Kuulin alkuviikosta pysäyttäviä uutisia, jotka luoja kiitos osoittautuivatkin väärinkäsitykseksi ja joissa oli ainoastaan hippunen totta. Itseasiassa vähän enemmänkin, kuin hippunen, mutta jokatapauksessa helpotuksen humahdus löi lävitseni. Yläkerran isolle isännälle vaan terkut ja kiitokset. Tämän muutaman päivän aikana olen jokatapauksessa ehtinyt jälleen miettimään menettämistä ja luopumista monelta eri kantilta. Aihe on enkeliveljeni takia ja ansiosta varsin tuttu, mutta vanhemmuus on tässäkin asiassa tuonut uusi näkökulmia.
Koulujen alku ja monet muut oman lapsen elämän etapit saavat mielen niin haikeaksi, kuin kiitolliseksikin. Omasta "vauvastaan" on hellitettävä otettaan ja päästettävä koulutielle. Olen viimeisen viikon-kahden aikana lukenut useita some-postauksia aiheesta, ja katsellut kymmeniä ja taas kymmeniä kuvia pienistä koulutaipaleen aloittajista. Joku oli jopa haikeuden puristaessa sydämessä miettinyt miten sanonata "lapset ovat vain lainaa" pitääkään paikkansa. Pitäähän se, mutta eikö siinä tapauksessa kaikki ole vain lainaa; koko elämä ja kaikki siihen kuuluvat ihmiset? Itse en suostu ajattelamaan asiaa noin - ensinnäkin se on ihan liian vaikeaa ja musertavaa allerkirjoittaneen mentaliteetille - vaan mieluummin samalla tavalla kuin muutakin elämää: Asiat ja tilanteet muuttuvat, mikään ei pysy ikuisesti samanlaisena ja jokaisesta hetkestä on nautittava. Välillä (lapsi)arjessa tottakai kiukuttaa isompaakin ihmistä, eikä pienen simppaiitun uhmaillessa paljoa naurata tai tule ajateltua, että voi miten saan olla kiitollinen, että lapseltani löytyy tempereamenttia, mutta sehän on ainaostaan inhimillistä. Monesti seuraavassa hetkessä sitä kuitenkin havahtuu, pienen kiukkuilijan jo lauleskellessa ja touhutessa pehmolelujensa kanssa tai tullessa halimaan, miten hyvin kaikki onkaan ja miten kiitollinen saa juuri tästä hetkestä olla. Siinä hetkessä kannattaa imeä kaikki hyvä olo itseensä ja tallettaa nuo kallisarvoiset tunteet ja onnellisuus sydämeensä. Lapsen kanssa ja kasvaessa noita hetkiä tulee uusia ja jälleen uusia, ja toivottavasti siinä kohtaa, kun oma pikkumuru ei äitiä enää jokapäiväisiin asioihin tarvitse ja joskus aikanaan - onneksi omalla kohdallani kuitenkin vielä kaukana tulevaisuudessa - lentää pesästä, voi niihin hetkiin palata ja muistella lämmöllä ja onnellisena; ehkä silloin tällöin lapsen kanssa yhdessä. :) En ollenkaan sano, etteikö itsellä Neiti K:n joskus aloittaessa koulutaivaltaan äidille tulisi suru puseroon, mutta se on elämää, ja aina voi lämmöllä muistella menneitä hetkiä, kun vaan muistaa elää myös tässä ja nyt. Vaikea laji, myönnän.
 |
| Kuva lainattu Power of Positivityn fb-sivuilta |
Ei kukaan lapsestaan kuitenkaan joudu luopumaan tämän kasvaessa, hellittämään otettaan kylläkin. Oma lapsi on aina oma lapsi, vaikka tapahtuisi dramaattisempiakin asioita, kuin koululaiseksi, teiniksi ja aikuiseksi kasvaminen. En minäkään esimerkiksi enkeliveljeäni menettänyt lopullisesti ole, hän on aina veljeni, vaikka kulkeekin rajan toisella puolella. Vaikka olenkin tämän oivaltanut, ei se siltikään vähennä sitä surua ja tuskaa, joka täyttää sydämen, jos miettii menettämistä ja luopumista lopullisemmalta kannalta, tässä hetkessä ja elämäntilanteessa. Alkuviikosta kuulemani ja onneksi vääriksi osoittautuneet uutiset koskivat juuri näitä lopullisemmalta tuntuvia asioita, mutta en mene aiheeseen sen enempää. Miksi ajatella asioita, jotka aiheuttavat pahaa mieltä, etenkin kun sen suurempaa syytä ei ole, ja vaikka jollain olisikin, niin se ei miettimällä siitä parane. Jälleen helpommin sanottu, kuin tehty, jos asia on ajankohtainen. Tiettyihin asioihin ei kuitenkaan yksinkertaisesti pysty varautumaan, eikä niitä pysty etukäteen miettimään tai tuntemaan halki, poikki ja pinoon. Erään lapsuudenystäväni äitiä siteeratakseni: "Antaa hevoosen tuumata, ku sillä on isoompi pää."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti