Arkiaamujen Indiana Jones

Tiedättehän arkiaamut. Ne päivien aloitukset, jotka olisi maailman ihaninta pitää mahdollisimman leppoisina ja kiirettöminä. Herätä kaikessa rauhassa, mieluiten ilman kelloa  ja juoda aamukahvia keskittyen aamun ensimmäiset hetket pelkästään itseensä. Ehtisi ravistelemaan itsensä hereille miellyttävällä tavalla ja saisi orientoiduttua päivään. Jälkikasvu saisi nukkua niin pitkään, kun nukuttaa, eikä olisi kiire pukea, kammata hiuksia ja ihmetellä minkäslaisia ulkovaatteita sitä tällaisena aamuna pikkuihmiselle päälle laittaa, kun aamulla mittari on suunnilleen nollassa, mutta iltapäivällä on hyvinkin kymmenen astetta lämmintä. 

Ei tarvitsisi juosta kilpaa kellon kanssa ja hoputtaa lasta, koska let's face it, kiire ei todellakaan ole hänen syynsä. Lapsi saisi haaveillen vetää kenkiä jalkaan ja kaikessa rauhassa tutkia miten uusien kenkien kolme tarrakiinnitystä per kenkä toimiikaan ja miten ne saa vedettyä jalkaan mahdollisimman kätevästi. Pikkuihminen ehtisi nukuttaa kotiinjäävät pehmolelunsa unille ja peitellä huolellisesti siihen asti, kunnes myöhään iltapäivällä kotiudutaan. Saisi itsekin juoda sen aamukahvin jossain muualla, kun meikkaamisen ja hiustenlaiton lomassa, eikä sängyn petaamisia, lounasruokien mukaanpakkaamista ja omaa pukemistaan tarvitsisi suorittaa kuin joka-aamuista kilpajuoksua. 

Kuva: Pixabay

Totuus on kuitenkin tarua ihmeellisempää, eikä ne arkiaamut nyt kurjia ole, kuin mitä edellisessä rivien välistä annettiin ehkä ymmärtää. Etenkään tällaisina aamuina, kun neiti K herää itsekseen ajoissa, kömpii peiton alta syliin istumaan ja muutenkin on kaikinpuolin hyvällä tuulella. Ehtii katsella piirrettyjä ja hoitaa pehmolelujaan ja on maailman onnellisin lapsi saadessaan kantaa hoitoon otettavan pehmolelunsa nuken turvakaukalossa autoon. Tällaisina aamuina äidinkin on helppo hymyillä, vaikka töihin olisikin ollut kiva ehtiä puoltatuntia aikaisemmin. Se puolituntia on kuitenkin vähäinen hinta siitä, että päivä alkaa kivemmin, lapsi on saanut nukkua niin pitkään kuin nukuttaa ja käynnistyä päivään omassa tahdissaan. Myös äiti on ehtinyt juomaan aamukahvinsa ja suorittamaan kaikki aamun rastit, osan enemmän pikataipale-tyyppisesti, kuin toiset, koska kyllä, myös minä olen aamu-uninen.

Olemme siinä onnellisessa asemassa, että oman liukuvan työaikani ansioista aamuissa on jonkin verran joustoa ja on mahdollista antaa lapsen nukkua yli seitsemään, jolloin hän yleensä itsekseenkin heräilee. Pyrin siihen, että aamut sujuisivat mahdollisimman pitkälle lapsen omaan tahtiin, sillä elämässä ehtii kyllä kiirehtiä sitten myöhemminkin. Siitäkin huolimatta kiire-peikko painaa monesti niskaan, mutta mikäli molemmat naiset ovat hyvällä huumorilla ei se niin tahtia haittaa. Tiedän, että on luksusta toimia näin; antaa lapsen herätä aamuisin suunnilleen omaan tahtiinsa ja yrittää itse ehtiä töihin, kun aamuhommat on hoidettu ja lapsi viety onnellisesti hoitoon, mutta monesti siinä aamutohinassa - joka syntyy aina ja iankaikkisesti jokatapauksessa, liukuva työaika tai ei :D - se unohtuu. Tänä aamuna ajelin töihin kahdeksan jälkeen, kun pahin aamuruuhka - siis Pohjanmaan mittakaavassa ruuhka - oli ohi ja aurinko paistoi laittaen luonnon kauniit värit loistamaan yhä kauniimmin, ja mietin miten hyvä tilanne meillä onkaan, vaikka usein aamuisin tuntuu siltä, kuin olisi sadan kohdan task-listan hommat suorittanut. 

Isosti peukkuja siis kaikille omien arkiaamujensa sankareille ja Indiana Joneseille, erityisesti niille, jotka tiukasti kulkevat kellon kanssa työajan takia, ja jotka saattelevat matkaan useamman pikkuihmisen tehden työmatkan varrella pari-kolmekin pitstoppia. We rule!