Ihana, kamala juokseminen

Olen tainnut aikaisemminkin mainita, että olen kesän ja alkusyksyn mittaan mennyt ja hurahtanut juoksemiseen. Minä, joka monesti on päästänyt suustaan, että minähän en (entisenä pesäpalloilijana) juokse kuin pesänväliä. Vaan kuinkas kävikään. Helposti toteutettavan ja vähän etukäteinsjärjestelyjä -ja panostusta tarvitsevan lajin tarpeessa päätin unohtaa yök-asenteeni juoksua kohtaan ja lähteä lenkkipolulle. Ja kuulkaa tuntuu siltä, että sille polulle ollaan nyt jäämässä. ..ainakin nyt, kun sen julkisestikin olen täällä lausunut. :D

Olen aina ollut urheilullinen. Pienestä pitäen elämääni ovat kuuluneet liikunnalliset harrastukset aina telinevoimistelusta pesäpalloon, joista jälkimmäistä pelasinkin useita vuosia eri sarjatasoilla. Lopetin pesishommat jo reilusti yli kymmenen vuotta sitten, sillä työt, opinnot ja noin viisi päivää viikosta vaativa harrastus alkoivat tuntua liian rankalle setille. Silloinen poikaystävä oli myös pesäpalloilija, joka noihin aikoihin opiskelikin vielä toisella paikkakunnalla, joten kotiovella, tai pesiskentän laidalla monesti vaan moikkailtiin, kun molemmat juoksivat saman pallon perässä omilla tahoillaan.

Pesisaikojen jälkeen tuli tovin stoppi säännöllisen treenaamisen suhteen, kunnes löysin oman juttuni kuntosalien ryhmäliikuntatunneista. Kerran tiimipelaaja, aina tiimipelaaja ja isommassa ryhmässä koin saavani treenistä ja itsestäni enemmän irti. Neiti K:n syntymän myötä kolme-neljä kertaa viikossa treenaaminen jäi, sillä kuten olen esimerkiksi täällä kertonut, olimme neidin ensimmäiset elinvuodet kaksin. Muutamaan otteeseen yritin sovitella treenejä pari kertaa viikossa kalenteriin, mutta sovittelu kaikkine muuttujineen oli sen verran työlästä, että totesin haitan menevän hyödyn edelle. Itse liikunta tietysti olisi ollut tervetullutta, mutta liikunta-ajan vaivalloinen järjestäminen aiheutti enemmän päänvaivaa, kuin mitä liikunnasta saatavilla ollut mielihyvä olisi paikannut. Vauva -ja taaperoaikoina liikunta oli lähinnä neiti K:n kanssa vaunuttelua, kärrylenkkejä ja pulkkailua, mitkä sinällään tietysti ovat ihan kelpo liikuntaa nekin. Eivät kuitenkaan toimi samalla tavalla pääntuulettamiseen, kuin esimerkiksi salilla yksin hampaat irvessä kyykätty treeni, if you know what I mean.

Juoksemiseen minulla on aina ollut tietynlainen viha-rakkaussuhde. Juokseminen suuremmassa mittakaavassa, kuin muutaman kymmenen tai sadan metrin spurtteina on mielestäni ollut äärimmäisen tylsää hommaa. Pesisaikoina lenkit tottakai kuuluivat normaaliin treeniviikkoon, mutta jos vain suinkin pystyin korvasin ne silloinkin jollain muulla. Juokseminen on kuitenkin sellainen laji, jolle ei todellisuudessa - ainakaan omasta mielestäni - niin vain yhtä pätevää korvaajaa löydy. Hampaat irvessä siis olen monet kerrat lähtenyt lenkkipolulle ja manannut maailmaa, että miksi ihmeessä joku juoksee; ihan huvikseen ja vapaahtoisesti.

Mennäänpä pikakelauksella vuosi jos toinenkin eteenpäin, lisätään yhtälöön lapsia, perhe-elämää ja työt, niin kummasti alkavat juoksulenkitkin kiinnostaa, koska se on ainoa laji, joka ei vaadi kummoisia etukäteisjärjestelyitä. Ja here comes the most suprising part: Juokseminen on oikeasti kivaa! Ja ennenkaikkea koukuttavaa! Tiedän joidenkin minut tuntevien lukevan tätä nyt epäuskoisena ja silmät selällään, mutta lenkkipolulle ei tarvitse enää lähteä hampaat irvessä. Aletaan olla siinä pisteessä, että puolentunnin lenkin jälkeen ei ole enää puolikuollut, vaan homma tuntuu hyvältä ja juoksu alkaa hiljalleen kulkemaan. En ole ottanut kaverikseni edes sykemittaria, vaan etenen sellaista tahtia, että sydän ei yritä pompata rinnasta suun kautta ulos. Pikkuhiljaa kolkutellaan vitosen rajapyykkiä ja tämän saavuttaminen ei ajallisesti ole vaatinut kovinkaan monen viikon panostusta. Flunssan kourissakin vierähti tässä välissä toista viikkoa ja jätin lenkit pariksi viikoksi, mutta homma jatkui mikäli mahdollista jopa paremmalla sykkeellä ja fiiliksellä, kuin syyslenssua ennen. Mikä parasta lenkille lähtemiseen riittää, kun vedät lenkkarit jalkaan ja avaat oven: Baana on auki ja puolituntiakin riittää mainiosti, ellei enempään riitä aika. Nopeaa, tehokasta ja parhaimmillaan todella koukuttavaa.

Jos juokseminen siis ajatuksenakin tuntuu työläältä, mutta ajatus jää mielenperukoille kutkuttelemaan, ota talteen sohvaperunan juoksukoulun ohjeet, jotka löytyvät muunmuassa täältä. Kynnys aloittamiseen on matala ja muutaman viikon työllä pääset hommaan kiinni. Haastan siis kaikki kynnellekykenevät ja vähäkin juoksemista harrastuksena puntaroivat aloittamaan juoksukoulun; sekä mieli, että keho kiittää!

Kuvat: Pixabay