Kulje vain omaa tietäsi

  Olen aina ollut vähän sellainen oman tieni kulkija. En mitenkään kovin erilainen, mutta sellainen, joka tekee niinkuin hyvältä tuntuu, vaikka joutuisi sitten kulkemaan yksin ja raivaamaan tietä. Jo ala-asteikäisenä minulla oli hyvin vahvasti omat juttuni ja visioni, enkä niin välittänyt alaluokkien jälkeen kulkea porukassa. Yläasteella oli vuoden-parin etsikkoajan jälkeen sama meininki ja vasta lukioikäisenä hommat tuntuivat loksahtavan paikoilleen siten, että sain ihan rauhassa välillä tehdä omia juttujani ja välillä kulkea muiden mukana. Asiat ikäänkuin löysivät tasapainonsa.

  Parinkympin kynnyksellä tuntui muutenkin olevan hienoa ja jopa suositeltavaa tehdä asioita eri tavalla kuin muut, vaikka itse en ikinä sen takia ole sitä omaa polkuani valinnut. En ole liioin kokenut, että olisin niin kovin erilaisempi, kuin muutkaan, eikä se ikinä ole ollut päämääränä tai se juttu: Olla jotenkin erilainen erilaisuuden takia. Tarkoitus on lähinnä ollut tehdä niitä juttuja, jotka sopivat itselle parhaiten ja tuntuvat hyvältä. Joskus ne ovat menneet synkkaan valtavirran kanssa, toisinaan ei.

  Aikuisena olen enimmäkseen tehnyt juuri niinkuin hyvältä tuntuu ja tehnyt valintoja sen mukaan. Joskus valinnat ovat menneet nappiin, toisinaan ei, mutta niinhän se elämä tahtoo kulkea. Jos kohdalle on sattunut hutivalinta, on aloitettu alusta ja otettu uusi suunta. Aikuisiällä muutenkin ajattelisi olevan jokaiselle päivänselvää, että kaikki eivät mahdu samaan muottiin, eikä se ole tarkoituskaan. Kahta samanlaista ei ole, ja on outoa, että monissa asioissa suuri joukko ihmisiä yritetään niputtaa samaan kastiin ja samojen ahtaiden raamien sisään, vaikka pitäisi olla päivänselvää, että sinne eivät kaikki mahdu.

Olen alkanut miettimään miten opettaa jälkikasvulle, että valtavirran mukana ei ole pakko mennä. Ei ole pakko hypätä sillalta, vaikka muut hyppäisivät ja on ihan okei ja jopa suotavaa tehdä, kuten itse kokee oikeaksi. Olen vahvasti sitä mieltä, että tätä asiaa ei voi korostaa liikaa missään vaiheessa, vaikka esimeriksi neiti K vielä hyvin tiukasti äidin huomassa onkin ja kavereiden kanssa aletaan pyörimään vasta muutamien vuosien päästä.

  Tottakai on oltava raamit miten olla ja elää: Lait, suositukset ja yhteiset pelisäännöt ovat olemassa siksi, ettei täällä olisi elo yhtään sen kaoottisempaa, kuin se jo nyt on. On kuitenkin täysin järjenvastaista, että tietyissä, itseasiassa yllättävän monissa, asioissa meiltä odotetaan tiettyä käytöstä, valintoja tai polkua. Edelleen "normina" pidetään esimeriksi ydinperhettä, heteroparisuhdetta ja lapsia, vaikka yhä useampi elää uusioperheessä tai yksinhuoltajana, kumppani on samaa sukupuolta tai moni on vapaaehtoisesti lapseton. Nämä ovat isoja, henkilökohtaisia asioita, osa valintoja, osa sen sortin juttuja, ettei niihin suuremmin itse voi vaikuttaa.

  Itse olen poikennut valtavirrasta perhesuhteisiinkin liittyvissä asioissa: Olin sinkkuäiti ensimmäiset kolme vuotta. Odotin yksin, koin vauvavuoden yksin - tai paremminkin kaksin neiti K:n kanssa - ja olin totaaliyksinhuoltaja. Minulle siinä ei luonnollisestikaan ollut mitään kummallista, mutta valintani aiheutti jos jonkinlaista spekulointia ja supinaa. Opin, että mitä vähemmän kerrot, sitä enemmän ihmisiä kiinnostaa. Onneksi olen aina ollut sitä sorttia, etten niin jaksa välittää mitä selän takana supistaan, koska aina jollain on jotain sanottavaa. Minulla on siis jonkinlainen käsitys siitä millaista ihmettelyä etenkin elämän isoissa oman polun kulkeminen saattaa aiheuttaa.

  Oman tien kulkeminen ja omannäköisten valintojen tekeminen aiheuttaa jutun juurta selän takana myös elämän pienempien asioiden suhteen. Kyseenalaistetaan, ihmetellään, spekuloidaan ja varmasti mukaan mahtuu aina myös pari kateellistakin. On niin totuttu, että jos asiat on tehny aina tietyllä tavalla ja hommat toimineet, pienikin poikkeaminen aiheuttaa myrskyn vesilasiin. Nykypäivänä sosiaalinen media ja digitalisaatio ovat mahdollistaneet myös sen myrskyn nousemisen kohtuuttomiin lukemiin ennätysvauhtia , jos niikseen on, mutta tuoneet myös paljon hyvää ja mahdollistaneet asioita ja ammattejakin, joita ennen ei ollut edes olemassa.

  Monesti, etenkin työympyröissä, kehotettaan ottamaan huomioon kokonaiskuva, ja "look outside the box". Lähes edellytetään innovatiivisuutta ja aktiivisuutta monenlaisten asioiden kehittämisessä, mutta silti muutosten tuulten puhaltaessa kyseenalaisetaan edelläkävijät. Näinhän ihmisluonto tietysti toimii; uudet asiat, tavat ja ympyrät aiheuttavat aina spekulointia, ja monesti se on kehityksen edellytyskin. Monesti, ei kuitenkaan aina, eikä etenkään jos kyseessä on jonkun henkilökohtainen päätös, valinta tai vaikka ominaisuus.

  Erilaisuus, valtavirrasta poikkeaminen ja oman polun kulkeminen tulevat varmasti puhuttamaan aina, koska ihmiset ovat ihmisiä. Jospa onnistuttaisiin kuitenkin aina välillä muistamaan, että mikä sopii itselle, ei sovi välttämättä kaikille, eikä palloa kannata yrittää väkisin runtata neliskulmaiseen koloon.


Translation: Peace and love.

Lapsellinen, lapseton, vai aikuisten perhe

Törmäsin koulutehtävää tehdessä erään keskustelupalstan ketjuun, jossa aiheena olivat lapset: Lasten saaminen, toivominen, haluaminen, ei haluaminen, vapaaehtoinen lapsettomuus, ei-vapaaehtoinen-lapsettomuus, ja niin edelleen. Keskustelun kirvoitti eräässä naistenlehdessä julkaistu haastattelu nuoresta parista, joka oli ratkonut lapsi-kysymystä ennen naimisiinmenoaan. Jumiuduin lukemaan keskusteluketjua - vastoin parempaa tietoani - ja vaikka sieltä löytyikin kaikki tyypilliset trollit ja toisten valintojen väheksymiset, niin keskustelu oli suurimmaksi osaksi kohtuullisen asiallista.

Erityisesti jäin keskustelua selailtuani miettimään argumentteja, joita ihmiset esittivät lasten haluamisen ja/tai ei haluamisen puolesta. Suurimmaksi osaksi argumentteja esittivät ne, jotka eivät lapsia halunneet, mikä on aivan ymmärrettävää: Lapset ovat edelleen tämänpäivän perhemallissa "normi", josta poikkevat joutuvat perustelemaan valintaansa uudelleen ja uudelleen arvatenkin mitä kummallisemmille tahoille. Hassua sinänsä, sillä eihän se kenellekkään ulkopuoliselle kuulu, miksei joku halua lapsia, tai miksi joku haluaa jälkikasvua jalkapallokentällisen verran. Vapaaehtoisesti lapsettomat ja aikuisten perheessä elävät perustelivat siis kantaansa varsin monipuolisesti ja kuten arvata saattaa mukana oli erittäin hyviä ja selvästi pohdittuja pointteja. Lapsia haluavat, toivovat, tai jo saaneet puolestaan eivät sen vahvempia perusteita valinnalleen osanneet antaa, kuin että "oon aina halunnut lapsia", tai "mä vaan halusin/haluan". Tämä lapsellisten "heppoinen" argumentointi oman asiansa puolesta nostatti kovastikin tunteita.

Jäin asiaa miettimään, ja pohtimaan omia perusteitani sille, miksi olen aina tiennyt, että haluan lapsia. Mikä on se syy? Miksi olen halunnut "sitoa" itseni omaan kopiooni, joka parhaimpina päivinä on yhtä hymyä ja aurinkoa, mutta pinna on yhtä lyhyt, kuin äidillään, ja joka, let's face it, teettää aika paljon enemmän hommaa verrattuna siihen, että voisin elää niin sanotusti vain itselleni? Miksi en ole halunnut elää ainostaan itselleni ja tehdä juuri niinkuin huvittaa, silloin kun huvittaa? Ja voin kertoa, että ei kuulkaa mitää hajua! En osaa sanoa yhtäkään pelkästään järkeen perustuvaa syytä siihen, miksi olen jo pienestä pitäen tiennyt, että jos luoja suo, niin perheeseeni kuuluu lapsia. Tokihan lapset tuovat elämään sisältöä, mutta tämä ei tarkoita sitä että lapsettomien ja aikuisten perheessä elävien elämä olisi jotenkin sisällötöntä, ei ollenkaan. Lapset tuovat arkeen ja juhlaan kuitenkin oman lisämausteensa, jota joko tahtoo tai ei.

Suihkussa seistessäni asia sitten valkeni, lamppu syttyi, hissi meni kolmanteen ja sain ahaa-elämyksen: Lasten saamista, haluamista ja toivomista ei yksinkertaisesti voi perustella järjellä ihan samalla tavalla, kun ei rakastumistakaan: Sen vain tietää. Miksi rakastumme tiettyyn henkilöön, on monien asioiden summa; sellaistenkin, joita emme osaa välttämättä sanoittaa. Miksi tiedämme haluavamme lapsia; myös se, ja etenkin se, on monien asioiden summa. Toisille niinsanotusti sisäsyntyistä, toisille tunne ja halu herää myöhemmin, kenties oikean kumppanin löydyttyä. Edelleen vähän kuin parisuhde: Toiset tietävät haluavansa puolison, kumppanin jakamaan arkea, juhlaa, elämää, kun taas toiset ovat sitä mieltä, että haluavat elää ilman sitoutumista toiseen ihmiseen. Ja miksi? No, kaikilla on varmasti omat syynsä, joista osa voidaan sanoittaa ja osa menee osastoon "koska mä haluan". Ja tähän jälkimmäiseen kuuluvat syyt eivät ole yhtään sen parempia, tai huonompia, kuin muutkaan syyt.

Ihminen toimii monessa asiassa tunnepohjalta - riippuen tietysti ihmisestä - mikä saattaa olla pelottavaakin. Tunnepohjalta toimiminen saattaa johtaa crash-and-burn-tilanteeseen, mutta myös maailman ihanimpiin juttuihin. Elämä on siitä hassua, että vaikka asioita miten järkeilisi, kääntelisi ja miettisi monelta kantilta voi lopputulos silti olla ihan mikä tahansa: Crash and burn tai royal victory. Tärkeää on uskaltaa luottaa omiin tunteisiin ja intuitioon, sillä ne kertovat ihan yhtä paljon, ja yhtä todenperäisiä asioita, kuin järkeillyt ja perustellutkin haluamiset tai ei haluamiset. Important is not only what you can reason, but what you know.

Mitä ihmisetkin sanoo?!

"Tuollehan nauraa naurismaan aidatkin" (sanonta kaivettu jostain lapsuusmuistojen unohdetusta kasasta), "mitä ihmisetkin sanoo", "mitä tuokin itsestään kuvittelee" ja "eikö se ollenkaan ajattele mitä muut puhuu; provosoi vielä tahallaan"! "Voi kauhea mikä tukka/vaatteet/kengät/meikki, mitähän tuokin yrittää todistaa."  Kohtuullisen ankeuttavia lauseita, joissa jokaisessa on ikävä ja ilkeä kaiku, ja joista jokaiseen pätevä vastaus voisi olla ilman teinimäistä angstia "mitäs siitä, älä piittaa", ja angstilla höystettynä "mitä sitte, who cares".

"Mitä ihmisetkin sanoo", on mielestäni yksi maailman turhimpia lauseita. Ensinnäkin, mitkä ihmiset? Mikä on tämä ihmisten joukko, jonka sanomisilla on niin kovin suuri merkitys? Toisekseen, mitäs väliä sillä on, mitä se jälleen sama mystinen ihmisjoukko sanoo? Eikö pääasia pitäisi olla, että mitä minä itse asiasta ajattelen ja mitkä ovat omat fiilikseni? Ja mitä ne kaikkein läheisimmät tyypit ovat mieltä; he, joiden kanssa jaan arkeni, juhlani ja kaiken siltä väliltä. Ihmisten sanomisilla, tai sanomatta jättämisillä ei pitäisi olla mitään väliä, eikä sen ainakaan saisi vaikuttaa kenenkään elämään, päätöksiin tai ratkaisuihin millään tavalla, mikäli ratkaisut ja tekemiset mahtuvat lain kirjaimen sisään, mikä tässä kirjoitellessa nyt on perusoletuksena.

Totuushan ihmisluonnosta on, että toimit niin tai näin, aina jollain on sanottavaa, moitittavaa tai arvosteltavaa. Ikinä ei kaikki ole kanssasi samoilla linjoilla, eikä tarvitsekaan. Toiset ymmärtävät jättää asiat omaan arvoonsa ja antavat jokaiselle vapauden olla oma itsensä, oli kyse sitten ulkoisesta habituksesta, ajatuksista, vakaumuksesta tai ihan vain elämästä yleensä. Toisia taas suunnattomasti tuntuu ärsyttävän vähän yksi sun toinen asia, ja yleensä tietysti juurikin muissa ihmisissä. Etenkin harmittaa, jos joku ei piittaa siitä, mitä ihmiset sanoo, vaan tekee niinkuin itsestä parhaalta tuntuu, ja sillä tavoin, kun omalle elämälle on sopivinta. Tai mikä ilmeisesti suomalaisessa tavassa olla ja elää on edelleen jostain syystä vähän nounou-listalla: Iloitsee avoimesti, kun hommat menevät putkeen ja on julkisesti onnellinen. "Mitä tuokin leuhottaa." Kellä onni on, se onnen kätkeköön on lausahdus jostain ajalta x, enkä oikein ikinä ole päässyt perille sen tarkoituksesta. Päähäni ei mahdu mitä pahaa on siinä, että joku tuo onnensa esille. Onni ja etenkin ilo ovat monesti tarttuvaa sorttia, paitsi jos toisen leuhotus alkaa ärsyttää. Ymmärrän, että joskus alkaa, koska niitä v-päiviä on varmasti jokaisella, ja silloin eniten ärsyttää öbaut kaikki. On kuitenkin eri asia olla tympääntynyt vähän kaikkeen silloin tällöin, kuin jatkuvasti, mutta mikäli v-käyrä on jatkuvasti tapissa muiden ihmisten tekemisistä, tai tekemättä jättämisistä, kannattaa ehkä keskittyä ainakin hetkeksi pelkästään omaan napaan ja miettiä mitä voisi tehdä toisin, ettei jatkuvasti toisten tekemiset saisi käyrää punaiselle. Jos on itse vähän matalalentofiiliksellä, voi ystävän tai tuttavan ilo tarttua ja antaa itsellekin uutta draivia.

Jotenkin hullua, että nämä asiat ovat edelleenkin, tänä päivänä, hyvinkin pinnalla ja voimissaan. Muita arvostellaan kenties enemmän, kuin koskaan ennen: Ehkä kyse ei ole niinkään siitä, että muita arvosteltaisiin enemmän, vaan kanavista, joissa nykyään saa kuka tahansa helposti äänensä kuuluville ja mielipiteensä kaikkien nähtäville. Olen itse ehkä ahdasmielinen pohtiessani millaiset ihmiset niin kovasti välittävät siitä, mitä muut ajattelevat. Kiusaako jotakuta ihmisten oletetut ajatukset, mielipiteet ja johtopäätökset niin paljon, että jättää jotain asioita ja ratkaisuja kenties tekemättä, koska mitä ihmisetkin sanovat. Toivottavasti ei, sillä se olisi todella surullista. Itsehän sitä omaa elämää eletään ja omien ratkaisujen kanssa luovitaan; ei ne muut ihmiset.

En väitä itse olevani immuuni ihmisten puheille, en ollenkaan, mutta ajan ja elämänkokemusten myötä olen oppinut olemaan välittämättä niin kauhesti. Pääasia on, että itse tiedän mikä on homman nimi ja ne kaikkein läheisimmät ovat myös samalla sivulla. En pahoita mieltäni kauhean helposti, vaan lähinnä sisuunnun, tai käännän selkäni, vaikkakin olen huono kääntämään selkääni täysin ja ihan kokonaan. Koen kuitenkin, että siitä on enemmän hyötyä, kuin haittaa. En jaksa vihoitella, mutta en välittääkään, ja harvemmin kenenkään puheet jäävät minua mietiyttämään liian pitkäksi ajaksi. Tekemisiäni ja päätöksiäni ohjaavat ihan muut asiat, kuin ihmisten puheet ja mielipiteet, sillä kaikilla on omansa; aina löytyy joku, joka on kanssani täysin eri mieltä, tai toimisi toisin.

Tämä oli nyt vähän tällaista tajunnanvirtaa, mutta toivottavasti saitte punaisesta langasta kiinni: People will always talk, so let's give them something to talk about.

Joulukuun suloiset nautinnot

Mä olen fiilistelijä. Fiilistelen ja tunnelmoin kaikkea mahdollista ja välillä mahdotontakin. Joulun alla ja kesäisin eletään fiilistelyn kulta-aikaa ja sydän on pakahtua ja mieli kuvainnollisesti pökertyä kaikesta ihanasta ja tunnelmallisesta mitä ympärillä on. Onnistun fiilistelemään jopa toimistolle roudaamaamme kynttelikköä, joka tosin harmittavasti osoittautui rikkinäiseksi, joten uusi yritys ensi viikolla sen suhteen.

Minusta on aina löytynyt vähän fiilistelijän vikaa, mutta etenkin kolmenkympin rajapyykin ylittyessä ja viimeistään oman lapsen myötä homma on karannut ihan lapasesta. Imen itseeni pienistä hetkistä onnea ja pysähdyn useamman kerran päivässä - riippuen päivästä tietysti - miettimään miten just nyt on hyvä ja tämä hetki on ehdottomasti niitä, joista onnellisuus koostuu. Aina ei tietenkään treenatuinkaan positiivari pysty kaivamaan pieneistä hetkistä onnenhippusia arjen läimiessä päin näköä ja Suomen kaamosajan tarjoillessa laakaräntää, mutta tärkeintä lienee, että siinä onnistuu edes joskus; treenin myötä useammin ja useammin.

Tämä saattaa monen mielestä aiheena olla täyttä shaibaa, mutta itse pidän tätä tärkeänä. Elämä ei aina kohtele silkkihansikkain ja silloin on hyvä osata ottaa ilo irti pienimmistäkin asioista. Niistähän se onni muutenkin koostuu, sillä vaikka olisi kaikki "isot asiat" reilassa ja sillä mallilla, kuin itse on aina halunnutkin, niin tyytymättömyys saattaa silti vaivata. Siinä kohtaa kannattaa katsoa peiliin ja miettiä onko kaikki nyt todellakin niinkun haluaa ja aloittaa tehotreenaaminen elämän pikkuasioista nauttimisessa. Se on pirun vaikea laji ja välillä tulee repsahduksia ihan huolella, etenkin jos tuntuu, että elämä läimii molemmille poskille. Tärkeintä on kuitenkin nousta ylös, lopettaa valitusvirsi ja alkaa avaamaan silmät niille asioille, jotka ovat hyvin ja jotka saavat aikaan sen lämpöisen, kodikkaan tunteen.

Tässä omia, täydellisen onnentunteen tuovia, pieniä joulukuun nautintoja:

- Kynttilät. Mikä sen parempaa, kuin esimerkiksi hämäränä joulukuisena viikonloppuaamuna sytyttää kynttilät valaisemaan aamupalapöytää.
- Glögi. Edelleen niitä kynttilöitä ja höyryävä glögimuki, hiljainen koti, sohvannurkka, viltti ja villasukat. Aijjettä.
- Pikkumimmi sohvalla viltin alla kertoilemassa tarinoitaan lastenohjelmien lomassa.
- Joulukalenterin avaaminen neiti K:n kanssa. <3
- Lakeudelle tuijottelu. Toimii niin kesällä, kuin talvellakin.
- Joululounas kollegoiden kanssa.
- Tilattujen joulukorttien ja valokuvien odottelu täpinässä. Saa nähdä mihin täpinän taso nousee tai laskee, kun 650 kpl kuvia lävähtää pöytään. :D
- Pikkumimmin täpinöinti Tuiskun Antista.
- Kevään reissuun fiilistely. Ihanaa, kun kalenteriin on piirretty parin viikon bookkaus aurinkoon.
- Ystävät.
- Kävelylenkit illan pimeydessä oman pienen, heijastinliivityyppin kanssa.
- Suklaa. Ja punkku. Ensin mainittu vielä fiilistelyn asteella, koska ellei halua mennä pyörien eteenpäin, on viisainta odottaa jouluaattoon.
- Joululahjojen kanssa askartelu ja suunnittelu.
- Joulun ripotteleminen ympäri kotia.

Kuvat: Pixabay

Millanen olisi oma, täydellinen päiväsi?

Olen viime aikoina kyseenalaistanut entistä enemmän omaa elämäntapaani, tai lähinnä sitä oravanpyörää, jossa valtaosa meistä juoksee kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Jo pitkään on tuntunut siltä, että se ei nykymuodossaan välttämättä ole sitä, mikä minulle olisi ominaisinta. En tarkoita, etteikö työelämä haasteineen olisi minua varten, en vain haluaisi viettää suurinta osaa elämästäni kello kaulassa juosten ja jatkuvasti kiirehtimässä asioiden takia, jotka pitävät minut poissa sellaisten juttujen parista, jotka antavat minulle muutakin, kuin toimeentulon. Kuulostaa hyväosaisen turhalta marinalta, tiedetään, mutta etenkin neiti K:n syntymän jälkeen olen enemmän ja enemmän pohtinut tätä asiaa.

Löysin erään blogipostauksen - kaiketi aiheesta löytyy postauksia internetin syövereistä pilvinpimein - jossa annettiin vinkkejä muunmuassa sijaintivapaan elämän alkeisiin. Olen aikaisemminkin maininnut, että näin kaamoksen kynnyksellä olisi hienoa pystyä vaihtamaan maisemaa ja palata takaisin koto-Suomeen, kun valo on taas voittanut pimeyden. Työelämä harvemmin kuitenkaan joustaa niin paljoa, että se varsinaisesti olisi mahdollista, tai jos joustaisikin, se todennäköisesti näkyisi palkkapussissa. Ratkaisu tietysti olisi työ, joka ei olisi sidottu paikkaan, tai ainakin se helpottaisi asioita. Jokatapauksessa, bongaamassani postauksessa, joka löytyy täältä, vinkattiin ihan ensin miettimään mitä elämältään haluaa ja millainen olisi täydellinen päivä. Ajattelemisen arvoisia asioita, vaikka ei oma elämäntapa ja kiireinen arki sen suuremmin mietityttäisikään.

Kuva: Pixabay

Oma täydellinen päiväni voisi olla esimerkiksi tällainen: Herätys ehdottomasti ilman kelloa kahdeksan-yhdeksän aikaan. Vaikka herätysäänenä olisi miten hentoinen ja lempeä puron solina, on kelloon mielestäni silti raastavaa herätä. Kello kahdeksan herätykset ovat peruskauraa nykyäänkin vapaapäivinä, kiitos neiti K:n, joka yleensä pomppaa ylös viimeistään silloin. Rauhallinen, kiireetön aamiainen, jonka jälkeen ja/tai lomassa hieman työjuttuja. Olisi ihana - ainakin välillä - asua paikassa, josta saisi tuoreita hedelmiä aamujen piristysruiskeeksi. Seuraavana agendalla voisi olla kävelylenkki, leikkipuisto -ja/tai kauppareissu tai muuta kivaa tekemistä pikkunaiseni kanssa ennen myöhäistä lounasta. Lounaan jälkeen nuorempi painos voisi ottaa pienet huilit ja allekirjoittanut saisi syventyä jälleen töihin esimerkiksi puutarhassa tai terassilla istuen ja lämmöstä nauttien, kaverina iso lasillinen vaikkapa ihanaa, tuoretta appelsiinimehua tai meheviä kirsikoita. Nam. Iltapäivän iloksi voisi ohjelmassa olla hieman kotihommia, mikäli työt olisi saatu siihen malliin, ja illalla olisi hienoa tavata ystäviä ja silloin tällöin käydä heidän kanssaan porukalla syömässä, joko ravintolassa, tai jonkun kotona. Pikkupainoksen mentyä unilleen olisi jälleen aikaa syventyä joko töihin, tai ehkä vain viettää aikaa parhaaksi katsomallaan tavalla, yksin tai yhdessä. Joinakin päivinä neiti K:lla voisi olla ohjelmistossa iltapäiväkerho tai muuta aktiviteettia, jolloin töihin olisi mahdollista syventyä normaalia pidemmäksi ajaksi ja kenties hoitaa sellaisia asioita, jotka vaativat pientä lapsivapautta. Miljöö voisi valoisaan vuodenaikaan olla täällä, missä koti nytkin on, mutta haaveena olisi varsinkin kaamoskuukausien painaessa päälle toinen koti jossain lämpimässä, ehkä kuun ja tähden mailla, jossa jo nyt vieraillessa on varsin kotoisa olo.

Ihan ensi viikolla en kytkintä kuitenkaan ole nostamassa, vaikka näillä keleillä mieli tekisikin, joten don't worry. Kieltämättä suunnitelma olisi hienoa kuitenkin toteuttaa ja sitä kokeilla vielä, kun neiti K:n kohdalla ei tarvitse miettiä kouluvelvollisuuksia. Laitetaan tämäkin siis sinne mietintämyssyyn, jossa alkaa hiljalleen olla jo vähäsen ruuhkaa. Taidetaan pian tarvita joko isompi myssy, tai sitten haaveita pitää alkaa vähän kerrallaan tehdä todeksi. Kuulostaa ihan suunnitelmalta.

Onko muilla samansuuntaisia mietteitä? Millaisia pohdintoja teillä oman elämäntyylinne suhteen on, vai onko kaikki just nyt niinkuin olet aina halunnut?