Leffan aineksia ja itsenäistä vanhemmuutta

Tässä hiljattain leffateattereihin on tullut Eve Hietamiehen samannimiseen romaaniin perustuva elokuva "Yösyöttö". Yösyöttö kertoo tuoreesta isästä, Antti Pasasesta, joka jää vastasyntyneen vauvansa kanssa yksin, kun vauvan äiti, Pia, päättääkin, että "ei musta ole tähän". Taakse jäävät baari-illat, juttukeikat, sekä vapaus tulla ja mennä. En ole pätkää nähnyt - tosin Petteri Summasella ei voi ainakaan pahasti pieleen mennä - joten en voi itse leffaa sen kummemmin kommentoida, mutta elokuvan aihepiiri laittoi miettimään: Onko yh-isä + vauva sellainen yhtälö, joka automaattisesti aiheuttaa myötätuntoa ja pohdintaa siitä, miten hän mahtaa pärjätä yksin vauvan kanssa? Miten kaikki hoituu, kun äiti ei olekaan kuvioissa? Millainen arjen sankari ja täydellinen mies on se, joka selvityy vauvan kanssa kahdestaan? Epäilen, että tämän sortin ajatuksia se monella herättää, valitettavasti edelleen. Kukaan ei kuitenkaan ihmettele äitiä, joka on ainoa aikuinen vauva -ja/tai lapsiperheessä.

Olen itse viettänyt vauvavuoden neiti K:n kanssa kaksin, enkä ole ainoa laatuani tuttavapiirissäni. En pidä itseäni arjen sankarina, tai minkäänsortin supernaisena, vaikka etenkin ensimmäiset kuukaudet pienen maitoallergikon kanssa olivat aikamoisia. Sama meininkihän se on jokaisessa perheessä, kaiketi etenkin esikoisen kohdalla: Ihmetellään ja opetellaan. Välillä stressataan aiheesta, mutta monesti ihan turhaan, välillä herätään omista hormonihuuruista tajuamaan, että ehkä se ei olekaan maailmanloppu, jos itkuhälyttimestä loppuu patterit ja lapsi ehkä on minuutin verran ollut vaunuissa hereillä ja testannut keuhkojensa tilavuutta. Just saying. Kaikki on uutta, sitä pientä ihmistä myöten, joten luonnollisesti ottaa tovin tai kaksi, että opitaan toistensa tavoille. Ihana, kamala vauvavuosi, niin kliseistä, mutta totta.

Onko kaikki tuo vauvahomma kuitenkin (ihmisten mielissä) edelleen sellainen show, jossa nainen pärjää yksinään kyllä, mutta miehen kohdalla pitää asiaa hieman jännittää? Ihan oikeasti? Ja mikäli mies suoriutuu - kuten varmasti valtaosassa tapauksista tekee - ihan yhtä hyvin, kuin naispuolinen vanhemmuuskolleegakin, niin "saavutuksesta" puhutaan kuin suuremmastakin sankariteosta? Vai olenko ihan hakoteillä? Sitä ei käy kieltäminen, etteikö naisilla jo ihan luontaisesti ja biologian puolesta olisi herkemmät aistit ja valmiudet etenkin vauvan tarpeisiin vastaamiselle - maitobaaria kun miesten rinnoista ei saa tekemälläkään - mutta (jatkuvaa) opetteluahan vanhemmuus vaatii; oli sitten nainen tai mies, yksin tai yhdessä.

Ystävä -ja tuttavapiirissäni valtaosa isimiehistä on osallistuvaa sorttia ja tasa-arvoinen vanhemmuus on onneksi tullut jäädäkseen. Silti edelleen näkee ja kuulee, että aina joku miespuolinen vanhempi kertoo miten "hoitaa" lapsiaan, koska äiti on ystäviensä kanssa, kampaajalla, salilla, mitä ikinä. "Hoitaa"; ikäänkuin ajanviettäminen omien lasten kanssa ja heistä huolehtiminen ei muuten kuuluisi agendaan. Onneksi tästäkin ajatusmallista ollaan pääsemässä ja seuraava sukupolvi toivottavasti ei edes tiedä muusta, kuin tasa-arvoisesta vanhemmuudesta.

Kertokaa millaisia ajatuksia herättää?