Ystävyyden loppuminen, tai muuttuminen, on aina pienoinen itsetutkiskelun paikka. Itse pyörittelen mielessäni asioita ja käyn niitä uudelleen ja uudelleen läpi miettien olisinko voinut tehdä jotain toisin. Olisinko voinut pitää enemmän yhteyttä, odottaa ystävyydeltä vähemmän, katsoa sormien läpi joitain asioita, olla itse huomaavaisempi, ja ties mitä muuta. Välillä mietin mahdanko olla ystävyyden suhteen liian vaativa. Aikani asioita pähkäiltyäni annan olla ja siirryn eteenpäin, mutta aina silloin tällöin palaan miettimään pitäisikö kuitenkin vielä yrittää herätellä ystävyyttä uudelleen. Usein yritänkin, mutta olen myös huomannut, että ystävyyden - kuten muidenkin ihmissuhteiden - kanssa on vähän sama juttu, kuin ruoan suhteen: Sen voi lämmittää kertaalleen, mutta ei mielellään enää toista kertaa.
Olen siitä onnellisessa asemassa, että minulla on aina ollut paljon ystäviä, etenkin aikuisiällä. On lapsuudenystävät, koulu -ja opiskelukaverit, kaverit harrastuksista, kaverit ja kollegat töistä.. Varsinkin parikymppisenä kavereita ja ystäviä oli valtava määrä. En sano, että määrä korvasi laadun, mutta jotain sen suuntaistakin hommassa on ollut. Lähes jokaisesta elämänvaiheesta ovat jääneet ne todelliset ystävät: Ne, joiden tiedän kulkevan mukana aina, ja joiden kanssa parannetaan maailmaa vielä silloinkin, kun jalka hädintuskin enää nousee ja muisti on niin huono, että pitää välillä kysyä mikäs vuosi nyt onkaan. ..tosin jälkimmäinen kysymys nousee esiin sillon tällöin jo nytkin, mutta se on toinen tarina se.
Elämänmuutoksissa, lapsiperhearjen, tai muuten kiireisen arjen - kyllä, tietoisesti vältän sanaa "ruuhkavuodet" - keskellä, sekä toisistaan eroavien elämäntilanteiden ristiaallokossa välillä sydäntäsärkevänkin selvästi punnitaan ystävyys. Helposti pois kyydistä tipahtavat sellaiset ystävät, joiden kanssa suunnitelmat peruuntuvat kerta toisensa jälkeen, aikaa näkemiseen tai muuhun yhteydenpitoon ei löydy, tai asiat ovat jollain muulla tapaa hankalia. Sitten on ne ystävät, joiden kanssa ei oikeastaan tarvitse nähdä edes vaivaa, ja vaikka harvoin nähdään tai jutellaan, homma jatkuu siitä, mihin edellisellä kerralla jäi. Nämä tällaiset ystävät ovat sitä laatua, jotka pysyvät matkassa mukana vuodesta ja elämäntilanteesta toiseen, onneksi! Olen miettinyt paljon mikä mahtaa olla taika tällaisten ystävien kanssa ja tullut siihen tulokseen, että paitsi pitkä yhteinen historia, myös fiilis siitä, että tämän tyypin apuun voin luottaa, ovat avainasioita.
Näin kolmen -ja neljänkympin välissä alkaa monesti olla jo sen verran seestynyt, ettei kauheasti jaksa ylimääräistä draamaa, tai muuten vaan sellaista käytöstä tai kohtelua, joka saa huonon fiiliksen. Ainakin itse aikaisempaa helpommin jätän tällaiset ystävyyssuhteet taakseni, koska mikä järki on pitää elämässään tietoisesti jotain sellaista, mistä tulee huono fiilis, tai mihin ei voi luottaa. Jaksan kauhean huonosti nykyisin turhaa draamaa, ja poistunkin takavasemmalla, jos sellaista on jatkuvasti näköpiirissä. Jos oma elämä on paikoitellen ollut, kuin huonosta saippuasarjasta, nauttii sitä nykyään ihan mielellään seesteisestä elosta ja olosta.
Havahduin tässä taannoin myös sellaiseen seikkaan, että edellisessä elämässä - ennen neiti K:ta siis - tapasin tietyissä yhteyksissä sanoa: "Ei välilä, mulle käy kaikki". Olen aina ollut vahva mielipiteissäni, enkä ole pelännyt sanoa niitä ääneen, mutta jos kyseessä ovat olleet reissusuunnitelmat, viikonlopun aikataulut, ravintolan valinta tai muu tuon sortin asia suuremmalla porukalla, oli monesti vastaukseni juurikin "ei väliä, mulle käy kaikki", ellei valintaa tai suunnitelmien tekemistä sitten tietoisesti annettu minulle. Opetin siis ihmiset ympärilläni siihen, että mitä yhteisiin suunnitelmiin tai aikatauluihin tulee, olen hyvinkin joustava. Kun elämäntilanne sitten muuttui, ikää karttui, eikä kyse ollut enää ainoastaan minusta itsestäni, muuttui koko touhu: Minulle ei enää käynytkään kaikki, ja sitä myöten muutama ystävyyssuhdekin muuttui.
Nykyään en pysty kovinkaan joustavasti muuttamaan suunnitelmiani enää lennosta ainakaan lyhyellä varoitusajalla, tai järjestämään ex-tempore-juttuja, ellei neiti K sitten voi tulla mukaan. Suunnitelmallisuus on nykyisin huojentavaa, ei ahdistavaa, ja vaikka lapsiperheessä muuttujia saattaa ilmetä nopeastikin on se omassa pääkopassani kuitenkin eri asia, kuin esimeriksi yllättävä, suunnittelematon vapaailta, jolloin olisi periaatteessa mahdollisuus tehdä yhtä ja toista. Todellisuudessahan yllättävä vapaailta monesti päättyy kotisohvalle netflixin ja viinilasillisen kanssa. Mutta nyt eksyin itse aiheesta...
Summa summarum: Elämäntilanteet muuttuvat, ihmiset muuttuvat, ystävyydet muuttuvat tai loppuvat, mutta ne ihmiset ja ystävät, joiden kuuluukin pysyä matkassa eivät lähde kulumallakaan!
Kuvat: Pixabay
