Elämää 4veen kanssa

Neiti K täyttää ensi kuussa 4 vuotta. Neiti on ilostuttanut, sulostuttanut ja välillä vihastuttanutkin arkeani, juhlaani, ja aikalailla jokaista hetkeäni pian neljä kokonaista vuotta. Aika ei ole kovin pitkä, mutta silti se on pienen ihmisen vinkkelistä koko hänen ikänsä, ja koko se aika, kun olen ollut äiti. Aika juoksee uskomatonta tahtia ja kliseisesti tahtoisin sen edes hetkeksi pysähtyvän (mutta en siihen hetkeen, kun miss Uhma koettelee taloutta). Kriiseilen mielessäni vähän väliä yhtä ja toista neiti K:n kasvamiseen liittyvää asiaa, ja olen aika varma, että vaikka muuten läheisriippuvainen en olekaan, niin tyttäreeni olen kehittänyt jonkin sortin läheisriippuvuussuhteen. :D Tai ehkä se on vain ihan normaalia äitiyttä. Niin tai näin, välillä haluaisi saada äiti-hommista hetken vapaata, etenkin jos jälleen joku uhmavaihe vyöryy päälle ja jälkikasvulle ei kelpaa mikään. Tyyppi itsekin jo välillä tyynesti toteaa "ei kelpaa". Välillä se jaksaa naurattaa, välillä nousee äidillä savu korvista. Tuntuu korreloivan täysin oman stressitason/väsytason/nälkätason kanssa, ihan kuin 4veellä siis. Emme me niin erilaisia ole muutenkaan.

Neiti K on reipas, aurinkoinen ja sosiaalinen tapaus, joka small talkaa sujuvasti naapureiden kanssa esimeriksi säästä tai päivän tapahtumista, valloittaa pikkuvanhalla persoonallaan, ja valitettavasti välillä saa varsinaisa prinsessakohtauksia. Tyyppi on kohtuullisen kovapäinen, ja omaa tahtoa löytyy, mutta on jo selvästi sisäistänyt sen, että vaikka välillä keskenämme kähistäänkin ja arjessa kahnauksia tulee, ei se ole niin vakavaa, ja ne kuuluvat elämään. Pyydetään anteeksi, annetaan anteeksi, ja jatketaan touhuja. Hän on haaveilija, joka unohtaa itsensä tekemään yhtä, vaikka oli aikeissa tehdä toista; vähän kuin äitinsäkin. Pieni naiseni rakastaa aamuisin loikoilla sängyssä ja viettää pitkiä, hitaita aamuja; ainakin, jos telkkarista tulee lastenohjelmia. Hän laulaa, tanssii ja soittaa kaikkia mahdollisia ja mahdottomia soittia, jotka kotoamme löytyy. Hän rakentaa emännänjatkosta ja vessakorokkeesta itselleen lavan, jossa laulaa ja kiittää esityksen jälkeen yleisöään vuolaasti. Hän on tarkkanäköinen ja reagoi välillä hyvinkin herkästi asioihin, välillä tuntuu taas ettei hetkauta mikään. Hän yökyläilee mielellään ja on aina valmis lähtemään milloin minnekin.

4-vuotias on jo aika omatoiminen, ja neiti K tekeekin mielellään itse asioita, mutta heittäytyy välillä avuttomaksi. Ellei asiat mene putkeen kerralla, aiheuttaa se useimmiten suuren suuren harmituksen ja turhautumisen. Silloin tällöin taas neidillä riittää kärsivällisyyttä viedä joku asia loppuun, vaikkei se heti onnistuisikaan. ..tiedän, kuulostaa pelottavan tutulta, öhöm. Pieni naiseni auttaa mielellään kotitöissä, vaikka oman huoneen siivoaminen ja lelujen kerääminen tuntuukin olevan äärimmäisen vastenmielistä. Ruoanlaitossa Neiti K on innoissaan mukana ja osaakin jo pyöräyttää erittäin mallikelpoisia lihapullia. Parhaiten hommat tuntuvat onnistuvan silloin, kun hän saa itsekseen ja kaikessa rauhassa keskittyä niihin, eikä äiti ole kädenmitan päässä auttamassa.

Aika usein nykyään havahdun siihen miten helppoa elämä neljäveen kanssa onkaan, vaikka ei se siltä välttämättä siinä kohtaa tunnu, kun uhmaiitu yllättää ja kaikki on pikkunaisen mielestä päin piparia. Äitiä ei tarvita enää arkipäivän rutiineihin, kuten pukemiseen, vessassa käymiseen ja syömiseen. On ilo huomata ja havainnoida neiti K:n persoonallisuuden piirteitä, tehdä ja jakaa yhteisiä muistoja, sekä käydä keskusteluita, jotka vuosi vuodelta varmasti muuttuvat entistä paremmiksi ja paremmiksi. 4veen äitinä on hyvä olla, välillä rankasti hajottavista uhmahommista huolimatta.

Kuvat ovat joulukuiselta Tampereen reissulta, jonka teimme kaksin Neiti K:n kanssa.

Vuosi elämästäni

Blogi on päivittynyt viimeksi lähes kaksi kuukautta sitten, joten nyt on aika potkia pölypallot Pikkuponien jaloista ja ottaa Yksisarvista sarvesta kiinni. Joulukuu luisui kuin sormien lomitse kaikkine tapahtumineen ja vuosikin vaihtui lähes huomaamatta. Allekirjoittanut vietti uudenvuoden ja sitä edeltäneet ja seuranneet päivät pää pöntössä ruokamyrkytyksen jäljiltä, mutta hiljalleen voimat alkavat palautua ja juttu luistaa. Tammikuu tuntuu tekevän tehtävänsä ja vaikka sydäntalvi on vasta aluillaan ovat katse ja mietteet jo kovasti keväässä, ja korvienväli pursuaa ideoita ja inspiraatiota. Seuraavasta kappaleesta alkava teksti on viimeisin luonnos, joka Pikkuponien arkistoista löytyy, joten jatketaan sillä.

Olen kirjoittanut tälle postaukselle nyt kymmenkunta erilaista alkua, mutta en tunnu löytävän oikeanlaisia sanoja, joilla aloittaa. Tarkoitus on kirjoittaa menneestä vuodesta ja siitä, miten paljon - ja toisaalta vähän - näitä ihmiselon pikku paradokseja - elämäni on sen aikana muuttunut. Asiat ovat loksahdelleet paikoilleen, löytäneet uomansa, ja samalla niin pitkään on/off-tilassa ollut sisäinen rauhani on kääntynyt pysyvästi on-asentoon. Näin vuoden ollessa aluillaan on luonnollista julkaista tämä postaus ja tehdä yhteenveto siitä mitä 2018 piti sisällään.

Reilu vuosi sitten, syksyllä 2017, tasapainoilin oman jaksamiseni ja ajatusteni kanssa, otin päivän kerrallaan ja tapahtumarikkaan kevään ja kesän, sekä kohtuullisen rankan syksyn jälkeen olin taas löytämässä oikean moodin. Jotenkin hassusti tuo vuosi (2017) marraskuulle asti tuntui olleen täynnä alkuja ja loppuja, toivoa, uskoa ja epäuskoa, oman jaksamisen pohtimista ja sen tiimoilta sisuuntumista. Kun marraskuu (2017) kääntyi lopuilleen jaksoin taas olla avoimin mielin ja antaa itselleni mahdollisuuden tavata uusia ihmisia ja niin onnellisesti sattuessa aloitta jotain uutta. Ja miten hyvä päätös se olikaan, sillä rakkaus astui kuvaan juuri oikeaan aikaan vei hetkessä naisen mennessään.

Vuoteen 2018 mahtuu paljon asioita, suurin osa niistä ihania ja ruusunpunaisia. Muutimme pikavauhtia yhteen ja sukelsimme perhe-elämän syväänpäähän päät edellä. Toisiinsa tutustuminen on kohtuullisen haastavaa, kun mukana menossa on silloin alle 1 -ja 3-vuotiaat, ja yhteistä vapaa-aikaa ei ole kuin vartavasten järjestettäessä. Peruskauraa lapsiperheessä, mutta uuden suhteen kannalta tilanne olisi voinut olla helpompikin. Mihinkäs tässä kuitenkaan kiire on, kun nopeasti alkanut lapsiperhearki osoitti, että oikealla polulla oikea ihminen reissuseurana tässä ollaan. Reilussa vuodessa on tapahtunut paljon, ja se on vahvistanut sen, minkä jo suhteen alkumetreillä tiesin: Olen tavannut elämäni ihmisen; me ollaan, ja tullaan olemaan, me. Yhdessä, pariskuntana ja perheenä. Pelottavaakin, mutta maailman ihaninta.

Tosiasiassahan käytännön elämässä ei monikaan asia ole varsinaisesti kovin valtavasti muuttunut - vaikka toisaalta onkin; loogista vai mitä - vaan muutos on enemmän henkisellä puolella. Tottakai perheen kasvaminen ja elämäntilanteen muuttuminen vaikuttavat kokonaisvaltaisesti elämään, mutta tarkoitan, että samalla tavalla käyn töissä samassa paikassa kuin ennenkin, ja vien lapsen aamuisin samaan paikkaan hoitoon, kuten silloinkin, kun meitä oli kaksi. Mutta se elämänlaatu, ilo, onnellisuus ja mielenrauha ovat asioita, joita viimeinen vuosi ja sen tapahtumat ovat tuoneet elämääni. Puhumattakaan nyt tietysti toisen aikuisen seurasta, tuesta, avusta ja kaikesta siitä, mikä parisuhdepaketissa mukana tulee, sekä neiti W:stä, joka jaksaa riemastuttaa persoonallaan ja hääräämisellään. Myös pikkumimmeistä on tässä vuoden aikana kasvanut siskokset ja tyypit ovat toisilleen tärkeitä. Meno on melkoista, kun neidit K ja W pääsevät yhteen.

Voisi ajatella, että kun oli elänyt monta vuotta yksin, ja sittemmin neiti K:n kanssa kaksin, olisi kodin ja arjen jakamisen kanssa pitänyt käydä enemmänkin sisäistä kamppailua ja kipuilla sitä, ettei voi päättää asioista enää yksin, mutta kovin vähällä siinä suhteessa on päästy. Ainakin omasta mielestäni. :D Pidän edelleen mielelläni langat käsissäni, ja olen ehkä liiankin tottunut järjestämään, organisoimaan ja hoitamaan asioita itse, vaikka nyt arjen pyörittämisen kuormaa voisi tasaisemmin jakaa. Vaikka kaiken ei tarvitse enää samalla tavalla tapahtua sillä sekunnilla - tai mielellään voisi - löytyy minusta edelleen vähän pyörremyrskyn vikaa: Kun keksin ja päätän jotain, pyyhkäisen hommat käyntiin ja laitan tuulemaan. Onneksi suhteen toista osapuolta ei moinen tunnu suuremmin haittaavan, ja jos homma menee yli, tiedän hänen pystyvän maadoittamaan minut. Siinä olemme samanlaisia, että teemme nopeita ratkaisuja ja päätöksiä, mikä on pelkästään hyvä asia. Tämän vuoden lupaukseni voisi kuitenkin olla arjen vastuiden jakaminen vielä enemmän, ja luulen, että viimeistään keväämmällä, kun on taas isojen siirtojen aika, nämäkin asiat loksahtavat kohdilleen kuin itsestään. Niistä isoista siirroista blogissa myöhemmin lisää!

Yhtä asiaa olen kuitenkin erityisesti tässä viimeisen vuoden aikana miettinyt: Miten paljon helpommalta ja kevyemmältä elämä nyt tuntuukaan, kun sydämen asiatkin ovat järjestyksessä, ja rinnalla oikea ihminen. Olin sinkkuna ja epämääräisessä suhteessa verrattain pitkään, mutta sinkkuelämä sinänsä ei ikinä ole ollut mun juttuni. Tottakai on ollut hienoa tehdä asioita oman päänsä mukaan, omalla aikataulullaan ja täysin omilla ehdoillaan, elää juuri kuten haluaa, kokea ja seikkailla. Se on asia, jota kukaan ei minulta ikinä vie pois, ja näin seesteisen perhe-elämän keskeltä voin hyvillä mielin sanoa, että been there, done that. Kyllästyin siihen ja halusin muutosta, joten tulevaisuudessakaan minun ei tarvitse noiden asioiden perään enää haikailla. Nyt kokemusten listalla on ihan eri sortin juttuja. Koin sinkkuelämän aika kuluttavaksi, ja luulen, että kaikki, jotka ovat olleet sinkkuina pidempään kuin vuoden tai pari (ja toivovat parisuhdetta) tietävät mitä tarkoitan. Jos olet parisuhdeihminen ja kaipaat kumppania ei yksineläminen todellakaan ole suurinta herkkua. Puhun nyt omasta arjestani nimenomaan ennenkuin neiti K putkahti kuvioihin, ja se oli asennoitumista elämään yhä uudelleen ja uudelleen, kerta toisensa jälkeen. Aina jostain oli kaivettava se asiat, jotka auttoivat jaksamaan, toivat hyvää mieltä ja pitivät fiiliksen edes kohtuullisena. Tottakai silloisen arjen raskauteen vaikuttivat myös muut asiat, joten sitä suuremmalla syyllä voin sanoa, että kun sydämen asiat ovat mallillaan, on myös elämä mallillaan. Ainakin allekirjoittaneen osalta. Joten jos joku sinkkuystävä manaa arjen raskautta ja harmautta, niin myös siellä lapsiperheruuhkavuosiajan keskellä on hyvä tiedostaa, että hän todennäköisesti kokee raskaaksi eri sorttisia asioita, kuin perheenäiti, joka yrittää handlata kymmenen asiaa kerrallaan. Silti kokemus arjen harmaudesta on ihan yhtä totta, mutta itse henkilökohtaisesti suunnistan mieluummin tässä lapsiperheruuhkavuosiviidakossa, kuin sinkkuelämäsafarilla; olkoonkin, että kummatkaan eivät sieltä vähiten kuluttavasta päästä ole.

Summasummarum, viimeinen vuosi on tarjonnut mielenrauhaa, onnellisuutta ja tasapainoa; asioita, jotka ovat aikaisempina vuosina olleet kovin helposti horjutettavissa, hetkellisesti jopa hukattavissakin. Viimeisen vuoden aikana olen myös oppinut jälleen luottamaan ihmisten hyvyyteen, inhimillisyyteen ja siihen, että että omaa arvostelukykyään ja sisintään kannattaa aina kuunnella, vaikka joku joskus yrittäisikin sheimata esimerkiksi naiiviuden, tai pilvilinnoissa elämisen vuoksi. Jos on saanut elämään hyvät eväät, kotona on opetettu erottomaan oikea väärästä ja on kyky tuntea empatiaa ei ole mitään syytä olla kantamatta vastuuta, tai vahingoittaa muita. Hyvä ihminen on aina hyvä ihminen. 

Avokonttorin kirouksia

Olen aina pitänyt itseäni kohtalaisen hyvänä keskittyjänä. Monesti töiden, tai muiden keskittymistä vaativien tehtävien lomassa on musiikki ollut soimassa korvanjuuressa, eikä opiskeluaikoina koulun yhteisissä tiloissa tehdyt kurssityöt aiheuttaneet päänvaivaa siksi, että ympärillä oli hälinää ja elämää. Pystyin helposti uppoutumaan tekemiseeni, eikä ympärillä tapahtuneet asiat tai vaihdetut viikonloppukuulumiset häirinneet.

Nykyään tilanne tuntuisi olevan ihan toinen. Olen huomannut hiljalleen, että avotoimistossa, jossa istuu kymmeniä ihmisiä tekemässä duunejaan, en pysty enää kunnolla keskittymään. En ainakaan asioihin, jotka vaativat todenteolla ajatustyötä, eivätkä kumpua rutiineista, tai lihasmuistista. Jos ympärillä on vähänkin hälinää unohdan helposti mitä juuri hetki sitten jostain tarkistin, ja joudun palaamaan useasti saman asian pariin. "Ai niin, niinhän se olikin." Työpäivät ovat välillä yhtä  silppua ja fiilis päivän päätteeksi todella väsynyt. Siinä mielentilassa ei välttämättä ole parhaimmillaan ottamaan vastaan kolmeveen kotiinlähtökiukkua, jos päivähoidosta haettaessa onkin leikit pahasti kesken...

Olen huomannut pirstaleisuuden vähentyvän silloin, kun sähköpostit käy tarkistamassa muutaman kerran päivässä, eikä reagoi jokaiseen yksitellen tippuvaan meiliin sillä samalla sekunnilla. Toisinaan tehtävät ovat sellaisia, jotka vaativat meiliboksin äärellä olemista koko työpäivän ajan ja silloin huomaan heti aamusta stressitasojen nousevan ja jonkinlaisen kireyden hiipivän takaraivoon. Onneksi moisia viikkoja ei nykyään kovin usein vastaan tule, ja "normityöpäivinä" teenkin monesti niin, että avaan sähköpostin kyllä aamulla ja silmäilen läpi, mutta ellei mitään akuuttia vaikuta olevan palaan meiliboksin ääreen vasta lounaan jälkeen. Toisinaan, jos tiedän heti aamusta olevan edessä jonkin homman, joka pitää saada puristettua alta pois saatan avata sähköpostin kokonaan vasta lounaan jälkeen. Toimii ainakin omalla kohdallani. Tiedän, että kaikille ei todellakaan työn luonteen vuoksi moinen ole mahdollista, ja esimeriksi yrittäjän on enemmän ja vähemmän pakko reagoida sähköpostiliikenteeseen nopeasti. "Enemmän ja vähemmän" siksi, että se pakko lähtee monesti myös omasta itsestä, ja nykyinen digitaalinen ympäristö aiheuttaa lisäpainetta, koska periaatteessa olet tavoitettavissa 24/7.

Mutta palataan siihen avokonttoriin. Avoin toimistotila, jossa työskentelee paljon ihmisiä rintarinnan tuntuu olevan kaikesta huolimatta edelleen kovassa nosteessa, vaikka tutkimustulokset osoittavat, että avokonttorin haitat ovat hyötyjä suuremmat. Allekirjoitan tämän aivan täysin, linkin jutun yksikään kohta ei pääse yllättämään. Reilun kymmenen vuotta avokonttorissa istuneena en voi sanoa, että olisin ikinä nauttinut samassa tilassa työskentelystä kollegoiden kanssa, vaikka työkaverit ovat pääsääntöisesti loistotyyppejä olleetkin. Ongelma ei kuitenkaan liity persooniin, vaan häiriötekijöihin ja keskeytyksiin. Työhön liittyviä haasteita ja ongelmia on toki tällaisessa ympäristössä helppo ratkoa, ja olen siitä onnellisessa asemassa tämänkin asian suhteen, että ympärilläni on tänäpäivänä avoin, ammattitaitoinen ja ilmapiiriltään loistava tiimi, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että välillä avonkonttori-ympäristössä keskittyminen on lähes mahdotonta, tai vähintääkin haastavaa.

Olen viime vuosina syyttänyt keskittymisvaikeuksistani lähinnä vanhemmuus -ja äitiyshommia, sillä let's face it, korvienvälinen kovalevy on kovemmalla koetuksella nykyään, kuin silloin, kun ei tarvinnut huolehtia kuin tasan itsestään. Ehkä asia ei kuitenkaan ole ihan niinkään. Olen ollut työelämässä takaisin äitysloman jälkeen pian kolme vuotta ja olen pikkuhiljaa tajunnut, ettei keskittymishankaluuksilla toimistoympäristössä ole mitään tekemistä vanhemmuushommien kanssa: Teen silloin tällöin etätöitä, yleensä kotoa, ja silloin paketti pysyy kasassa ongelmitta. Useimmiten naputan kotona konetta autuaassa hiljaisuudessa, joskus taustalla saattaa olla päällä radio hyvin hiljaisella.

Toimistolla olen huomannut pystyväni keskittymään parhaiten, kun laitan napit korviini ja spotifysta jonkin "rauhoittumislistan", tai muun, jossa on ainoastaan instrumentteja, ei laulua. Instrumentaalimusiikki rauhoittaa hetkessä myös stressistä - tai v***tuksesta - kohonneen sykkeen, sekä jotenkin hassusti laukaisee myös kiiretilanteessa kertyneen jännityksen.

Olemme alkuvuodesta muuttamassa niinsanottuun monitilatoimistoon, joten nähtäväksi jää miten hommat toimivat siellä ja onko mahdollisuutta joustavammin käyttää esimeriksi hiljaisempia tiloja, tai muita uuden toimiston suomia hienouksia. Jos kuitenkin saisi valita, mieluiten istuisin todennäköisesti ylhäisessä yksinäisyydessäni omassa officessani. :D

Miten teillä, onko avonkonttori friend or foe?

Kuvat: Pixabay

Maanantaimiete: Muumipaapan suusta

Kuvan tausta: Pixabay

Joulutus alkakoon!

Halloweenit, kekrit ja pyhäinpäivät on vietetty, isänpäivä ovella ja joulutus saa alkaa; toiset pyörittelevät silmiään, toiset pomppivat riemusta. Lokakuun lopusta vuoden loppuun kalenteri on yhtä juhlallisuutta täynnä, eikä juhlaputki voisi osua oikeampaan kohtaan. Loppuvuotta värittävät kemut ovat mitä parhainta piristettä kaamosta vastaan, ja tuskin selviäisin marraskuun maan keskeltä hymyssäsuin ellen antaisi itselleni lupaa hurahtaa kaikenmaailman juhla(lue "joulu")hössötykseen.

Varovaista joulutusta on ollut ilmassa jo tovin ja epäilen, että isänpäivän jälkeen se tulee räjähtämään käsiin. Osa seuraamistani blogeista hehkuttaa jo joulua - ehkä esimerkiksi siksi, että ainakin yksi on puhtaasti joulublogi :D - suuri lelukirja on perinteisesti tipahtanut jo postilaatikosta ja selattu myös meillä moneen kertaan läpi; välillä sen kanssa jopa nukutaan, ja tällä viikolla pyörähti soimaan ekan kerran joululaulut pianoversioina omista korvanapeista.

Olen jouluihminen henkeen ja vereen - kuten ehkä tässä reilun parin vuoden blogitaipaleen aikana on joku saattanut havaita - ja mielestäni jouluun sukeltaminen on ihanaa. Lokakuu on yleensä ollut se tylsin kuukausi, ikäänkuin välikuukausi kuulaan ja ainakin tänä vuonna lämpimän syksyn, sekä marraskuussa hiljalleen alkavan joulufiilistelyn - ja kaamoksen - välillä. Tänä vuonna lämpimät kelit ja selkeät säät ovat hellineet, joten lokakuukaan ei ole tuntunut niin tahmealta. Pakko myöntää myös, että elän yhtä tähänastisen elämäni onnellisimmista vuosista, joten ehkä silläkin on osuutta asiaan. <3

Siinä, missä anti-jouluilija pyörittelee päätään sesonkisuklaiden ja muiden herkkujen ilmestyessä lokakuussa pikkuhiljaa kauppoihin allekirjoittaneen valtaa pienoinen "lapsi karkkikaupassa"-täpinä. Alan miettimään joululahjoja, selaamaan jouluun liittyviä reseptejä, suunnittelemaan milloin leivotaan ensimmäiset piparit ja joulutortut, joista muuten ensinmainituista eka satsi näki päivän valon jo lokakuun alkupuolella, kun neiti K kuumeili lähes viikon verran. Täydellistä sairastupapuuhaa.

Mikäli jouluhössötys saa aikaa lähinnä päänsäryn, etkä pysty ymmärtämään koko touhua kannattaa valmistautua henkisesti siihen, että mikäli kotonasi asuu jouluttaja, ovat alla mainitut ohjelmanumerot todennäköisesti pikapuoliin edessä. Anti-jouluttajakin voi kokeilla varovaisesti osallistua niihin, tai ainakin yhteen niistä. Ne eivät välttämättä käännä ketään christmas-loveriksi, mutta auttavat ehkä ymmärtämään hc-hössöttäjää paremmin. Siispä saroitus, seuraavat vinkit nostavat varmasti joulukuumeen, ellei sellaista vielä ole havaittavissa:





* Kerää ympärille ystäväporukka, perhe, tai muu sekalainen seurakunta, ja järjestä glögimaistiaiset. Kaupoissa on ripakopallinen niin vaaleita, kuin perinteisiä tummiakin glögejä, joista varmasti löytyy jokaiselle suosikki pienen tastingin avulla.

* Leivo lasten kanssa, tai ilman, joulutorttuja, tai miksei pipareitakin. Joulutortut ovat vähempitöisiä, eikä tarvitse välttämättä tyytyä pelkkään luumuhilloon täytteen suhteen, vaan voi heittää joulutorun sydämeksi vihreitä kuulia, nutellaa, tai omenakanelihilloa.

* Kasaa herkullinen juustolautanen lisukkeineen, osta hyvä punaviini ja linnoittaudu villasukat jalassa sohvannurkkaan viltin alle rakkaasi tai ystäväsi kanssa, tai vaikka yksikseen. Älä unohda sytytellä kynttilöitä ja virittää netflixistä joululeffaa; esimeriksi Holiday on aina katsomisen arvoinen.

* Koristele koti, sammuta kaikki muut, paitsi joulu/kausivalot, laita pehmeää joulumusiikkia soimaan ja mene sohvalle pitkäksesi uppoutuaksesi unenomaiseen tunnelmaan. Plussaa on, jos kotona myös tuoksuu joulu.

* Osta pari kappaletta hyasintteja tuomaan joulun tuoksua, ja laita tonttu kurkistelemaan ikkunalta, tai verhon takaa.

* Keitä kaikessa rauhassa ja ajan kanssa riisipuuroa, hauduta rakkaudella ja tarjoa kanelin ja voisilmän kanssa.

* Kirjoita joulukortit kerrankin ajoissa ja lämmitä kirjoituskaveriksi mukillinen glögiä.

* Tee ihan mitä tahansa, mikä saa mielen rauhalliseksi ja stressin valumaan pois kehosta. Se joulussa ja joulufiiliksessä on mielestäni tärkeintä; rauhallinen, kiireetön fiilis, vaikka ympärillä riekkuisi tonttuja bongailevia pikkuihmisiä. <3

Joulukiireen -ja stressin  paras torjuja on ajoissa aloitetut valmistelut, joten jos haluat oikeasti puolentoista kuukauden päästä nauttia kiireettömästä joulunajasta kannattaa alkaa ainakin miettimään hiljaksiin toteutettavaa to-do-listaa.

Kivaa isänpäiväviikonloppua, tämä jouluttaja viettää ekoja pikkujoulujaan tänään!

Kuvat: Pixabay

Maanantaimiete: Unelmista

Kuvan tausta: Pixabay

Kynttilä pilvenreunalla oleville läheisille

Pyhäinpäiväviikonloppu kolkuttelee ovella, ja marraskuu näyttää sille mille kuuluukin: Synkkä sää, ei tietoakaan auringosta ja mieli tekee ainoastaan linnoittautua rakkaiden kanssa kotiin villasukat jalassa. Olen onnellinen ja onnekas, että voin niin tehdä; mitään muuta en tällä hetkellä halua enempää. Osa on kuitenkin joukosta poissa, ollut jo hyvän tovin. Ei ole väliä miten kauan, tai vähän, aikaa sitten on joutunut luopumaan, sillä jos sen on joutunut tekemään, se tuntuu kuin eiliseltä. Välillä tuntuu, että näinhän tämä on ollut aina, useimmiten kuitenkin ihmettelee ajan kulua.

Enkeliveljeni on ollut  ajatuksissani tänä syksynä enemmän, kuin toviin, ja olen kaivannut häntä enemmän, kuin pitkään aikaan. Sitä toivoisi voivansa soittaa ja kysyä neuvoa, mielipidettä ja apua. Onnekseni olen sen sortin ihminen, joka uskoo, tuntee ja aavistaa edesmenneiden läheisten kulkevan rinnalla, ja joka tulkitsee pieniä ympärillä tapahtuvia asioita merkeiksi noilta pilvenpäällä jo olevilta rakkailta. Kuulostaa ehkä hullulta, ehkä se sitä vähän onkin, mutta ajattelutapa lohduttaa, ja jokainen, joka on vastaavaa kokenut ymmärtää varmasti.

Itselläni on tapana miettiä mitä veljeni sanoisi mihinkäkin asiaan ja mitä mieltä mahtaisi olla. Mietin tottakai välillä myös millaista mahtaisi olla, jos kaikki olisi mennyt toisin, mutta nykyään vaiennan ne ajatukset varsin nopeasti, sillä mitäpä sitä jossittelemaan. Elämä on tässä ja nyt, ja ainoa asia, mitä edesmenneiden rakkaiden puolesta voimme tehdä, on elää; elää ja mennä eteenpäin, muistella ja pitää yhteiset tavat ja perinteet elävinä, mikäli se itsestä hyvälle tuntuu. Tiedän pikkuveljeni olleen sitä lajia, joka sanoisi, että älä murehdi. Hän ei olisi halunnut, että hänestä kannettaan huolta, tai ollaan surullisia. Niimpä en useimmiten olekaan, mutta ikävälle en voi mitään. Se on, pysyy ja elää; kuten pikkuveljeni sen mukana. <3

Tarkoitus ei ollut kirjoittaa nyyhky-postausta, mutta sellainen tästä nyt näytti muotoutuvan. Nyyhky tai ei, rakastakaa läheisiänne ja kertokaa heille, että ovat tärkeitä. Muistelkaa myös niitä enkeli-rakkaita, jotka ovat jo toisaalla, ja muistakaa nimenomaan niitä kivoja, hyviä ja hauskoja juttuja. Tämän biisin myötä - avaa muuten kyynelkanavat ihan joka kerta, kun kertsi lyö yli - hyvää pyhäinpäivää.