Olen tässä nyt muutamien kuukausien aikana huomannut miten edellämainitut fraasit sopivat myös parisuhdekuvioihin, jopa pelottavan hyvin. Itsetuntemus ja ikä tuo näissä(kin) hommissa - ainakin oman kokemukseni mukaan - ainaostaan plus-merkkistä boostia. Jotkut saattavat tietysti olla luotuja jakamaan elämänsä toisen kanssa ja ottamaan toinen ihminen huomioon kuten kuuluukin, puhumattakaan arvostuksesta ja tietynlaisesta itsehillinnästä ja asettumisesta toisen asemaan. Minä en ole ollut niitä ihmisiä, vaikka vahvasti parisuhdeihmiseksi olen aina itseni mieltänytkin. Onneksi elämänkokemus tasoittaa räiskyvää ja helposti pinnansa katkaisevaa kovapää-ekstroverttiakin, ja näin viittä vaille kolmekutosena voin käsi sydämellä sanoa, että onneksi! ..varmaan samaa voi sanoa moni muukin lähipiirissäni elävä. :D
Antakaas kun selvennän: Olin nippanappa täysi-ikäistynyt, kun hyppäsin ensimmäiseen kunnon parisuhteeseeni. Aikuisuuden kynnyksellä monet asiat olivat muutenkin uusia ja ihmeellisiä, ja tietyllä tapaa myös parisuhde kuului niihin. Ensimmäinen yhteenmuutto ja yhteinen koti, ylipäätään ensimmäinen oma koti, ja hyppäys koulumaailmasta työelämään ja välivuoden kautta opiskeluihin. Oli harrastusta, töitä ja opintoja, bileitä, ystäviä ja tulevaisuuden suunnittelua. Pikkuveljeni kuolema ja muita isoja elämäntapahtumia. Monien yhteisten vuosien jälkeen suhde kuitenkin tuli tiensä päähän ja erosimme ilman sen suurempaa dramatiikkaa. Erosta on jo melkein kymmenen vuotta aikaa, mutta olen vasta viime vuosien aikana huomannut, että todennäköisesti osaan nyt arvostaa entistä poikaystävääni enemmän, kuin silloin aikanaan. Älkää ymmärtäkö väärin, arvostin toki silloinkin, mutta en tarpeeksi, enkä varmaan kertaakaan ilmaissut sitä hänelle suoraan.
Olin muutenkin parikymppisenä varsin mustavalkoinen ja ehdoton mielipiteissäni. En tuntenut itseäni tarpeeksi hyvin, ja miten olisin voinutkaan. Pikkuveljeni kuolema tietysti avasi silmiä ja sai ajattelemaan asioita uudesta perspektiivistä, mutta silti se oma napa tuntui olevan kaiken keskiössä. En ymmärtänyt, että se miten koen asiat lähtee tasan omasta itsestäni, ei kenenkään muun tekemisistä, sanomisista, tai tekemättä jättämisistä. Jos ärsyynnyin jostain en tajunnut miettiä onko syy todellakin jossain muussa ihmisessä, tilanteessa tai tapahtumassa, vai ihan pelkästään omassa itsessäni ja siinä miten ja mihin kuulemaani, näkemääni ja kokemaani peilaan. Ja arvatkaas mitä; monestihan se on juurikin pelkästään omasta itsestä kiinni miten asiat ottaa. Suuttuuko, loukkaantuuko, ärsyyntyykö, antaako vain olla vai miettiikö miksi asia ylipäätään menee tunteisiin. Turha uhriutuminen ei auta ketään, ja harvoja asioita sattuu ilman, että itse ei olisi niihin jollain tapaa vaikuttamassa. On toki niitäkin, kuten esimerkiksi vakavasti sairastuminen, mutta tarkoitan yleismaailmallisempia, parisuhteisiin liittyviä asioita.
Nykyään huomaan yhä useammin tajuavani, että menneet kokemukseni vaikuttavat hyvin voimakkaasti siihen miten koen asioita, nimenomaan parisuhteessa. Monesti huomaan jonkun jutun olevan enemmänkin "oma ongelmani", kuin millään tapaa toisesta johtuva. En juurikaan sen tasaisempi ole, kuin kymmenen vuotta sittenkään, mutta jonkinlaisen filtterin olen luonut, vaikka naamasta edelleen näkeekin, jos v***ttaa. Vanhat peikot, muistot ja toimintamallit istuvat tiukassa, mutta peikot on mahdollista nujertaa, muistot kääntää vahvuudeksi, sekä toimintamallit hiljalleen muuttaa, jos rinnalla on ihminen, joka osoittaa olevansa luottamuksen arvoinen ja antaitsevansa tulla kohdatuksi ilman epäilyksiä. Luottaminen on aina tietynlainen päätös, vaikka pelkkä päätöksen tekeminen ei synnytäkään luottamusta. Toinen voi tehdä sen joko helpoksi tai mahdottomaksi, js mikäli jälkimmäinen vaihtoehto voittaa, tai edes nostaa päätään, voi koko jutun unohtaa
Ihanaa viikonloppua kaikille ja muistakaa arvostaa rakkaitanne! <3
Kuvat: Pixabay
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti