Blogi on päivittynyt viimeksi lähes kaksi kuukautta sitten, joten nyt on aika potkia pölypallot Pikkuponien jaloista ja ottaa Yksisarvista sarvesta kiinni. Joulukuu luisui kuin sormien lomitse kaikkine tapahtumineen ja vuosikin vaihtui lähes huomaamatta. Allekirjoittanut vietti uudenvuoden ja sitä edeltäneet ja seuranneet päivät pää pöntössä ruokamyrkytyksen jäljiltä, mutta hiljalleen voimat alkavat palautua ja juttu luistaa. Tammikuu tuntuu tekevän tehtävänsä ja vaikka sydäntalvi on vasta aluillaan ovat katse ja mietteet jo kovasti keväässä, ja korvienväli pursuaa ideoita ja inspiraatiota. Seuraavasta kappaleesta alkava teksti on viimeisin luonnos, joka Pikkuponien arkistoista löytyy, joten jatketaan sillä.
Olen kirjoittanut tälle postaukselle nyt kymmenkunta erilaista alkua, mutta en tunnu löytävän oikeanlaisia sanoja, joilla aloittaa. Tarkoitus on kirjoittaa menneestä vuodesta ja siitä, miten paljon - ja toisaalta vähän - näitä ihmiselon pikku paradokseja - elämäni on sen aikana muuttunut. Asiat ovat loksahdelleet paikoilleen, löytäneet uomansa, ja samalla niin pitkään on/off-tilassa ollut sisäinen rauhani on kääntynyt pysyvästi on-asentoon. Näin vuoden ollessa aluillaan on luonnollista julkaista tämä postaus ja tehdä yhteenveto siitä mitä 2018 piti sisällään.
Olen kirjoittanut tälle postaukselle nyt kymmenkunta erilaista alkua, mutta en tunnu löytävän oikeanlaisia sanoja, joilla aloittaa. Tarkoitus on kirjoittaa menneestä vuodesta ja siitä, miten paljon - ja toisaalta vähän - näitä ihmiselon pikku paradokseja - elämäni on sen aikana muuttunut. Asiat ovat loksahdelleet paikoilleen, löytäneet uomansa, ja samalla niin pitkään on/off-tilassa ollut sisäinen rauhani on kääntynyt pysyvästi on-asentoon. Näin vuoden ollessa aluillaan on luonnollista julkaista tämä postaus ja tehdä yhteenveto siitä mitä 2018 piti sisällään.
Reilu vuosi sitten, syksyllä 2017, tasapainoilin oman jaksamiseni ja ajatusteni kanssa, otin päivän kerrallaan ja tapahtumarikkaan kevään ja kesän, sekä kohtuullisen rankan syksyn jälkeen olin taas löytämässä oikean moodin. Jotenkin hassusti tuo vuosi (2017) marraskuulle asti tuntui olleen täynnä alkuja ja loppuja, toivoa, uskoa ja epäuskoa, oman jaksamisen pohtimista ja sen tiimoilta sisuuntumista. Kun marraskuu (2017) kääntyi lopuilleen jaksoin taas olla avoimin mielin ja antaa itselleni mahdollisuuden tavata uusia ihmisia ja niin onnellisesti sattuessa aloitta jotain uutta. Ja miten hyvä päätös se olikaan, sillä rakkaus astui kuvaan juuri oikeaan aikaan vei hetkessä naisen mennessään.
Vuoteen 2018 mahtuu paljon asioita, suurin osa niistä ihania ja ruusunpunaisia. Muutimme pikavauhtia yhteen ja sukelsimme perhe-elämän syväänpäähän päät edellä. Toisiinsa tutustuminen on kohtuullisen haastavaa, kun mukana menossa on silloin alle 1 -ja 3-vuotiaat, ja yhteistä vapaa-aikaa ei ole kuin vartavasten järjestettäessä. Peruskauraa lapsiperheessä, mutta uuden suhteen kannalta tilanne olisi voinut olla helpompikin. Mihinkäs tässä kuitenkaan kiire on, kun nopeasti alkanut lapsiperhearki osoitti, että oikealla polulla oikea ihminen reissuseurana tässä ollaan. Reilussa vuodessa on tapahtunut paljon, ja se on vahvistanut sen, minkä jo suhteen alkumetreillä tiesin: Olen tavannut elämäni ihmisen; me ollaan, ja tullaan olemaan, me. Yhdessä, pariskuntana ja perheenä. Pelottavaakin, mutta maailman ihaninta.
Tosiasiassahan käytännön elämässä ei monikaan asia ole varsinaisesti kovin valtavasti muuttunut - vaikka toisaalta onkin; loogista vai mitä - vaan muutos on enemmän henkisellä puolella. Tottakai perheen kasvaminen ja elämäntilanteen muuttuminen vaikuttavat kokonaisvaltaisesti elämään, mutta tarkoitan, että samalla tavalla käyn töissä samassa paikassa kuin ennenkin, ja vien lapsen aamuisin samaan paikkaan hoitoon, kuten silloinkin, kun meitä oli kaksi. Mutta se elämänlaatu, ilo, onnellisuus ja mielenrauha ovat asioita, joita viimeinen vuosi ja sen tapahtumat ovat tuoneet elämääni. Puhumattakaan nyt tietysti toisen aikuisen seurasta, tuesta, avusta ja kaikesta siitä, mikä parisuhdepaketissa mukana tulee, sekä neiti W:stä, joka jaksaa riemastuttaa persoonallaan ja hääräämisellään. Myös pikkumimmeistä on tässä vuoden aikana kasvanut siskokset ja tyypit ovat toisilleen tärkeitä. Meno on melkoista, kun neidit K ja W pääsevät yhteen.
Voisi ajatella, että kun oli elänyt monta vuotta yksin, ja sittemmin neiti K:n kanssa kaksin, olisi kodin ja arjen jakamisen kanssa pitänyt käydä enemmänkin sisäistä kamppailua ja kipuilla sitä, ettei voi päättää asioista enää yksin, mutta kovin vähällä siinä suhteessa on päästy. Ainakin omasta mielestäni. :D Pidän edelleen mielelläni langat käsissäni, ja olen ehkä liiankin tottunut järjestämään, organisoimaan ja hoitamaan asioita itse, vaikka nyt arjen pyörittämisen kuormaa voisi tasaisemmin jakaa. Vaikka kaiken ei tarvitse enää samalla tavalla tapahtua sillä sekunnilla - tai mielellään voisi - löytyy minusta edelleen vähän pyörremyrskyn vikaa: Kun keksin ja päätän jotain, pyyhkäisen hommat käyntiin ja laitan tuulemaan. Onneksi suhteen toista osapuolta ei moinen tunnu suuremmin haittaavan, ja jos homma menee yli, tiedän hänen pystyvän maadoittamaan minut. Siinä olemme samanlaisia, että teemme nopeita ratkaisuja ja päätöksiä, mikä on pelkästään hyvä asia. Tämän vuoden lupaukseni voisi kuitenkin olla arjen vastuiden jakaminen vielä enemmän, ja luulen, että viimeistään keväämmällä, kun on taas isojen siirtojen aika, nämäkin asiat loksahtavat kohdilleen kuin itsestään. Niistä isoista siirroista blogissa myöhemmin lisää!
Yhtä asiaa olen kuitenkin erityisesti tässä viimeisen vuoden aikana miettinyt: Miten paljon helpommalta ja kevyemmältä elämä nyt tuntuukaan, kun sydämen asiatkin ovat järjestyksessä, ja rinnalla oikea ihminen. Olin sinkkuna ja epämääräisessä suhteessa verrattain pitkään, mutta sinkkuelämä sinänsä ei ikinä ole ollut mun juttuni. Tottakai on ollut hienoa tehdä asioita oman päänsä mukaan, omalla aikataulullaan ja täysin omilla ehdoillaan, elää juuri kuten haluaa, kokea ja seikkailla. Se on asia, jota kukaan ei minulta ikinä vie pois, ja näin seesteisen perhe-elämän keskeltä voin hyvillä mielin sanoa, että been there, done that. Kyllästyin siihen ja halusin muutosta, joten tulevaisuudessakaan minun ei tarvitse noiden asioiden perään enää haikailla. Nyt kokemusten listalla on ihan eri sortin juttuja. Koin sinkkuelämän aika kuluttavaksi, ja luulen, että kaikki, jotka ovat olleet sinkkuina pidempään kuin vuoden tai pari (ja toivovat parisuhdetta) tietävät mitä tarkoitan. Jos olet parisuhdeihminen ja kaipaat kumppania ei yksineläminen todellakaan ole suurinta herkkua. Puhun nyt omasta arjestani nimenomaan ennenkuin neiti K putkahti kuvioihin, ja se oli asennoitumista elämään yhä uudelleen ja uudelleen, kerta toisensa jälkeen. Aina jostain oli kaivettava se asiat, jotka auttoivat jaksamaan, toivat hyvää mieltä ja pitivät fiiliksen edes kohtuullisena. Tottakai silloisen arjen raskauteen vaikuttivat myös muut asiat, joten sitä suuremmalla syyllä voin sanoa, että kun sydämen asiat ovat mallillaan, on myös elämä mallillaan. Ainakin allekirjoittaneen osalta. Joten jos joku sinkkuystävä manaa arjen raskautta ja harmautta, niin myös siellä lapsiperheruuhkavuosiajan keskellä on hyvä tiedostaa, että hän todennäköisesti kokee raskaaksi eri sorttisia asioita, kuin perheenäiti, joka yrittää handlata kymmenen asiaa kerrallaan. Silti kokemus arjen harmaudesta on ihan yhtä totta, mutta itse henkilökohtaisesti suunnistan mieluummin tässä lapsiperheruuhkavuosiviidakossa, kuin sinkkuelämäsafarilla; olkoonkin, että kummatkaan eivät sieltä vähiten kuluttavasta päästä ole.
Summasummarum, viimeinen vuosi on tarjonnut mielenrauhaa, onnellisuutta ja tasapainoa; asioita, jotka ovat aikaisempina vuosina olleet kovin helposti horjutettavissa, hetkellisesti jopa hukattavissakin. Viimeisen vuoden aikana olen myös oppinut jälleen luottamaan ihmisten hyvyyteen, inhimillisyyteen ja siihen, että että omaa arvostelukykyään ja sisintään kannattaa aina kuunnella, vaikka joku joskus yrittäisikin sheimata esimerkiksi naiiviuden, tai pilvilinnoissa elämisen vuoksi. Jos on saanut elämään hyvät eväät, kotona on opetettu erottomaan oikea väärästä ja on kyky tuntea empatiaa ei ole mitään syytä olla kantamatta vastuuta, tai vahingoittaa muita. Hyvä ihminen on aina hyvä ihminen.
Vuoteen 2018 mahtuu paljon asioita, suurin osa niistä ihania ja ruusunpunaisia. Muutimme pikavauhtia yhteen ja sukelsimme perhe-elämän syväänpäähän päät edellä. Toisiinsa tutustuminen on kohtuullisen haastavaa, kun mukana menossa on silloin alle 1 -ja 3-vuotiaat, ja yhteistä vapaa-aikaa ei ole kuin vartavasten järjestettäessä. Peruskauraa lapsiperheessä, mutta uuden suhteen kannalta tilanne olisi voinut olla helpompikin. Mihinkäs tässä kuitenkaan kiire on, kun nopeasti alkanut lapsiperhearki osoitti, että oikealla polulla oikea ihminen reissuseurana tässä ollaan. Reilussa vuodessa on tapahtunut paljon, ja se on vahvistanut sen, minkä jo suhteen alkumetreillä tiesin: Olen tavannut elämäni ihmisen; me ollaan, ja tullaan olemaan, me. Yhdessä, pariskuntana ja perheenä. Pelottavaakin, mutta maailman ihaninta.
Tosiasiassahan käytännön elämässä ei monikaan asia ole varsinaisesti kovin valtavasti muuttunut - vaikka toisaalta onkin; loogista vai mitä - vaan muutos on enemmän henkisellä puolella. Tottakai perheen kasvaminen ja elämäntilanteen muuttuminen vaikuttavat kokonaisvaltaisesti elämään, mutta tarkoitan, että samalla tavalla käyn töissä samassa paikassa kuin ennenkin, ja vien lapsen aamuisin samaan paikkaan hoitoon, kuten silloinkin, kun meitä oli kaksi. Mutta se elämänlaatu, ilo, onnellisuus ja mielenrauha ovat asioita, joita viimeinen vuosi ja sen tapahtumat ovat tuoneet elämääni. Puhumattakaan nyt tietysti toisen aikuisen seurasta, tuesta, avusta ja kaikesta siitä, mikä parisuhdepaketissa mukana tulee, sekä neiti W:stä, joka jaksaa riemastuttaa persoonallaan ja hääräämisellään. Myös pikkumimmeistä on tässä vuoden aikana kasvanut siskokset ja tyypit ovat toisilleen tärkeitä. Meno on melkoista, kun neidit K ja W pääsevät yhteen.
Voisi ajatella, että kun oli elänyt monta vuotta yksin, ja sittemmin neiti K:n kanssa kaksin, olisi kodin ja arjen jakamisen kanssa pitänyt käydä enemmänkin sisäistä kamppailua ja kipuilla sitä, ettei voi päättää asioista enää yksin, mutta kovin vähällä siinä suhteessa on päästy. Ainakin omasta mielestäni. :D Pidän edelleen mielelläni langat käsissäni, ja olen ehkä liiankin tottunut järjestämään, organisoimaan ja hoitamaan asioita itse, vaikka nyt arjen pyörittämisen kuormaa voisi tasaisemmin jakaa. Vaikka kaiken ei tarvitse enää samalla tavalla tapahtua sillä sekunnilla - tai mielellään voisi - löytyy minusta edelleen vähän pyörremyrskyn vikaa: Kun keksin ja päätän jotain, pyyhkäisen hommat käyntiin ja laitan tuulemaan. Onneksi suhteen toista osapuolta ei moinen tunnu suuremmin haittaavan, ja jos homma menee yli, tiedän hänen pystyvän maadoittamaan minut. Siinä olemme samanlaisia, että teemme nopeita ratkaisuja ja päätöksiä, mikä on pelkästään hyvä asia. Tämän vuoden lupaukseni voisi kuitenkin olla arjen vastuiden jakaminen vielä enemmän, ja luulen, että viimeistään keväämmällä, kun on taas isojen siirtojen aika, nämäkin asiat loksahtavat kohdilleen kuin itsestään. Niistä isoista siirroista blogissa myöhemmin lisää!
Yhtä asiaa olen kuitenkin erityisesti tässä viimeisen vuoden aikana miettinyt: Miten paljon helpommalta ja kevyemmältä elämä nyt tuntuukaan, kun sydämen asiatkin ovat järjestyksessä, ja rinnalla oikea ihminen. Olin sinkkuna ja epämääräisessä suhteessa verrattain pitkään, mutta sinkkuelämä sinänsä ei ikinä ole ollut mun juttuni. Tottakai on ollut hienoa tehdä asioita oman päänsä mukaan, omalla aikataulullaan ja täysin omilla ehdoillaan, elää juuri kuten haluaa, kokea ja seikkailla. Se on asia, jota kukaan ei minulta ikinä vie pois, ja näin seesteisen perhe-elämän keskeltä voin hyvillä mielin sanoa, että been there, done that. Kyllästyin siihen ja halusin muutosta, joten tulevaisuudessakaan minun ei tarvitse noiden asioiden perään enää haikailla. Nyt kokemusten listalla on ihan eri sortin juttuja. Koin sinkkuelämän aika kuluttavaksi, ja luulen, että kaikki, jotka ovat olleet sinkkuina pidempään kuin vuoden tai pari (ja toivovat parisuhdetta) tietävät mitä tarkoitan. Jos olet parisuhdeihminen ja kaipaat kumppania ei yksineläminen todellakaan ole suurinta herkkua. Puhun nyt omasta arjestani nimenomaan ennenkuin neiti K putkahti kuvioihin, ja se oli asennoitumista elämään yhä uudelleen ja uudelleen, kerta toisensa jälkeen. Aina jostain oli kaivettava se asiat, jotka auttoivat jaksamaan, toivat hyvää mieltä ja pitivät fiiliksen edes kohtuullisena. Tottakai silloisen arjen raskauteen vaikuttivat myös muut asiat, joten sitä suuremmalla syyllä voin sanoa, että kun sydämen asiat ovat mallillaan, on myös elämä mallillaan. Ainakin allekirjoittaneen osalta. Joten jos joku sinkkuystävä manaa arjen raskautta ja harmautta, niin myös siellä lapsiperheruuhkavuosiajan keskellä on hyvä tiedostaa, että hän todennäköisesti kokee raskaaksi eri sorttisia asioita, kuin perheenäiti, joka yrittää handlata kymmenen asiaa kerrallaan. Silti kokemus arjen harmaudesta on ihan yhtä totta, mutta itse henkilökohtaisesti suunnistan mieluummin tässä lapsiperheruuhkavuosiviidakossa, kuin sinkkuelämäsafarilla; olkoonkin, että kummatkaan eivät sieltä vähiten kuluttavasta päästä ole.
Summasummarum, viimeinen vuosi on tarjonnut mielenrauhaa, onnellisuutta ja tasapainoa; asioita, jotka ovat aikaisempina vuosina olleet kovin helposti horjutettavissa, hetkellisesti jopa hukattavissakin. Viimeisen vuoden aikana olen myös oppinut jälleen luottamaan ihmisten hyvyyteen, inhimillisyyteen ja siihen, että että omaa arvostelukykyään ja sisintään kannattaa aina kuunnella, vaikka joku joskus yrittäisikin sheimata esimerkiksi naiiviuden, tai pilvilinnoissa elämisen vuoksi. Jos on saanut elämään hyvät eväät, kotona on opetettu erottomaan oikea väärästä ja on kyky tuntea empatiaa ei ole mitään syytä olla kantamatta vastuuta, tai vahingoittaa muita. Hyvä ihminen on aina hyvä ihminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti