Ensi reaktio itselläni oli valitettavasti kovin samanlainen, kuin nähtävästi monella muullakin: "Kaikkihan sitä on joskus kokenut." Ohitinkin jopa aiheen ensin, ennenkuin tahtomattanikin aloin kelaamaan kaikkea omalle kohdalle sattunutta ja heräsin tajuamaan miten sairas on oikeasti maailma, jos tuon sortin asia tuntuu normaalille ja jokaisella naisella on kymmenittäin kokemuksia kerrottavanaan aiheesta. Kokemuksia, jollaisia on sattunut niin monesti omallekin kohdalle ja jotka nostavat raivon pintaan, jos ajattelee, että niin voisi käydä myös omalle tyttärelleni.
Ahdistelua ei todellakaan pitäisi kenenkään kohdalle osua, eikä se missään tilanteessa ole okei. Silti se jollain kieroutuneella tavalla on iskostunut mieleen asiana, joka nyt vain on peruskauraa tässä maailmassa ja lähes jokainen on sitä kokenut. Ihan hullua!
Seksuaalisen häirinnän verhominen huumoriin ja sen uhriksi joutuneen nollaaminen vielä muullakin tapaa on valitettavan yleistä. "Älä nyt niin tosissaan, se oli vaan läppä." Ihan kuin ahdistelun kohde olisi jollain tapaa typerä, kun ei tajua, että eihän tässä tosissaan olla, mutta "onhan sulla nyt niin pornot kengät/vaatteet/tyyli/mitä ikinä, että täytyyhän sun tajuta mitä jengi ajattelee". Nimenomaan, kaikki saavat ajatella mitä tahtovat, sanoihin ja tekoihin ryhtyminen onkin sitten täysin oma lukunsa.
Miten ihmisillä voi olla käytöstavat ja yleinen käsitys siitä, mikä on sopivaa ja mikä ei niin hukassa, että pitää minkäänlaista verbaalista, saati sitten fyysistä ahdistelua oikeutettuna? Missä on mennyt vikaan? Jokainen maalaisjärjellä, tai ylipäätään minkäänlaisella järjellä, varustettu ihminen varmasti tietää mitä on fiksua sanoa tai tehdä toiselle. Vai onko niin, että se hätkähdyttävän suuri joukko, joka ahdisteluun on alentenut kokee olevansa jotenkin oikeutettu tekemään niin?
Kaikki kokevat ahdistelun eri tavoin, mutta ei liene kenellekkään epäselvää, että esimerkiksi seksististen kommenttien huuteleminen tai pepun puristaminen ohimennessään ei ole hyväksyttävää. Pahinta on, että yleensä syyllisyyttä kokee aivan väärä osapuoli ja pahimmillaan jopa kyseenalaistaa itseään; oliko se minun syyni. Kukaan ei toivo joutuvansa sopimattomien kommenttien tai fyysisen kajoamisen kohteeksi, ei missään olosuhteissa. Ei, vaikka olisi pukeutunut miten, kulkisi kaupungin yössä yksin, olisi utelias uusien kokemusten suhteen tai hymyilisi ja katsoisi silmiin.
Omalta kohdaltani muistan ensimmäisen tapauksen sattuneen jo todella aikaisin - niin aikaisin, etten ymmrtänytkään asiaa ennenkuin muutamien vuosien päästä. Teini-ikä ja sen ajan kokemukset ovat myös oma lukunsa, mutta en halua niihinkään sen enempää uppoutua. Toivon kuitenkin todella, että meininki ei ole samanlaista nykyään, ja että teinarit tietävät mikä on okei ja mikä ei. Okei ei nimittäin ole kenenkään kouriminen ohi mennessään tai ilman lupaa - ei vaatteiden päältä, eikä alta. Ei ole okei johdatella ketään mihinkään syrjäisempään paikkaan muka vahingossa ja yrittää selittää miksi nyt haluaa koskea toista, vaikka toinen ei halua. Ei, ei, ei ja ei.
Mikä sitten on ahdistelua ja häirintää? Hyvä ohjenuora lienee, että jos se on yksipuolista ja jos toinen kokee tilanteen sopimattomaksi, se on häirintää. Jokaisen rajoja on kunnioitettava, ja jos joutuu hiljaa mielessään miettimään - kumpikaan osapuoli - että onkohan tämä nyt ookoo, niin todennäköisesti se ei ole.
Aikuisiällä olen useat kerrat kävellyt yöllä baarista kotiin avainnippu kädessäni siltä varalta, että joku käy päälle. Olen jäänyt grillijonoon odottelemaan, että epäilyttävä tyyppi menee ohi tai laittanut juoksuksi jossain vaiheessa, kun askeleet takana vain lähestyvät. Myös työelämässä olen törmännyt sopimattomaan käytökseen, ja esimerkiksi yhdessä edellisistä työpaikoistani minulle valkeni vasta erään työreissun yhteydessä mikä ominaisuuteni oli todennäköisesti edesauttanut valintaani.
Olen aika kovanahkainen, enkä ole tähän mennessä kovin hanakasti tarttunut siihen, jos olen kokenut jonkun tilanteen sopimattomalla tavalla kiusalliseksi ellei kyse ole ollut jostain todella räikeästä ja törkeästä käytöksestä. Samalla olen kuitenkin tullut hyssytelleeksi ongelmaa, koska - kuten niin monessa blogipostauksessa, kokemuksessa, tarinassa ja mielipiteessä asian tiimoilta on todettu - pojat on poikia ja noinhan ne asiat nyt vain menevät. - Eivät mene, eivät saa mennä.
Onneksi asia on nostettu jälleen pöydälle ja näillä mittasuhteilla. Kyse ei ole ihan pienestä ongelmasta, kuten jokainen on tämän viikon aikana huomannut. Itse aion jatkossa huomauttaa, mikäli kohtaan sopimattomalla tavalla epämukavia tilanteita, osuu ne sitten omalle kohdalleni, tai joudun moista todistamaan, ja kannustan kaikkia tekemään samoin. Ei enää hiljaisesti hyväksytä ja hymistellä, että tällaistahan tämä nyt on, vaan tehdään ongelma tunnistettavaksi. Jos asiasta huomauttaminen tuntuu oudolta, tai liialliselta mielensäpahoittamiselta - miltä sen ei tietysti pitäisi tuntua ongelman luonteen huomioonottaen, mutta opitut asenteet ja tavat istuvat tiukassa - niin ajatellaan niitä pieniä ihmisen alkuja, jotka tähän maailmaan kasvavat. Millaisia arvoja haluamme heille välittää ja miltä haluamme heidät säästää. Sen lisäksi, että opetamme heitä pitämään kiinni omista ja muiden rajoista, on avattava suunsa, jos on aihetta. Tämä on yhden naisen vetoomus isossa asiassa, neula heinäsuovassa, mutta joukossa on voimaa. Jos vaikka jonain päivänä minä myös-kampanjan rivit olisivat harvenneet, ja seksuaalisen häirinnän kokeminen olisi enemmän poikkeus, kuin sääntö.
Kuvat: Pixabay
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti