Itkupotkukiukkumarinavalivali?

Tuumin tässä yhtenä päivänä, että pitäisiköhän kaiken positiivisen pohdiskelun ja joulufiilistelyn lomassa kirjoittaa oikein kunnon valivalikiukku-postaus? Ihan jo senkin takia, ettei kenellekään tulisi sellaista kuvaa, että tässä vain kellutaan menemään vaaleanpunaisessa vaahtokarkkihöttössä ja ikinä ei ole niitä musertavan sysipaskoja päiviä, kun kaikki tuntuu olevan päin piparia. Tai ettei kukaan revi verkkareitaan ajatellen, että siinäpä nyt maalaillaan täydellistä mielenrauhan tyyssija-kuvaa, vaikka totuus on se, että ihan samalla tavalla repeilen ja hypin seinille kuin kaikki muutkin. Ehkä temperamenttini takia hypin seinille keskivertoa enemmän, jos sille päälle satun. :D

Kuva: Pixabay

Voin kertoa, että kaikki ei todellakaan ole yhtä pikkuponien ja yksisarvisten juoksua, olen ainoastaan päättänyt kääntää asiat niin, että kaikesta löytyy myös se valoisakin puoli. Olen aika huono mörköilemään, enkä kestä itseäni mörkömeiningeissä kovin kauaa. Helpompaa siis yrittää mennä positiivisen kautta, niin itseä, kuin kanssaihmisiäkin ajatellen. Niinhän se tahtoo olla, että jos tympii, niin hetken päästä tympii, että tympii. Joku on joskus ihmetellyt, että missä rinnakkaistodellisuudessa oikein luulen eläväni, kun kaikesta on kaivettava jotain hyvää. Se on kuulkaas asennekysymys miten asiat ottaa, niin raivostuttavaa kuin se voikin olla (tähän vähän valistussormen heilutusta perään). :D

Kuva_Pixabay

Mutta asiaan, alkusyksyn Alanyan reissun jälkeen en voi väittää, että elo olisi liian tasaista ollut. Syksy on ollut todella rikkonainen sairastelujen takia ja päänvaivaa on aiheuttanut myös tukiverkostojen horjuminen ja oman ajan puute. Onnekseni pieni naiseni on aika lunki tapaus, mutta rauhallisimman ja ihanimmankaan lapsen kanssa ei jaksa 24/7 ellei saa välillä vapaata ja aikaa tehdä omia juttuja.

Olen tällä hetkellä aika väsynyt arjen pyörittämiseen, mikä valitettavasti näkyy entistäkin lyhyempänä pinnana lapsen kanssa. Viime aikoina meillä onkin pyydetty ja annettu anteeksi puolin ja toisin tavallista enemmän. Onneksi olemme molemmat yhtä äkkinäisiä sopimaan, kuin leimahtamaankin. <3 Tähän päälle kun vielä tiputtaa perinteisen kaamosväsymyksen, joka marraskuun loppupuolella alkoi hivuttautumaan niskaan, niin joulu ja sitä myötä päivien piteneminen hiljalleen ei tule yhtään liian aikaisin. Nyt tuntuu, ettei mikään uni riitä ja senkin takia olisi suotavaa saada liikunta ja treenit aikatalulutettua säännöllisesti kalenteriin: Urheilu kun saa endorfiinit liikkeelle, tekee korvienvälille (ja keholle) hyvää ja arkea jaksaa paremmin. Kahden hengen perheessä, jossa toinen on se metrin mittainen, on kuitenkin omat haasteensa ajankäytön kanssa, jos haluaisi treenejäänkin sinne sekaan mahduttaa. Toisaalta asia on hyvin simppeli: Koska omaa aikaa ei ole, ei tarvitse miettiä mitä sillä tekisi. :D

Kolmen viikon päästä elellään jo keskellä joulunpyhiä, jotka toivottavasti menevät leppoisasti ollamöllötellessä. Ei tekisi tiukkaakaan linnoittautua peiton alle pariksi päiväksi ja huilia kaamosväsyä pois. Näillä nyt kuitenkin mennään, joten taidan vetää klementiiniöverit ja toivoa, että c-vitamiini tekee tehtävänsä. Ei oikeastaan huvita edes marista, joten sovitaan, että pitäydyn tästä eteenpäin niissä onnellisuuskupla-postauksissa. 

Hyvää viikonalkua jokahittelle!