High maintenance friends?

Ystävyys on elämän suola. Tai ainakin yksi tärkeä mauste muiden joukossa. Joskus sitä kaipaa enemmän, joskus vähemmän, mutta varmaa on, että ilman sitä elämä maistuu jotenkin laimealle. Toisinaan se maustaa elämän kitkeräksikin; sellaiseksi, että tekee mieli irvistää, ja silloin saattaa olla aika päästää ystävyydestä irti.

Ystävyyden loppuminen, tai muuttuminen, on aina pienoinen itsetutkiskelun paikka. Itse pyörittelen mielessäni asioita ja käyn niitä uudelleen ja uudelleen läpi miettien olisinko voinut tehdä jotain toisin. Olisinko voinut pitää enemmän yhteyttä, odottaa ystävyydeltä vähemmän, katsoa sormien läpi joitain asioita, olla itse huomaavaisempi, ja ties mitä muuta. Välillä mietin mahdanko olla ystävyyden suhteen liian vaativa. Aikani asioita pähkäiltyäni annan olla ja siirryn eteenpäin, mutta aina silloin tällöin palaan miettimään pitäisikö kuitenkin vielä yrittää herätellä ystävyyttä uudelleen. Usein yritänkin, mutta olen myös huomannut, että ystävyyden - kuten muidenkin ihmissuhteiden - kanssa  on vähän sama juttu, kuin ruoan suhteen: Sen voi lämmittää kertaalleen, mutta ei mielellään enää toista kertaa.

Olen siitä onnellisessa asemassa, että minulla on aina ollut paljon ystäviä, etenkin aikuisiällä. On lapsuudenystävät, koulu -ja opiskelukaverit, kaverit harrastuksista, kaverit ja kollegat töistä.. Varsinkin parikymppisenä kavereita ja ystäviä oli valtava määrä. En sano, että määrä korvasi laadun, mutta jotain sen suuntaistakin hommassa on ollut. Lähes jokaisesta elämänvaiheesta ovat jääneet ne todelliset ystävät: Ne, joiden tiedän kulkevan mukana aina, ja joiden kanssa parannetaan maailmaa vielä silloinkin, kun jalka hädintuskin enää nousee ja muisti on niin huono, että pitää välillä kysyä mikäs vuosi nyt onkaan. ..tosin jälkimmäinen kysymys nousee esiin sillon tällöin jo nytkin, mutta se on toinen tarina se.

Elämänmuutoksissa, lapsiperhearjen, tai muuten kiireisen arjen - kyllä, tietoisesti vältän sanaa "ruuhkavuodet" - keskellä, sekä toisistaan eroavien elämäntilanteiden ristiaallokossa välillä sydäntäsärkevänkin selvästi punnitaan ystävyys. Helposti pois kyydistä tipahtavat sellaiset ystävät, joiden kanssa suunnitelmat peruuntuvat kerta toisensa jälkeen, aikaa näkemiseen tai muuhun yhteydenpitoon ei löydy, tai asiat ovat jollain muulla tapaa hankalia. Sitten on ne ystävät, joiden kanssa ei oikeastaan tarvitse nähdä edes vaivaa, ja vaikka harvoin nähdään tai jutellaan, homma jatkuu siitä, mihin edellisellä kerralla jäi. Nämä tällaiset ystävät ovat sitä laatua, jotka pysyvät matkassa mukana vuodesta ja elämäntilanteesta toiseen, onneksi! Olen miettinyt paljon mikä mahtaa olla taika tällaisten ystävien kanssa ja tullut siihen tulokseen, että paitsi pitkä yhteinen historia, myös fiilis siitä, että tämän tyypin apuun voin luottaa, ovat avainasioita.

Näin kolmen -ja neljänkympin välissä alkaa monesti olla jo sen verran seestynyt, ettei kauheasti jaksa ylimääräistä draamaa, tai muuten vaan sellaista käytöstä tai kohtelua, joka saa huonon fiiliksen. Ainakin itse aikaisempaa helpommin jätän tällaiset ystävyyssuhteet taakseni, koska mikä järki on pitää elämässään tietoisesti jotain sellaista, mistä tulee huono fiilis, tai mihin ei voi luottaa. Jaksan kauhean huonosti nykyisin turhaa draamaa, ja poistunkin takavasemmalla, jos sellaista on jatkuvasti näköpiirissä. Jos oma elämä on paikoitellen ollut, kuin huonosta saippuasarjasta, nauttii sitä nykyään ihan mielellään seesteisestä elosta ja olosta.

Havahduin tässä taannoin myös sellaiseen seikkaan, että edellisessä elämässä - ennen neiti K:ta siis - tapasin tietyissä yhteyksissä sanoa: "Ei välilä, mulle käy kaikki". Olen aina ollut vahva mielipiteissäni, enkä ole pelännyt sanoa niitä ääneen, mutta jos kyseessä ovat olleet reissusuunnitelmat, viikonlopun aikataulut, ravintolan valinta tai muu tuon sortin asia suuremmalla porukalla, oli monesti vastaukseni juurikin "ei väliä, mulle käy kaikki", ellei valintaa tai suunnitelmien tekemistä sitten tietoisesti annettu minulle. Opetin siis ihmiset ympärilläni siihen, että mitä yhteisiin suunnitelmiin tai aikatauluihin tulee, olen hyvinkin joustava. Kun elämäntilanne sitten muuttui, ikää karttui, eikä kyse ollut enää ainoastaan minusta itsestäni, muuttui koko touhu: Minulle ei enää käynytkään kaikki, ja sitä myöten muutama ystävyyssuhdekin muuttui.

Nykyään en pysty kovinkaan joustavasti muuttamaan suunnitelmiani enää lennosta ainakaan lyhyellä varoitusajalla, tai järjestämään ex-tempore-juttuja, ellei neiti K sitten voi tulla mukaan. Suunnitelmallisuus on nykyisin huojentavaa, ei ahdistavaa, ja vaikka lapsiperheessä muuttujia saattaa ilmetä nopeastikin on se omassa pääkopassani kuitenkin eri asia, kuin esimeriksi yllättävä, suunnittelematon vapaailta, jolloin olisi periaatteessa mahdollisuus tehdä yhtä ja toista. Todellisuudessahan yllättävä vapaailta monesti päättyy kotisohvalle netflixin ja viinilasillisen kanssa. Mutta nyt eksyin itse aiheesta...

Summa summarum: Elämäntilanteet muuttuvat, ihmiset muuttuvat, ystävyydet muuttuvat tai loppuvat, mutta ne ihmiset ja ystävät, joiden kuuluukin pysyä matkassa eivät lähde kulumallakaan!

Kuvat: Pixabay

Tämän vuoden TOPit (ja flopit)

Vuosi 2017 on ollut aikamoista myllerrystä. Jotenkin meikämuijalla on sellainen muistikuva, että tässä on nyt eletty useampi vuosi samoissa fiiliksissä ja aina loppuvuoden yhteenvedon hetkellä on saanut pyöritellä silmiään, että mitenhän tästäkin on selvitty. Niin vain kuitenkin aina on klaarattu elämän eteen heittämät kepposet, joten todella kivaa vaihtelua huomata tällä kertaa taaksepäin katsoessa, että tänä vuonna on kokoajan myllerretty oikeaan suuntaan. Näin vuoden vedellessä viimeisiään elämä tuntuu olevan mallillaan viimeistäkin vetoa myöten. Paljon sen eteen on tehty myös töitä: Oma pääkoppa on ollut lujilla, mutta sitkeä pohjalainen kun olen, olen nostanut katseen aina uudelleen tiukasti ylöspäin, mikäli välillä onkin kengänkärkiä tuijoteltu. Pakko sanoa, että jos en olisi positiivisuuteen taipuvaista sorttia, olisi niitä kengänkärkiä tuijoteltu monesti pidempikin tovi. Nyt asiat tuntuvat olevan tasapainossa. Tähän sydän.

Kolmisen vuotta sitten elämäni käänsi ylösalaisin neiti K - ehdottomasti hyvällä tavalla - ja nyt sen on tehnyt rakkaus. On muuten hieno fiilis. Sanomattakin on selvää, että vuoden parhaat hetket ja asiat painottuvat loppuvuoteen, vaikka pitkin matkaakin on kivoja juttuja eteen tullut. Nyt kuitenkin parhaillaan elellään vaaleanpunaisessa rakkauskuplassa, joten sen rinnalla kalpenee helposti vuoden muut huippuhetket. Jos nyt kuitenkin yritän näiden vaaleanpunaisten lasien läpi muistella mitä muuta kivaa tänä vuonna on sattunut ja tapahtunut, niin nämä nousevat ensimmäisenä mieleeni:

...uudelleen eloon herännyt, horroksessa ollut ystävyys, josta olen erittän iloinen ja kiitollinen. Kymmenisen vuotta "luovaa taukoa" ei tunnu missään, mikäli ystävyys on aitoa ja oikeaa. Aina voi yhden vuorokauden aikana päivittää suurpiirteisesti ja sinnepäin vuosikymmenen kuulumiset ja jatkaa sitten siitä, mihin joskus vuoden 2007 hujakoilla jäi. Myös tähän sydän, sillä elo olisi ollut huomattavasti kivisempää ilman yhtä elämän tukipilariani.

...keväinen Helsingin pyrähdys ja Tähkän Laurin Hartsun keikka. Vuoden 2017 keikkasaldoni jäi kaikenkaikkiaan varsin laihaksi, mutta parin päivän vapaat ja oma miniloma ilman pikkumimmiäni tulivat tuolloin todella tarpeeseen ja viikonloppu oli valtavan onnistunut. Näitä lisää seuraavalle vuodelle!

...kesälomareissut neiti K:n kanssa. Muutaman päivän kotimaan retki muumeilun ja laivailun merkeissä, sekä syyskuun Alanyan viikko olivat ehdottomasti vuoden parhaita juttuja! Kuten olen useaan otteeseen sanonut aiemminkin, pikkumuidu on ehdottoman hyvää reissuseuraa, eikä pieni matkalaiseni hyydy pitemmälläkään siirtymällä.

...muutto kollegoideni kanssa jälleen saman katon alle ja samaan toimistoon muutaman kuukauden evakkoretken jälkeen. GD (DI) rocks!

...lounaat ystävien kanssa; arkipäivien parhaita hetkiä.

...yhteispäikkärit ja kylki kyljessä nukutut yöunet pikkunaiseni kanssa.

...neiti K: Tyyppi jaksaa ihastuttaa ja hämmästyttää (välillä toki vihastuttaakin). <3

...punaviini ja netflix. Oi kyllä, tämä combo kertoo kaiken oleellisen retroutumisesta.

Floppejakin matkanvarrelle mahtuu, mutta tänä vuonna on selvitty ilman megaluokan mokia. Suurimmaksi osaksi tämän vuoden flopit ovat tasoa "kävin-kaatamassa-oluttuopillisen-festareilla-erään-ihmisen-niskaan-koska-minua-ärsytti". Erittäin aikuista, vai mitä sanotte, terkuin Elina 35vee. :D

Näiden, lähinnä siis top-osaston, ja viimeaikaisten tapahtumien valossa odotan innolla mitä 2018 tuo tullessaan. Tähän ylipaljon sydämiä

Leppoisia vuoden viimeisiä päiviä kaikille, ja olisi kiva lukea mitä sun 2017 TOPpeihin (tai floppeihin) kuuluu?

“good friends are like stars you don't always see them but you know they are there.” -Christy Evans

Viime viikonloppuinen laatuaika shakeiden ystävieni kanssa sai allekirjoittaneen sen verran herkistymään, että nyt on tulossa ystis-postaus. Olen viime aikoinen miettinyt useaankin otteeseen ystävyyttä. Miten ystävyys ja siihen suhtautuminen on muuttunut tai pysynyt ennallaan, vähän ystävyyssuhteesta riippuen. En ole niitä ihmisiä, jotka pystyvät peittämään, jos elämässä myrskyää tai jos vastaavasti kaikki on yhtä vaalenpunaista vaahtokarkkia. Sen näkee kyllä naamasta suunnilleen kilometrin päähän mistä päin tuulee. Niin tai näin, siitä saavat (valitettavasti) osansa myös ystävät, mikä tietysti vähän niinkuin kuuluu asiaan. Vastaavasti pyrin olemaan saatavilla, jos jollain ystävistäni elämä tihkoo, on (liian?) tyyntä tai pikkuponit ja yksisarviset lentelevät.

Toisia ystävyyssuhteita lapsellistuminen on muuttanut, useampia kuitenkaan ei. Aikaa tietysti on vähemmän ja välillä arki painaa, mutta niinhän se tahtoo olla vähän jokaisella nykyään, elämäntilanteesta riippumatta. Koen olevani edelleen sama tyyppi, kuin ennen äiti-hommia, mutta huomaan arvostavani entistä enemmän suoraa puhetta ja draamavapaita ystävyyssuhteita. Sama pätee toki elämässä muutenkin: Jos ahdistaa, tai jokin asia ei miellytä, niin ei muuta kuin kissi pöydälle.

Olen siinä onnellisessa asemassa, että ystäviksi kustuttavia ihmisiä on monia ja tässä, öhöm, vuosien saatossa - tiedän, kuulostan todella retrolta :D - olen huomannut, että kummasti ne lapsuuden ystävyyssuhteet ja siskoystävät kulkevat mukana vuodesta ja elämäntilanteesta toiseen. Ei välttämättä tarvita jatkuvaa yhteydenpitoa, vaan annetaan toisten elämille ja asioille tilaa, mutta tehdään kuitenkin tiettäväksi, että täällä ollaan, mikäli tilanne tulee. Toinen saa rauhassa keventää mieltään jos tarve vaatii, eikä jäädä odottamaan vastapalvelusta. Ymmärretään, että aina ei elämässä rahkeet riitä joka hetkellä kaikkeen - ei välttämättä edes siihen, että jaksaa olla mallikelpoinen ystävä.

Iso kiitos siis kaikille ystävilleni, tiedätte keitä olette. Rakkauttaaaaa! <3