Punainen päällikkö vai jotain ihan muuta

Syksy ja pimeistä pimein on todellakin saapunut. Se tuntui asettuvan kroppaan hiljaksiin viime viikolla ja valtaa pala kerrallaan enemmän ja enemmän tilaa pakottaen elämänrytmin rauhallisemmaksi. Huomaan, että iltaisin väsyttää herkemmin, työpäivät soljuvat pehmeästi eteenpäin ja kroppa ja mieli huomauttavat heti, jos kiire -tai stressitaso pyrkii liiaksi noususuuntaan. Työpäivän jälkeen olen vielä kohtuullisen energinen ja jaksan nähdä ystäviä, leipoa, tehdä kotihommia tai lähteä lenkille, mutta se edellyttää tyhjää tilaa kalenterissa useammalle, kuin yhdelle illalle. Sitä mukaa, kun kalenteri alkaa täyttyä ja to-do-lista lähipäiville kasvaa tuntuu lamaannuttava väsymys iskevän välittömästi. Pidän siis kalenterini balanssissa ja varaan itselleni ja perheelle tarpeeksi vapaa-aikaa ja iltoja "tylsistyä".

Kuva: Pixabay

Tämä kaikki omien rajojen, jaksamisen ja fiilisten havainnointi on johtanut siihen, että olen viime aikoina jälleen kyseenalaistanut omaa persoonallisuustyyppiäni. Kirjoittelin samasta aiheesta alkuvuodesta, postaus löytyy täältä, ja taas ollaan jossain määrin samojen asioiden äärellä. Mennyt vuosi on ollut monella tapaa mullistava, ja tavat, tottumukset ja tekemiset ovat siinä sivussa jonkin verran muuttuneet. Elämäntilanteenmuutoksen myötähän ne monesti tapaavat niin tehdä, mutta jotenkin nyt vasta olen asian äärelle kunnolla pysähtynyt. Entinen bilehiirulainen on jemmannut bilemekot -ja korkkarit jonnekkin kaapin uumeniin, eikä niin enää edes kaipaa kaupungin rientoihin, tai ottamaan osaa kaikenmaailman sosiaalisiin hommeleihin. Huomaan myös tasaantuneeni entistä enemmän monessa mielessä, eivätkä kipinät iske ihan niin äkkiä, kuin ennen, vaikka v-käyrä saattaisi punaiselle kaartuakin. Elämä uhmaikäisen kanssa, ja välillä pienten tahtonaisten välillä luovimalla,  on opettanut venyttämään pinnaa ja osoittanut, että keskustelemalla saa aikaan parempaa jälkeä, kuin räjähtämällä. Aina sekään ei tietenkään onnistu, mutta asia kerrallaan. Se, mikä kuitenkin on saanut pohtimaan (jälleen kerran) uudelleen koko persoonallisuustyyppiasiaa on toisista ihmisistä versus omissa oloissani olemisesta saamani energia. Kallistun hyvin vahvasti nykyään jälkimmäiseen ja huomaan uupuvani, mikäli koen ettei perhe-aikaa ole riittävästi, tai jos meininki on jatkuvasti tuli-hännän-alla-tyyppistä. Hiljalleen tiputteleva kaamoskin tekee tietysti tällä hetkellä tehtävänsä. Työpaikalla huomaan avokonttori-elämän vievän yhä enemmän ja enemmän energiaa ja arvostan kahvi -ja lounastaukojen hiljaisia hetkiä, kun sermin takaa ei kuulu edes näppisten rapinaa.

Itsensä kuuntelijalle ja tarkkailijalle nämä ovat kiehtovia juttuja, vaikkakin tunnustettava on, että epäilemättä kaikki edellämainitut johtuvat lähinnä karttuneesta, öhöm, elämänkokemuksesta. Elämänkokemus ja ikä ovat muuten jänniä juttuja nekin. Jossain vaiheessa sitä ajatteli aikuisuuden olevan sitä, että kaikki hommat ovat järjestyksessä, kirkkaita ja selvää, kuin pläkki, kunnes tajuatkin, että so not true. Kuvitteli myös, että aikuisena ihmiset ovat jotenkin erilaisia, totisempia ja vakavampia, mutta eipä tuokaan niin paikkansapitävää ole. Aikuisuus on monesti samanlaista haparoimista, kuin nuoremmallakin ikää, mutta kokemuksien myötä sitä ei ehkä ihan niin sokkona tarvitse yrittää suunnistaa, ja niitä epävarmuuksiakin sietää ja osaa käsitellä paremmin. Silloin, kun henkilö saa tämän ahaa-elämyksen voi hän sanoa olevansa aikuinen. Elämänviisauksia by Elina, vol. miljoona. :D

Juttu lähti nyt - tuttuun tapaan - hieman rönsyämään, mutta piti vielä kertomani, että aikani näitä persoonallisuustyyppihommia ihmeteltyäni päätin ottaa lusikan kauniiseen käteen ja tekaisin parit netistä löytyvät persoonallisuustestit: MBTI, joka edelleen osoitti hyvin vahvasti päällikkö-persoonallisuuteen, sekä Thomas Eriksonin neljä eriväristä persoonallisuustyyppiä, joka kohdallani odotetusti huusi punaista. Se siitä sitten; mihinpä sitä kissa karvoistaan pääsisi, tai tässä tapauksessa pässi sarvistaan. Lopetamme siis oman persoonallisuustyypin kyseenalaistamisen tähän ja nautimme täysin siemauksin vivahteista, joita elämä niistä saa nostettua esiin.

Voihan vertti: Ekstrovertti, ambivertti vai introvertti?

Tovi sitten eräs ystäväni vinkkasi minulle aiheesta, jota olen paljon itsekin viimeaikoina mielessäni pyöritellyt: Ekstrovertti ja introvertti persoonallisuustyyppi. Useimmathan meistä kallistuvat enemmän jompaankumpaan suuntaan: Joko tuntee ja tietää olevansa se suunapäänä vaahtoava ja liehuva, ulospäin suuntautunut ekstrovertti, joka saa energiaa sosiaalisista tilanteista ja muista ihmisistä, tai sitten introvertti, joka mielellään keskittyy kuuntelemaan, tarkkailemaan ja joka mielellään viettää aikaa itsekseen akkujaan sillä tavoin lataillen. Viime aikoina on puhuttu paljon myös näiden kahden persoonallisuustyypin väliin jäävästä ambivertista, josta löytyy molempien edellämainittujen piirteitä.

Olen aina pitänyt itseäni ekstroverttinä ja kaikki aiheeseen liittyvät testit ovat myös vahvasti sinne suunnalle kallistuneet. Viimeisen vuoden - puolentoista aikana olen alkanut miettimään onko asia kuitenkaan niin. En ole enää yhtä innokas tutustumaan uusiin ihmisiin ja olemaan suunapäänä jokapaikassa, ottamaan osaa kaikenmaailman kissanristiäisiin ja ylläpitämään sosiaalista verkostoani samaan tapaan kuin ennen. Perheellistyminen ja ikäkin tietysti tasaavat jokasuuntaan repeilevää ja helposti innostuvaa persoonaani, mutta olen miettinyt olenko sittenkään pesunkestävä ekstrovertti?

Ystäviä ja tuttavia löytyy edelleen paljon, mutta lähimpien ystävien piiri on pienentynyt ja laatu on korvannut määrän. Viihdyn entistä paremmin myös itsekseni, omissa oloissani ja huomaan välillä uupuvani sosiaalisissa tilanteissa: Iskee niinsanottu sosiaalinen ähky. Toisaalta huomaan solahtavani sujuvasti takaisin omaan "rooliini" etenkin tutussa ryhmässä, mutta minuun on juurtunut huomattava annos myös hiljaista tarkkailijaa. Sosiaaliset tilanteetkin tuntuvat edelleen luonteville, oli ympärillä sitten uusia ihmisiä, tai vanhoja tuttuja. Huomaan kuitenkin entistä vähemmän ylläpitäväni kevyttä jutustelua puolituttujen kanssa ellei minulla oikeasti ole asiaa. Voin kuunnella toisten juttuja ottamatta niihin aktiivisesti osaa, sillä en koe (enää?) tarvetta osallistua kaikkeen ja saada ääntäni kuuluville. Välillä taas saatan höpöttää suu vaahdossa ja unohtaa kysyä mitä mieltä muut mahdollisesti ovat, mutta toivottavasti vuosien mittaan olen onnistunut petraamaan myös keskustelukumppaneiden huomioonottamisessa; yritys on ainakin kova.

Jotenkin olisi sellainen näppituntuma, että perheellistyminen on vaikuttanut eniten siihen miten paljon persoonastaan yksinkertaisesti jaksaa ympärilleen antaa. Siinä missä entinen ekstrovertti olisi jo suunnittelemassa yhtä sun toista ja liihottelemassa sinne sun tänne, nykyinen versio miettii monesti is it worth it. Tai lähinnä, että kumpi antaa loppupeleissä enemmän; Liikekannalle lähtö ja ystävien tapaaminen, vai omien juttujen pariin itsekseen jääminen. Rakastan tavata ystäviä ja lähteä neljän seinän sisältä ihmisten ilmoille, mutta muunmuassa jatkuvasti keskustelukumppania kaipaavan pikkunaiseni takia itsekseen hiljaisuuteen jääminen on välillä enemmän, kuin hyvä vaihtoehto. Älkää ymmärtäkö väärin, neiti K ilahduttaa jutuillaan päivittäin ja toivon, että vielä kymmenenkin vuoden päästä sama tyyppi tulee kysymään minulta "äiti, jutellaanko", kuten hän nyt tekee.

Pohdin pitkään ambiverttiutta ja sitä mahtaako persoonani enemmän kallistua tähän "välimalliin": Henkilöön, joka saa virtaa sekä sosiaalisista tilanteista, mutta myös yksinolosta. Ei kiusaannu huomion keskipisteenä tai ihmisjoukossa, mutta ei tunne oloaan kotoisaksi, mikäli huomio jatkuu pitkään, ja väsähtää, mikäli ihmisiä on ympärillä jatkuvasti. Osaa ja tykkää työskennellä sekä yksin, että ryhmässä. Sukeltaa hyvään keskusteluun yhtä vaivattomasti, kuin omiin ajatuksiinsakin. Kieltämättä kuulostaa kovinkin tutulle, mutta silti miellän itseni edelleen piirun verran enemmän ekstrovertiksi. En edes osaa sanoa miksi, se vain tuntuu omimmalta.

Ehkä ei ole syytä edes yrittää kategorisoida itseään mihinkään yhteen, tiettyyn lokeroon. Ainakin itse koen, että elämäntilanne ja meneillään olevat asiat vaikuttavat kovastikin siihen millainen olen. Välillä sitä on itsensä kanssa hukassa syystä tai toisesta, eikä oikein mikään asia entisestä elämästä ja minästä tunnu istuvan; ihmiselämän ihmeellisyyksiä. Persoonallisuustyyppi ehkä kuitenkin viittaa enemmän siihen perusluonteeseen -ja persoonaan, joka kaikkien muutosten, myllerrysten ja elämän myrskyjen ja tyventen jälkeen puskee kerta toisensa jälkeen pinnan alta esiin. "Rooli", johon luontaisesti palaa uudelleen ja uudelleen.

Koen löytäneeni itseni ja sen perimmäisen minäni uudelleen viime kesän ja syksyn aikana. En varsinaisesti ole ollut hukassa, mutta joku tai jotkut jutut ovat vain jotenkin olleet off. Vaikea selittää, koska en osaa asiaa varsinaisesti sanoiksi pukea. Ehkä kyse on enemmän asenteista ja suhtautumisesta kaikkeen ympäröivään, sekä ymmärryksestä, että joillekin asioille ei vaan voi mitään. Jotkut ihmiset ja tilanteet ovat mitä ovat, ja mikäli ne tuottavat mielipahaa kerta toisensa jälkeen on viisainta tiputtaa ne elämästää kokonaan; kääntää selkä, nostaa leuka ja jatkaa eteenpäin. Näin jälkiviisaana on hyvä sanoa, että se todellakin menee niin, että viimeisetkin palaset loksahtavat sitten kohdilleen, kun raamit ovat tukevasti valmiit ja suurin osa paloista jo oikeassa järjestyksessä.

Kuvat: Pixabay