Kulje vain omaa tietäsi

  Olen aina ollut vähän sellainen oman tieni kulkija. En mitenkään kovin erilainen, mutta sellainen, joka tekee niinkuin hyvältä tuntuu, vaikka joutuisi sitten kulkemaan yksin ja raivaamaan tietä. Jo ala-asteikäisenä minulla oli hyvin vahvasti omat juttuni ja visioni, enkä niin välittänyt alaluokkien jälkeen kulkea porukassa. Yläasteella oli vuoden-parin etsikkoajan jälkeen sama meininki ja vasta lukioikäisenä hommat tuntuivat loksahtavan paikoilleen siten, että sain ihan rauhassa välillä tehdä omia juttujani ja välillä kulkea muiden mukana. Asiat ikäänkuin löysivät tasapainonsa.

  Parinkympin kynnyksellä tuntui muutenkin olevan hienoa ja jopa suositeltavaa tehdä asioita eri tavalla kuin muut, vaikka itse en ikinä sen takia ole sitä omaa polkuani valinnut. En ole liioin kokenut, että olisin niin kovin erilaisempi, kuin muutkaan, eikä se ikinä ole ollut päämääränä tai se juttu: Olla jotenkin erilainen erilaisuuden takia. Tarkoitus on lähinnä ollut tehdä niitä juttuja, jotka sopivat itselle parhaiten ja tuntuvat hyvältä. Joskus ne ovat menneet synkkaan valtavirran kanssa, toisinaan ei.

  Aikuisena olen enimmäkseen tehnyt juuri niinkuin hyvältä tuntuu ja tehnyt valintoja sen mukaan. Joskus valinnat ovat menneet nappiin, toisinaan ei, mutta niinhän se elämä tahtoo kulkea. Jos kohdalle on sattunut hutivalinta, on aloitettu alusta ja otettu uusi suunta. Aikuisiällä muutenkin ajattelisi olevan jokaiselle päivänselvää, että kaikki eivät mahdu samaan muottiin, eikä se ole tarkoituskaan. Kahta samanlaista ei ole, ja on outoa, että monissa asioissa suuri joukko ihmisiä yritetään niputtaa samaan kastiin ja samojen ahtaiden raamien sisään, vaikka pitäisi olla päivänselvää, että sinne eivät kaikki mahdu.

Olen alkanut miettimään miten opettaa jälkikasvulle, että valtavirran mukana ei ole pakko mennä. Ei ole pakko hypätä sillalta, vaikka muut hyppäisivät ja on ihan okei ja jopa suotavaa tehdä, kuten itse kokee oikeaksi. Olen vahvasti sitä mieltä, että tätä asiaa ei voi korostaa liikaa missään vaiheessa, vaikka esimeriksi neiti K vielä hyvin tiukasti äidin huomassa onkin ja kavereiden kanssa aletaan pyörimään vasta muutamien vuosien päästä.

  Tottakai on oltava raamit miten olla ja elää: Lait, suositukset ja yhteiset pelisäännöt ovat olemassa siksi, ettei täällä olisi elo yhtään sen kaoottisempaa, kuin se jo nyt on. On kuitenkin täysin järjenvastaista, että tietyissä, itseasiassa yllättävän monissa, asioissa meiltä odotetaan tiettyä käytöstä, valintoja tai polkua. Edelleen "normina" pidetään esimeriksi ydinperhettä, heteroparisuhdetta ja lapsia, vaikka yhä useampi elää uusioperheessä tai yksinhuoltajana, kumppani on samaa sukupuolta tai moni on vapaaehtoisesti lapseton. Nämä ovat isoja, henkilökohtaisia asioita, osa valintoja, osa sen sortin juttuja, ettei niihin suuremmin itse voi vaikuttaa.

  Itse olen poikennut valtavirrasta perhesuhteisiinkin liittyvissä asioissa: Olin sinkkuäiti ensimmäiset kolme vuotta. Odotin yksin, koin vauvavuoden yksin - tai paremminkin kaksin neiti K:n kanssa - ja olin totaaliyksinhuoltaja. Minulle siinä ei luonnollisestikaan ollut mitään kummallista, mutta valintani aiheutti jos jonkinlaista spekulointia ja supinaa. Opin, että mitä vähemmän kerrot, sitä enemmän ihmisiä kiinnostaa. Onneksi olen aina ollut sitä sorttia, etten niin jaksa välittää mitä selän takana supistaan, koska aina jollain on jotain sanottavaa. Minulla on siis jonkinlainen käsitys siitä millaista ihmettelyä etenkin elämän isoissa oman polun kulkeminen saattaa aiheuttaa.

  Oman tien kulkeminen ja omannäköisten valintojen tekeminen aiheuttaa jutun juurta selän takana myös elämän pienempien asioiden suhteen. Kyseenalaistetaan, ihmetellään, spekuloidaan ja varmasti mukaan mahtuu aina myös pari kateellistakin. On niin totuttu, että jos asiat on tehny aina tietyllä tavalla ja hommat toimineet, pienikin poikkeaminen aiheuttaa myrskyn vesilasiin. Nykypäivänä sosiaalinen media ja digitalisaatio ovat mahdollistaneet myös sen myrskyn nousemisen kohtuuttomiin lukemiin ennätysvauhtia , jos niikseen on, mutta tuoneet myös paljon hyvää ja mahdollistaneet asioita ja ammattejakin, joita ennen ei ollut edes olemassa.

  Monesti, etenkin työympyröissä, kehotettaan ottamaan huomioon kokonaiskuva, ja "look outside the box". Lähes edellytetään innovatiivisuutta ja aktiivisuutta monenlaisten asioiden kehittämisessä, mutta silti muutosten tuulten puhaltaessa kyseenalaisetaan edelläkävijät. Näinhän ihmisluonto tietysti toimii; uudet asiat, tavat ja ympyrät aiheuttavat aina spekulointia, ja monesti se on kehityksen edellytyskin. Monesti, ei kuitenkaan aina, eikä etenkään jos kyseessä on jonkun henkilökohtainen päätös, valinta tai vaikka ominaisuus.

  Erilaisuus, valtavirrasta poikkeaminen ja oman polun kulkeminen tulevat varmasti puhuttamaan aina, koska ihmiset ovat ihmisiä. Jospa onnistuttaisiin kuitenkin aina välillä muistamaan, että mikä sopii itselle, ei sovi välttämättä kaikille, eikä palloa kannata yrittää väkisin runtata neliskulmaiseen koloon.


Translation: Peace and love.

Hyökkäys on paras puolustus?

Viime aikoina, oikeastaan jo viime vuosina, on ollut paljon esillä kaikenlainen vihapuhe, sheimaaminen ja toisten ihmisten arvostelu ja suoranainen haukkuminen, johon etenkin verkossa syyllistytään ällistyttävän helposti ja mitä ilkeimmillä sanoilla. Ihmiset tuntuvat pahoittavan mielensä pienistäkin asioista ja se tuodaan hyvin helposti esille esimeriksi sosiaalisessa mediassa. Blogimaailmassa ilkeää kommentointia ja haukkumista saavat osakseen lähes kaikki, jotka julkista blogia pitävät, koska let's face it, niin kaikkia ei aina voi miellyttää.

Kuva: Pixabay

Kuten ainakin Iida instastoryssaan joskus menneillä viikoille totesi, kirjoittamalla on todella vaikeaa tuoda esiin oikealla tavalla asioita, koska väärinymmärrysten mahdollisuus on suuri äänenpainojen, ilmeiden, naurahdusten tai muiden eleiden puuttuessa kokemuksesta. Lukijalla on mahdollisuus ymmärtää asia siten, kuin sen omasta vinkkelistään näkee, omien vaikuttimiensa, tai vaikka päivän fiiliksen valossa. Kirjoittajan pointti voi olla lukijan tulkinnasta yllättävänkin kaukana, vaikka se hullulta saattaa kuulostaakin. Totuus kuitenkin on, että jokainen lukee tekstiä omista lähtökohdistaan, omien kokemustensa, ajatustensa ja näkemystensä pönkittämänä, sekä saattaa löytää rivien välistä asioita, mitä sinne ei kirjoittaja ole omasta mielestään laittanut. Joku voi ärsyyntyä siitä, että kirjoittaja iloitsee elämästä, pohtii tekstin kautta erilaisia asioita, tai kirjaa haaveitaan, unelmiaan, tai muuten vain kivoja juttuja ylös. Toinen voi saada samasta tekstistä inspiraatiota ja ideoita, tai muuten vaan hyvää mieltä. Onneksi blogeissa on se hyvä puoli, että mikäli kirjoittajan tyyli ärsyttää, tai provosoi, voi aina äänestää jaloillaan ja lakata lukemasta kyseistä kanavaa.

Kaikkia on mahdoton miellyttää, kuten elämässä yleensäkin, joten omista näkemyksistään, linjastaan ja vapaudestaan on pidettävä kiinni ilman, että liiaksi murehtii mitä muut mahtavat ajatella. Teet tai kirjoitat niin tai näin, niin yleensä aina löytyy joku, joka ei tykkää tai jolla on sanottavaa. Rakentava kritiikki ja keskustelu on aina tervetullutta, mutta valitettavan paljon nykymaailmassa kohtaa ilkeilyä, toisen ihmisen ajatusten tai elämäntavan teilaamista ja sheimaamista, sekä jopa suoranaista haukkumista. Netti on mahdollistanut palautteen, kuin palautteen antamisen anonyymisti ja sitä käytetään ronskisti hyväksi. On tietenkin myös niitä, jotka antavat palautteen, oli se sitten rakentavaa tai ei, omalla nimellään, joten ei voida yleistää, että kaikki tulisi anonyymisti.

Luen jonkinverran seuraamieni blogien kommentointia, mutta hyppään yleensä siinä vaiheessa toiselle kanavalle, jos kommenttiboksiin kirjoitetaan ihan mitä sattuu, ja kommenteista paistaa lähinnä palautteen antajan oma huono fiilis. Jokaisella on oikeus mielipiteeseen, mutta jos mielipide on lähinnä arvostelua ja ilkeilyä, niin onko siitä kenellekään varsinaisesti hyötyä? Mikä on arvostelun ja ilkeilyn pointti ja mihin sillä tähdätään? En jaksa uskoa, että kenellekään on siitä mitään hyötyä, että kommetoidaan kirjoittajan - tai ihan nyt kenen tahansa - olevan esimerkiksi ihan täys idiootti, naurettava, tai leimataan elämäntapa -tai valinnat vääriksi vain, koska joku muu tekisi asiat toisin. Asiat voidaan esittää niin monella eri tavalla, ja jos haluaa synnyttää keskustelua kannattaa ehkä valita jokin muu keino, kuin hyökkääminen. Itse seuraan monesti (erään piirroshahmonkin) neuvoa: Ellei ole mitään hyvää sanottavaa, älä sano yhtään mitään.

Hyvää viikonloppua jokahittelle!

Kritiikin vastaanottaminen rakentavasti on taitolaji

Miten ottaa kritiikkiä - tai palautetta - vastaan loukkaantumatta? Tai edes ihan pikkiriikkisen kuohahtamatta? Luin jostain, että suurinta osaa kritiikistä ei edes tarkoiteta kritiikiksi, vaan lähinnä palautteeksi; kritiikiksi se muuttuu vasta vastaanottajan mielessä. Tämä aiheutti itselleni ahaa-elämyksen, sillä näinhän se tosiaan monesti on: Ihmismieli tulkitsee negatiiviseksi sellaisetkin itseen kohdistuvat asiat, jotka sitä eivät välttämättä ole! Ja seuraavaksi; miksi ihmeessä? Miksi treenatuinkin positiivari tähän sortuu, ja miten se olisi muutettavissa? Miten olisi mahdollista oppia pois kaavasta, joka ei palvele ketään: Ei omaa itseä, eikä ketään muutakaan?

Tämä on pirun vaikea laji, etenkin itseni kaltaiselle ihmiselle, jolla ensreaktiot tapahtuvat noin sekunnin sadasosassa ja lyövät kropan ja mielen läpi sellaisella voimalla, että korvissa suhisee. Aivan sama onko kyse innostumisesta, ilosta, surusta, rakkaudesta, kiukusta tai jostain sen sukulaisesta ensireaktio on aina voimakas ja menee syvälle. Vuosien myötä olen, hyvin vaihtelevalla menestyksellä, oppinut pitämään näillä hetkillä suuni kiinni, mutta ilmeeni paljastavat kyllä mikäli mielessä kuohuu, hyvässä tai pahassa. Kaikki muut reaktiot pidän mielelläni entisellään, mutta palautteen tai kritiikin vastaanottamisen hetkellä olisi kiva pystyä pitämään ajatukset zen-tilassa ja pystyä tarkastelemaan asioita heti siltä kantilta, kuin nykyisellään pystyy noin vartin-puolentunnin päästä kuohuntaa aiheuttaneesta asiasta.

Tässäkin lajissa varmasti hiljaa hyvä tulee ja taitaa olla jo harjoitukset hyvässä vauhdissa, kun ymmärtää, tai osaa - ainakin välillä - pitää niinsanotusti päänsä kiinni siinä vaiheessa, kun sisäinen tulisielu nousee vastarintaan ja puolustuskannalle. Ehkä ei tarvitsekaan oppia hillitsemään omia, sisäisiä reaktioitaan, vaan riittää, että pystyy suodattaa ne. Omalle itsellehän olisi kevyempää, mikäli osaisi suhtautua palautteeseen edes suunnilleen neutraalisti; osaisi siinä hetkessä punnita sävyt palautteen takana ja miettiä edes sen kaksi sekuntia onko sitä edes tarkoitettu negatiiviseksi. Kuulostaa kovin vaikealta ja työläältä, mutta olen varma, että tämäkin juttu olisi harjoittelun arvoinen.

Olennaista tietysti on miten asiat ja palaute esitetään ja keneltä se tulee. Itselläni on suuria vaikeuksia ottaa vastaan palautetta asioista sellaisilta ihmisiltä, jotka eivät niistä todellisuudessa tiedä juuri mitään, ja jotka eivät osaa asettua toisen asemaan. Tämän sortin ihmisethän monesti ovat niitä kärkkäimpiä arvostelijoita ja kritisoijia: "Ei millään pahalla, mutta.." Tietänette ihmistyypin. Veren saa kiehahtamaan myös ihmisen piiloutuminen oman persoonallisuutensa taakse siinä vaiheessa, kun käyttäytyy huonosti tai epäkohteliaasti: "Tällainen mä nyt vaan olen, sanon asiat suoraan." Asioiden suoraan sanominen ja huono käytös on kaksi täysin eri asiaa, eikä niillä ole ole mitään tekemistä toistensa kanssa.  Suoraan puhuminen on omasta mielestäni todella suotavaa, samoin kritiikin antaminen mikäli siihen on aihetta. Miten muuten ihminen voisi parantaa sitä osa-aluetta, mitä palaute koskee. Nämä asiat olisi kuitenkin hyvä hoitaa aina ystävällisessä hengessä, koska todennäköisesti palautteen vastaanottaja asettuu puolustuskannalle ilman hyökkäävää sävyäkin. Itse alkaan näkemään punaista myös, mikäli kritiikin antaja verhoaa kritiikin vaikkapa huolestumiseen, tai haluaa näennäisesti keskustella asiasta kuuntelematta kuitenkaan mitä toisella on sanottavanaan. Taitolajeja siis molemmat, niin kritiikin vastaanottaminen, kuin myös antaminenkin.

 

Mikä on tarinan opetus? Ehkä ainakin se, että arkipäivän tilanteissa kannattaa miettiä kaksi kertaa ennen sanaisen arkkunsa avaamista oliko puolison, muun perheenjäsenen, kollegan tai ystävän antama palaute ensinkään tarkoitettu kritiikiksi. Jos omaa samanlaista vuoristorataa menevän tunne-elämän, kuin allekirjoittanut on vaikea yrittää hillitä itseään siinä vaiheessa, kun veri kiehuu ja sisällä leimuaa. Voin kuitenkin luvata, että jos jaksaa harjoitella itsehillintää näissä tilanteissa elämä paranee ja pidemmässä juoksussa huomaa, ettei sitä niin kauhean helposti enää käämejään poltakaan.

Kuvat: Pixabay

Ihastusta ilmassa - mikä inspiroi

Löysin viime syksynä blogin, joka herättää uinuvankin inspiraation ja jollain hassulla tapaa virittää haaveilemaan, suunnittelemaan ja miettimään yhtä ja toista. Tai näin ainakin omalla kohdallani käy. Ei oikeastaan ole väliä mikä itse postauksen aiheenakaan on, jotenkin vain saan ammennettua ideoita ja heräteltyä uusia ajatuksia ja unelmia lähestulkoon aina, kun astun Stellan huomaan. Nykyään sieltä löytää myös Jarnon kirjoituksia, ja visuaalinenkin ilme elämänmakuisine ja välillä sopivan rosoisine kuvineen hivelee tämän ihastuneen silmää. En yleensä jaksa innostua blogeista, joiden taustalla olevien ihmisten elämä poikkeaa täysin omastani, mutta tämä on ehdottomasti virkistävä poikkeus. Kerronta on sujuvaa, välillä keveää, välillä pohdiskelevampaa ja tekstejä on helppo lukea. Jos blogiin on mahdollista ihastua, niin nyt on ihastusta ilmassa. Käykää ihmeessä kurkkaamassa Stellan ja Jarnon notes on a life, linkki täällä!

Mitkä muut asiat sitten inspiroivat ja saavat ajatukset, haaveet ja suunnitelmat heräämään? Itse sytyn liekkiin paitsi hyvän tekstin ansiosta, myös kuvien ja musiikin - kuten varmasti niin moni muukin. Sosiaalinen media ja erityisesti instagram ovat loistavia kanavia tyydyttää estetiikan nälkäänsä ja saada uusia ideoita. Taas viime viikkoina myös Suomen luonto on tarjonnut parastaan sen suhteen, sillä vaikka ulkona onkin ollut jäätävää, siellä on myös kaunista. Itse saan ehkä enemmän irti kesäisestä maisemasta ja valoisa kesäyö hiljaisine lakeuksineen ja tyynine vesineen hivelee silmää ja mieltä. Ihan "pianhan" sitäkin herkkua on taas saatavilla.

Musiikki sitten. Riippuu paljon mielentilasta millaisesta musiikista milloinkin saa hyvän flown irti. Itselleni musiikki tuo ehkä enemmänkin hyvän fiiliksen, kuin varsinaisesti ruokkii inspiraatiota, mutta toisaalta hyvällä mielellä saa helpommin ideoita ja huommatkin tuntuvat ehkä toteuttamisen arvoisilta. Tai ainakin miettimisen arvoisilta. Musiikki luo mielikuvia, mutta jotenkin itse jään kellumaan syntyneeseen fiilikseen; aivot ja sitä myöten ideat alkavat raksuttaa vasta myöhemmin.  Toisinaan sanoitukset ja niiden kauniit lausekuvioinnit antavat aivoille luovan sysäyksen ja saa sormet lentämään näppiksellä. Toisinaan taas kauniit sanoitukset ovat pelkästään kauniita sanoituksia (jotka ehkä saavat kyynelkanavat auki).

Ihmiset, tarinat ihmisten taustalla ja heidän elämästään ovat kiehtovia ja ajatuksia herättäviä. Kovinkaan moni asia ei ole niin mielenkiintoista, kuin kunnon keskustelu jonkun kanssa etenkin aiheesta, joka herättää tunteita. Jokaisen tarina on myös hieman - tai paljon! - erilainen, ja näin jo tovin verran elämää nähneenä monenlaisia juonenkäänteitä löytyy omastakin elämästä: Materiaalia löytyisi vaikka romaaniin! Ihmisten ajatukset, mielipiteet ja näkökulmat, etenkin ne erilaiset, kasvattavat myös omaa ymmärrystä ja tietoisuutta, joten heittäytykää hyvään keskusteluun, kun siihen on mahdollisuus; parhaillaan se voi tarjota ihan uudenlaisen mallin suhtautua asioihin, joka jo itsessään poikii lisää ideoita ja ajatuksia.

Tapahtumat: Keikat, teatteriesitykset, lastentapahtumat, elämäntapahatumat, you name it herättelevät ajatukset takuuvarmasti uusille aalloille ja saavat haaveilemaan milloin mistäkin. Monesti tapahtumiin, fiiliksiin ja elämyksiin tempautuu niin vahvasti mukaan, että ajatukset tuulettuvat ja saavat uusia vivahteita ikäänkuin huomaamatta. Myös tuoksut voivat toimia inspiraation herättelijänä, ja ainakin itselläni tuoksumuisti on aika vahva. Pääsen hetkessä tiettyyn aikaan, paikkaan ja jopa olotilaan tuoksun avulla. Esimerkiksi auringon lämmittämän asfaltin tuoksu - tai haju, mitä kenellekin - vie minut useimmiten Välimeren paahtavan auringon alle.

Olen kaikensorttisten elämänviisauksien ja lainausten suurkuluttaja - olen myöntänyt tämän julkisesti ennenkin, täällä -  ja ne antavat yleensä sen verran ajattelemisen aihetta, että jos jaksaa syventyä ja todella ymmärtää lukemaansa uusia näkökulmia löytyy kyllä. Äitihommien myötä ei ole niin itsestäänselvää, että luetunymmärtäminen toimisi yhtä automaattisesti kuin ennen, mutta elän toivossa, että tilanne olisi kenties pikkuihmis(t)en kasvaessa paranemassa. Itselleni nämä joidenkin mielestä kovin kliseiset rivit toimivat paitsi ajoittaisina tsemppareina, myös tietynlaisen inspiraation, tai ehkä paremminkin energiapuuskan, lähteenä. Jos fiilis on pakkasella syystä tai toisesta, klikkailen usein tietyt sometilit auki ja ammennan virtaa. Toisinaan onnistun, toisinaan en, ja viimeksi mainitussa tilanteessa yleensä ketutus on saattanut jopa ampaista uusiin sfääreihin yltiöpositiivisten tsemppisanojen takia tai ansiosta. Yksi asia on kuitenkin varmaa, niin tai näin, ajatuksia on varmasti herännyt.

Eihän pelkkä uusien ajatusten herääminen kuitenkaan riitä varsinaisesti siihen, että voisi sanoa inspiroituneensa, mutta se on hyvä alku. Joskus sitä pyörittelee mielessään yhtä sun toista ideaa, mutta ei oikein osaa, viitsi, tai jaksa tarttua mihinkään. Niitäkin aikoja on ihan ookoo olla, ja on ihan luvallista välillä hautautua peiton - kuvitteellisen tai oikean - alle odottamaan parempaa aikaa tarttua mielessä myllertäviin ideoihin. Aina voi haaveilla ja suunnitella, ja ajan ollessa oikea laittaa töpinäksi ajatusten ollessa jo kirkkaat, tai ainakin kirkkaammat, kuin aikaisemmin. En todellakaan ole sitä sorttia, joka asioiden kanssa jahkailisi liian kauaa, mutta sen verran höveliksi näköjään olen tullut, että tiettyjen juttujen eteen teen paljonkin ajatustyötä ennenkuin annan inspiraatiolle luvan lentää juuri sellaisiin ulottuvuuksiin, kuin se yltää, ja joissa edes taivas ei ole rajana.

Voisin jatkaa loputtomiin listausta siitä, mistä uusia ideoita ja inspiraatiota kumpuaa, mutta tässäpä tärkeimmät. Tuntuu, että jo kevät ja valo riittävät siihen, että mieli on eri tavalla vastaanottavainen erilaisille virikkeille. Ihanaa kun tulee kevät!

Mikä teitä inspiroi ja millaiset jutut saavat ajatuksenne käymään positiivisella tavalla ylikierroksilla?

Kuvat: Pixabay

Voihan vertti: Ekstrovertti, ambivertti vai introvertti?

Tovi sitten eräs ystäväni vinkkasi minulle aiheesta, jota olen paljon itsekin viimeaikoina mielessäni pyöritellyt: Ekstrovertti ja introvertti persoonallisuustyyppi. Useimmathan meistä kallistuvat enemmän jompaankumpaan suuntaan: Joko tuntee ja tietää olevansa se suunapäänä vaahtoava ja liehuva, ulospäin suuntautunut ekstrovertti, joka saa energiaa sosiaalisista tilanteista ja muista ihmisistä, tai sitten introvertti, joka mielellään keskittyy kuuntelemaan, tarkkailemaan ja joka mielellään viettää aikaa itsekseen akkujaan sillä tavoin lataillen. Viime aikoina on puhuttu paljon myös näiden kahden persoonallisuustyypin väliin jäävästä ambivertista, josta löytyy molempien edellämainittujen piirteitä.

Olen aina pitänyt itseäni ekstroverttinä ja kaikki aiheeseen liittyvät testit ovat myös vahvasti sinne suunnalle kallistuneet. Viimeisen vuoden - puolentoista aikana olen alkanut miettimään onko asia kuitenkaan niin. En ole enää yhtä innokas tutustumaan uusiin ihmisiin ja olemaan suunapäänä jokapaikassa, ottamaan osaa kaikenmaailman kissanristiäisiin ja ylläpitämään sosiaalista verkostoani samaan tapaan kuin ennen. Perheellistyminen ja ikäkin tietysti tasaavat jokasuuntaan repeilevää ja helposti innostuvaa persoonaani, mutta olen miettinyt olenko sittenkään pesunkestävä ekstrovertti?

Ystäviä ja tuttavia löytyy edelleen paljon, mutta lähimpien ystävien piiri on pienentynyt ja laatu on korvannut määrän. Viihdyn entistä paremmin myös itsekseni, omissa oloissani ja huomaan välillä uupuvani sosiaalisissa tilanteissa: Iskee niinsanottu sosiaalinen ähky. Toisaalta huomaan solahtavani sujuvasti takaisin omaan "rooliini" etenkin tutussa ryhmässä, mutta minuun on juurtunut huomattava annos myös hiljaista tarkkailijaa. Sosiaaliset tilanteetkin tuntuvat edelleen luonteville, oli ympärillä sitten uusia ihmisiä, tai vanhoja tuttuja. Huomaan kuitenkin entistä vähemmän ylläpitäväni kevyttä jutustelua puolituttujen kanssa ellei minulla oikeasti ole asiaa. Voin kuunnella toisten juttuja ottamatta niihin aktiivisesti osaa, sillä en koe (enää?) tarvetta osallistua kaikkeen ja saada ääntäni kuuluville. Välillä taas saatan höpöttää suu vaahdossa ja unohtaa kysyä mitä mieltä muut mahdollisesti ovat, mutta toivottavasti vuosien mittaan olen onnistunut petraamaan myös keskustelukumppaneiden huomioonottamisessa; yritys on ainakin kova.

Jotenkin olisi sellainen näppituntuma, että perheellistyminen on vaikuttanut eniten siihen miten paljon persoonastaan yksinkertaisesti jaksaa ympärilleen antaa. Siinä missä entinen ekstrovertti olisi jo suunnittelemassa yhtä sun toista ja liihottelemassa sinne sun tänne, nykyinen versio miettii monesti is it worth it. Tai lähinnä, että kumpi antaa loppupeleissä enemmän; Liikekannalle lähtö ja ystävien tapaaminen, vai omien juttujen pariin itsekseen jääminen. Rakastan tavata ystäviä ja lähteä neljän seinän sisältä ihmisten ilmoille, mutta muunmuassa jatkuvasti keskustelukumppania kaipaavan pikkunaiseni takia itsekseen hiljaisuuteen jääminen on välillä enemmän, kuin hyvä vaihtoehto. Älkää ymmärtäkö väärin, neiti K ilahduttaa jutuillaan päivittäin ja toivon, että vielä kymmenenkin vuoden päästä sama tyyppi tulee kysymään minulta "äiti, jutellaanko", kuten hän nyt tekee.

Pohdin pitkään ambiverttiutta ja sitä mahtaako persoonani enemmän kallistua tähän "välimalliin": Henkilöön, joka saa virtaa sekä sosiaalisista tilanteista, mutta myös yksinolosta. Ei kiusaannu huomion keskipisteenä tai ihmisjoukossa, mutta ei tunne oloaan kotoisaksi, mikäli huomio jatkuu pitkään, ja väsähtää, mikäli ihmisiä on ympärillä jatkuvasti. Osaa ja tykkää työskennellä sekä yksin, että ryhmässä. Sukeltaa hyvään keskusteluun yhtä vaivattomasti, kuin omiin ajatuksiinsakin. Kieltämättä kuulostaa kovinkin tutulle, mutta silti miellän itseni edelleen piirun verran enemmän ekstrovertiksi. En edes osaa sanoa miksi, se vain tuntuu omimmalta.

Ehkä ei ole syytä edes yrittää kategorisoida itseään mihinkään yhteen, tiettyyn lokeroon. Ainakin itse koen, että elämäntilanne ja meneillään olevat asiat vaikuttavat kovastikin siihen millainen olen. Välillä sitä on itsensä kanssa hukassa syystä tai toisesta, eikä oikein mikään asia entisestä elämästä ja minästä tunnu istuvan; ihmiselämän ihmeellisyyksiä. Persoonallisuustyyppi ehkä kuitenkin viittaa enemmän siihen perusluonteeseen -ja persoonaan, joka kaikkien muutosten, myllerrysten ja elämän myrskyjen ja tyventen jälkeen puskee kerta toisensa jälkeen pinnan alta esiin. "Rooli", johon luontaisesti palaa uudelleen ja uudelleen.

Koen löytäneeni itseni ja sen perimmäisen minäni uudelleen viime kesän ja syksyn aikana. En varsinaisesti ole ollut hukassa, mutta joku tai jotkut jutut ovat vain jotenkin olleet off. Vaikea selittää, koska en osaa asiaa varsinaisesti sanoiksi pukea. Ehkä kyse on enemmän asenteista ja suhtautumisesta kaikkeen ympäröivään, sekä ymmärryksestä, että joillekin asioille ei vaan voi mitään. Jotkut ihmiset ja tilanteet ovat mitä ovat, ja mikäli ne tuottavat mielipahaa kerta toisensa jälkeen on viisainta tiputtaa ne elämästää kokonaan; kääntää selkä, nostaa leuka ja jatkaa eteenpäin. Näin jälkiviisaana on hyvä sanoa, että se todellakin menee niin, että viimeisetkin palaset loksahtavat sitten kohdilleen, kun raamit ovat tukevasti valmiit ja suurin osa paloista jo oikeassa järjestyksessä.

Kuvat: Pixabay