Äiti, älä unohda itseäsi

Näin äitienpäivän alla silmiini on osunut useampikin blogipostaus liittyen äitihommiin, vanhemmuuteen ja siihen miten taiteileminen vanhemmuuden ja minä-ajan välillä koetaan. Oli lapsia sitten yksi tai useampia, laji on aina vaikea. Miten vaikea, se kai riippuu paljolti omasta persoonasta, perhemuodosta ja tukiverkostosta, niistä nyt ainakin. Oman ajan ottaminen; tunti iltaisin lasten mentyä nukkumaan, muutama tunti viikossa omiin harrastuksiin, pari tuntia viikonloppuisin ystävän tapaamiseen on tarpeellista, tärkeää ja joskus monesti niin pirun vaikeaa.

Kuten olen kertonut olimme neiti K:n kanssa hänen ensimmäiset elinvuotensa kaksin. Olin siis yksinhuoltaja sanan kirjaimellisessa merkityksessä; ainoa vanhempi. Se yksi ihminen pienen lapsen maailmassa, kuka on hänestä vastuussa ja hoitaa jokaisen asian. On sanomattakin selvää, että siinä elämäntilanteessa ei omaa aikaa juurikaan siunaannu, ei ainakaan säännöllisesti tai ilman säätöä ja erillisiä järjestelyitä. Kuten Lähiömutsin Hanne kirjoitti, vauva-aikana hoivaaminen ja jatkuvasti saatavilla olo oli enemmän kuin luontevaa, mutta vauvan muuttuessa taaperoksi ja uhmaiän astuessa kuvioihin astuu sisään jotain muutakin: Uupumus ja tympäännys siihen, että jokaisen pukemisen, syömisen, vessareissun, nukkumaanmenon ja ties minkä muun randomin asian kanssa saa vääntää, vämmätä ja kahnata. Eikö vaan voisi asiat mennä omalla painollaan?! Onko pakko aina temppuilla asioiden kanssa, jotka nyt vain pitää hoitaa?! Vastaus tähän kaikkien uhmaikäisten vanhemmille ja muillekin: On, aina on pakko temppuilla. Kunnes se joskus parin vuoden jälkeen ellei nyt lopu, niin vähenee.

Itse koin kaikkein raskaimmaksi ajaksi ensimmäisen uhmavaiheen noin 1,5-vuotiaasta 2-vuotiaaksi, jolloin neuvottelua ei vielä tunnettu ja vaikka keskustelukaveri oli jo kova tuolloin juttelemaan ei puheen perillemeno ollut vielä kovinkaan taattua. Sittemmin hommat on helpottaneet, koska asioista voidaan - ainakin sitten jossain kohtaa, kiukkukohtauksen jälkeen - keskustella, mutta kyllähän se edelleen riipii ja tuntuu tipauttavan jaksamisen kerralla pohjalukemiin, jos kaikesta pitää vääntää. Jännä tämä ihmismieli; kun tietää ettei tilanteeseen ihan heti ole tulossa muutosta sitä jaksaa vaikka ja mitä, mutta heti kun pääsee tottumaan helpommalle tuntuvat pienetkin ankanpoikapäinvastoin-päivät pienelle maailmanlopulle.

Ensimmäisinä äiti-vuosina ei oma hetkiä siis liikaa ollut tarjolla, ainakaan siinä tarkoituksessa, että olisi ollut mahdollista hoitaa itseään ja panostaa oman hyvinvointiinsa harrastusten, ystävien tapaamisten tai muun sellaisen merkeissä, joihin ei pientä seuralaista voinut ottaa mukaan. Ja mitäs omaa aikaa se sellainen olisikaan ollut, jossa jälkikasvu olisi kulkenut mukana. Onnekseni sain omia hetkiä iltaisin neiti K:n nukahdettua unilleen, ja näin jälkikäteen ajateltuna ne olivat äärimmäisen tärkeitä hetkiä.

Sukelsin siis äitiyteen pää edellä, kuten moni tekee. Äitiys ja vanhemmuus on kokopäivähommaa, josta oma silloinen elämäntilanteeni ei sallinnut juurikaan vapaata. En unohtanut itseäni, mutta laitoin omat juttuni, haluamiseni ja menoni ikäänkuin holdiin. Jokainen äiti joutuu niin tekemään ainakin toviksi, joten kaikki äiti-ihmiset tietänevät mistä puhun. Se, mikä omalla kohdallani on osoittautunut yllättävän vaikeaksi taskiksi, on niiden omien juttujen uudelleen aikatauluttaminen osaksi arkea. Helposti nimittäin homma menee niin, että jos arjessa tapahtuukin jotain normista poikkeavaa - kuten niin kovin usein ja helposti etenkin lapsiperheessä käy - olen minä yleensä se, joka omista menoistaan tinkii. Tietyissä tilanteissa vaihtoehtoa ei edes ole, mutta silloinkin kun se olisi, havahdun monesti vasta jälkikäteen siihen, että mitenkäs tässä taas näin kävi; jätin omat juttuni ja riensin hoitamaan äidin velvollisuuksia, jotka olisi ollut mahdollista myös sen isimiehen hoitaa.

Ja arvatkaa mitä, kyse ei ole siitä etteikö puolisoni hoitaisi omaa osuuttaan tai olisi valmiina jeesimään tarvittaessa, vaan it's me: Itsellänikin on tätä vaikea uskoa, mutta olen tällä hetkellä auttamattoman huono ottamaan omia hetkiä tehdäkseni itselleni tärkeitä - ja terveydelle, sekä mielenterveydellekin hyväätekeviä - juttuja. Olen aina ollut hyvä ottamaan oman tilani, aikani ja paikkani, mutta äitiyden myötä sekin on muuttunut. Ehkä olen liian tottunut hoitamaan vanhemmuuteen liittyvät asiat itse, enkä ole saanut luotua sopivaa flowta siihen, että ottaisin parina päivänä viikossa itselleni aikaa tehdä omia juttujani. Milloin on lapsi kipeänä, itseltä vedetty viisaudenhammas, tai muutto - tai kouluhommat painaa päälle. Aina tuntuu olevan jotain, ja niin kauanhan aina (muka) on jotain, ellei kylmänviileästi vain ota niitä omia hetkiä. Toisaalta olen ajatellut asiaa siltäkin kantilta, että niin kauan, kuin lapset ovat pieniä, eivätkä liehu vielä omissa menoissaan haluankin olla saatavilla ja heitä varten. Ehkä kuitenkin olisi jonkinlaisen tasapainon aika, vaikka - kärjistäen - en haluakaan missata hetkiä lapseni lapsuudesta.

Olenkin nyt tehnyt itselleni lupauksen, tai enemmänkin ehkä olen päättänyt opetella uudelleen huomioimaan itseänikin, myös arjessa. Äitienpäiväviikon kunniaksi haastan kaikkia äitejä tekemään samoin: Koko perhe hyötyy siitä, että äiti voi hyvin.

PS: Käykää lukaisemassa myös Nakit ja Mutsi-blogin Päivin ajatuksia äitihommiin liittyen. Itse nauroin lähes silmät kyynelissä seuraavalle avautumiselle, joka niin osuvasti kuvaa äitinä oloa:

Viikon aikataulua ei saa päästää hetkeksikään putoamaan käsistään tai ollaan katastrofin äärellä. Jos vaikka saisikin leikisti raivosiivouskohtauksen, sitäkään ei saa rauhassa suorittaa loppuun, kun jollekin tulee kuitenkin nälkä tai joku muu kriisi juuri, kun olet hinkkaamassa pöntöntaustaa. (ja siis tää on syy, miksi en koskaan edes aloita…)

PPS: Hyvää tulevaa äitienpäivää!

Äidin kipuilua ja onnen tunteita

Äitiys. Se on ihan by far paras asia, mitä kohdalleni on ikinä sattunut. Paras, ihanin, pakahduttavin, eniten onnen tunteita synnyttävä. Omaa lasta katsoessa aika pysähtyy ja voisi vain upota niihin viattomiin silmiin, jotka katsovat rävähtämättä ja täysillä luottaen syvälle omiisi. Sydän tuntuu läikehtivän rakkautta niin, että sitä määrää on vaikea itsekään tajuta. Haluaisi vain katsoa omaa pikkuistaan aina, rutistaa syliin ja suojella ihan kaikelta, ihan aina. Toiselta puolelta äitiys, ja vanhemmuus ylipäätään, on raskain duuni ikinä, joka laittaa välillä polvilleen ja saa ihmettelemään miten jaksaa taistelun toisensa perään, vaiheen toisensa perään, ja ne lopputtomat tunteiden vuoristoradat; niin lapsen, kuin omatkin. Mikään ei opeta samalla tavalla asioita omasta itsestä, kuin lapsi ja hänen kanssaan kasvaminen.

Lapsi kipuilee milloin mitäkin ikävaiheeseen, uuden oppimiseen, pelkoihin tai ihan mihin tahansa liittyvää asiaa, vain taivas on rajana. Siinä kipuillessa tielle joutuvat lähimmät ihmiset: Vanhemmat, isovanhemmat, sisarukset, hoitokaverit... Lapsi kiukkuaa ja osoittaa turhautumistaan heille, joihin luottaa, joten tulilinjalla ovat luonnollisesti vanhemmat; he, joiden kanssa lapsi on viettänyt ja viettää eniten aikaa, ja jotka ovat hänelle tärkeitä. Yritän muistuttaa itseäni paitsi tästä, myös siitä, että lapsi vasta harjoittelee itsehillintää. Jos minulla on ollut aikaa treenata kyseistä lajia reilut 36 vuotta - enkä edelleenkään ole siinä mainittavan hyvä, vaikkakin viimeisenä kolmena vuotena olen isosti parantanut taitojani, öhöm - niin miten kolmen ja puolen vuoden ikäinen lapsi siihen voisi pystyä. Something to think about.

Arkistojen kätköistä parin vuoden takaa <3

Pieni naiseni osaa kuitenkin jo varsin hyvin hillitä itseään, jos vain sattuu huvittamaan. Aina ei huvita. Kuten tiedämme aina ei voi olla hyvä päivä. Lapsilla on huonoja päiviä ihan samaan tapaan, kuin aikuisillakin, ja joskus tekee mieli vain kitistä, nurista ja hautautua peiton alle. Siinä missä aikuinen (toivottavasti) jättää kitinän ja nurinan omassa pääkopassaan tapahtuvaksi, lapsi purkaa pahan mielensä ja olonsa ilmoille. Tapaan monesti sanoa neiti K:lle, että saa harmittaa ja saa kiukuttaa, mutta ei ihan jokainen asia. ..mikä tietysti sinällään on täyttä höpöhöpöä, sillä kuten tiedämme, että kun vit***aa, niin vit***aa aikalailla kaikki. :D Pointti kuitenkin oli, että lasta harmittaa ja ottaa päähän ihan kuin aikuistakin, eikä hänellä vielä ole valmiuksia purkaa ja suunnata turhautumistaan tai harmitustaan kuten aikuisella. Tai aikuisella ainakin KUULUISI olla täähän valmiudet, joita voi sitten jälkikasvulleen opettaa, ja ellei ole, niitä on mahdollista oppia ja opetella, yhdessä ja erikseen. Sehän tässä onkin parasta, tai yksi parhaista jutuista; lapsen kanssa voi opetella elämää ja asioita yhdessä, tiiminä. Voidaan paitsi iloita yhdessä, myös ottaa yhteen ja riidellä, kunhan vain muistetaan pyytää anteeksi, jos siihen on aihetta. Myös aikuinen lapselta.

Neiti K on kasvanut tämän kesän aikana valtavasti, kaikella tavalla. Uusia taitoja karttuu, ymmärrys lisääntyy ja neiti on venähtänyt pituutta ihan silmissä. Uusia asioita halutaan opetella itse ja yksin, mutta kuitenkin tarvitaan äiti varmuuden vuoksi lähelle, tueksi ja turvaksi. Tämä tuntuu valtavan hyvältä, vaikka samalla koen haikeutta siitä, että lapseni on jo niin omatoiminen, että ei tarvitse äitiä ihan kaikkeen, eikä kaipaa esimerkiksi syliä enää niin paljon. Tiedän, että tämä kaikki kuuluu kuvioon, ja jokainen vanhempi käy näitä samoja fiiliksiä ja ajatuksia läpi lasten kasvaessa. Meistä on pikkumuidun kanssa kuitenkin kasvanut tavallistakin tiiviimpi yksikkö - tai kaksikko - sillä vietimme lähes kolme vuotta kaksin. Jo raskausaikana tiesin olevamme kaksin pienen kyytiläiseni kanssa, enkä ikinä ole pitänyt kuvioita mitenkään kummallisena. Vauvavuonna uppouduin täysin vauvakuplaani ja tiesin saavani tehdä sen niin sanotusti luvan kanssa, koska minun ei tarvinnut ottaa ketään muuta huomioon, kuin pieni tyttäreni ja oma itseni. Neiti K edellä ja hänen ehdoillaan on menty muutenkin aikalailla kaikissa päätöksissä, ratkaisuissa, suunnitelmissa ja ylipäätään koko elämässä. Myös minä, kuten varmasti suurin osa äideistä, olen sitä mieltä, että äitiys on ehdottomasti parasta, mitä kohdalleni on ikinä sattunut, ja se, että kuljimme kolme ensimmäistä yhteistä vuottamme kaksin on hitsannut meidät tiiviisti yhteen.  

Nyt elämässämme on viimeisetkin palikat kohdallaan emmekä ole enää kaksin, mutta huomaan kipuilevani sitä, että en pysty enää antaa tyttärelleni sataa prosenttia itsestäni ja huomiostani. Onneksi kolme ja puoli ikävuotta tekevät sen, että sataa prosenttia hän ei enää myöskään kaipaa, mutta äidithän ovat ihan parhaita tuntemaan huonoa omaatuntoa asioista, joista ei tarvitse ja jotka myös tiedostaa. Taitaa olla vanhemmuus-dna:han piirretty juttu, että lasten suhteen toivoisi aina suoriutuvansa vähän paremmin, vaikka tietäisikin tekevänsä parasta mahdollista työtä.

Olen valtavan onnellinen, että elämämme on nyt sellaista, kuin se on, että olemme silti edelleen se sama äiti ja tytär kuin aikaisemminkin, nyt vain isommassa yksikössä ja enemmän perhettä ympärillä, ja että pieni naiseni kasvaa ja kehittyy, ja opettaa minuakin kehittymään siinä sivussa. Olen onnellinen, että hän on edelleen niin pieni, mutta silti jo sen verran iso, että pystyn pitkästä aikaa keskittyä välillä myös itseeni ja omaan hyvinvointiini, ja että elämässämme ja lähellämme on ihmisiä, joihin voimme luottaa. He ovat osa meitä, meidän perheemme. <3

Leffan aineksia ja itsenäistä vanhemmuutta

Tässä hiljattain leffateattereihin on tullut Eve Hietamiehen samannimiseen romaaniin perustuva elokuva "Yösyöttö". Yösyöttö kertoo tuoreesta isästä, Antti Pasasesta, joka jää vastasyntyneen vauvansa kanssa yksin, kun vauvan äiti, Pia, päättääkin, että "ei musta ole tähän". Taakse jäävät baari-illat, juttukeikat, sekä vapaus tulla ja mennä. En ole pätkää nähnyt - tosin Petteri Summasella ei voi ainakaan pahasti pieleen mennä - joten en voi itse leffaa sen kummemmin kommentoida, mutta elokuvan aihepiiri laittoi miettimään: Onko yh-isä + vauva sellainen yhtälö, joka automaattisesti aiheuttaa myötätuntoa ja pohdintaa siitä, miten hän mahtaa pärjätä yksin vauvan kanssa? Miten kaikki hoituu, kun äiti ei olekaan kuvioissa? Millainen arjen sankari ja täydellinen mies on se, joka selvityy vauvan kanssa kahdestaan? Epäilen, että tämän sortin ajatuksia se monella herättää, valitettavasti edelleen. Kukaan ei kuitenkaan ihmettele äitiä, joka on ainoa aikuinen vauva -ja/tai lapsiperheessä.

Olen itse viettänyt vauvavuoden neiti K:n kanssa kaksin, enkä ole ainoa laatuani tuttavapiirissäni. En pidä itseäni arjen sankarina, tai minkäänsortin supernaisena, vaikka etenkin ensimmäiset kuukaudet pienen maitoallergikon kanssa olivat aikamoisia. Sama meininkihän se on jokaisessa perheessä, kaiketi etenkin esikoisen kohdalla: Ihmetellään ja opetellaan. Välillä stressataan aiheesta, mutta monesti ihan turhaan, välillä herätään omista hormonihuuruista tajuamaan, että ehkä se ei olekaan maailmanloppu, jos itkuhälyttimestä loppuu patterit ja lapsi ehkä on minuutin verran ollut vaunuissa hereillä ja testannut keuhkojensa tilavuutta. Just saying. Kaikki on uutta, sitä pientä ihmistä myöten, joten luonnollisesti ottaa tovin tai kaksi, että opitaan toistensa tavoille. Ihana, kamala vauvavuosi, niin kliseistä, mutta totta.

Onko kaikki tuo vauvahomma kuitenkin (ihmisten mielissä) edelleen sellainen show, jossa nainen pärjää yksinään kyllä, mutta miehen kohdalla pitää asiaa hieman jännittää? Ihan oikeasti? Ja mikäli mies suoriutuu - kuten varmasti valtaosassa tapauksista tekee - ihan yhtä hyvin, kuin naispuolinen vanhemmuuskolleegakin, niin "saavutuksesta" puhutaan kuin suuremmastakin sankariteosta? Vai olenko ihan hakoteillä? Sitä ei käy kieltäminen, etteikö naisilla jo ihan luontaisesti ja biologian puolesta olisi herkemmät aistit ja valmiudet etenkin vauvan tarpeisiin vastaamiselle - maitobaaria kun miesten rinnoista ei saa tekemälläkään - mutta (jatkuvaa) opetteluahan vanhemmuus vaatii; oli sitten nainen tai mies, yksin tai yhdessä.

Ystävä -ja tuttavapiirissäni valtaosa isimiehistä on osallistuvaa sorttia ja tasa-arvoinen vanhemmuus on onneksi tullut jäädäkseen. Silti edelleen näkee ja kuulee, että aina joku miespuolinen vanhempi kertoo miten "hoitaa" lapsiaan, koska äiti on ystäviensä kanssa, kampaajalla, salilla, mitä ikinä. "Hoitaa"; ikäänkuin ajanviettäminen omien lasten kanssa ja heistä huolehtiminen ei muuten kuuluisi agendaan. Onneksi tästäkin ajatusmallista ollaan pääsemässä ja seuraava sukupolvi toivottavasti ei edes tiedä muusta, kuin tasa-arvoisesta vanhemmuudesta.

Kertokaa millaisia ajatuksia herättää?