Turkki-ikävä

Aamulla se iski, nimittäin ikävä Turkkiin. Aurinko paistoi, oli rauhallista - koska tällä pellon laidassa niin kovin usein on kauhean kova meininki ;) - ja jostain hiipi mieleen Alanyan aamut: Se hetki, kun tukahduttava helle ei ole vielä lyönyt päälle ja kaupunki vasta heräilee uuteen päivään. Katuja pestään ja kastellaan, leipomoissa paistuvat tuoreet leivät ja pienet marketit avaavat oviaan. Vallah, so nice!

Alanya on sopiva combo rantalomameininkiä ja kaupunkia, unohtamatta paikallistakaan asutusta. Perinteisestä turkkilaisesta elämänmenosta siellä ei välttämättä käsitystä saa, ainakaan kuumimpina sesonkikuukausina, ennenkuin tutustuu ihmisiin. Muunmuassa se Turkissa onkin parasta: Ihmiset ja heidän vieraanvaraisuutensa. Toki vieraanvaraisuus juontaa osaksi siitä tosiasiasta, että suuri osa ihmisistä elää turismista, mutta myös siitä, että siihen heidät on kasvatettu. Vieraanvaraisuus on Turkissa tapa, joka tulee luonnostaan, ei suinkaan sellainen asia, johon erikseen pitää kiinnittää huomiota. Ja ei, en ole, enkä edes väitä olevani turkkilaisuuden, heidän kulttuurinsa tai tapojensa asiantuntija. Kirjoittamani perustuu ainoastaan omiin kokemuksiini ja huomioihini. Tiedän, että ei ole muodikasta reissata suomalaisten suosimassa rantalomakohteessa - saati sitten ihastua siihen - mutta toisaalta en ole koskaan suuremmin välittänyt siitä mitä muut ovat mieltä. Enkä taida olla ainoa, jolle Alanyan ja Turkin kohdalla ylipäätään on niin käynyt.

Syyskuulle olisi kalenteriin piirretty Alanyan loma, mutta viikonlopun tapahtumat ja maan sisäinen epävakaa tilanne laittavat todenteolla miettimään. Mikään ei kuitenkaan estä fiilistelemästä edellisvuosien reissuja ja haaveilemasta, että ehkä sittenkin...