Heipat Pikkuponeilla ja Yksisarvisille

  Pikkuponit ja yksisarviset ovat kirmailleet nyt nelisen vuotta. Meno on ollut spontaania, suunnittelematonta ja todellista go with the flow-meininkiä. Välillä ponit ovat olleet asialla ahkerammin ja intensiivisemmin, välillä on mukaan mahtunut pidempiä taukoja. Aloitin blogin alunperin silkasta kirjoittamisen halusta, vailla sen kummempaa suunnitelmaa, määriteltyä aihepiiriä tai tavoitteita. Toki mielessä oli yhtä sun toista, mitä voisi olla kiva saavuttaa, mutta useimmiten asiat jäivät mietintämyssyyn ja omiksi mietteiksi. 

  Moni asia on matkanvarrella muuttunut ja elämästä on tullut jollain tapaa parempaa: Seestyneempää, eheämpää ja täysipainoisempaa. Oma minuus ja sielu ovat paremmin kasassa ja olo onnellinen, Neiti K on kasvanut taaperosta pieneksi tytöksi, perhe on kasvanut puolisolla ja neiti W:llä, ja on löytynyt se oma paikka maailmassa. Viime vuonna näki päivänvalon myös oma yritykseni, E2K Communications, jonka tiimoilta olen saanut tehdä hienoja yhteistöitä, ja niitä asioita, jotka eivät niin työltä edes tunnu. Oma polku on johtanut sinne, minne sen on kokoajan kuulunutkin johtaa.

  Tässä kevään mittaan on kypsynyt ajatus siitä, että Pikkuponit ja Yksisarviset -blogi on tullut tiensä päähän. Sanottavaa ei enää ole ja ideat ovat jossain muualla. Päiväkirjamainen lifestyle-blogikausi on omalta osaltani ohi, ja Pikkuponit ja Yksisarviset ovat tehneet tehtävänsä, auttaneet siinä, missä niiden pitikin, vaikka blogia perustaessani se tehtävä ei niin selkeä ollutkaan. Monestihan elämässä asiat menevät niin; ne selkiytyvät vasta ajan kanssa. 

  Kiitos siis tästä lähes neljän vuoden pituisesta matkasta! Lukijoita on ollut mukana hyvin vaihteleva määrä, mutta erityiskiitos Sinulle, joka olet suurimman osan teksteistäni lukenut. <3 Toivottavasti niistä välittyy jossain määrin oman olotilani seestyminen ja onnellistuminen (mahtaako onnellistuminen olla edes sana?) tässä vuosien varrella. Kokonaan blogikartalta en aio kadota, sillä ajatuksissa on uuden perustaminen; sellaisen, jonka aiheet liittyvät kotiin. <3 Pikkuponit ja Yksisarviset -blogi ovat toistaiseksi edelleen luettavissa, vaikka tekstit eivät enää päivitykään ja somekanavista puolestaan instagram jatkaa toimintaansa todennäköisesti seuraten jossain vaiheessa uuden blogin kanavaksi.

Ihanaa kevättä, hyvää vappua ja lähestyvää kesää! Pysytään turvassa ja terveinä! <3

Onnellisuuslista

  Anna Vihervaarasta kirjoitti jokin aika sitten blogissaan onnellisuuslistasta. Omiin korviini moisen listan kokoaminen kuulosti juuri siltä, kuin sen tarkoitus onkin: Kirjoita ylös mikä tekee sinut onnelliseksi, myös ja etenkin kaikki ne pienet asiat, ja onnellisuutesi lisääntyy. Ei välttämättä ainoastaan siksi, että olet kirjoittanut ne paperille, vaan koska sen jälkeen sinun on helpompi lähteä pyrkimään tietoisesti kohti niitä asioita ja nauttia niistä täysin siemauksin silloin, kun ne ovat käsillä.

  Omalla kohdallani vuosi on alkanut vähän takkuisesti, eikä vähiten flunssan, influenssan ja sen jälkitaudin takia, joten nyt jos koskaan on paras hetki miettiä mitä sieltä omalta onnellisuuslistalta löytyykään. Toisaalta viime viikkoina meillä on myös juhlittu urakalla, sillä neidit K ja W ovat täyttäneet vuosia ja synttäreitä on vietetty useampana viikonloppuna, joten ihan pelkkää takkuakaan elo ei ole ollut. Nyt, kun helmikuukin on jo ehtinyt kääntyä maaliskuuksi ja saa luvan kanssa fiilistellä kevättä on sekä vointi, että meininki jälleen paranemaan päin.

  Niin tai näin, onnellisuuslistalle on aina hyvä aika, ja minun listaltani löytyy ainakin seuraavat asiat:

Olen onnellinen kun...

...saan välillä olla yksin omien ajatusteni kanssa ja maadoittaa itseni tähän hetkeen.

...saan viettää aikaa perheeni kanssa.

...kuuntelen pikkuneitien kikatusta ja yhteisiä touhuja.

...neiti K tepsuttelee aamuisin herättämään minut ja kapuaa unesta lämpimänä viereeni peiton alle.

...on aikaa kirjoittaa ja kuvata.

...tunnen olevani oikealla tiellä yrittäjyyteni suhteen.

...saan istua hiljaisessa talossa, seuranani ainoastaan kahvikuppi ja katsoa miten aurinko nousee.

...on lämmintä ja aurinkoista.

...saan nukkua neiti K:n kanssa kylki kyljessä.

...saan kaivautua elämäni miehen kainaloon.

...tiedän, että voin luottaa tähän hetkeen ja ihmiseen rinnallani.

...saan suunnitella reissuja ja retkiä; pieniä, tai isoja.

...saan maleksia kaupungilla tai kirppiksellä ilman kiirettä.

...tiedän, että ei ole kiire minnekkään.

...saan laittaa kotia.

...saan katsoa takkatulta.

...huomaan, että osaan jälleen haaveilla kunnolla ja isoja.



  Siinäpä niitä, isoja ja pieniä asioita. Millaiselta teidän lista näyttää?

Mitä tapahtui vuosikymmenen lopulla?

  Pikkuponit ovat viettäneet hiljaiseloa viimeiset pari kuukautta ja siinä välissä on ehtinyt tapahtua vaikka ja mitä! Vuosi on vaihtunut uudeksi, vuosikymmen seuraavaksi, lumi ehtinyt sataa maahan ja sulaa pois ainakin puolenkymmentä kertaa ja minä olen perustanut yrityksen! Kyllä, luitte oikein! Mietintämyssyssä vuosikausia muhinut ja muutamaan kertaan muotoaan muuttanut haave ja idea konkretisoitui vihdoin ja yritykseni, viestintätoimisto E2K Communications, näki päivänvalon joulukuussa. Fiilis on sanoinkuvaamattoman hyvä, ja olen äärettömän onnellinen, että otin vihdoin tämän askeleen ja alan toteuttaa työelämän unelmiani. Olen edelleen myös päivätöissä, joten ihan täyspäiväiseksi yrittäjäksi en sentään kertalaakista heittäytynyt, vaikka ajatuksena se kiehtookin. Mennään kuitenkin asia kerrallaan.

  Tavoitteita yrityksen suhteen kuitenkin on asetettu, ja ensimmäinen sellainen on saada oma bisnes pyörimään siihen malliin, että kesän jälkeen olisi mahdollista vähentää tunteja päivätyössä. Täyspäiväiseksi yrittäjäksi ryhtyminen on vielä verrattain kaukana - vaikka who knows millaisia tilaisuuksia tässä matkanvarrella eteen tulee! - ja aina palkkatöissä olleena ajatus paitsi kutkuttaa,  myös hieman pelottaa. Se on kuitenkin mielestäni ainoastaan tervettä, ja aikahan sen näyttää miten se elämä eteenpäin vie. En sano "ei" millekään vaihtoehdolle tai kombinaatiolle, oli se sitten täyspäiväinen yrittäjyys, tai yrityksen ja palkkatöiden yhdistämien.

  Mikä sitten kannusti perustamaan oman yrityksen, paitsi intohimo ja inspiraatio sen tekemiseen, minkä parhaiten osaa, ja mikä ei varsinaisesti edes tunnu työltä? Veikkaan, että moni yrittäjä, tai sellaiseksi aikova vastaa hyvin samalla tavalla: Vapaus. Vapaus suunnitella omat työaikansa, sekä omassa tapauksessani myös paikan, josta duunit hoitaa. Nykyteknologian aikakaudella fyysisesti jossain tietyssä paikassa ei alallani tarvitse monenkaan asian takia olla, vaan lähes kaiken voi hoitaa mistä tahansa. Yksi tavoitteistani on luoda sellainen bisnes, joka ei ole tiukasti aikaan, eikä paikkaan sidottu, vaan hommat pystyy joustavasti ja omien aikataulujen mukaan hoitaa vaikka jostain auringon alta, jos niikseen tulee.

  Etätyö ja kotitoimisto, miksei liikkuvakin toimisto tarpeeksi inspiroivassa tilassa, ovat minulle oikea tapa ja ympäristö tehdä töitä ja huomaan jatkuvasti viihtyväni huonommin ja huonommin avokonttorin sykkeessä. Keskellä touhua ja tohinaa tuntuu, ettei mistään saa oikein kunnolla kiinni, eikä keskittyminen ole sataprosenttista. Mitä selvemmin sen huomaa, sitä huonommin tuntuu saavan tekemisen punaisesta langasta kiinni keskellä toimistomeininkiä. Toiset viihtyvät sellaisesssa ympäristössä; jatkuvassa sosiaalisessa tilanteessa, hälinän ja tekemisen meiningin keskellä, mutta itse huomaan olevani sellaiselle työskentelytilalle aika allerginen. Onneksi on olemassa neukkareita ja hiljaisia huoneita, joihin kaltaiseni rauhaa tarvitsevat anti-avokonttorilaiset voivat paeta. Oman yrityksen pyörittämisessä on sekin hyvä puoli, että oman työtilansakin voi valita sen perusteella, mikä parhaimmalta tuntuu.

  Mitäs muuta loppu -ja alkuvuoteen on kuulunut, kuin yrityksen perustaminen? Ainakin vietimme ensimmäisen joulumme uudessa kodissa. <3 Olin koko jouluviikon vapaalla, ja muutenkin pitkin joulukuuta tehnyt valmisteluja aattoa ja pyhiä varten, joten viimeisinä päivinä ennen joulua ei liiaksi tarvinnut hötkyillä. Vietimme koko joulun kotona, joka päivä vähän eri kokoonpanoilla. Vapaat tulivat tarpeeseen ja menivät todellakin toteen. Joulupäivänä saimme jopa lunta - jälleen yksi vuorokauden mittainen minitalvi :D - ja pikkunaisten riemuksi takapihalle syntyi talven ensimmäinen lumiukko. Heti pyhien jälkeen kävimme neiti K.n kanssa katsastamassa Frozen2-leffan, jonka ansiosta meillä vietään tässä kuussa 5 -ja 3vee synttäreitä Frozen2-teemalla. Tietysti. Jotkut saattavat muistaa, että meillä on juhlittu Frozen-synttäreitä on myös pari vuotta sitten, mutta uusi leffa, uudet teema-synttärit. Toki soon-to-be neiti 5veen mieli on pallotellut Frozen2 -ja merenneito-teeman välillä viime aikona, mutta onneksi on aina seuraavat synttärit. Rakastan suunnitella teemajuhlia - ja juhlia yleensäkin - ja haaveilen, että joskus lähitulevaisuudessa voisimme järjestää ystäville vaikkapa tuparit.

  Vuoden alku sen sijaan on ollut hieman takkuinen. On ollut ärhäkkää poskiontelotulehdusta ja kaikenlaista pienempää vaivaa. Nyt tammikuu kuitenkin on lusittuna, joten tervetuloa helmikuu ja toivotaan, että takkuisuudet ja pikkuvaivat jäivät vuoden ekaan kuukauteen. Yritän jatkossa pitää myös Pikkuponit ja Yksisarviset paremmin kartalla ja saada tännekin sisältöä vähintäänkin kuukausittain.

  Miten teidän vuosi on alkanut, ja joko on muita keväänodottajia, kuin allekirjoittanut?

Jouluttajan fiilistelyä

  Marraskuu. Tuo kuukausista ehdottomasti synkin ja pimein. Kaamos alkaa todenteolla painaa päälle ja puolen kuun jälkeen ei päivä valkene kunnolla ennenkuin tammikuussa seuraavan kerran. Miten pimeää onkaan mahtanut olla entisaikaan, kun hyvä, että joka torppaan oli vedetty edes sähköt. Me tämänpäivän ihmiset olemme monella tapaa etuoikeutettuja, myös tässä valoasiassa, vaikka näin marraskuun keskellä sitä saattaa olla vaikea hahmottaa.

  Marraskuu on kuitenkin aika lohdullinen kuukausi, ainakin itselleni. Saa luvan kanssa kotoilla villasukat jalassa sohvannurkassa, polttaa takkaa ja kynttilöitä. Juoda kuppi jos toinenkin teetä tai glögiä, miksei silloin tällöin myös punaviiniä. Meille saapuu myös joulu jo marraskuussa. Rakastan joulua, sen tunnelmaa ja oikeastaan kaikkea siinä, ja hihkun iloisesti kuin lapsi, kun alkaan bongaamaan ensimmäisiä kaamos -ja jouluvaloja. Neiti K:n kanssa olemmekin tehneet tästä(kin) yhteisen harrastuksen.

  Meille ripustettiin jouluvalot tällä viikolla, enkä nyt juuri tällä hetkellä tiedä mitään parempaa, kuin istua muuten pimeässä olohuoneessa ja antaa kynttilöiden, takan ja jouluvalojen luoda tunnelmaansa. Perhe ympärillä, ehkä kukin touhuamassa omiaan, ja lämmin olo sydämessä. Siinä on kaikki, mitä juuri tällä hetkellä tarvitsen ollakseni onnellinen.

  Ja arvatkaa mitä? Erityisen hyvältä tämä kaikki - rauhallinen ja levollinen olo ja tunne, että sydän pakahtuu - tuntuu, kun tästä on haaveillut niin kauan. On sanoinkuvaamattoman ihanaa odottaa joulua ensimmäisen kerran yhteisessä, omassa talossa ja pukea se jouluun. Nauttia kaikista niistä asioista, joista vuosien varrella on haaveillut ja ajatellut, että sitten joskus. "Sitten joskus" on toisaalta vaarallinen lause; siinä piilee isot riskit, että "sitten joskus"-aikaa ei ikinä tule, mutta se on myös lohdullinen lause, kun siihen vain jaksaa luottaa. Mun "sitten joskus" on nyt, nyt juuri tällä hetkellä. Niin perhe-elämän ja siihen liittyvien haaveiden suhteen, kuin elämän muihin osa-alueisiin liittyen. Nyt ei tarvitse enää odottaa, nyt haaveista on tehty, ja tehdään totta.

  Nautitaan siis näistä joulunalusviikoista, juodaan glögiä, syödään pipareita, joulutorttuja ja ihania juustoja; mistä kukakin tykkää. Puuhaillaan yhdessä ja tehdään arjestakin juhlaa. Joskus siihen riittää takkatuli, rakkaat ihmiset, ja tonttu takan reunalla kertomassa, että reilun neljän viikon päästä on jouluaatto. <3

  Ihanaa marraskuista joulunavausviikonloppua!

Kulje vain omaa tietäsi

  Olen aina ollut vähän sellainen oman tieni kulkija. En mitenkään kovin erilainen, mutta sellainen, joka tekee niinkuin hyvältä tuntuu, vaikka joutuisi sitten kulkemaan yksin ja raivaamaan tietä. Jo ala-asteikäisenä minulla oli hyvin vahvasti omat juttuni ja visioni, enkä niin välittänyt alaluokkien jälkeen kulkea porukassa. Yläasteella oli vuoden-parin etsikkoajan jälkeen sama meininki ja vasta lukioikäisenä hommat tuntuivat loksahtavan paikoilleen siten, että sain ihan rauhassa välillä tehdä omia juttujani ja välillä kulkea muiden mukana. Asiat ikäänkuin löysivät tasapainonsa.

  Parinkympin kynnyksellä tuntui muutenkin olevan hienoa ja jopa suositeltavaa tehdä asioita eri tavalla kuin muut, vaikka itse en ikinä sen takia ole sitä omaa polkuani valinnut. En ole liioin kokenut, että olisin niin kovin erilaisempi, kuin muutkaan, eikä se ikinä ole ollut päämääränä tai se juttu: Olla jotenkin erilainen erilaisuuden takia. Tarkoitus on lähinnä ollut tehdä niitä juttuja, jotka sopivat itselle parhaiten ja tuntuvat hyvältä. Joskus ne ovat menneet synkkaan valtavirran kanssa, toisinaan ei.

  Aikuisena olen enimmäkseen tehnyt juuri niinkuin hyvältä tuntuu ja tehnyt valintoja sen mukaan. Joskus valinnat ovat menneet nappiin, toisinaan ei, mutta niinhän se elämä tahtoo kulkea. Jos kohdalle on sattunut hutivalinta, on aloitettu alusta ja otettu uusi suunta. Aikuisiällä muutenkin ajattelisi olevan jokaiselle päivänselvää, että kaikki eivät mahdu samaan muottiin, eikä se ole tarkoituskaan. Kahta samanlaista ei ole, ja on outoa, että monissa asioissa suuri joukko ihmisiä yritetään niputtaa samaan kastiin ja samojen ahtaiden raamien sisään, vaikka pitäisi olla päivänselvää, että sinne eivät kaikki mahdu.

Olen alkanut miettimään miten opettaa jälkikasvulle, että valtavirran mukana ei ole pakko mennä. Ei ole pakko hypätä sillalta, vaikka muut hyppäisivät ja on ihan okei ja jopa suotavaa tehdä, kuten itse kokee oikeaksi. Olen vahvasti sitä mieltä, että tätä asiaa ei voi korostaa liikaa missään vaiheessa, vaikka esimeriksi neiti K vielä hyvin tiukasti äidin huomassa onkin ja kavereiden kanssa aletaan pyörimään vasta muutamien vuosien päästä.

  Tottakai on oltava raamit miten olla ja elää: Lait, suositukset ja yhteiset pelisäännöt ovat olemassa siksi, ettei täällä olisi elo yhtään sen kaoottisempaa, kuin se jo nyt on. On kuitenkin täysin järjenvastaista, että tietyissä, itseasiassa yllättävän monissa, asioissa meiltä odotetaan tiettyä käytöstä, valintoja tai polkua. Edelleen "normina" pidetään esimeriksi ydinperhettä, heteroparisuhdetta ja lapsia, vaikka yhä useampi elää uusioperheessä tai yksinhuoltajana, kumppani on samaa sukupuolta tai moni on vapaaehtoisesti lapseton. Nämä ovat isoja, henkilökohtaisia asioita, osa valintoja, osa sen sortin juttuja, ettei niihin suuremmin itse voi vaikuttaa.

  Itse olen poikennut valtavirrasta perhesuhteisiinkin liittyvissä asioissa: Olin sinkkuäiti ensimmäiset kolme vuotta. Odotin yksin, koin vauvavuoden yksin - tai paremminkin kaksin neiti K:n kanssa - ja olin totaaliyksinhuoltaja. Minulle siinä ei luonnollisestikaan ollut mitään kummallista, mutta valintani aiheutti jos jonkinlaista spekulointia ja supinaa. Opin, että mitä vähemmän kerrot, sitä enemmän ihmisiä kiinnostaa. Onneksi olen aina ollut sitä sorttia, etten niin jaksa välittää mitä selän takana supistaan, koska aina jollain on jotain sanottavaa. Minulla on siis jonkinlainen käsitys siitä millaista ihmettelyä etenkin elämän isoissa oman polun kulkeminen saattaa aiheuttaa.

  Oman tien kulkeminen ja omannäköisten valintojen tekeminen aiheuttaa jutun juurta selän takana myös elämän pienempien asioiden suhteen. Kyseenalaistetaan, ihmetellään, spekuloidaan ja varmasti mukaan mahtuu aina myös pari kateellistakin. On niin totuttu, että jos asiat on tehny aina tietyllä tavalla ja hommat toimineet, pienikin poikkeaminen aiheuttaa myrskyn vesilasiin. Nykypäivänä sosiaalinen media ja digitalisaatio ovat mahdollistaneet myös sen myrskyn nousemisen kohtuuttomiin lukemiin ennätysvauhtia , jos niikseen on, mutta tuoneet myös paljon hyvää ja mahdollistaneet asioita ja ammattejakin, joita ennen ei ollut edes olemassa.

  Monesti, etenkin työympyröissä, kehotettaan ottamaan huomioon kokonaiskuva, ja "look outside the box". Lähes edellytetään innovatiivisuutta ja aktiivisuutta monenlaisten asioiden kehittämisessä, mutta silti muutosten tuulten puhaltaessa kyseenalaisetaan edelläkävijät. Näinhän ihmisluonto tietysti toimii; uudet asiat, tavat ja ympyrät aiheuttavat aina spekulointia, ja monesti se on kehityksen edellytyskin. Monesti, ei kuitenkaan aina, eikä etenkään jos kyseessä on jonkun henkilökohtainen päätös, valinta tai vaikka ominaisuus.

  Erilaisuus, valtavirrasta poikkeaminen ja oman polun kulkeminen tulevat varmasti puhuttamaan aina, koska ihmiset ovat ihmisiä. Jospa onnistuttaisiin kuitenkin aina välillä muistamaan, että mikä sopii itselle, ei sovi välttämättä kaikille, eikä palloa kannata yrittää väkisin runtata neliskulmaiseen koloon.


Translation: Peace and love.

Kotiseuturakkaudesta ja luovuudesta

  Ellei jollekin ole jo tullut selväksi, niin olen varsinainen mestarifiilistelijä. Fiilistelen yhtä sun toista, ja jaksan ihastella ja tunnelmoida asioita, jotka ovat omaan silmään kauniita, kivoja tai muuten vaan mielekkäitä. Sanotaan, että tuoksut tuovat monesti muistoja, mutta minulla monet muistot liittyvät tiukasti erilaisiin tunnelmiin. Kun puhutaan vaikka joulusta, joka omasta mielestäni on jo ihan kulman takana - aattoon on alle kaksi kuukautta - mieleeni tulvahtaa heti tunnelmia ja fiiliksiä. Liitän  ne tiukasti jouluun, koska olen silloin niitä kokenut, ja pääsen niiden avulla kerta toisensa jälkeen kiinni samoihin tunnelmiin.

  Instagramin puolella ainakin on käynyt selväksi, että fiilistelen usein ja urakalla nykyistä kotiseutuani. Sen idyllisyyttä, kauniita, vanhoja taloja ja rakennuksia, hiekkateitä, kaunista kirkkoa ja sitä miten aamuisin saattaa nähdä auringon nousevan Kyröön suunnilta ja illalla taas painuvan takaisin taivaanrannan taa antaen horisontille hetkeksi taianomaisen hehkun. Rakastan sitä, että asumme maalla, mutta kuitenkin kymmenen minuutin ajomatkan päässä kaupungin keskustasta. Meillä saattaa kotoraitilla törmätä niin hevosiin, traktoreihin, kuin puimureihinkin, kuten monessa muussakin pitäjässä Pohjanmaalla.

  Olen kotoisin Vähänkyrön Tervajoelta, en siis kovin kaukaa, ja nykyisille sijoilleni olen päätynyt Vaasan ja Laihian kautta. Kovin isoa kierrosta en siis elämässäni ole noin niinkun maantieteellisesti tehnyt; sitäkin isomman matkan mitä elämänkokemuksiin tulee. En ikinä ole erityisesti tuntenut kuuluvani synnyinsijoilleni, tai että ne olisivat jotenkin niin lähtemättömästi osa minua, että kaipaisin sinne takaisin. Päinvastoin, olen huomannut että tunnen epämääräistä ja selittämätöntä ahdistusta aina, kun vierailen niillä kulmilla. Siihen on varmasti useampiakin syitä: Yhtenä se, etten ikinä ole varsinaisesti tuntenut kuuluvani sinne, ja toiseksi tragedia, mikä lapsuudenperhettämme ja kaikkia läheisiämme kohtasi reilut 15 vuotta sitten kevällä, kun pikkuveljeni väkivaltaisesti otettiin luotamme.

  Kun kotikylällä, jossa on lapsuutensa asunut, jonka kylänraitilla on pienestä pitäen pyöräillyt, ja naapurustossa, jossa on lapsena leikkinyt tapahtuu jotain niin kaueaa, kuin minulle ja meille tapahtui, ei ole ihme, että ympyrät muuttuvat entistä ahdistavimmiksi. Paikassa, jossa on koti, isovanhemmat lähes naapurissa ja lasten leikkipuisto siinä välissä, ei pitäisi joutua henkirikoksen uhriksi. Niin kuitenkin pikkuveljelleni kävi, ja se on mielestäni enemmän kuin validi syy siihen miksen varsinaisesti tunne synnyinseutuani kohtaan sen kummempaa vetoa ja kaipuuta.

  Vaasa on aina tuntunut kodilta. Nykyään sanonkin, että Vaasa on kotikaupunkini, vaikka lapsuuteni olen viettänyt jossain ihan muualla. Kävin lukion Vaasassa ja ylioppilaskesän jälkeen muutin kokonaan Vaasaan, jossa sitten vierähtikin reilu vuosikymmen. Kaupunki ei ole ikinä ahdistanut, vaikka pellonlaitaan sieltä sitten muutinkin. Laihiallekin,sinne pellonlaitaan siis, kotiuduin hyvin, mutta nyt viime keväisen muuton jälkeen tunnen olevani siellä, missä pitääkin. Ehkä kyse on ihmisistä, muistoista, tunnelmasta ja siitä millaisessa elämänvaiheessa on, ei niinkään ainoastaan fyysisestä paikasta, sillä nyt tuntuu kaikki muutenkin olevan kaikipuolin kohdallaan.

    Asun nyt yhdessä Suomen kauneimmistä kylistä, enkä tippaakaan liioittele sanoessani, että nyt olen siellä, missä pitääkin. Ennen Sulvaan - vai Sulvalle, kirjoitusasu on edelleen minulle pieni mysteeri? - muuttoamme olin vieraillut täällä ehkä viisi kertaa, joista yksi oli, kun kävimme katsomassa nykyistä kotiamme. Ensikerrasta alkaen tykästyin seudun kauneuteen ja idyllisyyteen, mutten ikinä ajatellut tänne muuttavani. Elämä kuitenkin kuljettaa, ja täällä sitä ollaan. Hyvä niin, sillä tämä todella tuntuu kodilta, ja ihastuneena kuljen pitkin kylänraittia sydän kallellaan milloin mistäkin. Tuntuu, että täällä on oma tunnelmansa - joka toki saattaa olla ihan pelkästään kirjoittajan omissa mielikuvissa ja ajatuksissa - enkä malttaisi odottaa, että pääsemme lähemmäs joulua ja kylälle syttyvät jouluvalot.

  Ei liene ihme, että samalla, kun kotiympyrät -ja kylä jaksavat ihastuttaa ja elämä on muutenkin mallillaan myös luovuus tuntuu saaneen uuden energiapiikin. Ihan kuin se olisi ollut jotenkin horroksessa ja nyt herännyt kunnolla eloon. Voi myös olla, että olen itse antanut sille luvan puhjeta hiljalleen loistoonsa ja lähemmäs sitä potentiaalia, joka on olemassa ja ikäänkuin on kytenyt pinnan alla. Täydessä loistossaan se ei missään tapauksessa vieläkään ole, mutta getting there; hitaasti mutta varmasti. Kuten kaikki asiaan vähänkin vihkiytyneet tietävät luovuus ja inspirtaatio ovat jatkuvaa aaltoliikettä. Luovuuden ja inspiraation aaltokin voi kuitenkin kasvaa millaisiin mittasuhteisiin tahansa, kun sitä vain ruokkii ja sille antaa mahdollisuuden. On huikea fiilis oivaltaa, että asun nyt ympäristössä, joka antaa tälle aallolle tilaa, aikaa ja eväitä kasvaa. Tässä samassa kauniissa ja idyllisessä ympäristössä sen on sitten hyvä myös kerätä voimia, kun se saavuttaa pohjan.

  Huolimatta siitä, että rakastan nykyistä kotiseutuani, en koe olevani mustasaarelainen, ehkä paremminkin sulvalainen, vaikkei sekään tunnu täysin istuvan. Jos jokin leima pitäisi lyödä, niin ehkä kaikkein luontevimmin tunnen olevani pohjalainen.

  Millaisia fiiliksiä teillä on koti -ja synnyinseudustanne?

Hop! Lop! (not)

  Lokakuun viimeinen kokonainen viikko alkaa olla lopuillaan ja ainakin täällä Pohjanmaan rannikkoseudulla syyslomat on lusittu viime viikolla. Osa lomaili koko viikon, osa ainoastaan loppuviikon. Nyt on kuitenkin palattu takaisin arkeen ja sorvin ääreen, ja seuraava viikonloppua pidempi vapaa taitaakin osua joulukuun alkuun, jolloin itsenäisyyspäivän turvin saa (arkipäivisin töitä puskeva) pitkän viikonlopun.

  Neiti K lomaili viime viikolla kolme päivää, allekirjoittanut ainoastaan perjantaina. Pitkä viikonloppu tuli tarpeeseen, vaikka kieltämättä sujahti ohi sellaista kyytiä, että fiilis ei maanantaina ollenkaan ollut sellainen, kuin parhaimmillaan kolmen päivän vapaan jälkeen; mistä lie kertoo. Perjantaille oli jokatapauksessa suunniteltu jo hyvissä ajoin retki sisäleikkipuisto Swingelingiin, joka kuitenkin joutui sulkemaan ovensa konkurssin vuoksi. Onneksi hätäpaniikilta vältyttiin, sillä Mustasaari-Vaasa-akselilla sijaitsee toinenkin sisäleikkipuisto, nimittäin HopLop.

  Olemme aina tähän saakka vierailleet ainoastaan Swingelingissä ja jättääneet HopLop-hommat jonnekin hamaan tulevaisuuteen, jolloin Swingelingistä ei enää löytyisi tarpeeksi kivoja juttuja. Swingeling oli HopLopia pienempi paikka, mutta ihan kelvollisen kokoinen ainakin alle kouluikäisille. Myös sieltä sai nälän yllättäessä ranuja ja hamppareita, smoothieita ja kahvia. Jätskihampaan kolotukseenkin apu löytyi.

  Swingeling oli monestakin syystä kiva paikka, mutta ensimmäisenä näin vanhemman näkövinkkelistä tykkäsin paikan koosta: Puisto oli juuri sen kokoinen, että jälkikasvunsa löysi sen uumenista kohtuullisen helposti, mutta kuitenkin tarpeeksi iso, että siellä oli tilaa temmeltää ja painaa menemään tukka putkella ja hiki päässää. Myös paikan hinnoittelupolitiikka oli kohdillaan, sillä sisäänpääsy arkisin oli 8 euroa, viikonloppuisin 10 euroa, mikä on omasta mielestäni varsin kohtuullista. Eväspuolikin oli passelin hintaista, ja vaikka vaihtoehdot olivatkin aika rajalliset, niin ne tärkeimmät: Iso satsi ranuja ja jälkkäriksi jädeä löytyi valikoimista kyllä. Mitäpä sitä muuta leikin tuoksinassa esimeriksi neiti 4vee tarvitseekaan.

  Ja nyt siihen HopLopiin. Vaasan seikkailupuisto on ainoa HopLop jossa olen käynyt, mutta onhan se kokoluokassaan ihan jotain muuta, kuin Swingeling oli. Oli tilaa, liukumäkiä ja kaikenmaailman toimintoja niin, että aikuisella meni melkein pää pyörälle. Tekemistä riitti, lapset tykkäsivät ja viivyimmekin puistossa lähes 5h.

  Mutta sitten se hammastenkiristelyä aiheuttava asia: Hintapolitiikka. Sisäänpääsy oli yhdeltä lapselta 18 euroa. Lähes tuplat siis verrattuna Swingelingin viikonloppuhintaan. Toki paikkakin oli suurempi ja monipuolisempi, mutta siitä huolimatta 18 euroa per lapsukainen on aikamoista liioittelua. Jos jälkikasvua olisi kolmenkin pään verran, olisi pelkät sisäänpääsymaksut yli 50 euroa. Omat eväät oli kielletty - kuten toki myös Swingelingissä - mutta ruokien hinnat olivat nekin melko kovat verrattuna siihen mitä rahalla sai. Pieni annos ranskalaisia maksoi 4 euroa, sama satsi ranuja kavereinaan kaksi nakkia, kaksi lihapullaa ja kaksi kananugettia oli puolet enemmän. Aika hurjaa, jos ajattelee, että esimeriksi kilon ranskalaisia saa alle kahdella eurolla tavallisesta kaupastakin. Plussat kuitenkin siitä, että eväät olivat laadukkaista raaka-aineista tehtyjä, ei mitään jämäkamaa.

  Summasummarum: Tähän asti Swingelingiin on voinut piipahtaa vaikka ihan tavallisena viikonloppuna juuri kohtuullisen hintapolitiikkansa takia, joka ironista kyllä ilmeisesti johti koko paikan sulkemiseen. HopLop puolestaan tulee jäämään meidän perheessä spesiaaliksi lomatekemiseksi, sillä lähes 20 euron pääsymaksu on entiselle laihialaiselle vähän turhan suolainen, jo ihan periaatteesta, eväspuolen hinnoittelua unohtamatta.

  Pakko vielä mainita, että kaltaiseni kukkahattutäti tottakai jätti konsernille palautetta asioista, mitkä saivat otsan kurttuun. Vastauksenkin sain meilitse muutamaa päivää myöhemmin, mutta sen sijaan, että itse palautteeseen olisi varsinaisesti vastattu mainostettiin kuukauden seikkailupassia hintaan 29,90€. Pistää miettimään. Lapsiin liittyvillä asioilla on helppo rahastaa ja etenkin nykypäivän vanhemmat tuntuvat haluavan tarjota lapsilleen elämyksiä ja kokemuksia, itseni mukaan lukien. Yritystoimintaahan HopLopin kaltaiset sisäleikkipuistotkin edustavat, mutta olen vahvasti sitä mieltä, että joku raja tässäkin showssa tulisi olla. Tietysti, tyhmähän ei ole se, joka pyytää, vaan se, joka maksaa. :D Katsotaan niitä HopLop-juttuja seuraavan kerran sitten vaikka hiihtolomalla.


Translation: You need to have full stack to visit the adventure park.