Äiti, älä unohda itseäsi

Näin äitienpäivän alla silmiini on osunut useampikin blogipostaus liittyen äitihommiin, vanhemmuuteen ja siihen miten taiteileminen vanhemmuuden ja minä-ajan välillä koetaan. Oli lapsia sitten yksi tai useampia, laji on aina vaikea. Miten vaikea, se kai riippuu paljolti omasta persoonasta, perhemuodosta ja tukiverkostosta, niistä nyt ainakin. Oman ajan ottaminen; tunti iltaisin lasten mentyä nukkumaan, muutama tunti viikossa omiin harrastuksiin, pari tuntia viikonloppuisin ystävän tapaamiseen on tarpeellista, tärkeää ja joskus monesti niin pirun vaikeaa.

Kuten olen kertonut olimme neiti K:n kanssa hänen ensimmäiset elinvuotensa kaksin. Olin siis yksinhuoltaja sanan kirjaimellisessa merkityksessä; ainoa vanhempi. Se yksi ihminen pienen lapsen maailmassa, kuka on hänestä vastuussa ja hoitaa jokaisen asian. On sanomattakin selvää, että siinä elämäntilanteessa ei omaa aikaa juurikaan siunaannu, ei ainakaan säännöllisesti tai ilman säätöä ja erillisiä järjestelyitä. Kuten Lähiömutsin Hanne kirjoitti, vauva-aikana hoivaaminen ja jatkuvasti saatavilla olo oli enemmän kuin luontevaa, mutta vauvan muuttuessa taaperoksi ja uhmaiän astuessa kuvioihin astuu sisään jotain muutakin: Uupumus ja tympäännys siihen, että jokaisen pukemisen, syömisen, vessareissun, nukkumaanmenon ja ties minkä muun randomin asian kanssa saa vääntää, vämmätä ja kahnata. Eikö vaan voisi asiat mennä omalla painollaan?! Onko pakko aina temppuilla asioiden kanssa, jotka nyt vain pitää hoitaa?! Vastaus tähän kaikkien uhmaikäisten vanhemmille ja muillekin: On, aina on pakko temppuilla. Kunnes se joskus parin vuoden jälkeen ellei nyt lopu, niin vähenee.

Itse koin kaikkein raskaimmaksi ajaksi ensimmäisen uhmavaiheen noin 1,5-vuotiaasta 2-vuotiaaksi, jolloin neuvottelua ei vielä tunnettu ja vaikka keskustelukaveri oli jo kova tuolloin juttelemaan ei puheen perillemeno ollut vielä kovinkaan taattua. Sittemmin hommat on helpottaneet, koska asioista voidaan - ainakin sitten jossain kohtaa, kiukkukohtauksen jälkeen - keskustella, mutta kyllähän se edelleen riipii ja tuntuu tipauttavan jaksamisen kerralla pohjalukemiin, jos kaikesta pitää vääntää. Jännä tämä ihmismieli; kun tietää ettei tilanteeseen ihan heti ole tulossa muutosta sitä jaksaa vaikka ja mitä, mutta heti kun pääsee tottumaan helpommalle tuntuvat pienetkin ankanpoikapäinvastoin-päivät pienelle maailmanlopulle.

Ensimmäisinä äiti-vuosina ei oma hetkiä siis liikaa ollut tarjolla, ainakaan siinä tarkoituksessa, että olisi ollut mahdollista hoitaa itseään ja panostaa oman hyvinvointiinsa harrastusten, ystävien tapaamisten tai muun sellaisen merkeissä, joihin ei pientä seuralaista voinut ottaa mukaan. Ja mitäs omaa aikaa se sellainen olisikaan ollut, jossa jälkikasvu olisi kulkenut mukana. Onnekseni sain omia hetkiä iltaisin neiti K:n nukahdettua unilleen, ja näin jälkikäteen ajateltuna ne olivat äärimmäisen tärkeitä hetkiä.

Sukelsin siis äitiyteen pää edellä, kuten moni tekee. Äitiys ja vanhemmuus on kokopäivähommaa, josta oma silloinen elämäntilanteeni ei sallinnut juurikaan vapaata. En unohtanut itseäni, mutta laitoin omat juttuni, haluamiseni ja menoni ikäänkuin holdiin. Jokainen äiti joutuu niin tekemään ainakin toviksi, joten kaikki äiti-ihmiset tietänevät mistä puhun. Se, mikä omalla kohdallani on osoittautunut yllättävän vaikeaksi taskiksi, on niiden omien juttujen uudelleen aikatauluttaminen osaksi arkea. Helposti nimittäin homma menee niin, että jos arjessa tapahtuukin jotain normista poikkeavaa - kuten niin kovin usein ja helposti etenkin lapsiperheessä käy - olen minä yleensä se, joka omista menoistaan tinkii. Tietyissä tilanteissa vaihtoehtoa ei edes ole, mutta silloinkin kun se olisi, havahdun monesti vasta jälkikäteen siihen, että mitenkäs tässä taas näin kävi; jätin omat juttuni ja riensin hoitamaan äidin velvollisuuksia, jotka olisi ollut mahdollista myös sen isimiehen hoitaa.

Ja arvatkaa mitä, kyse ei ole siitä etteikö puolisoni hoitaisi omaa osuuttaan tai olisi valmiina jeesimään tarvittaessa, vaan it's me: Itsellänikin on tätä vaikea uskoa, mutta olen tällä hetkellä auttamattoman huono ottamaan omia hetkiä tehdäkseni itselleni tärkeitä - ja terveydelle, sekä mielenterveydellekin hyväätekeviä - juttuja. Olen aina ollut hyvä ottamaan oman tilani, aikani ja paikkani, mutta äitiyden myötä sekin on muuttunut. Ehkä olen liian tottunut hoitamaan vanhemmuuteen liittyvät asiat itse, enkä ole saanut luotua sopivaa flowta siihen, että ottaisin parina päivänä viikossa itselleni aikaa tehdä omia juttujani. Milloin on lapsi kipeänä, itseltä vedetty viisaudenhammas, tai muutto - tai kouluhommat painaa päälle. Aina tuntuu olevan jotain, ja niin kauanhan aina (muka) on jotain, ellei kylmänviileästi vain ota niitä omia hetkiä. Toisaalta olen ajatellut asiaa siltäkin kantilta, että niin kauan, kuin lapset ovat pieniä, eivätkä liehu vielä omissa menoissaan haluankin olla saatavilla ja heitä varten. Ehkä kuitenkin olisi jonkinlaisen tasapainon aika, vaikka - kärjistäen - en haluakaan missata hetkiä lapseni lapsuudesta.

Olenkin nyt tehnyt itselleni lupauksen, tai enemmänkin ehkä olen päättänyt opetella uudelleen huomioimaan itseänikin, myös arjessa. Äitienpäiväviikon kunniaksi haastan kaikkia äitejä tekemään samoin: Koko perhe hyötyy siitä, että äiti voi hyvin.

PS: Käykää lukaisemassa myös Nakit ja Mutsi-blogin Päivin ajatuksia äitihommiin liittyen. Itse nauroin lähes silmät kyynelissä seuraavalle avautumiselle, joka niin osuvasti kuvaa äitinä oloa:

Viikon aikataulua ei saa päästää hetkeksikään putoamaan käsistään tai ollaan katastrofin äärellä. Jos vaikka saisikin leikisti raivosiivouskohtauksen, sitäkään ei saa rauhassa suorittaa loppuun, kun jollekin tulee kuitenkin nälkä tai joku muu kriisi juuri, kun olet hinkkaamassa pöntöntaustaa. (ja siis tää on syy, miksi en koskaan edes aloita…)

PPS: Hyvää tulevaa äitienpäivää!