Voihan vertti: Ekstrovertti, ambivertti vai introvertti?

Tovi sitten eräs ystäväni vinkkasi minulle aiheesta, jota olen paljon itsekin viimeaikoina mielessäni pyöritellyt: Ekstrovertti ja introvertti persoonallisuustyyppi. Useimmathan meistä kallistuvat enemmän jompaankumpaan suuntaan: Joko tuntee ja tietää olevansa se suunapäänä vaahtoava ja liehuva, ulospäin suuntautunut ekstrovertti, joka saa energiaa sosiaalisista tilanteista ja muista ihmisistä, tai sitten introvertti, joka mielellään keskittyy kuuntelemaan, tarkkailemaan ja joka mielellään viettää aikaa itsekseen akkujaan sillä tavoin lataillen. Viime aikoina on puhuttu paljon myös näiden kahden persoonallisuustyypin väliin jäävästä ambivertista, josta löytyy molempien edellämainittujen piirteitä.

Olen aina pitänyt itseäni ekstroverttinä ja kaikki aiheeseen liittyvät testit ovat myös vahvasti sinne suunnalle kallistuneet. Viimeisen vuoden - puolentoista aikana olen alkanut miettimään onko asia kuitenkaan niin. En ole enää yhtä innokas tutustumaan uusiin ihmisiin ja olemaan suunapäänä jokapaikassa, ottamaan osaa kaikenmaailman kissanristiäisiin ja ylläpitämään sosiaalista verkostoani samaan tapaan kuin ennen. Perheellistyminen ja ikäkin tietysti tasaavat jokasuuntaan repeilevää ja helposti innostuvaa persoonaani, mutta olen miettinyt olenko sittenkään pesunkestävä ekstrovertti?

Ystäviä ja tuttavia löytyy edelleen paljon, mutta lähimpien ystävien piiri on pienentynyt ja laatu on korvannut määrän. Viihdyn entistä paremmin myös itsekseni, omissa oloissani ja huomaan välillä uupuvani sosiaalisissa tilanteissa: Iskee niinsanottu sosiaalinen ähky. Toisaalta huomaan solahtavani sujuvasti takaisin omaan "rooliini" etenkin tutussa ryhmässä, mutta minuun on juurtunut huomattava annos myös hiljaista tarkkailijaa. Sosiaaliset tilanteetkin tuntuvat edelleen luonteville, oli ympärillä sitten uusia ihmisiä, tai vanhoja tuttuja. Huomaan kuitenkin entistä vähemmän ylläpitäväni kevyttä jutustelua puolituttujen kanssa ellei minulla oikeasti ole asiaa. Voin kuunnella toisten juttuja ottamatta niihin aktiivisesti osaa, sillä en koe (enää?) tarvetta osallistua kaikkeen ja saada ääntäni kuuluville. Välillä taas saatan höpöttää suu vaahdossa ja unohtaa kysyä mitä mieltä muut mahdollisesti ovat, mutta toivottavasti vuosien mittaan olen onnistunut petraamaan myös keskustelukumppaneiden huomioonottamisessa; yritys on ainakin kova.

Jotenkin olisi sellainen näppituntuma, että perheellistyminen on vaikuttanut eniten siihen miten paljon persoonastaan yksinkertaisesti jaksaa ympärilleen antaa. Siinä missä entinen ekstrovertti olisi jo suunnittelemassa yhtä sun toista ja liihottelemassa sinne sun tänne, nykyinen versio miettii monesti is it worth it. Tai lähinnä, että kumpi antaa loppupeleissä enemmän; Liikekannalle lähtö ja ystävien tapaaminen, vai omien juttujen pariin itsekseen jääminen. Rakastan tavata ystäviä ja lähteä neljän seinän sisältä ihmisten ilmoille, mutta muunmuassa jatkuvasti keskustelukumppania kaipaavan pikkunaiseni takia itsekseen hiljaisuuteen jääminen on välillä enemmän, kuin hyvä vaihtoehto. Älkää ymmärtäkö väärin, neiti K ilahduttaa jutuillaan päivittäin ja toivon, että vielä kymmenenkin vuoden päästä sama tyyppi tulee kysymään minulta "äiti, jutellaanko", kuten hän nyt tekee.

Pohdin pitkään ambiverttiutta ja sitä mahtaako persoonani enemmän kallistua tähän "välimalliin": Henkilöön, joka saa virtaa sekä sosiaalisista tilanteista, mutta myös yksinolosta. Ei kiusaannu huomion keskipisteenä tai ihmisjoukossa, mutta ei tunne oloaan kotoisaksi, mikäli huomio jatkuu pitkään, ja väsähtää, mikäli ihmisiä on ympärillä jatkuvasti. Osaa ja tykkää työskennellä sekä yksin, että ryhmässä. Sukeltaa hyvään keskusteluun yhtä vaivattomasti, kuin omiin ajatuksiinsakin. Kieltämättä kuulostaa kovinkin tutulle, mutta silti miellän itseni edelleen piirun verran enemmän ekstrovertiksi. En edes osaa sanoa miksi, se vain tuntuu omimmalta.

Ehkä ei ole syytä edes yrittää kategorisoida itseään mihinkään yhteen, tiettyyn lokeroon. Ainakin itse koen, että elämäntilanne ja meneillään olevat asiat vaikuttavat kovastikin siihen millainen olen. Välillä sitä on itsensä kanssa hukassa syystä tai toisesta, eikä oikein mikään asia entisestä elämästä ja minästä tunnu istuvan; ihmiselämän ihmeellisyyksiä. Persoonallisuustyyppi ehkä kuitenkin viittaa enemmän siihen perusluonteeseen -ja persoonaan, joka kaikkien muutosten, myllerrysten ja elämän myrskyjen ja tyventen jälkeen puskee kerta toisensa jälkeen pinnan alta esiin. "Rooli", johon luontaisesti palaa uudelleen ja uudelleen.

Koen löytäneeni itseni ja sen perimmäisen minäni uudelleen viime kesän ja syksyn aikana. En varsinaisesti ole ollut hukassa, mutta joku tai jotkut jutut ovat vain jotenkin olleet off. Vaikea selittää, koska en osaa asiaa varsinaisesti sanoiksi pukea. Ehkä kyse on enemmän asenteista ja suhtautumisesta kaikkeen ympäröivään, sekä ymmärryksestä, että joillekin asioille ei vaan voi mitään. Jotkut ihmiset ja tilanteet ovat mitä ovat, ja mikäli ne tuottavat mielipahaa kerta toisensa jälkeen on viisainta tiputtaa ne elämästää kokonaan; kääntää selkä, nostaa leuka ja jatkaa eteenpäin. Näin jälkiviisaana on hyvä sanoa, että se todellakin menee niin, että viimeisetkin palaset loksahtavat sitten kohdilleen, kun raamit ovat tukevasti valmiit ja suurin osa paloista jo oikeassa järjestyksessä.

Kuvat: Pixabay