Pysy aina pikkuveljenä

Minulla on 2+2 veljeä: Pari "fuusioveljeä" - erihieno termi, vai mitä :) - sekä kaksi niinsanotusti by blood, joista toinen reippaat kymmenen vuotta itseäni nuorempi ja toinen muuttanut enkeliksi pilven reunalle 12 vuotta sitten. Enkeliveljeni kanssa elin lapsuuttani ja kasvoin aikuiseksi, jaoin ilot, surut ja kaiken siltä väliltä. Huomattavasti nuorempi veljeni puolestaan seisoi vierelläni 10-vuotiaana, kun kohtasimme elämämme toivottavasti suurimmaksi jäävän tragedian ja saatoimme enkeliveljemme uudelle matkalle rajan toiselle puolen. Isoja asioita ja tärkeitä ihmisiä.

Oman lapsen syntymän myötä olen huomannut kaipaavani entistä enemmän, mikäli mahdollista, enkeliveljeäni. Paljon nuorempi veljeni on reilu parikymppinen, joten elämäntilanne on melkolailla erilainen ja parikymppisenähän sitä kuuluukin elämässä vain pitää ja päästää, nauttia vapaudesta, uusista jutuista ja tehdä typeriä(kin) päätöksiä. ..koska näin kolmekymppisenähän niitä kyseenalaisia päätöksiä ei enää tee, tai myöhemminkään elämässä. :D Kaipaan enkeliveljeni seuraa, tukea ja olkapäätä. Hänen mahdollista perhettään ympärillemme ja elämäämme. Olisi kiva tehdä juttuja yhdessä, porukalla. Katson välillä hiukkasen kateellisena ystävieni somessa jakamia kuvia, joissa he ovat sisarustensa, ja ehkä heidän perheidensä, kanssa milloin missäkin ja toivon - ja tiedänkin - heidän osaavan arvostaa sitä, mitä heillä on. Muistakaa kaikki tekin arvostaa!

Näin lomaillessa nämäkin asiat jotenkin korostuvat ja on hyvää aikaa miettiä miten kivaa olisi, jos neiti K saisi painella menemään serkkujensa kanssa - sisaruksista puhumattakaan - ja oppi heiltä milloin mitäkin, hyvässä ja pahassa. Pikkumimmi näyttää olevan varsin sosiaalinen tapaus ja nauttii selvästi muiden lasten seurasta ja on porukassa, kuin kala vedessä. :)

Sisarukset ovat voimavara, monesti elämämme ensimmäisiä ystäviä, jotka parhaassa tapaukessa jäävät jopa sydänystäviksemme ja tukipilareiksi elämän varrelle. Mikäs sen parempaa lapsellekaan, kuin leikkikaveri vähän kuin omasta takaa. Toki on toisinkin; löytyy myös niitä, jotka eivät sisarustensa kanssa syystä tai toisesta ole tekemisissä, ja omasta näkökulmastani ja kokemusteni perusteella se on aika surullista. Tarinoita on monenlaisia; niin monia, kuin on ihmisiäkin ja kaikki tekevät, kuten parhaaksi katsovat. Niin tai näin, kunhan lapselta ei viedä oikeutta sisaruksiin - enkä nyt todellakaan, millään muotoa viittaa yksilapsisiin perheisiin - sillä joissain vaiheessa elämää sisarukset ovat niitä luottotyyppejä, jotka opettavat, puolustavat ja välillä kiusaavatkin. Jos olemme oikein onnekkaita, he ovat sitä koko elämämme ajan. :)

Tämä ei ole mikään nyyhkis-nyyhkis-postaus, vaan havaintoja ja tuntemuksia matkanvarrelta. Ajatuksia pilvenreunalle! <3