa halloween-koristeluita ja toteaa "äiti, tämä on kiltti kummitus".

* Glögi. Tähän aikaan vuodesta saa jo ihan luvan kanssa nauttia herkullisen höyryävästä glögistä.

* Satsumat: Ihan superhyviä just nyt!

* Kynttilöitä voi hyvällä omallatunnolla polttaa vaikka joka ilta, koska pimeys.

* Tänään jatkuva Greyn Anatomia.

* Netistä bongattu resepti, joka ehdottomasti menee kokeiluun, koska NAM.

* Ettei juurikaan ahdista, vaikka a) maanantai b) lokakuun loppu c) kellot siirrettiin taas talviaikaan

* Ei haittaa, vaikka tekee mieli käpertyä vain sohvannurkkaan, koska loppusyksy ja hygge.

* Se, että on treffannut hiljattain monia sellaisia ihmisiä, joita ei ole nähnyt pitkään aikaan. Ystävät. <3

* Spotifyn fiilistelylistat..ja joululistat, hups.

* Se, että huomasin viime viikon aikana, ettei rikkoutuneen mikron tilalle tarvitse hommata uutta, koska ilmankin pystyy elämään.

* Suklaakonvehdit. Tykkään myös niistä, mistä yleensä muut ei. :D

* Täydellinen kimonomekko, joka tosin tällä hetkellä on väliaikaisesti nettiputiikista loppu.

 * Syksyn tylsin kuukausi on pian selätetty!

Miltä teidän listanne näyttää tällä hetkellä?


Kuva: Pixabay

perjantai 27. lokakuuta 2017

Kun antikukkamekkonainen printtikuosiin hurahti

Olen pukeutumisessani varsin musta ihminen: Mitä mustempaa, sen parempi. Olen kuitenkin hiljalleen ujuttanut vaatekaappiin mustan, harmaan ja valkoisen kaveriksi vaaleanpunaista ja vanhaa roosaa, onpa päälläni nähty myös taivaan sinistä ja kirkkaanpunaistakin joskus.

Punainen taitaa olla kauden muotiväri kaikissa sävyissään, joten näin pikkujoulusesongin korvalla olisi varmaan ihan paikallaan metsästää punaista pikkujoulumekkoa, tai vähintäänkin punaisia korkkareita sen perinteisen pikkumustan kaveriksi. Saa nähdä miten käy, sillä tällä hetkellä kotiin panostaminen tuntuisi olevan mielekkäämpää, kuin bilereleiden shoppailu. Jokainen voi tästä arvata kummassa nykyään on pääpaino, myös pikkujoulukaudella; kotoilussa, vai bilehileilyssä.

Viime aikoina olen huomannut  vilkuilevani myös printtikuosien perään, mikä ei ole ollenkaan tapaistani. Korjataan, ei ole ollut tapaistani, ainakaan viimeiseen kymmeneen vuoteen. Jostain syystä verkkokalvoilleni on kuitenkin piirtynyt kuva rennosta mustapohjaisesta printtimekosta, jossa voisi olla vaikka kukkia! Minulla, anti-kukkamekkonaisella! Ei sentään mitään isoja, romanttisia ruusuja, vaan jotain pienempää ja hillitympää. Ehkä.


Mekko: Vive Maria, EMP


Etsinnässä on myös täydellinen oversize-neule, jota voisi pitää sukkisten ja saappaiden kaverina toimistolla. Kotioloihin olen lämpimän ja lähes polviin ulottuvan neuleen löytänyt Noisy Maylta Vero Modasta ja se onkin täydellinen kaveri villasukille ja sohvannurkalle. Materiaali vaikuttaa myös sen verran laadukkaalle, ettei ihan ensipesussa ole menettämässä muotoaan, vaikka neuleiden kanssa kaiketi pitäisi tyytyä lähinnä tuulettamaan vaatetta ja poistamaan mahdolliset tahrat paikallisesti. Jos jollakin on siis vinkata office-kelpoisesta oversize-neuleesta, niin tipsiä tänne suunnalle, kiitos.

Nykyään tulee shoppailtua itselleen huomattavasti vähemmän ja harvemmin, kuin ennen, sillä eräs toinen nainen taloudessamme saa uutta vaatetta harva se kuukausi, öhöm. Muunmuassa tästä syystä olen tietoisesti alkanut valitsemaan itselleni hieman laadukkaampia materiaaleja, vaikka ovatkin hintavampia. Toinen syy on kaikessa yksinkertaisuudessaan se, etten jaksa enää täynnä pursuilevaa vaatekaappia, enkä vaatekappaleita, jotka kahden pesun jälkeen näyttävät nukkavieruilta, kulahtaneilta ja ovat menettäneet muotonsa. Konmari on siis iskenyt vaatekappeihinkin,vaikka tekemistä kyllä edelleen riittää, että päästäisiin tilanteeseen, jossa kaapista löytyisi ainoastaan niitä vaatteita, joita oikeasti käytetään. Mutta askel kerrallaan, nyt ollaan jo hyvässä vauhdissa ja muunmuassa kaikki tavoitevaatteet on kaapista hävitetty, hehe. :D

Onko syksy ja tuloillaan olevan talvi aiheuttanut muissa uusia vaatehurahduksia?


Mekko: Tom Tailor, Zalando



Mekko: King Louie, Zalando

torstai 26. lokakuuta 2017

Oho, talvi! Mikä valtava yllätys!

Joka vuosi sama juttu: Talvi yllätti autoilijat ja puolet jengistä liukastelee jäisillä, lumisilla ja sohjoisilla teillä kesärenkailla. Siinä sivussa liukastelijat vaarantavat paitsi oman, myös kanssa-autoilijoiden turvallisuuden. Siinä ei omat talvipallot auta, jos joku kesäpalloilija pamahtaa kylkeen, koska hups, talvi saapui taas ennen aikojaan. Miten suuri yllätys on, että joka vuosi syksy jossain vaiheessa muuttuu talveksi ja ne liukkaammat ajokelit saapuvat? Ei pitäisi olla ihmetyksen aihe kenellekkään. Paitsi niille pienille ihmistaimille, jotka riemuitsevat ensilumesta tohkeissaan.

Vaihtakaa nyt hyvät ihmiset ne talvirenkaat edes ennen sitä etukäteen ennustettua ensilunta, vaikka miten kiire painaisi niskaan. Kukkahattutätiä ottaa raskaasti hermoon.


Kuva: Pixabay

torstai 19. lokakuuta 2017

#metoo

Olen silmät kyynelissä lukenut viime päivinä naisten kokemuksia seksuaalisesta häirinnästä ja ahdistelusta. Aiheesta, joka nousi jälleen pinnalle Alyssa Milanon muutamia päiviä sitten mainitsemasta kampanjasta me too - minä myös.

Ensi reaktio itselläni oli valitettavasti kovin samanlainen, kuin nähtävästi monella muullakin: "Kaikkihan sitä on joskus kokenut." Ohitinkin jopa aiheen ensin, ennenkuin tahtomattanikin aloin kelaamaan kaikkea omalle kohdalle sattunutta ja heräsin tajuamaan miten sairas on oikeasti maailma, jos tuon sortin asia tuntuu normaalille ja jokaisella naisella on kymmenittäin kokemuksia kerrottavanaan aiheesta. Kokemuksia, jollaisia on sattunut niin monesti omallekin kohdalle ja jotka nostavat raivon pintaan, jos ajattelee, että niin voisi käydä myös omalle tyttärelleni.

Ahdistelua ei todellakaan pitäisi kenenkään kohdalle osua, eikä se missään tilanteessa ole okei. Silti se jollain kieroutuneella tavalla on iskostunut mieleen asiana, joka nyt vain on peruskauraa tässä maailmassa ja lähes jokainen on sitä kokenut. Ihan hullua!




Seksuaalisen häirinnän verhominen huumoriin ja sen uhriksi joutuneen nollaaminen vielä muullakin tapaa on valitettavan yleistä. "Älä nyt niin tosissaan, se oli vaan läppä." Ihan kuin ahdistelun kohde olisi jollain tapaa typerä, kun ei tajua, että eihän tässä tosissaan olla, mutta "onhan sulla nyt niin pornot kengät/vaatteet/tyyli/mitä ikinä, että täytyyhän sun tajuta mitä jengi ajattelee". Nimenomaan, kaikki saavat ajatella mitä tahtovat, sanoihin ja tekoihin ryhtyminen onkin sitten täysin oma lukunsa.

Miten ihmisillä voi olla käytöstavat ja yleinen käsitys siitä, mikä on sopivaa ja mikä ei niin hukassa, että pitää minkäänlaista verbaalista, saati sitten fyysistä ahdistelua oikeutettuna? Missä on mennyt vikaan? Jokainen maalaisjärjellä, tai ylipäätään minkäänlaisella järjellä, varustettu ihminen varmasti tietää mitä on fiksua sanoa tai tehdä toiselle. Vai onko niin, että se hätkähdyttävän suuri joukko, joka ahdisteluun on alentenut kokee olevansa jotenkin oikeutettu tekemään niin?

Kaikki kokevat ahdistelun eri tavoin, mutta ei liene kenellekkään epäselvää, että esimerkiksi seksististen kommenttien huuteleminen tai pepun puristaminen ohimennessään ei ole hyväksyttävää. Pahinta on, että yleensä syyllisyyttä kokee aivan väärä osapuoli ja pahimmillaan jopa kyseenalaistaa itseään; oliko se minun syyni. Kukaan ei toivo joutuvansa sopimattomien kommenttien tai fyysisen kajoamisen kohteeksi, ei missään olosuhteissa. Ei, vaikka olisi pukeutunut miten, kulkisi kaupungin yössä yksin, olisi utelias uusien kokemusten suhteen tai hymyilisi ja katsoisi silmiin.




Omalta kohdaltani muistan ensimmäisen tapauksen sattuneen jo todella aikaisin - niin aikaisin, etten ymmrtänytkään asiaa ennenkuin muutamien vuosien päästä. Teini-ikä ja sen ajan kokemukset ovat myös oma lukunsa, mutta en halua niihinkään sen enempää uppoutua. Toivon kuitenkin todella, että meininki ei ole samanlaista nykyään, ja että teinarit tietävät mikä on okei ja mikä ei. Okei ei nimittäin ole kenenkään kouriminen ohi mennessään tai ilman lupaa - ei vaatteiden päältä, eikä alta. Ei ole okei johdatella ketään mihinkään syrjäisempään paikkaan muka vahingossa ja yrittää selittää miksi nyt haluaa koskea toista, vaikka toinen ei halua. Ei, ei, ei ja ei.

Mikä sitten on ahdistelua ja häirintää? Hyvä ohjenuora lienee, että jos se on yksipuolista ja jos toinen kokee tilanteen sopimattomaksi, se on häirintää. Jokaisen rajoja on kunnioitettava, ja jos joutuu hiljaa mielessään miettimään - kumpikaan osapuoli - että onkohan tämä nyt ookoo, niin todennäköisesti se ei ole.

Aikuisiällä olen useat kerrat kävellyt yöllä baarista kotiin avainnippu kädessäni siltä varalta, että joku käy päälle. Olen jäänyt grillijonoon odottelemaan, että epäilyttävä tyyppi menee ohi tai laittanut juoksuksi jossain vaiheessa, kun askeleet takana vain lähestyvät. Myös työelämässä olen törmännyt sopimattomaan käytökseen, ja esimerkiksi yhdessä edellisistä työpaikoistani minulle valkeni vasta erään työreissun yhteydessä mikä ominaisuuteni oli todennäköisesti edesauttanut valintaani.

Olen aika kovanahkainen, enkä ole tähän mennessä kovin hanakasti tarttunut siihen, jos olen kokenut jonkun tilanteen sopimattomalla tavalla kiusalliseksi ellei kyse ole ollut jostain todella räikeästä ja törkeästä käytöksestä. Samalla olen kuitenkin tullut hyssytelleeksi ongelmaa, koska - kuten niin monessa blogipostauksessa, kokemuksessa, tarinassa ja mielipiteessä asian tiimoilta on todettu - pojat on poikia ja noinhan ne asiat nyt vain menevät. - Eivät mene, eivät saa mennä.




Onneksi asia on nostettu jälleen pöydälle ja näillä mittasuhteilla. Kyse ei ole ihan pienestä ongelmasta, kuten jokainen on tämän viikon aikana huomannut. Itse aion jatkossa huomauttaa, mikäli kohtaan sopimattomalla tavalla epämukavia tilanteita, osuu ne sitten omalle kohdalleni, tai joudun moista todistamaan, ja kannustan kaikkia tekemään samoin.  Ei enää hiljaisesti hyväksytä ja hymistellä, että tällaistahan tämä nyt on, vaan tehdään ongelma tunnistettavaksi. Jos asiasta huomauttaminen tuntuu oudolta, tai liialliselta mielensäpahoittamiselta - miltä sen ei tietysti pitäisi tuntua ongelman luonteen huomioonottaen, mutta opitut asenteet ja tavat istuvat tiukassa - niin ajatellaan niitä pieniä ihmisen alkuja, jotka tähän maailmaan kasvavat. Millaisia arvoja haluamme heille välittää ja miltä haluamme heidät säästää. Sen lisäksi, että opetamme heitä pitämään kiinni omista ja muiden rajoista, on avattava suunsa, jos on aihetta. Tämä on yhden naisen vetoomus isossa asiassa, neula heinäsuovassa, mutta joukossa on voimaa. Jos vaikka jonain päivänä minä myös-kampanjan rivit olisivat harvenneet, ja seksuaalisen häirinnän kokeminen olisi enemmän poikkeus, kuin sääntö.

Kuvat: Pixabay

tiistai 17. lokakuuta 2017

Kodinhengetärkohtaus: Syksyn lempparikeitto!

Syksy pistelee parastaan ja yksi toimivimmista keinoista torjua viileyttä ja sadetta on villasukkien - ja kumppareiden - listäksi kylmeneviin keleihin sopivat ruoat. Keitto -ja pataruoat ovat niitä, jotka tähän vuodenaikaan alkavat jälleen tehdä kauppansa, joten pitkästä, pitkästä aikaa myös meidän keittiössämme valmistui jauhelihakeittoa. Tarkemmin sanottuna tomaattista jauheliha-papukeittoa kunnon tujauksella valkosipulia. Keitosta tuli niin hyvää, että resepti on melkein pakollista jakaa teidän kanssanne.




TOMAATTINEN PAPU-JAUHELIHAKEITTO

- 6 isohkoa perunaa
- herne-maissi-porkkana pussi
- 1 pakkaus (285g) mustapapuja
- 1 pakkaus (370g) Muttin yrttitomaattimurskaa
- noin 400-500g jauhelihaa
- 1 iso sipuli (ei sopuli, kuten meinasi lipsahtaa :D)
- 5 isohkoa herkkusientä
- 1 yksikyntinen valkosipuli
- suolaa
- herbamarea
- jauhelihamaustetta
- savupaprikajauhetta
- timjamia
- chiliä

Kuori ja pilko perunat haluamasi kokoisiksi paloiksi. Kuori ja pilko myös sipuli, sekä paloittele herkkusienet. Laita perunakuutiot kiuhuvaan veteen, jossa on ripaus suolaa. Tässä kohtaa oikeaoppisesti kokkaava kotikokki kuullottaisi sipulin ja paistaisi herkkusienet, mutta menin siitä, mistä aita oli matalin: Paista jauheliha, heitä sekaan sipuli ja herkkusienet, sekä mausta herbamarella, jauhelihamausteella, savupaprikajauheella, chilillä, sekä timjamilla. Itselläni oli kaapissa ainoastaan kuivattua timjamia, mutta tuore varmasti toimii vielä paremmin. Kuori myös valkosipuli ja purista jauhelihan joukkoon. Kun perunakuutiot alkavat olla kypsiä kaada sekaan he-ma-po-pussi ja kiehauta. Kippaa kattilaan myös tomaattimurska, sekä pavut ja lopuksi vielä jauheliha-sipuli-herkkusieni-valkosipuli-setti. Sekoittele, anna hautua hetken aikaa ja tarkista maku. Mausta, jos tarvetta. Jos on oikein reipas voi päälle vielä pyöräyttää paistinpannussa ruis -tai paahtoleivästä krutongit. Niin herkkua! Toimisi varmasti vielä paremmin pastan, kuin perunan kanssa, joten pastaversio menee kokeiluun seuraavaksi. Alkaa olla muutenkin se aika vuodesta, jolloin kodinhengetärkohtaus leipomisen muodossa iskee yhä useammin, eikä kokkailukaan tunnu pakolliselta pahalta.



Ps: Joulu tulee, enää yhdeksän maanantaita ennen aattoa!

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Leffan aineksia ja itsenäistä vanhemmuutta

Tässä hiljattain leffateattereihin on tullut Eve Hietamiehen samannimiseen romaaniin perustuva elokuva "Yösyöttö". Yösyöttö kertoo tuoreesta isästä, Antti Pasasesta, joka jää vastasyntyneen vauvansa kanssa yksin, kun vauvan äiti, Pia, päättääkin, että "ei musta ole tähän". Taakse jäävät baari-illat, juttukeikat, sekä vapaus tulla ja mennä. En ole pätkää nähnyt - tosin Petteri Summasella ei voi ainakaan pahasti pieleen mennä - joten en voi itse leffaa sen kummemmin kommentoida, mutta elokuvan aihepiiri laittoi miettimään: Onko yh-isä + vauva sellainen yhtälö, joka automaattisesti aiheuttaa myötätuntoa ja pohdintaa siitä, miten hän mahtaa pärjätä yksin vauvan kanssa? Miten kaikki hoituu, kun äiti ei olekaan kuvioissa? Millainen arjen sankari ja täydellinen mies on se, joka selvityy vauvan kanssa kahdestaan? Epäilen, että tämän sortin ajatuksia se monella herättää, valitettavasti edelleen. Kukaan ei kuitenkaan ihmettele äitiä, joka on ainoa aikuinen vauva -ja/tai lapsiperheessä.

Olen itse viettänyt vauvavuoden neiti K:n kanssa kaksin, enkä ole ainoa laatuani tuttavapiirissäni. En pidä itseäni arjen sankarina, tai minkäänsortin supernaisena, vaikka etenkin ensimmäiset kuukaudet pienen maitoallergikon kanssa olivat aikamoisia. Sama meininkihän se on jokaisessa perheessä, kaiketi etenkin esikoisen kohdalla: Ihmetellään ja opetellaan. Välillä stressataan aiheesta, mutta monesti ihan turhaan, välillä herätään omista hormonihuuruista tajuamaan, että ehkä se ei olekaan maailmanloppu, jos itkuhälyttimestä loppuu patterit ja lapsi ehkä on minuutin verran ollut vaunuissa hereillä ja testannut keuhkojensa tilavuutta. Just saying. Kaikki on uutta, sitä pientä ihmistä myöten, joten luonnollisesti ottaa tovin tai kaksi, että opitaan toistensa tavoille. Ihana, kamala vauvavuosi, niin kliseistä, mutta totta.




Onko kaikki tuo vauvahomma kuitenkin (ihmisten mielissä) edelleen sellainen show, jossa nainen pärjää yksinään kyllä, mutta miehen kohdalla pitää asiaa hieman jännittää? Ihan oikeasti? Ja mikäli mies suoriutuu - kuten varmasti valtaosassa tapauksista tekee - ihan yhtä hyvin, kuin naispuolinen vanhemmuuskolleegakin, niin "saavutuksesta" puhutaan kuin suuremmastakin sankariteosta? Vai olenko ihan hakoteillä? Sitä ei käy kieltäminen, etteikö naisilla jo ihan luontaisesti ja biologian puolesta olisi herkemmät aistit ja valmiudet etenkin vauvan tarpeisiin vastaamiselle - maitobaaria kun miesten rinnoista ei saa tekemälläkään - mutta (jatkuvaa) opetteluahan vanhemmuus vaatii; oli sitten nainen tai mies, yksin tai yhdessä.




Ystävä -ja tuttavapiirissäni valtaosa isimiehistä on osallistuvaa sorttia ja tasa-arvoinen vanhemmuus on onneksi tullut jäädäkseen. Silti edelleen näkee ja kuulee, että aina joku miespuolinen vanhempi kertoo miten "hoitaa" lapsiaan, koska äiti on ystäviensä kanssa, kampaajalla, salilla, mitä ikinä. "Hoitaa"; ikäänkuin ajanviettäminen omien lasten kanssa ja heistä huolehtiminen ei muuten kuuluisi agendaan. Onneksi tästäkin ajatusmallista ollaan pääsemässä ja seuraava sukupolvi toivottavasti ei edes tiedä muusta, kuin tasa-arvoisesta vanhemmuudesta.

Kertokaa millaisia ajatuksia herättää?

perjantai 13. lokakuuta 2017

Viime päivien positiiviset

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet aikamoista arjen taistelua ja selviytymistä. Kaikenlaiset ylimääräiset ja yllättävät päänvaivat kaatoivat naisen sängynpohjalle, josta viimein muutama päivä sitten pystyin vihdoin nousemaan taas kunnolla elävien kirjoihin. Nyt nainen on taas entistä ehompi ja fiilis parempi, kuin toviin - en jaksa nykyään mörköillä enää kovin pitkään ja muutamankin päivän mörököllimeininki tuntuu pieneltä ikuisuudelta - joten listaanpa sen kunniaksi viime päivin positiiviset jutut:

- Huolehtivainen, myötätuntoinen tyttäreni: Neiti K on joka päivä muistanut kysyä äidin vointia ja on hoivannut parhaan kykynsä mukaan. Ihana tyyppi. <3
- Sain vihdoin otettua uuden puhelimeni käyttöön! Toipilaana ollessa on aikaa syventyä kaikensorttisiin juttuihin - myös niihin, joihin ei välttämättä jaksa arjen pyörityksessä perehtyä.
- Uusi tukka. Olen tovin jo tuumannut josko leikkauttaisi long bobin ja nyt sen toteutin: Tykkään täysillä! Hiukseni ovat paksua sorttia ja kasvavatkin aika vikkelään, joten jos alkaa kaduttamaan - mitä tuskin tapahtuu - niin äkkiäkös ne tuosta kasvavat. Kiitos jälleen kerran Hiusharlekiinin Pialle! 
- Hyvä fiilis. Kun viikon-kaksi on kipeänä, niin kummasti osaa taas arvostaa terveyttä. Ei saisi ottaa itsestäänselvyytenä, vaikka noin yleisesti pidänkin itsetäni ja terveydestäni huolta.
- Neiti K:n tarinat. Tyypillä alkaa olla mielikuvitus ja sanavarasto sitä luokkaa, että välillä saa tosissaan tehdä töitä, ettei naura ääneen, kun pieni naiseni leikkii omiaan ja tarinoi.
- Ajallaan hoidetut asiat. Tarkoitan nyt sellaisia asioita, joihin et itse voi varsinaisesti vaikuttaa, mutta jotka vaikuttavat sinun elämääsi. Helpottaa elämää, kun ne hoidetaan silloin, kun kuuluukin.
- Ruusut. Ne vaan on niin kauniita, nimenomaan leikkoruusut.
- Perjantai! No explanation.
- Todella tarpeeseen tuleva ja hyvin ansaittu vapaailta.


Kuva: Pixabay


Siinäpä ne tärkeimmät tähän hetkeen. Hyvää viikonloppua ja roosanauhapäivää kaikille, perjantaista 13. huolimatta!

perjantai 6. lokakuuta 2017

Kirppisbongaus!

Olen aina ollut vähän huono kirppistelemään, vaikka varsin hyvin tiedän, että sieltä saattaa bongata vaikka mitä vintage-aarteita -ja helmiä. Viime vuosina olen tässäkin asiassa hieman reipastunut ja hiljalleen alkanut tutustumaan lähialueen kirppisten tarjontaan. Kirppiksellä kiertely vaatii ehdottomasti tietynlaisen mielentilan ja oikeinlaisen fiiliksen osuessa kohdalle kirppistely on mitä parhainta ajanvietettä - myös lapsen kanssa, kunhan eväspolitiikka on kunnossa.




Kävin tässä taannoin paikallisella kirppiksellä ja bongasin vihdoin ja viimein hyväkuntoisen, pehmeän ja miellyttävän tuntuisen ylisuuren valkoisen kauluspaidan, joka päällä tulee varmasti hiihdeltyä tulevaisuudessa niin kotona, kuin officellakin. Happyhappyjoyjoy, ja hintaakin paidalla oli ainoastaan vaivaisest kaksi euroa! Lisäksi mukaan tarttui neljä kappaletta juomalaseja, jotka oli suorastaan pakko kotiuttaa, koska muistelisin, että mummolassani on, tai on ollut samanlaisia. Sen sortin nostalgiaa, joka on myöa viime vuosina alkanut nostamaan päätään.




Perjantain kunniaksi kotiin löysi myös kimpullinen roosa nauha-ruusuja, käykää tekin hakemassa omanne. Hyvää viikonloppua!





torstai 5. lokakuuta 2017

Millanen olisi oma, täydellinen päiväsi?

Olen viime aikoina kyseenalaistanut entistä enemmän omaa elämäntapaani, tai lähinnä sitä oravanpyörää, jossa valtaosa meistä juoksee kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Jo pitkään on tuntunut siltä, että se ei nykymuodossaan välttämättä ole sitä, mikä minulle olisi ominaisinta. En tarkoita, etteikö työelämä haasteineen olisi minua varten, en vain haluaisi viettää suurinta osaa elämästäni kello kaulassa juosten ja jatkuvasti kiirehtimässä asioiden takia, jotka pitävät minut poissa sellaisten juttujen parista, jotka antavat minulle muutakin, kuin toimeentulon. Kuulostaa hyväosaisen turhalta marinalta, tiedetään, mutta etenkin neiti K:n syntymän jälkeen olen enemmän ja enemmän pohtinut tätä asiaa.

Löysin erään blogipostauksen - kaiketi aiheesta löytyy postauksia internetin syövereistä pilvinpimein - jossa annettiin vinkkejä muunmuassa sijaintivapaan elämän alkeisiin. Olen aikaisemminkin maininnut, että näin kaamoksen kynnyksellä olisi hienoa pystyä vaihtamaan maisemaa ja palata takaisin koto-Suomeen, kun valo on taas voittanut pimeyden. Työelämä harvemmin kuitenkaan joustaa niin paljoa, että se varsinaisesti olisi mahdollista, tai jos joustaisikin, se todennäköisesti näkyisi palkkapussissa. Ratkaisu tietysti olisi työ, joka ei olisi sidottu paikkaan, tai ainakin se helpottaisi asioita. Jokatapauksessa, bongaamassani postauksessa, joka löytyy täältä, vinkattiin ihan ensin miettimään mitä elämältään haluaa ja millainen olisi täydellinen päivä. Ajattelemisen arvoisia asioita, vaikka ei oma elämäntapa ja kiireinen arki sen suuremmin mietityttäisikään.


Kuva: Pixabay

Oma täydellinen päiväni voisi olla esimerkiksi tällainen: Herätys ehdottomasti ilman kelloa kahdeksan-yhdeksän aikaan. Vaikka herätysäänenä olisi miten hentoinen ja lempeä puron solina, on kelloon mielestäni silti raastavaa herätä. Kello kahdeksan herätykset ovat peruskauraa nykyäänkin vapaapäivinä, kiitos neiti K:n, joka yleensä pomppaa ylös viimeistään silloin. Rauhallinen, kiireetön aamiainen, jonka jälkeen ja/tai lomassa hieman työjuttuja. Olisi ihana - ainakin välillä - asua paikassa, josta saisi tuoreita hedelmiä aamujen piristysruiskeeksi. Seuraavana agendalla voisi olla kävelylenkki, leikkipuisto -ja/tai kauppareissu tai muuta kivaa tekemistä pikkunaiseni kanssa ennen myöhäistä lounasta. Lounaan jälkeen nuorempi painos voisi ottaa pienet huilit ja allekirjoittanut saisi syventyä jälleen töihin esimerkiksi puutarhassa tai terassilla istuen ja lämmöstä nauttien, kaverina iso lasillinen vaikkapa ihanaa, tuoretta appelsiinimehua tai meheviä kirsikoita. Nam. Iltapäivän iloksi voisi ohjelmassa olla hieman kotihommia, mikäli työt olisi saatu siihen malliin, ja illalla olisi hienoa tavata ystäviä ja silloin tällöin käydä heidän kanssaan porukalla syömässä, joko ravintolassa, tai jonkun kotona. Pikkupainoksen mentyä unilleen olisi jälleen aikaa syventyä joko töihin, tai ehkä vain viettää aikaa parhaaksi katsomallaan tavalla, yksin tai yhdessä. Joinakin päivinä neiti K:lla voisi olla ohjelmistossa iltapäiväkerho tai muuta aktiviteettia, jolloin töihin olisi mahdollista syventyä normaalia pidemmäksi ajaksi ja kenties hoitaa sellaisia asioita, jotka vaativat pientä lapsivapautta. Miljöö voisi valoisaan vuodenaikaan olla täällä, missä koti nytkin on, mutta haaveena olisi varsinkin kaamoskuukausien painaessa päälle toinen koti jossain lämpimässä, ehkä kuun ja tähden mailla, jossa jo nyt vieraillessa on varsin kotoisa olo.




Ihan ensi viikolla en kytkintä kuitenkaan ole nostamassa, vaikka näillä keleillä mieli tekisikin, joten don't worry. Kieltämättä suunnitelma olisi hienoa kuitenkin toteuttaa ja sitä kokeilla vielä, kun neiti K:n kohdalla ei tarvitse miettiä kouluvelvollisuuksia. Laitetaan tämäkin siis sinne mietintämyssyyn, jossa alkaa hiljalleen olla jo vähäsen ruuhkaa. Taidetaan pian tarvita joko isompi myssy, tai sitten haaveita pitää alkaa vähän kerrallaan tehdä todeksi. Kuulostaa ihan suunnitelmalta.

Onko muilla samansuuntaisia mietteitä? Millaisia pohdintoja teillä oman elämäntyylinne suhteen on, vai onko kaikki just nyt niinkuin olet aina halunnut?