Koskas viimeksi..

Milloin viimeksi kirjoitin jonkin sortin listausta? Siitä ei ihan mahdottomia aikoja taida olla, mutta törmäsin viime viikolla Kolmistaan-Karoliinan Milloin Viimeksi-postaukseen ja näpyttelin kiireen vilkkaa speksit muistiin. Maanantai on muutenkin erinomainen päivä kirjoittaa tällaisia postauksia, ja välillä on hyvä miettiä niitä pieniä arjen asioita, jotka ovat saaneet nauramaan, itkemään tai inspiroitumaan.

Milloin viimeksi...

Ilahduin. Tänä aamuna, kun dagikseen ja töihin lähtö sujui ilman minkäänlaista kahnausta. <3 Lisäksi auton sisätilalämmitin oli ehtinyt puhaltamaan reilussa tunnissa lasit suliksi, joten sekin ilahdutti. Pienet ne ovat maanantaiaamun ilot.

Nauroin. Muutama minuutti sitten miehen lähettämälle viestille. Sitä ennen lounaalla kollegan näyttämälle videolle, jossa hänen poikansa nukahti ajellessaan lasten sähkötraktorilla. Väsy ei aina katso paikkaa.

Itkin. Minähän itkeskelen vähän väliä, milloin millekin asialle, syystä ja ilman syytä. Viimeksi taisin herkistyä aamulla töihin ajellessani ja miettiessäni pilvenreunalla majailevaa pikkuveljeäni ja lähettäessäni kiitoksia sinne suuntaan. Ne olivat hyviä kyyneleitä. <3

Harmistuin. Ennen lounaalle lähtöä erääseen työjuttuun, joka minusta riippumattomista syistä meni uusiksi. Tuplatyö harmittaa aina, mutta sillointällöin niitäkin tulee.

Häkellyin. Viikonloppuna, kun huomasin, että toisen Ilkka-lehden viikonloppuliitteeseen kirjoittamani jutun puffi oli liitteen etusivulla. Ehdottomasti positiivinen häkeltyminen.

Kokeilin. Olen nyt muutaman päivän kokeillut ja tutustunut Facebookin Business Manageriin. Aika kätevältä tuntuu näin äkkiseltään, mutta ehkä jollain tapaa myös jäykältä.

Luin. Jos kirjoista puhutaan, niin olen lukenut viimeksi kesälomalla. En muista tarkkaan mikä mahtoi olla viimeisin kirja, mutta ainakin kahlasin läpi After-kirjasarjan, joka oli täydellistä kesälomalukemista.

Söin. Pari palaa lakua iltapäiväkahvin kanssa. Joku on tuonut houkutukseksi jälleen karkkiboksin toimistolle, ja yritän parhaani mukaan kulkea reittiä, mikä EI mene boksin ohi.

Herkuttelin. Eilen sunnuntaina pizzalla, jossa oli paaaaaaljon valkosipulia, nam!

Ostin. Varmaan eilen ne pizzat, ja sitä ennen leffaliput; olimme neiti K:n kanssa katsomassa Late Lammasta, mutta neiti jaksoi tällä kertaa kokonaiset 45 minuuttia. Seuraava leffakerta saa varmaan olla vasta, kun Frozen2 tulee jouluna ensi-iltaan. Ja note to self, pikkumuidulle seuraavalla kerralla peltorit mukaan, sen verran lujalla pauhasi äänet lastenleffassakin.

Tapasin. Eilen sunnuntaina ystäväni Emmin. Kävimme pienellä happihyppelyllä ja päivitimme kuulumisia.

Päätin. Hehe, päätän päivittäin yhtä ja toista, mutta vähintään puolet kerroista muutan mieltäni. Viikonlopun aikana päätin, että seuraavalla kampaajakerralla ei tulekaan toffeetukkaa, vaan uudestaan viileä vaalea. Löysin täydellisen referenssikuvan, joten homma on enää toteutusta vaille valmis. Plus hiustenkasvua, mutta se hoituu itsekseen ajan kanssa.

Inspiroiduin. Jos päivittäin päätän yhtä ja toista, niin myös päivittäin inspiroidun milloin mistäkin. Tänään inspiraatiota on tarjoillut eräs pohtiva mainosteksti, jonka instagramin uutisvirrasta bongasin, ja eilen illalla pilvien raoista pilkistelevä täysikuu inspiroi sen verran, että oli pakko käydä nappaamassa siitä muutama kuva.

Mistä te inspiroiduitte, ilahduitte tai hämmennyitte viimeksi?



Translation: When did I ever...

Punainen päällikkö vai jotain ihan muuta

Syksy ja pimeistä pimein on todellakin saapunut. Se tuntui asettuvan kroppaan hiljaksiin viime viikolla ja valtaa pala kerrallaan enemmän ja enemmän tilaa pakottaen elämänrytmin rauhallisemmaksi. Huomaan, että iltaisin väsyttää herkemmin, työpäivät soljuvat pehmeästi eteenpäin ja kroppa ja mieli huomauttavat heti, jos kiire -tai stressitaso pyrkii liiaksi noususuuntaan. Työpäivän jälkeen olen vielä kohtuullisen energinen ja jaksan nähdä ystäviä, leipoa, tehdä kotihommia tai lähteä lenkille, mutta se edellyttää tyhjää tilaa kalenterissa useammalle, kuin yhdelle illalle. Sitä mukaa, kun kalenteri alkaa täyttyä ja to-do-lista lähipäiville kasvaa tuntuu lamaannuttava väsymys iskevän välittömästi. Pidän siis kalenterini balanssissa ja varaan itselleni ja perheelle tarpeeksi vapaa-aikaa ja iltoja "tylsistyä".

Kuva: Pixabay

Tämä kaikki omien rajojen, jaksamisen ja fiilisten havainnointi on johtanut siihen, että olen viime aikoina jälleen kyseenalaistanut omaa persoonallisuustyyppiäni. Kirjoittelin samasta aiheesta alkuvuodesta, postaus löytyy täältä, ja taas ollaan jossain määrin samojen asioiden äärellä. Mennyt vuosi on ollut monella tapaa mullistava, ja tavat, tottumukset ja tekemiset ovat siinä sivussa jonkin verran muuttuneet. Elämäntilanteenmuutoksen myötähän ne monesti tapaavat niin tehdä, mutta jotenkin nyt vasta olen asian äärelle kunnolla pysähtynyt. Entinen bilehiirulainen on jemmannut bilemekot -ja korkkarit jonnekkin kaapin uumeniin, eikä niin enää edes kaipaa kaupungin rientoihin, tai ottamaan osaa kaikenmaailman sosiaalisiin hommeleihin. Huomaan myös tasaantuneeni entistä enemmän monessa mielessä, eivätkä kipinät iske ihan niin äkkiä, kuin ennen, vaikka v-käyrä saattaisi punaiselle kaartuakin. Elämä uhmaikäisen kanssa, ja välillä pienten tahtonaisten välillä luovimalla,  on opettanut venyttämään pinnaa ja osoittanut, että keskustelemalla saa aikaan parempaa jälkeä, kuin räjähtämällä. Aina sekään ei tietenkään onnistu, mutta asia kerrallaan. Se, mikä kuitenkin on saanut pohtimaan (jälleen kerran) uudelleen koko persoonallisuustyyppiasiaa on toisista ihmisistä versus omissa oloissani olemisesta saamani energia. Kallistun hyvin vahvasti nykyään jälkimmäiseen ja huomaan uupuvani, mikäli koen ettei perhe-aikaa ole riittävästi, tai jos meininki on jatkuvasti tuli-hännän-alla-tyyppistä. Hiljalleen tiputteleva kaamoskin tekee tietysti tällä hetkellä tehtävänsä. Työpaikalla huomaan avokonttori-elämän vievän yhä enemmän ja enemmän energiaa ja arvostan kahvi -ja lounastaukojen hiljaisia hetkiä, kun sermin takaa ei kuulu edes näppisten rapinaa.

Itsensä kuuntelijalle ja tarkkailijalle nämä ovat kiehtovia juttuja, vaikkakin tunnustettava on, että epäilemättä kaikki edellämainitut johtuvat lähinnä karttuneesta, öhöm, elämänkokemuksesta. Elämänkokemus ja ikä ovat muuten jänniä juttuja nekin. Jossain vaiheessa sitä ajatteli aikuisuuden olevan sitä, että kaikki hommat ovat järjestyksessä, kirkkaita ja selvää, kuin pläkki, kunnes tajuatkin, että so not true. Kuvitteli myös, että aikuisena ihmiset ovat jotenkin erilaisia, totisempia ja vakavampia, mutta eipä tuokaan niin paikkansapitävää ole. Aikuisuus on monesti samanlaista haparoimista, kuin nuoremmallakin ikää, mutta kokemuksien myötä sitä ei ehkä ihan niin sokkona tarvitse yrittää suunnistaa, ja niitä epävarmuuksiakin sietää ja osaa käsitellä paremmin. Silloin, kun henkilö saa tämän ahaa-elämyksen voi hän sanoa olevansa aikuinen. Elämänviisauksia by Elina, vol. miljoona. :D

Juttu lähti nyt - tuttuun tapaan - hieman rönsyämään, mutta piti vielä kertomani, että aikani näitä persoonallisuustyyppihommia ihmeteltyäni päätin ottaa lusikan kauniiseen käteen ja tekaisin parit netistä löytyvät persoonallisuustestit: MBTI, joka edelleen osoitti hyvin vahvasti päällikkö-persoonallisuuteen, sekä Thomas Eriksonin neljä eriväristä persoonallisuustyyppiä, joka kohdallani odotetusti huusi punaista. Se siitä sitten; mihinpä sitä kissa karvoistaan pääsisi, tai tässä tapauksessa pässi sarvistaan. Lopetamme siis oman persoonallisuustyypin kyseenalaistamisen tähän ja nautimme täysin siemauksin vivahteista, joita elämä niistä saa nostettua esiin.

Kuukauden kuulumiset ja happy halloween!

Pikkuponit ovat pitäneet lähes koko lokakuun lomaa vähän vahingossa. En suunnitellut pitäväni sen kummempaa blogihiljaisuutta, mutta jotenkin ei vain ole ollut sellainen fiilis, että olisi mitään sen sorttista sanottavaa, jota haluaisi tänne kirjoitella. Kyse ei ole mistään syksyn aiheuttamasta matalapaineesta, vaan ihan yksinkertaisesti ajan, ja sitä myöten, luovuudenkin puutteesta. Olen keskittänyt energiani kotiin, töihin ja opintoihin, joten blogihommat ovat jääneet hieman paitsioon. Onneksi se ei harrastelija-bloggaajaa niin haittaa, vaan voi hyvällä omallatunnolla jättää kirjoitushommat hautumaan, jos sille tuntuu. Edelleen kirjoitusfiiliksen kanssa on vähän niin ja näin opintojen kurssitöiden deadlinejen lähestyessä uhkaavasti, mutta päivitetään nyt ainakin kuulumisia.

Kaikenkaikkiaan tähän syksyyn kuuluu oikein hyvää. Ilmassa on yhtä ja toista, asuntohommia ja muuta, mutta mikään asia ei varsinaisesti ole mennyt eteenpäin, vaikka itsestä siltä tuntuukin. Arki saa tällä hetkellä hymyn huulille ja tuntuu hyvältä, joten loppuvuoteen on leppoisaa lasketella. Ensimmäistä kertaa pariin vuoteen päälle painava syksy ja varovaisesti itsestään ilmoitteleva kaamos eivät saa aikaan ahdistusta, vaan kotoisan hämäriä iltoja kynttilänvalossa, ja hitaasti valkenevia aamuja jopa odottaa. Aamun kirpsakat kelitkään eivät ole vetäneet mieltä matalaksi tai saaneet hampaita kalisemaan yhteen, vaikka olenkin sinnikkäästi pitänyt nahkatakki-osastosta kiinni. Toistaiseksi pitänee vaihtaa hieman paksumpaan asustukseen, mutta kieltäydyn hautaamasta nahkatakkia vielä kovin syvälle kaapin syövereihin, vaikka marraskuu näköetäisyydellä häämöttääkin.

Ovella on myös halloween, johon aloimme neiti K:n kanssa viime viikolla jo valmistautua parin kurpitsalyhdyn askartelun verran, ja tällä viikolla kiinnitettiin haamu -ja lepakkohahmot koristamaan kotia. Kahden viikonlopun halloween-juhlinnan jälkeen saakin hiljalleen alkaa fiilistelemään joulua. Tai ainakin allekirjoittaneen kirjoissa niin voi ryhtyä tekemään, vaikka kauden ensimmäiset glögit onkin nautittu jo lokakuun alussa. Henkinen raja joulutuksen valloilleen päästämiselle vaikuttaisi itselläni kuitenkin olevan halloween ja pyhäinpäivä; sen jälkeen saa mun puolesta joulu tulla. :D Tosin tänä aamuna hiippaillessani vielä hiljaisessa ja uinuvassa kodissa fiilistelin joulua ja riisipuuron tuoksua. ...

Mitäs muuta? Koko lokakuu on ainakin tuhrattu myös syysflunssailuun. Tuntuu ettei syysflunssasta pääse kunnolla eroon ollenkaan ja neiti K taisi olla niistämättä kokonaisen viikon, ennenkuin sama show taas alkoi. Vietimme melkein kokonaisen viikon kotosalla neidin kuumeilun takia ja siinä sivussa sain paranneltua oman flunssanikin. Toipumisen myötä pystyin tekemään myös paluun lenkkipolulle, ja nyt vaikuttaisi olevan pikaisesti edessä uusien juoksulenkkareiden osto, kröhöm. Istumatyö + juokseminen = selkäjumi. Heitetään sekaan vähän venyttelyä, niin jumi ei ole ihan niin paha, mutta pitänee nöyrtyä ja myöntää, että säännölliset hierojakäynnit on ehkä otettava tavaksi. Mietinpä tuossa viikolla pimeän aikaan lenkkeillessäni myös hoodeilla nähtyjä susia, eikä fiilis ollut ollenkaan kiva. Siinä ei auttaisi edes kunnolliset lenkkarit, jos sellainen tyyppi vastaan tupsahtaisi.

Siinäpä ne tärkeimmät pääpiirteissään, perusarkea. Viikonloppuna juhlitaan halloweenia - osa yksi - ja ehkä vähän leivotaan teeman mukaisia herkkuja. Yökyläillään ystävien luona ja ollamöllötetään tekemättä mitään kovin suuria. Pitäisi sitä, tätä ja tuota; kouluhommia, kirppisjuttuja ja töitä, mutta nyt mennään flown mukana ja tartutaan toimeen, jos sille tuntuu. Happy weekend evribadi!

Kuvat: Pixabay

Arkiaamujen Indiana Jones

Tiedättehän arkiaamut. Ne päivien aloitukset, jotka olisi maailman ihaninta pitää mahdollisimman leppoisina ja kiirettöminä. Herätä kaikessa rauhassa, mieluiten ilman kelloa  ja juoda aamukahvia keskittyen aamun ensimmäiset hetket pelkästään itseensä. Ehtisi ravistelemaan itsensä hereille miellyttävällä tavalla ja saisi orientoiduttua päivään. Jälkikasvu saisi nukkua niin pitkään, kun nukuttaa, eikä olisi kiire pukea, kammata hiuksia ja ihmetellä minkäslaisia ulkovaatteita sitä tällaisena aamuna pikkuihmiselle päälle laittaa, kun aamulla mittari on suunnilleen nollassa, mutta iltapäivällä on hyvinkin kymmenen astetta lämmintä. 

Ei tarvitsisi juosta kilpaa kellon kanssa ja hoputtaa lasta, koska let's face it, kiire ei todellakaan ole hänen syynsä. Lapsi saisi haaveillen vetää kenkiä jalkaan ja kaikessa rauhassa tutkia miten uusien kenkien kolme tarrakiinnitystä per kenkä toimiikaan ja miten ne saa vedettyä jalkaan mahdollisimman kätevästi. Pikkuihminen ehtisi nukuttaa kotiinjäävät pehmolelunsa unille ja peitellä huolellisesti siihen asti, kunnes myöhään iltapäivällä kotiudutaan. Saisi itsekin juoda sen aamukahvin jossain muualla, kun meikkaamisen ja hiustenlaiton lomassa, eikä sängyn petaamisia, lounasruokien mukaanpakkaamista ja omaa pukemistaan tarvitsisi suorittaa kuin joka-aamuista kilpajuoksua. 

Kuva: Pixabay

Totuus on kuitenkin tarua ihmeellisempää, eikä ne arkiaamut nyt kurjia ole, kuin mitä edellisessä rivien välistä annettiin ehkä ymmärtää. Etenkään tällaisina aamuina, kun neiti K herää itsekseen ajoissa, kömpii peiton alta syliin istumaan ja muutenkin on kaikinpuolin hyvällä tuulella. Ehtii katsella piirrettyjä ja hoitaa pehmolelujaan ja on maailman onnellisin lapsi saadessaan kantaa hoitoon otettavan pehmolelunsa nuken turvakaukalossa autoon. Tällaisina aamuina äidinkin on helppo hymyillä, vaikka töihin olisikin ollut kiva ehtiä puoltatuntia aikaisemmin. Se puolituntia on kuitenkin vähäinen hinta siitä, että päivä alkaa kivemmin, lapsi on saanut nukkua niin pitkään kuin nukuttaa ja käynnistyä päivään omassa tahdissaan. Myös äiti on ehtinyt juomaan aamukahvinsa ja suorittamaan kaikki aamun rastit, osan enemmän pikataipale-tyyppisesti, kuin toiset, koska kyllä, myös minä olen aamu-uninen.

Olemme siinä onnellisessa asemassa, että oman liukuvan työaikani ansioista aamuissa on jonkin verran joustoa ja on mahdollista antaa lapsen nukkua yli seitsemään, jolloin hän yleensä itsekseenkin heräilee. Pyrin siihen, että aamut sujuisivat mahdollisimman pitkälle lapsen omaan tahtiin, sillä elämässä ehtii kyllä kiirehtiä sitten myöhemminkin. Siitäkin huolimatta kiire-peikko painaa monesti niskaan, mutta mikäli molemmat naiset ovat hyvällä huumorilla ei se niin tahtia haittaa. Tiedän, että on luksusta toimia näin; antaa lapsen herätä aamuisin suunnilleen omaan tahtiinsa ja yrittää itse ehtiä töihin, kun aamuhommat on hoidettu ja lapsi viety onnellisesti hoitoon, mutta monesti siinä aamutohinassa - joka syntyy aina ja iankaikkisesti jokatapauksessa, liukuva työaika tai ei :D - se unohtuu. Tänä aamuna ajelin töihin kahdeksan jälkeen, kun pahin aamuruuhka - siis Pohjanmaan mittakaavassa ruuhka - oli ohi ja aurinko paistoi laittaen luonnon kauniit värit loistamaan yhä kauniimmin, ja mietin miten hyvä tilanne meillä onkaan, vaikka usein aamuisin tuntuu siltä, kuin olisi sadan kohdan task-listan hommat suorittanut. 

Isosti peukkuja siis kaikille omien arkiaamujensa sankareille ja Indiana Joneseille, erityisesti niille, jotka tiukasti kulkevat kellon kanssa työajan takia, ja jotka saattelevat matkaan useamman pikkuihmisen tehden työmatkan varrella pari-kolmekin pitstoppia. We rule! 

Sekalaisia syysjuttuja ja sisäisen jouluttajan hillintää

Maanantaina oli ensimmäinen aamu, kun fiilis todenteolla oli syksyinen: Säätilan lonkeronvärinen yleisilme paljastui, kun aamun pimeys väistyi. Taisi muuten olla myös ensimmäinen todistamani arkiaamu, kun herätessä oli pimeää. Jos viime viikolla heräsin tajuamaan, että lapselle saattaisi olla syytä alkaa etsimään välikausivaatteiden alle kunnollisia lämpimiä kerroksia, oli toissapäivänä se aamu, kun paksumpi takki puettiin päälle; ensimmäistä kertaa lähes puoleen vuoteen. Syksy on ollut ihanan lämmin, kesästä puhumattakaan, ja säätiedotukset kertoivat, että tälläkin viikolla huidellaan lähemmäs kahdenkymmenen lämpöasteen syyskelissä, ihan mieletöntä! Suunnittelin viikonloppuna kesävaatteiden -ja kenkien poispakkaamista, mutta ehkä siirrän asiaa ainakin vielä viikolla-parilla, vaikka sandaalikelit taitavakin olla auttamatta mennyttä tältä vuodelta, ellei sisätiloissa halua narukengissä vielä tepastella.

Syksyn ja syyskelin saapuminen alkaa olla jo ihan tervetullutta, vaikka en jatkuvaa vesisadetta ja nollakelejä vielä kaipaakaan. Kirpsakka syyskeli auringonpaisteineen, tummuvine iltoineen ja hämärine aamuineen on pitkän kesän jälkeen jollain tapaa lohdullista ja turvallista; etenkin ne illat. Aamuisin valoa saisi tulvia ovista ja ikkunoista, että kroppa ja mieli herää kunnolla. Kunnon joulurakastajan tavoin myös alle sadan (!!!!!) yön päässä siintävä joulu yrittää puskea mielenperukoilta esille, mutta yritän sen siellä pinnan alla vielä tovin pitää..ehkä kuukauden päästä voi jo alkaa intoilemaan siitäkin. Jahka lokakuulle päästään on mielestäni jo ihan luvallista aloittaa esimeriksi glögikausi. Kynttiläkausihan on jo korkattu muutamia viikkoja sitten, mutta se onkin toinen juttu.

Syksyn ja syyskelien rantautuminen on saanut aikaan myös lapsen vaatevarastohin perehtymisen. Neiti K venähti kesällä pituutta ihan urakalla, joten ostoslistalle on päätynyt yhtä sun toista. Kiitos nettikirppisten ja ystävien kaikkia ei tarvitse uutena lähteä kaupasta metsästämään, vaan osa löytää tiensä uudelle käyttäjälleen kierrätyksen kautta. Talvihaalaripolitiikkaan neiti sai myös itse vaikuttaa, joten ensi talvena meillä kirmailee (taas) pieni pantterikuosinen nainen.

Pesänrakennusvimma on selkeästi myös heräilemässä, sillä bongasin juurikin nettikirppiksen kautta meille hävyttömän pienellä rahalla klaffilipaston, joka nyt seistä nököttää olkkarissamme odottamassa maalaamista, ja muuta pientä fiksaamista. Sormet jo syyhyävät päästä projektin kimppuun, mutta odotan hetkeä, jolloin saisin useamman tunnin huseerata yksin kotona lipaston parissa. Jännä nähdä milloin sellainen hetki tulee. :D

Kauppoihin ilmestyneet kurpitsatkin kutittelevat anti-askartelijan halloweenlyhty-kaivertamishaluja, ja olisi varmaan jälleen syytä perehtyä myös siihen, mitä siitä kurpitsasta oikein voisi kokata ja leipoa, ettei mene lyhtyaskartelijalla hyvät eväät hukkaan. Kurpitsa ei ole ikinä kuulunut makunsa puolesta lemppareihin, mutta ehkä sitä johonkin sosekeittoon pystyisi jemmaamaan. Kokkailuintokin on selvästi palannut laiskan kesäkokki-kauden jälkeen, joten fiilis ja ajatukset todellakin keskittyvät nyt kotiin. Mikäs sen parempi paikka ihmiselle ilmojen viiletessä ja ympärivuorokautisen valon kaikotessa. En teidä teistä muista, mutta itse ainakin huomaan iltojen hämärtyessä aikaisemmin myös sen, että peiton alle kömpii mielellään jo ihan ihmisten aikaan ja unta saa taas kesän kukkumisten jälkeen jopa sen 8h yössä.

Mitäs teidän syksyyn kuuluu ja joko ajatukset karkaavat jouluun?

Kuvat: Pixabay

Ihana, kamala juokseminen

Olen tainnut aikaisemminkin mainita, että olen kesän ja alkusyksyn mittaan mennyt ja hurahtanut juoksemiseen. Minä, joka monesti on päästänyt suustaan, että minähän en (entisenä pesäpalloilijana) juokse kuin pesänväliä. Vaan kuinkas kävikään. Helposti toteutettavan ja vähän etukäteinsjärjestelyjä -ja panostusta tarvitsevan lajin tarpeessa päätin unohtaa yök-asenteeni juoksua kohtaan ja lähteä lenkkipolulle. Ja kuulkaa tuntuu siltä, että sille polulle ollaan nyt jäämässä. ..ainakin nyt, kun sen julkisestikin olen täällä lausunut. :D

Olen aina ollut urheilullinen. Pienestä pitäen elämääni ovat kuuluneet liikunnalliset harrastukset aina telinevoimistelusta pesäpalloon, joista jälkimmäistä pelasinkin useita vuosia eri sarjatasoilla. Lopetin pesishommat jo reilusti yli kymmenen vuotta sitten, sillä työt, opinnot ja noin viisi päivää viikosta vaativa harrastus alkoivat tuntua liian rankalle setille. Silloinen poikaystävä oli myös pesäpalloilija, joka noihin aikoihin opiskelikin vielä toisella paikkakunnalla, joten kotiovella, tai pesiskentän laidalla monesti vaan moikkailtiin, kun molemmat juoksivat saman pallon perässä omilla tahoillaan.

Pesisaikojen jälkeen tuli tovin stoppi säännöllisen treenaamisen suhteen, kunnes löysin oman juttuni kuntosalien ryhmäliikuntatunneista. Kerran tiimipelaaja, aina tiimipelaaja ja isommassa ryhmässä koin saavani treenistä ja itsestäni enemmän irti. Neiti K:n syntymän myötä kolme-neljä kertaa viikossa treenaaminen jäi, sillä kuten olen esimerkiksi täällä kertonut, olimme neidin ensimmäiset elinvuodet kaksin. Muutamaan otteeseen yritin sovitella treenejä pari kertaa viikossa kalenteriin, mutta sovittelu kaikkine muuttujineen oli sen verran työlästä, että totesin haitan menevän hyödyn edelle. Itse liikunta tietysti olisi ollut tervetullutta, mutta liikunta-ajan vaivalloinen järjestäminen aiheutti enemmän päänvaivaa, kuin mitä liikunnasta saatavilla ollut mielihyvä olisi paikannut. Vauva -ja taaperoaikoina liikunta oli lähinnä neiti K:n kanssa vaunuttelua, kärrylenkkejä ja pulkkailua, mitkä sinällään tietysti ovat ihan kelpo liikuntaa nekin. Eivät kuitenkaan toimi samalla tavalla pääntuulettamiseen, kuin esimerkiksi salilla yksin hampaat irvessä kyykätty treeni, if you know what I mean.

Juoksemiseen minulla on aina ollut tietynlainen viha-rakkaussuhde. Juokseminen suuremmassa mittakaavassa, kuin muutaman kymmenen tai sadan metrin spurtteina on mielestäni ollut äärimmäisen tylsää hommaa. Pesisaikoina lenkit tottakai kuuluivat normaaliin treeniviikkoon, mutta jos vain suinkin pystyin korvasin ne silloinkin jollain muulla. Juokseminen on kuitenkin sellainen laji, jolle ei todellisuudessa - ainakaan omasta mielestäni - niin vain yhtä pätevää korvaajaa löydy. Hampaat irvessä siis olen monet kerrat lähtenyt lenkkipolulle ja manannut maailmaa, että miksi ihmeessä joku juoksee; ihan huvikseen ja vapaahtoisesti.

Mennäänpä pikakelauksella vuosi jos toinenkin eteenpäin, lisätään yhtälöön lapsia, perhe-elämää ja työt, niin kummasti alkavat juoksulenkitkin kiinnostaa, koska se on ainoa laji, joka ei vaadi kummoisia etukäteisjärjestelyitä. Ja here comes the most suprising part: Juokseminen on oikeasti kivaa! Ja ennenkaikkea koukuttavaa! Tiedän joidenkin minut tuntevien lukevan tätä nyt epäuskoisena ja silmät selällään, mutta lenkkipolulle ei tarvitse enää lähteä hampaat irvessä. Aletaan olla siinä pisteessä, että puolentunnin lenkin jälkeen ei ole enää puolikuollut, vaan homma tuntuu hyvältä ja juoksu alkaa hiljalleen kulkemaan. En ole ottanut kaverikseni edes sykemittaria, vaan etenen sellaista tahtia, että sydän ei yritä pompata rinnasta suun kautta ulos. Pikkuhiljaa kolkutellaan vitosen rajapyykkiä ja tämän saavuttaminen ei ajallisesti ole vaatinut kovinkaan monen viikon panostusta. Flunssan kourissakin vierähti tässä välissä toista viikkoa ja jätin lenkit pariksi viikoksi, mutta homma jatkui mikäli mahdollista jopa paremmalla sykkeellä ja fiiliksellä, kuin syyslenssua ennen. Mikä parasta lenkille lähtemiseen riittää, kun vedät lenkkarit jalkaan ja avaat oven: Baana on auki ja puolituntiakin riittää mainiosti, ellei enempään riitä aika. Nopeaa, tehokasta ja parhaimmillaan todella koukuttavaa.

Jos juokseminen siis ajatuksenakin tuntuu työläältä, mutta ajatus jää mielenperukoille kutkuttelemaan, ota talteen sohvaperunan juoksukoulun ohjeet, jotka löytyvät muunmuassa täältä. Kynnys aloittamiseen on matala ja muutaman viikon työllä pääset hommaan kiinni. Haastan siis kaikki kynnellekykenevät ja vähäkin juoksemista harrastuksena puntaroivat aloittamaan juoksukoulun; sekä mieli, että keho kiittää!

Kuvat: Pixabay

Stressipussi täällä terve

Olen viime aikoina tuntenut itseni jotenkin stressaantuneeksi. En varsinaisesti tiedä mistä se johtuu, sillä kaikki on mallillaan, mutta stressitasojen noususta unettomat yön tunnit, sekä itkuherkkyys kielivät. Tosin normaalitilanteessakin saan kyneeleet silmiini kohtuullisen helposti, on kyse sitten liikutuksesta, ilosta, tai puhtaasta vi****ksesta, mutta nykyinen meininki alkaa ottaa päähän jo itseäkin. Ehkä poden jonkinlaista ikäkriisiä, vaikka itse en sitä varsinaisesti tunnistakaan. Viimeksi (ikä)kriiseilin kaksvitosena, joten ehkä nyt olisi korkea aika, heh. Toisaalta kriisi saattaa enemmänkin liittyä ammatilliseen turhautumiseeni ja vaikuttaa sitä kautta vähän kaikkeen. Onhan se ihan luonnollista, työpaikallahan vietetään noin kolmannes arjesta. Ai nou, ai nou, ammatilliset ja töihin liittyvät jutut ovat yleensä sellaisia, joihin itse on mahdollista vaikuttaa, ja siksipä ensi kuussa odottavatkin avoimen yliopiston opinnot. Ensimmäinen askel uuteen suuntaan on otettu. ..tai itseasiassa toinen, sillä ensimmäinen otettiin pari vuotta sitten, kun aloitin tämän blogin. Etenemisen vauhti ei siis päätä huimaa, mutta better late than never ja nyt aika tuntui oikealta ottaa se seuraava steppi. Toivon, että nämä askeleet auttavat paitsi etenemään kohti unelmia, myös antavat boostia työelämään nykyiselläänkin.

Stressipusseilu jokatapauksessa saisi nyt tältä erää riittää, joten jospa palattaisiin tämän blogin perusasioiden ja kantavien teemojen äärelle, eli muisteltaisiin miten sitä kiitollisuutta ja positiivisuutta treenataankaan. Lajeja, jotka siinä äärettömässä ketutuksessa ja selittämättömän pahan olon vyöryessä yli eivät jaksa kiinnostaa pätkääkään. Olen joskus miettinyt onko ihmisessä sisäänrakennettuna tarve murehtia ja märehtiä asioitaan, ehkä hiukkasen valittaakin, vaikka elämä olisikin reilassa, vai mistä kumpuaa tämä selittämätön levottomuus ja turhautuneisuus, joka aika-ajoin pulpahtaa pintaan; kunnollista syytä, tai ei. Jokatapauksessa, hyvän fiiliksen palauttamisessa auttavat ne pienet ja tottakai isommatkin asiat ja hetket, jotka tekevät onnelliseksi. Täältä siis pesee:


Olen onnellinen kun...

...katson tytärtäni. Ihailen kerta ja päivä toisensa jälkeen hänen piirteitään ja olen ihmeissäni ja kiitollinen siitä, että tuo ihana lapsi on minun. Minä saan kulkea hänen rinnallaan ja opettaa elämää ja maailmaa. Samalla pelkään, että teen kasvatuksessa jotain, mikä jättää häneen ikuiset jäljet, mutta onneksi se hetki kestää vain pienen tovin. Pelko ei laannu suinkaan siksi ettenkö edelleen epäilisi, tai tietäisi, tekeväni jossain kohtaa virheitä, vaan siksi, että me pyydämme ja annamme anteeksi puolin ja toisin. Keskustelemme ja kerromme miltä tuntuu. Minä tarvitsen häntä ihan yhtä paljon, kuin hän minua. Ehkä enemmänkin. Käydessäni vielä ennen nukkumaanmenoa nostamassa pudonneen peiton takaisin hänen päälleen kosketan pientä poskea ja minut valtaa rauha; tämän takia olen täällä.

...saan kömpiä rakkaani kainaloon. Lähelle, iholle, syliin. Maailman turvallisin paikka juuri minulle.

...iltaisin alkaa olemaan jo niin hämärää, että kotiin voi sytytellä kynttilöitä. Luonnollisesti olen ripotellut myös ulos jo ensimmäiset tunnelmavalot. 

...olen yksin kotona, istun sohvalla viltin alla ja kuuntelen hiljaisuutta. Näitä hetkiä ei kovin paljon nykyään ole, joten nautin jokaisesta suunnattomasti. Tarvitsen aikaa ja rauhaa, että ajatuksilla ja luovuudella on tilaa syntyä, liikkua ja kasvaa. Useimmiten kotona ympärillä on muitakin, töissä istun avokonttorissa ja juoksulenkillekin tarvitsen korvanapeista musiikkia vauhdittamaan menoani, joten oma koti, korvia huumaava hiljaisuus ja dolce far niente; ihana joutilaisuus.

...kotona on koko perhe. Toisaalta, vaikka nautinkin suunnattomasti omasta rauhasta ja hiljaisuudesta, mikään ei vedä vertoja sille, että koko perhe on kotona yhtäaikaa. Yhteiset ruokailuhetket tekevät minut onnelliseksi, samoin kokkaaminen yhdessä pikkukokkien kanssa, vaikka se voi samalla olla myös hermoja raastavaa. Apukokkien suuhun yleensä katoaa myös enemmän evästä, kuin mitä he oikeastaan auttavat, mutta ajatushan on tärkein.

...voin vetää villasukat jalkaan, ja istua sohvan nurkkaan punkkulasi kädessä. Tai valkkari. Edelleen elämme siinä ratkaisemattomassa ristiriitatilanteessa, että en osaa päättää kumpi miellyttäisi tällä hetkellä enemmän. Järkyttävää suorastaan millaisia ristiriitoja. 

...saan kirjoittaa ja sormet juoksevat näppäimistöllä, kuin itsestään. Yksi parhaista asioista mitä tiedän on ilmaista itseään kirjoittamalla. Kun kirjoittaa jostain, mikä on itselle tärkeää saa antaa tajunnanvirran ohjata ja sormet kiitävät näppäimistöllä ilman päänsisäistä painostusta ja sanojen kangertelua.

...suunnittelen jotain kivaa, mistä tiedän pikkumimmin tykkäävän. Sama pätee tietysti myös lahjaostoksiin, joiden tiedän olevan mieluisia, sekä vaikkapa uuteen mekkoon, jonka tiedän aiheuttavan ihastuneita huokauksia.

...saan ylipäätään suunnitella jotain, mikä liittyy kotiin ja kotijoukkoihin, on kyse sitten matkasta, uudesta kodista, viikonlopun ohjelmasta, tai mistä tahansa. Tiedän, kuulostaa vähän lällyltä, mutta sitä elämä nyt tällä hetkellä on. :) Aikaisemmin nautin, kun sain suunnitella omia reissuja, menoja ja laittaa ystävien kanssa kalenterit viikonloppujen osalta synkkaan, mutta aikansa kutakin. Tottakai edelleen on kiva suunnitella omiakin juttuja, mutta jos ajattelen viiden tai kuuden vuoden takaista minääni, olisin esimerkiksi ollut hermoraunio, jos kuukaudessa ei olisi merkintöjä kuin yhdelle viikonlopulle.

...nettipankissa, tai muuten vaan odottamassa ei ole laskun laskua. Kun kaikki on hoidettu on olo - ja tili :D - kaikinpuolin kevyempi.

...tiedän, että tietyt ystävät ovat ja pysyvät, vuodesta ja elämäntilanteesta toiseen. <3 Ystäviä on karsiutunut matkanvarrella, mutta niinhän elämässä tapaa käydä. Toisinaan siihen liittyy draamaa, toisinaan ei, mutta jonkinlainen surutyö asian tiimoilta yleensä kuitenkin tulee tehtyä.

...on perjantai-iltapäivä (tai lauantaiaamu). Perjantaissa on taikaa, on viikonlopuksi suuria suunnitelmia tai ei.

Tähän on hyvä lopettaan ja haastaa kaikki stressipussit ja ei-stressipussit miettimään asioita, mitkä tekevät teidät onnellisiksi. Rentouttavaa mökkikaudenpäätösviikonloppua, mökillä tai ilman.

Ei päätä, ei häntää

Kömmin viime viikolla peiton - siis ihan oikean peiton, ei pelkän pussilakanan - alle ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ja annoin ajatuksen lentää. Lämpimässä peiton alla oli hyvä olla ja suorastaan hykertelin onnesta ja raukeasta fiiliksestä; niin ihanaa oli siinä hetkessä peiton alle sängyn syövereihin upota. Siinä fiilistellessäni mielessäni pyöri mitä erilaisempia (outoja?) asioita.


* Tahtoo terassille ja ulos syömään. Aikuisessa seurassa, kaikessa rauhassa. Ainakin nyt ulos syömään, ellei terassilla enää tarkene sitten, kun sinne asti pääsee. Haaveilen, että joku eloikuinen viikonloppu tämä toteutuisi. Asiaa on nyt fiilistelty jo ainakin kolmatta viikkoa, joten pitää ehkä laittaa toteutumaan.

* Lähes lamaannuttava väsymys. Olen viime aikoina ollut todella väsynyt. En fyysisesti, vaan enemmän henkisellä osastolla. Pienimmätkin asiat saavat hartiat tippumaan ja aiheuttavat täysin järjenvastaista mielipahaa, eikä kumpikaan asia ole itselleni kovin ominainen. Epäilemättä olisi jonkinmoisen hengähdystauon paikka; ilman aikatauluja, suuria suunnitelmia ja vastuuta muista ihmisistä. Saisi vain tuijotella omaa napaansa, no ehkä vähän sen puolisonkin :), rentoutua, ladata akkuja ja tehdä mitä mieleen juolahtaa. 

* Lehmät. Niin maalaisidyllin ystävä kuin olenkin, en ehkä kuitenkaan haluaisi asua paikassa, jossa on lehmiä naapurustossa. Viittaan nyt siis ihan oikeisiin lehmä-eläimiin, mikäli joku asiaa miettii. :D

* Minitalot. Olen aina Hollannissa käydessäni, siis jopa sen kolme kertaa :D, miettinyt ovatko sikäläiset talot niinsanotusti täyskokoisia: Onko katto miten korkealla ja tuntuisiko sisällä siltä, että seinät kaatuvat päälle. Vierailin tällä viikolla talossa, jossa yläkerran korkein kohta oli noin 190cm korkeudessa ja oviaukkojen yläkarmi piirun verran alle 170 sentissä. Ihan mahdottoman iso ihminen en ole, joskaan en pienimmästäkään päästä, mutta jos varsin keskimittaisen varteni ansiosta otsani kumahtaa oven yläkarmiin, niin silloin on kyseessä minitalo. Tai miniyläkerta.

* Back to school. Olen pyöritellyt opinto-asioita mielssäni nyt vajaan vuoden verran ja vihdoin tein jotain asian eteen: Ilmoitin itseni avoimeen yliopistoon. Saa nähdä miten naisen käy, pitäkää peukkuja!

* Punaviini vs valkoviini. Nyt ovat käsillä ne ajat, jolloin pieni mielensämuuttaja ei tiedä kumpaako tekee mieli, punaviiniä, vai valkoviiniä. Valkkari kuuluu mielestäni enemmän kesään, punkku talveen, mutta tähän aikaan vuodesta mennään värivalinnassa normaaliakin enemmän fiiliksen mukaan. Ja muutetaan mieltään. Uudelleen ja uudelleen. Valitsen siis molemmat.

* Must have-neuletakki. Pitkin kesää instafeedissani ja sähköpostissani on vilahdellut maailman ihanin neuletakki, joka maksaa neuletakiksi pienen omaisuuden, mutta johon ajattelin investoida. Voi sitä pettymystä, kun neuletakki ei ollutkaan mieluinen, mutta luojalle kiitos nettiputiikeista, joista pieni materialisti voi etsiä uusi must-have-juttuja.

* Kyllä vai ei. Pidän selkeistä vastauksista, kyllä tai ei. Pirtaani vähän huonosti sopii puolittainen asioiden tekeminen tai suunnitteleminen, etenkin jos jostain pitäisi pystyä sopimaan isommalla porukalla. Nykytilanteessa kovin äkkinäisten liikkeiden ja suunnitelmien tekeminen on kohtullisen hankalaa, joten että hommat pysyisi kasassa, on pystyttävä ajattelemaan asioita kauemmas, kuin huomiselle. Kaikki eivät kuitenkaan niin toimi, mikä aiheuttaa päänvaivaa ja monesti myös ylimääräistä stressiä.

* Mustikkapiirakkaa ja pullaa. Tuli valtava fuuru leipoa perinteistä pullaa, sekä mustikkapiirakkaa! Joku ilta taidamme neiti K:n kanssa ryhtyä leipomishommiin ja täyttää leipomuksista tyhjyyttään ammottavan pakastimen rehellisellä nisulla (=pullalla). Lähestyvä omenakausi saa myös kaurapaistos-kuvat pyörimään mielessä. Omnonnomnom.

* Kynttiläkausi on ovella! Illat alkavat hiljalleen sen verran pimenemään, että pian saa alkaa sytyttelemään iltojen iloksi kynttilöitä. Tämä kesä on tarjonnut suorastaan välimerellisiä kelejä, mutta miettikää miten eksoottista olisi, jos lämpimien iltojen kaveriksi saapuisi tänne peräpohjolaankin vielä lämpimät, pimeät illat.

* Rakas, pieni ihminen, olet ainutlaatuinen. <3 Ei tarvitse enempää selvennystä, tai ylpeän ja rakkaudesta pakahtumaisillaan olevan äidin ylistystä. Jätän tämän vain tähän.

* Parvekesisustaja heräilee. Kesän uinunut parvekesisustaja alkaa heräilemään. Veikkaan, että asialla on jotain tekemistä tummeneiden öiden kanssa, jotka tarkoittavat sitä, että parveke tarvitsee valoja. Noin niinkun muunmuassa. Yritämme pysyä kärsivällisinä asian suhteen.

* Tajusin viime viikolla, miten äkkiä kymmenen vuotta on sujahtanut. Olen siis virallisesti retro. Osa kollegoista töissä kipuilee lähestyviä kaksvitosiaan, ja ovat ehkä oikeiden asioiden jäljillä: Kaksvitosesta alkaen vuodet jotenkin kulkevat vikkelämpään, joskin elämä myös paranee.

* Haluaisin järjestää juhlat. Juhlat ihan vain juhlien takia. Rakastan järjestää, organisoida ja häärätä. Juhlien järjestäminen on ihan huippupuuhaa! En edes musta milloin viimein olen järjestänyt edes minkäänsortin illanistujaisia. Nyt olisi korkea aika, vaikka tämänhetkinen kotimme ei ehkä ihan parhain mahdollinen party venue olekaan.

* Sain itseni tällä viikolla kiinni miettimästä ensikertaa tälle (alku)syksylle joulujuttuja. Johan mennään elokuun puolivälissä. Jälleen syytän pimeneviä iltoja. Olisikohan kaupassa jo glögiä..

* Entiseen inhokkilajiin ihastuminen. Aloitin muutama viikko sitten varovaiset juoksulenkit ja arvatkaa mitä? Olen alkanut tykätä touhusta! Raportoin lisää, jahka aikaa kuluu ja juoksu lähtee kunnolla kulkemaan. Olen itsekin hieman epäuskoinen, sekä erittäin positiivisesti yllättynyt. :D


Millaisi asioita teidän tajunnanvirrastanne pomppaa?

Kuvat: Pixabay