Kanskikuva

Kanskikuva

lauantai 29. heinäkuuta 2017

"Kerro, jos voin auttaa."

Tuttu lause, vai mitä? Sen lausuu itsekin helposti sen kummemmin asiaa ajattelematta, koska tottakai; jos esimerkiksi ystävä tarvitsee apua, niin silloin autetaan, jos vain suinkin pystytään ja osataan. Kovin moni ei kuitenkaan apua pyydä, sillä meillä Suomessa on hyvin vahvana yksin pärjäämisen kulttuuri. Olemme tottuneet hoitamaan asiat yksin ja itsenäisesti, sen kummemmin muita "vaivaamatta", vaikka joskus ehkä joku odottaisikin, että "vaivaisimme" heitä. Tuttua kauraa ja nostan kyllä ensimmäisenä käteni, jos kysytään, että tunnistatko itsesi tuosta. Kyllä, todellakin tunnistan, kuten epäilemättä valtaosa suomalaisista.

Yksin pärjäämisessä on puolensa ja puolensa, kuten kaikessa. On helppoa ja nopeaa tehdä asioita itse, kun vain tietää mitä tekee, eikä ole riippuvainen esimerkiksi kenenkään muun aikatauluista. Olen viime vuosina kuitenkin opetellut pyytämään apua, sillä jos sitä on tarjolla, se helpottaa elämää huomattavasti, eikä arki kuormita niin paljon, jos tietää, että pientä jeesiä on mahdollista saada. Tässäkin on kuitenkin se kuuluisa toinen puoli, enkä nyt tarkoita sitä varsinaista pyytämistä, vaikka se monelle saattaa jo itsessään olla kynnyskysymys. Moni on varmasti pyytänyt joskus apua vaikkapa muutossa, lastenhoidossa, tai kyytipolitiikan puitteissa. Joskus nämä jutut onnistuvat helposti; kysyt joltain ja homma hoituu. Toisinaan taas joutuu kysymään useammalta taholta ja jos ei homma ota tuulta alleen siitäkään huolimatta sitä helposti päättää hoitaa asian jotenkin päin itse. Seuraavalla kerralla mielessä saattaa ensimmäisenä sitten ollakin se "turhan" säätämisen ja järjestelyn määrä eikä avun pyytäminen tunnukkaan kovin järkevältä tai mielekkäältä, koska why bother, jos asiat saa hoidettua jollain tavalla myös itse. Yleensä sekin vaatii jos jonkinlaisia järjestelyitä, mutta ainakin se on kiinni ainoastaan itsestä. Kuulostaako tutulta?




Ihmisillä on tänäpäivänä valtavasti menoja, tekemistä ja suunnitelmia, joten monella on kalenteri täynnä, eikä joustamisen varaa hirveästi ole. On omat ja lasten harrastukset, työt ja kouluhommat, ystävät ja itsestään ja perheestään huolehtiminen ja se on ihan oikein; jokaisen pitäisi tehdä asioita, joista nauttii ja joita haluaa tehdä. Välillä haluaa luonnollisesti myös vain olla möllöttää, olla tekemättä yhtään mitään. Jos mietin omaa arjen aikatauluani, ei siinä paljoakaan vapaa-aikaa jää. Viikonloput taas mielellään pyhittää niille jutuille ja menoille, joita arkenakin olisi kiva tehdä, mutta työpäivien ja muun arkitouhun takia ei ehdi, tai yksinkertaisesti jaksa.

Tätä kannattaa pohtia siinä vaiheessa, jos ihmettelee miksei joku pyydä apua, vaikka selvästi aika-ajoin sitä tarvitsisi: Kyse ei ehkä olekaan siitä ettei viitsi vaivata tai ei halua pyytää apua, vaan siitä, että ei jaksa kysellä kenellä olisi kalenterissaan tilaa auttaa. Kuulostaa typerältä syyltä olla pyytämättä apua, mutta monesti helpommalle vaihtoehdolle saattaa tuntua järjestellä asiat itse. 

Kesälomareissussa tällä viikolla huomasin silmiinpistävästi jälleen sen, että meillä suomalaisilla olisi ehdottomasti parannettavaa auttamiskulttuurin puitteissa. Monesti ihmiset vain katsovat vierestä esimerkiksi lastenrattaiden ja matkatavaroiden kanssa tasapainoilevaa, eivätkä suinkaan tarjoa apuaan. Eikä se ole ilkeyttä tai edes varsinaista välinpitämättömyyttä: Meidät vain on kasvatettu hoitamaan omat asiamme, emmekä ehkä sen takia hoksaa tarjota apua vieraalle. Onneksi tämäkin asia on mahdollista oppia, joten seuraavan kerran, kun tilaisuus tulee, niin tartutaan siihen. Sanat "tarvitsetko apua" voi vaikka pelastaa jonkun päivän. :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti