Äidin kipuilua ja onnen tunteita

Äitiys. Se on ihan by far paras asia, mitä kohdalleni on ikinä sattunut. Paras, ihanin, pakahduttavin, eniten onnen tunteita synnyttävä. Omaa lasta katsoessa aika pysähtyy ja voisi vain upota niihin viattomiin silmiin, jotka katsovat rävähtämättä ja täysillä luottaen syvälle omiisi. Sydän tuntuu läikehtivän rakkautta niin, että sitä määrää on vaikea itsekään tajuta. Haluaisi vain katsoa omaa pikkuistaan aina, rutistaa syliin ja suojella ihan kaikelta, ihan aina. Toiselta puolelta äitiys, ja vanhemmuus ylipäätään, on raskain duuni ikinä, joka laittaa välillä polvilleen ja saa ihmettelemään miten jaksaa taistelun toisensa perään, vaiheen toisensa perään, ja ne lopputtomat tunteiden vuoristoradat; niin lapsen, kuin omatkin. Mikään ei opeta samalla tavalla asioita omasta itsestä, kuin lapsi ja hänen kanssaan kasvaminen.

Lapsi kipuilee milloin mitäkin ikävaiheeseen, uuden oppimiseen, pelkoihin tai ihan mihin tahansa liittyvää asiaa, vain taivas on rajana. Siinä kipuillessa tielle joutuvat lähimmät ihmiset: Vanhemmat, isovanhemmat, sisarukset, hoitokaverit... Lapsi kiukkuaa ja osoittaa turhautumistaan heille, joihin luottaa, joten tulilinjalla ovat luonnollisesti vanhemmat; he, joiden kanssa lapsi on viettänyt ja viettää eniten aikaa, ja jotka ovat hänelle tärkeitä. Yritän muistuttaa itseäni paitsi tästä, myös siitä, että lapsi vasta harjoittelee itsehillintää. Jos minulla on ollut aikaa treenata kyseistä lajia reilut 36 vuotta - enkä edelleenkään ole siinä mainittavan hyvä, vaikkakin viimeisenä kolmena vuotena olen isosti parantanut taitojani, öhöm - niin miten kolmen ja puolen vuoden ikäinen lapsi siihen voisi pystyä. Something to think about.

Arkistojen kätköistä parin vuoden takaa <3

Pieni naiseni osaa kuitenkin jo varsin hyvin hillitä itseään, jos vain sattuu huvittamaan. Aina ei huvita. Kuten tiedämme aina ei voi olla hyvä päivä. Lapsilla on huonoja päiviä ihan samaan tapaan, kuin aikuisillakin, ja joskus tekee mieli vain kitistä, nurista ja hautautua peiton alle. Siinä missä aikuinen (toivottavasti) jättää kitinän ja nurinan omassa pääkopassaan tapahtuvaksi, lapsi purkaa pahan mielensä ja olonsa ilmoille. Tapaan monesti sanoa neiti K:lle, että saa harmittaa ja saa kiukuttaa, mutta ei ihan jokainen asia. ..mikä tietysti sinällään on täyttä höpöhöpöä, sillä kuten tiedämme, että kun vit***aa, niin vit***aa aikalailla kaikki. :D Pointti kuitenkin oli, että lasta harmittaa ja ottaa päähän ihan kuin aikuistakin, eikä hänellä vielä ole valmiuksia purkaa ja suunnata turhautumistaan tai harmitustaan kuten aikuisella. Tai aikuisella ainakin KUULUISI olla täähän valmiudet, joita voi sitten jälkikasvulleen opettaa, ja ellei ole, niitä on mahdollista oppia ja opetella, yhdessä ja erikseen. Sehän tässä onkin parasta, tai yksi parhaista jutuista; lapsen kanssa voi opetella elämää ja asioita yhdessä, tiiminä. Voidaan paitsi iloita yhdessä, myös ottaa yhteen ja riidellä, kunhan vain muistetaan pyytää anteeksi, jos siihen on aihetta. Myös aikuinen lapselta.

Neiti K on kasvanut tämän kesän aikana valtavasti, kaikella tavalla. Uusia taitoja karttuu, ymmärrys lisääntyy ja neiti on venähtänyt pituutta ihan silmissä. Uusia asioita halutaan opetella itse ja yksin, mutta kuitenkin tarvitaan äiti varmuuden vuoksi lähelle, tueksi ja turvaksi. Tämä tuntuu valtavan hyvältä, vaikka samalla koen haikeutta siitä, että lapseni on jo niin omatoiminen, että ei tarvitse äitiä ihan kaikkeen, eikä kaipaa esimerkiksi syliä enää niin paljon. Tiedän, että tämä kaikki kuuluu kuvioon, ja jokainen vanhempi käy näitä samoja fiiliksiä ja ajatuksia läpi lasten kasvaessa. Meistä on pikkumuidun kanssa kuitenkin kasvanut tavallistakin tiiviimpi yksikkö - tai kaksikko - sillä vietimme lähes kolme vuotta kaksin. Jo raskausaikana tiesin olevamme kaksin pienen kyytiläiseni kanssa, enkä ikinä ole pitänyt kuvioita mitenkään kummallisena. Vauvavuonna uppouduin täysin vauvakuplaani ja tiesin saavani tehdä sen niin sanotusti luvan kanssa, koska minun ei tarvinnut ottaa ketään muuta huomioon, kuin pieni tyttäreni ja oma itseni. Neiti K edellä ja hänen ehdoillaan on menty muutenkin aikalailla kaikissa päätöksissä, ratkaisuissa, suunnitelmissa ja ylipäätään koko elämässä. Myös minä, kuten varmasti suurin osa äideistä, olen sitä mieltä, että äitiys on ehdottomasti parasta, mitä kohdalleni on ikinä sattunut, ja se, että kuljimme kolme ensimmäistä yhteistä vuottamme kaksin on hitsannut meidät tiiviisti yhteen.  

Nyt elämässämme on viimeisetkin palikat kohdallaan emmekä ole enää kaksin, mutta huomaan kipuilevani sitä, että en pysty enää antaa tyttärelleni sataa prosenttia itsestäni ja huomiostani. Onneksi kolme ja puoli ikävuotta tekevät sen, että sataa prosenttia hän ei enää myöskään kaipaa, mutta äidithän ovat ihan parhaita tuntemaan huonoa omaatuntoa asioista, joista ei tarvitse ja jotka myös tiedostaa. Taitaa olla vanhemmuus-dna:han piirretty juttu, että lasten suhteen toivoisi aina suoriutuvansa vähän paremmin, vaikka tietäisikin tekevänsä parasta mahdollista työtä.

Olen valtavan onnellinen, että elämämme on nyt sellaista, kuin se on, että olemme silti edelleen se sama äiti ja tytär kuin aikaisemminkin, nyt vain isommassa yksikössä ja enemmän perhettä ympärillä, ja että pieni naiseni kasvaa ja kehittyy, ja opettaa minuakin kehittymään siinä sivussa. Olen onnellinen, että hän on edelleen niin pieni, mutta silti jo sen verran iso, että pystyn pitkästä aikaa keskittyä välillä myös itseeni ja omaan hyvinvointiini, ja että elämässämme ja lähellämme on ihmisiä, joihin voimme luottaa. He ovat osa meitä, meidän perheemme. <3