#mielensäpahoittajat

Ylenmääräinen mielensäpahoittaminen on tätä päivää, suorastaan muotia. Sosiaalinen media ja jatkuvasti päivittyvä ja saatavilla oleva informaatio ovat kaiketi mielensäpahoittamisilmiön takana. On ihmisiä, joita ei kertakaikkiaan voi miellyttää, jotka hakemalla hakevat aiheita pahoittaa mielensä ja ilmaisevatkin sen hyvin kärkkäästi. On myös heitä, jotka tätä edellämainittua ryhmää tietentahtoen provosoivat, koska tietävät näiden nielevän syötin. Sitten on meitä, tai heitä, jotka pyrkivät suhtautumaan asioihin edes jonkinlaisella logiikalla, eivät anna kaiken vaikuttaa itseensä ja päästävät suurimman osan mielensäpahoittamisen aiheista toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Henkilökohtaisesti olen todennut viimeksimainitun toimivimmaksi omalla kohdallani, sillä believe it or not, olen varsinainen herkkis: Kyyneleet nousevat silmiin hyvinkin helposti, joten en viitsi sydäntäni kuormittaa liiaksia asioilla, joille en kertakaikkiaan voi mitään tai jotka ainoastaan järkyttävät. Jotkut voivat kutsua tätä suhtautumista myös tietynlaiseksi välinpitämättömyydeksi tai silmiensä sulkemiseksi maailman kamaluudelta, mitä se kai monessa kohtaa onkin, ainakin tuota jälkimmäistä.

On kuitenkin asioita ja tilanteita, jotka luonnollisesti myös itselläni - ja muilla kaltaisillani maailman-kauheuksilta-silmänsä-ummistajalla -  menevät tunteisiin ja joiden edessä en kertakaikkiaan osaa, pysty, enkä halua pitää suutani kiinni. En viittaa nyt ainoastaan sosiaalisen median luomiin tilanteisiin ja helposti nousevaan someraivoon, joka välillä saa varmasti suunnilleen kenet tahansa repimään hiuksiaan ihmisten typeryyden ja ennenkaikkea töykeyden ja ilkeyden takia, vaan myös ihan tavallisiin arkipäivän tilanteisiin työpaikan kahvipöydästä kaupassa tai kaupungilla sattumalta ja satunnaisesti käytyyn keskusteluun. Monesti aiheet, jotka menevät helpoimmin ihon alle ovat sellaisia, jotka koskettavat ihmistä henkilökohtaisesti ja joihin liittyy omakohtaisia kokemuksia. Kokemukset voivat vaihdella postiivisista negatiivisiin, tai ne voivat kaikessa yksinkertaisuudessaan ja mustavalkoisuudessaan olla niitä kaikkein kauheimpia, mitä ihmiselämä saattaa eteen tuoda.

En jaksa yleensä märehtiä kovinkaan pitkään epämielyttävilä asioita, yleensä esimerkiksi riitatilanne on hetken meteli ja omasta puolestani sillä kuitattu, mutta joidenkin asioiden kanssa homma ei vain toimi niin. Tiedän, että jokaista sanomaansa asiaa ei voi, eikä saakkaan punnita liian tarkasti - someen kirjoittamisen kanssa tilanne on tässäkin eri - mutta vaikka tarkoitus ei olisikaan kuin keskustella jostain tietystä asiasta ja tuoda omaa näkemystään esille, voi se juuri aihepiirinsä takia mennä toiselle hyvinkin syvälle. En suostu lukeutumaan mielensäpahoittajiin, ainakaan noin niinkuin yleisesti :D, mutta kärkkäimmänkin keskustelijan on hyvä tiedostaa, että jos ihminen on kokenut elämässään vaikkapa suuren tragedian, ei aihepiiriä ole viisasta sohaista miten sattuu. Esimerkiksi lasta tuloksetta haluaville ei kannata mennä sanomaan "mitä te nyt lapsella, hyvähän teidän noinkin on", ihan kuin läheisensä vaikkapa syövälle menettäneelle ei todellakaan ole soveliasta alkaa spekuloimaan johtuiko läheisen kohtalo hänen elintavoistaan. Ymmärtänette pointin.

Jospa siis mietittäisiin kaikki toisenkin kerran ennenkuin esimerkiksi ärsyynnymme jotain asiasta ja avaamme suumme; haasteellinen kehityskohde myös allekirjoittaneelle, joka omistaa suhteellisen lyhyen pinnan. :D Rauhaa ja rakautta, peace and loveeee!

Ps. Juhannus on ovella!

Sometuskaa

Sosiaalinen media; tuo kaiken pahan alku ja juuri, vai kivaa ajanvietettä? Aiheesta on kaiketi kirjoitettu kasapäin postauksia, artikkeleita ja mielipiteitä. Kannan korteni kekoon, koska törmäsin somessa, kuinkas muutenkaan, Idealistan linkkiin Olivia-lehdessä 6/2015 julkaistusta jutusta Tekikö sosiaalinen media sinustakin valehtelijan? Lukaiskaapa läpi, mitä ajatuksia herättää?

Facebookin "tänä päivänä"-sovellus näyttää ainakin omalla kohdallani äärimmäisen hyvin sen, mitä artikkelissa kirjoitetaan. Mietin nykyään paljon tarkemmin mitä somessa jaan ja päivitän, enkä todellakaan enää ilmaise Facebookissa, mikäli esimerkiksi edellinen ilta venähti ja aamulla päätä särkee. ..myönnettäköön, että entinen bilehiirulainen hieman harvemmin nykyään edes lähtee sinne radalle, mutta eipäs eksytä aiheesta. Artikkelissa sosiaalipsykologi Suvi Uski sanoo, että kyseessä on ensimmäinen kerta, kun henkilön pitää olla yhtä aikaa sama monelle eri yleisölle. Jos kontakteja on somessa satoja, ja niiden joukosta löytyy niin ystäviä, kavereita, nykyisiä ja entisiä kollegoja ja pomoja, perheenjäseniä, kummilapsia ja puolituttuja, on selvää, että mitä tahansa ei voi jakaa. Monet ovat ratkaisseet asian rajaamalla kontaktinsa pieneen piiriin, mutta itse pidän somea nimenomaan verkostoitumisen apuvälineenä, joten tyydyn rajaamaan jakamieni postausten ja linkkien yleisön case by case.

Arki. Arkiarkiarkiarki.

Kuten artikkelissakin mainitaan, instagram pursuilee tarkkaan harkittuja, aseteltuja ja filtteröityjä kuvia. Ne ovat toki kauniita ja inspiroivia, mutta huomaan ainakin itse kaipaavani tehdyn visuaalisuuden kavereiksi arjen rosoisuutta ja epätäydellisyyttä. Lähiömutsi postasi blogiinsa viime vuoden jokaisella viikolla arkikuvan, joita pääsee kurkkimaan täältä. Juuri tällaisia tavallisen arkisia ja elävää elämää huokuvia kuvia kaipaisin enemmän somevirtaan. Luonnollisesti halutaan jakaa niitä elämän huippuhetkiä ja arjen kauneimpia asioita, mutta jospa jokainen haastaisi itsensä postaamaan kerran viikossa, vai vaikka kuukaudessa, ihan tavallisen, arkisen, ei (liikaa) asetellun kuvan. Ja jos oikein hurjaksi haluaa heittäytyä, niin ehkä myös päivityksen, joka ei välttämättä ole nokkela, fiksu ja "some-uskottava", vaan ihan tavallinen, siloittelematon kommentti esimerkiksi siitä miten paljon harmittaa, ettei pääse lapsuudenkavereiden kanssa mökille, koska ei ole lapsenvahtia. Esimerkiksi. :D

Erittäin kaunistelematon otos viime kesän mökkireissulta :D