Kuvan tausta: Pixabay
Kanskikuva
maanantai 24. syyskuuta 2018
torstai 20. syyskuuta 2018
Uusin texmex-rakkaus: Huevos rancheros
Tämä on todennäköisesti monelle foodielle jo so last season-juttuja, mutta siitä huolimatta pakko hehkuttaa kesällä löytämääni texmex-ruoka-ihastusta: Huevos rancheros, eli eräänlainen munakkaan ja täytetyn tortillan yhdistelmä, joka tarjotaan papujen, avocadon ja juuston kanssa. Huevos rancheros on meksikolainen aamiaisklassikko, jota itse toki suosittelen nauttimaan myös muulloinkin. Omaan makuuni huevos rancheros on ehkä vähän tuhti aamiaispöytään, mutta toimii brunssilla - tai tuhdimpana iltapalana - täydellisesti. Tämä on myös loistava eväs juhlien jälkeiselle päivälle, kun sisuskalut suorastaan vaativat raskasta ja täyttävää ruokaa. Vähemmän raskaan version saa jättämällä chorizon pois, ja aina voi vaihtaa tortillalätyt vaikkapa paahtoleipään, vaikka ruoan idea saattaa siitä vähän kärsiäkin.
Pidemmittä puheitta, huevos rancheros, olkaa hyvät:
200g jauhelihaa
50g chorizoa
tacomaustetta
sipulia
valkosipulia
paprikaa
chili sin carne, esimerkiksi go greeniltä
loraus hunajaa
2-3 kananmunaa
tortillalättyjä
avocadoa
juustoraastetta
creme fraicea
Pidemmittä puheitta, huevos rancheros, olkaa hyvät:
200g jauhelihaa
50g chorizoa
tacomaustetta
sipulia
valkosipulia
paprikaa
chili sin carne, esimerkiksi go greeniltä
loraus hunajaa
2-3 kananmunaa
tortillalättyjä
avocadoa
juustoraastetta
creme fraicea
- silppua sipulit ja kuullota niitä pannulla.
- lisää chorizo ja jauheliha, ruskista
- sekoittele joukkoon tacomauste ja mahdolliset muut mauseet
- pilko sekaan vielä paprika, sekä mausta lorauksella hunajaa
- sekoittele mukaan chili sin carne ja kiehauta. Voit käyttää myös tomaattimurskaa ja lisätä pavut ja maissit erikseen; tämä kokki meni siitä, mistä aita oli matalin.
- Tee seokseen pari-kolme kananmunan mentävää aukkoa ja riko munat niihin. Kypsennä niin kauan, että kananmunat ovat omasta mielestäsi sopivan kypsiä.
- tarjoile tortillalättyjen, avocadon, juustoraasteen ja creme fraichen kanssa
Itse vaihdoin tällä kertaa tortillalätyt paahtoleipään, juustoraasteen maailman parhaasta cheddarista pilkottuihin kuutioihin, sekä creme fraichen turkkilaiseen jogurttiin ja skippasin kokonaan chorizon. Sen sijaan nappasin lautaselle kyytipojaksi itsetehtyjä hölskykurkkuja, joihin ohje löytyy täältä. Avocadon kaveriksi lorautin hieman sitruunamehua ja ripauksen aromisuolaa. NAM!
PS. Ähkyvaroitus!
keskiviikko 19. syyskuuta 2018
Sekalaisia syysjuttuja ja sisäisen jouluttajan hillintää
Maanantaina oli ensimmäinen aamu, kun fiilis todenteolla oli syksyinen: Säätilan lonkeronvärinen yleisilme paljastui, kun aamun pimeys väistyi. Taisi muuten olla myös ensimmäinen todistamani arkiaamu, kun herätessä oli pimeää. Jos viime viikolla heräsin tajuamaan, että lapselle saattaisi olla syytä alkaa etsimään välikausivaatteiden alle kunnollisia lämpimiä kerroksia, oli toissapäivänä se aamu, kun paksumpi takki puettiin päälle; ensimmäistä kertaa lähes puoleen vuoteen. Syksy on ollut ihanan lämmin, kesästä puhumattakaan, ja säätiedotukset kertoivat, että tälläkin viikolla huidellaan lähemmäs kahdenkymmenen lämpöasteen syyskelissä, ihan mieletöntä! Suunnittelin viikonloppuna kesävaatteiden -ja kenkien poispakkaamista, mutta ehkä siirrän asiaa ainakin vielä viikolla-parilla, vaikka sandaalikelit taitavakin olla auttamatta mennyttä tältä vuodelta, ellei sisätiloissa halua narukengissä vielä tepastella.
Syksyn ja syyskelin saapuminen alkaa olla jo ihan tervetullutta, vaikka en jatkuvaa vesisadetta ja nollakelejä vielä kaipaakaan. Kirpsakka syyskeli auringonpaisteineen, tummuvine iltoineen ja hämärine aamuineen on pitkän kesän jälkeen jollain tapaa lohdullista ja turvallista; etenkin ne illat. Aamuisin valoa saisi tulvia ovista ja ikkunoista, että kroppa ja mieli herää kunnolla. Kunnon joulurakastajan tavoin myös alle sadan (!!!!!) yön päässä siintävä joulu yrittää puskea mielenperukoilta esille, mutta yritän sen siellä pinnan alla vielä tovin pitää..ehkä kuukauden päästä voi jo alkaa intoilemaan siitäkin. Jahka lokakuulle päästään on mielestäni jo ihan luvallista aloittaa esimeriksi glögikausi. Kynttiläkausihan on jo korkattu muutamia viikkoja sitten, mutta se onkin toinen juttu.
Syksyn ja syyskelien rantautuminen on saanut aikaan myös lapsen vaatevarastohin perehtymisen. Neiti K venähti kesällä pituutta ihan urakalla, joten ostoslistalle on päätynyt yhtä sun toista. Kiitos nettikirppisten ja ystävien kaikkia ei tarvitse uutena lähteä kaupasta metsästämään, vaan osa löytää tiensä uudelle käyttäjälleen kierrätyksen kautta. Talvihaalaripolitiikkaan neiti sai myös itse vaikuttaa, joten ensi talvena meillä kirmailee (taas) pieni pantterikuosinen nainen.
Pesänrakennusvimma on selkeästi myös heräilemässä, sillä bongasin juurikin nettikirppiksen kautta meille hävyttömän pienellä rahalla klaffilipaston, joka nyt seistä nököttää olkkarissamme odottamassa maalaamista, ja muuta pientä fiksaamista. Sormet jo syyhyävät päästä projektin kimppuun, mutta odotan hetkeä, jolloin saisin useamman tunnin huseerata yksin kotona lipaston parissa. Jännä nähdä milloin sellainen hetki tulee. :D
Kauppoihin ilmestyneet kurpitsatkin kutittelevat anti-askartelijan halloweenlyhty-kaivertamishaluja, ja olisi varmaan jälleen syytä perehtyä myös siihen, mitä siitä kurpitsasta oikein voisi kokata ja leipoa, ettei mene lyhtyaskartelijalla hyvät eväät hukkaan. Kurpitsa ei ole ikinä kuulunut makunsa puolesta lemppareihin, mutta ehkä sitä johonkin sosekeittoon pystyisi jemmaamaan. Kokkailuintokin on selvästi palannut laiskan kesäkokki-kauden jälkeen, joten fiilis ja ajatukset todellakin keskittyvät nyt kotiin. Mikäs sen parempi paikka ihmiselle ilmojen viiletessä ja ympärivuorokautisen valon kaikotessa. En teidä teistä muista, mutta itse ainakin huomaan iltojen hämärtyessä aikaisemmin myös sen, että peiton alle kömpii mielellään jo ihan ihmisten aikaan ja unta saa taas kesän kukkumisten jälkeen jopa sen 8h yössä.
Mitäs teidän syksyyn kuuluu ja joko ajatukset karkaavat jouluun?
Kuvat: Pixabay
Syksyn ja syyskelin saapuminen alkaa olla jo ihan tervetullutta, vaikka en jatkuvaa vesisadetta ja nollakelejä vielä kaipaakaan. Kirpsakka syyskeli auringonpaisteineen, tummuvine iltoineen ja hämärine aamuineen on pitkän kesän jälkeen jollain tapaa lohdullista ja turvallista; etenkin ne illat. Aamuisin valoa saisi tulvia ovista ja ikkunoista, että kroppa ja mieli herää kunnolla. Kunnon joulurakastajan tavoin myös alle sadan (!!!!!) yön päässä siintävä joulu yrittää puskea mielenperukoilta esille, mutta yritän sen siellä pinnan alla vielä tovin pitää..ehkä kuukauden päästä voi jo alkaa intoilemaan siitäkin. Jahka lokakuulle päästään on mielestäni jo ihan luvallista aloittaa esimeriksi glögikausi. Kynttiläkausihan on jo korkattu muutamia viikkoja sitten, mutta se onkin toinen juttu.
Syksyn ja syyskelien rantautuminen on saanut aikaan myös lapsen vaatevarastohin perehtymisen. Neiti K venähti kesällä pituutta ihan urakalla, joten ostoslistalle on päätynyt yhtä sun toista. Kiitos nettikirppisten ja ystävien kaikkia ei tarvitse uutena lähteä kaupasta metsästämään, vaan osa löytää tiensä uudelle käyttäjälleen kierrätyksen kautta. Talvihaalaripolitiikkaan neiti sai myös itse vaikuttaa, joten ensi talvena meillä kirmailee (taas) pieni pantterikuosinen nainen.
Pesänrakennusvimma on selkeästi myös heräilemässä, sillä bongasin juurikin nettikirppiksen kautta meille hävyttömän pienellä rahalla klaffilipaston, joka nyt seistä nököttää olkkarissamme odottamassa maalaamista, ja muuta pientä fiksaamista. Sormet jo syyhyävät päästä projektin kimppuun, mutta odotan hetkeä, jolloin saisin useamman tunnin huseerata yksin kotona lipaston parissa. Jännä nähdä milloin sellainen hetki tulee. :D
Kauppoihin ilmestyneet kurpitsatkin kutittelevat anti-askartelijan halloweenlyhty-kaivertamishaluja, ja olisi varmaan jälleen syytä perehtyä myös siihen, mitä siitä kurpitsasta oikein voisi kokata ja leipoa, ettei mene lyhtyaskartelijalla hyvät eväät hukkaan. Kurpitsa ei ole ikinä kuulunut makunsa puolesta lemppareihin, mutta ehkä sitä johonkin sosekeittoon pystyisi jemmaamaan. Kokkailuintokin on selvästi palannut laiskan kesäkokki-kauden jälkeen, joten fiilis ja ajatukset todellakin keskittyvät nyt kotiin. Mikäs sen parempi paikka ihmiselle ilmojen viiletessä ja ympärivuorokautisen valon kaikotessa. En teidä teistä muista, mutta itse ainakin huomaan iltojen hämärtyessä aikaisemmin myös sen, että peiton alle kömpii mielellään jo ihan ihmisten aikaan ja unta saa taas kesän kukkumisten jälkeen jopa sen 8h yössä.
Mitäs teidän syksyyn kuuluu ja joko ajatukset karkaavat jouluun?
Kuvat: Pixabay
maanantai 17. syyskuuta 2018
lauantai 15. syyskuuta 2018
Mudcake, kakkujen kruunaamaton kuningatar
Jäätävä mudcake-mieliteko iski viime viikolla kesken perjantai-iltapäivän kiireiden, joten ei auttanut, kuin antaa itselleen lupa viikonloppuna hemmotella itseään kyseisellä herkulla. Pyöräytimme lauantaina neiti K:n kanssa super-suklaisen kakun, jonka turvin oli hyvä lasketella viikonloppua eteenpäin. Suklaahan on käytännössä yksi ruokaympyrän osa jos minulta kysytään, ja ellei tarvitsisi miettiä liiallisesta suklaansyönnistä johtuvia kiristäviä farkkuja, öhöm. Kiristäviä farkkuja tai ei - sen homman voi onneksi aina tasata jollain muulla tapaa - alla takuuvarma perusohje mutakakkuun. Ohjeen nappasin myTaste-sovelluksen kautta - jota muuten suosittelen lämpimästi! - josta se löytyy Meri's cups and cakes-blogin alta, joka sittemmin on muuttanut uuteen osoitteeseen, mutta ei näy pävittyneen pitkään aikaan. Jokatapauksessa, tässä perusohje herkullisen suklaiseen mudcakeen:
Mudcake
 |
| Kuva Pixabay, koska oma luomus oli varsin riisuttu versio (suomeksi: Kaapista ei löytynytkään koristeeksi tomusokeria) |
Mudcake
150 g voita
3 kananmunaa
3 dl sokeria
3,5 dl vehnäjauhoja
1 dl kaakaojauhetta
1 rkl vaniljasokeria
ripaus suolaa- laita uuni lämpiämään 200 aseteeseen
- sulata voi
- vatkaa kananmunat ja sokeri kevyksi vaahdoksi
- lisää sulatettu voi ohuena nauhana
- sekoita loput kuivat aineet keskenään ja lisää ne siivilän läpi massaan
- sekoittele tasaiseksi taikinaksi
- vuoraa irtopohjavuokaleivinpaperilla, tai pingota leivinpaperi irtopohjavuoan pohjalle ja voitele reunat. Käytin tämän ohjeen kanssa halkaisijaltaan 25cm vuokaa.
- kaada massa vuokaan ja tasoita pinta
- kypsennä 200 asteisessa uunissa noin 15-20 minuuttia uunista riippuen
- anna jäähtyä ennenkuin irrotat kakun vuoasta
- koristele kakku halutessasi esimerkiksi tomusokerilla
- tarjoile vaniljajäätelön kanssa, tai jos maltat anna asettua jääkaapissa seuraavaan päivään ja tarjoile vasta sitten
Tämä kakku ei takuulla jää kappiin liian pitkäksi aikaa vanhentumaan, eikä tästä mielestäni kannata edes yrittää tehdä kevennettyä tai terveellisempää versiota, koska #suklaaonsuklaaonsuklaa.
Herkullisia hetkiä!
Translation: The mudder (the cake is) the better.
perjantai 14. syyskuuta 2018
Ihana, kamala juokseminen
Olen tainnut aikaisemminkin mainita, että olen kesän ja alkusyksyn mittaan mennyt ja hurahtanut juoksemiseen. Minä, joka monesti on päästänyt suustaan, että minähän en (entisenä pesäpalloilijana) juokse kuin pesänväliä. Vaan kuinkas kävikään. Helposti toteutettavan ja vähän etukäteinsjärjestelyjä -ja panostusta tarvitsevan lajin tarpeessa päätin unohtaa yök-asenteeni juoksua kohtaan ja lähteä lenkkipolulle. Ja kuulkaa tuntuu siltä, että sille polulle ollaan nyt jäämässä. ..ainakin nyt, kun sen julkisestikin olen täällä lausunut. :D
Olen aina ollut urheilullinen. Pienestä pitäen elämääni ovat kuuluneet liikunnalliset harrastukset aina telinevoimistelusta pesäpalloon, joista jälkimmäistä pelasinkin useita vuosia eri sarjatasoilla. Lopetin pesishommat jo reilusti yli kymmenen vuotta sitten, sillä työt, opinnot ja noin viisi päivää viikosta vaativa harrastus alkoivat tuntua liian rankalle setille. Silloinen poikaystävä oli myös pesäpalloilija, joka noihin aikoihin opiskelikin vielä toisella paikkakunnalla, joten kotiovella, tai pesiskentän laidalla monesti vaan moikkailtiin, kun molemmat juoksivat saman pallon perässä omilla tahoillaan.
Pesisaikojen jälkeen tuli tovin stoppi säännöllisen treenaamisen suhteen, kunnes löysin oman juttuni kuntosalien ryhmäliikuntatunneista. Kerran tiimipelaaja, aina tiimipelaaja ja isommassa ryhmässä koin saavani treenistä ja itsestäni enemmän irti. Neiti K:n syntymän myötä kolme-neljä kertaa viikossa treenaaminen jäi, sillä kuten olen esimerkiksi täällä kertonut, olimme neidin ensimmäiset elinvuodet kaksin. Muutamaan otteeseen yritin sovitella treenejä pari kertaa viikossa kalenteriin, mutta sovittelu kaikkine muuttujineen oli sen verran työlästä, että totesin haitan menevän hyödyn edelle. Itse liikunta tietysti olisi ollut tervetullutta, mutta liikunta-ajan vaivalloinen järjestäminen aiheutti enemmän päänvaivaa, kuin mitä liikunnasta saatavilla ollut mielihyvä olisi paikannut. Vauva -ja taaperoaikoina liikunta oli lähinnä neiti K:n kanssa vaunuttelua, kärrylenkkejä ja pulkkailua, mitkä sinällään tietysti ovat ihan kelpo liikuntaa nekin. Eivät kuitenkaan toimi samalla tavalla pääntuulettamiseen, kuin esimerkiksi salilla yksin hampaat irvessä kyykätty treeni, if you know what I mean.
Juoksemiseen minulla on aina ollut tietynlainen viha-rakkaussuhde. Juokseminen suuremmassa mittakaavassa, kuin muutaman kymmenen tai sadan metrin spurtteina on mielestäni ollut äärimmäisen tylsää hommaa. Pesisaikoina lenkit tottakai kuuluivat normaaliin treeniviikkoon, mutta jos vain suinkin pystyin korvasin ne silloinkin jollain muulla. Juokseminen on kuitenkin sellainen laji, jolle ei todellisuudessa - ainakaan omasta mielestäni - niin vain yhtä pätevää korvaajaa löydy. Hampaat irvessä siis olen monet kerrat lähtenyt lenkkipolulle ja manannut maailmaa, että miksi ihmeessä joku juoksee; ihan huvikseen ja vapaahtoisesti.
Mennäänpä pikakelauksella vuosi jos toinenkin eteenpäin, lisätään yhtälöön lapsia, perhe-elämää ja työt, niin kummasti alkavat juoksulenkitkin kiinnostaa, koska se on ainoa laji, joka ei vaadi kummoisia etukäteisjärjestelyitä. Ja here comes the most suprising part: Juokseminen on oikeasti kivaa! Ja ennenkaikkea koukuttavaa! Tiedän joidenkin minut tuntevien lukevan tätä nyt epäuskoisena ja silmät selällään, mutta lenkkipolulle ei tarvitse enää lähteä hampaat irvessä. Aletaan olla siinä pisteessä, että puolentunnin lenkin jälkeen ei ole enää puolikuollut, vaan homma tuntuu hyvältä ja juoksu alkaa hiljalleen kulkemaan. En ole ottanut kaverikseni edes sykemittaria, vaan etenen sellaista tahtia, että sydän ei yritä pompata rinnasta suun kautta ulos. Pikkuhiljaa kolkutellaan vitosen rajapyykkiä ja tämän saavuttaminen ei ajallisesti ole vaatinut kovinkaan monen viikon panostusta. Flunssan kourissakin vierähti tässä välissä toista viikkoa ja jätin lenkit pariksi viikoksi, mutta homma jatkui mikäli mahdollista jopa paremmalla sykkeellä ja fiiliksellä, kuin syyslenssua ennen. Mikä parasta lenkille lähtemiseen riittää, kun vedät lenkkarit jalkaan ja avaat oven: Baana on auki ja puolituntiakin riittää mainiosti, ellei enempään riitä aika. Nopeaa, tehokasta ja parhaimmillaan todella koukuttavaa.
Jos juokseminen siis ajatuksenakin tuntuu työläältä, mutta ajatus jää mielenperukoille kutkuttelemaan, ota talteen sohvaperunan juoksukoulun ohjeet, jotka löytyvät muunmuassa täältä. Kynnys aloittamiseen on matala ja muutaman viikon työllä pääset hommaan kiinni. Haastan siis kaikki kynnellekykenevät ja vähäkin juoksemista harrastuksena puntaroivat aloittamaan juoksukoulun; sekä mieli, että keho kiittää!
Kuvat: Pixabay
Olen aina ollut urheilullinen. Pienestä pitäen elämääni ovat kuuluneet liikunnalliset harrastukset aina telinevoimistelusta pesäpalloon, joista jälkimmäistä pelasinkin useita vuosia eri sarjatasoilla. Lopetin pesishommat jo reilusti yli kymmenen vuotta sitten, sillä työt, opinnot ja noin viisi päivää viikosta vaativa harrastus alkoivat tuntua liian rankalle setille. Silloinen poikaystävä oli myös pesäpalloilija, joka noihin aikoihin opiskelikin vielä toisella paikkakunnalla, joten kotiovella, tai pesiskentän laidalla monesti vaan moikkailtiin, kun molemmat juoksivat saman pallon perässä omilla tahoillaan.
Pesisaikojen jälkeen tuli tovin stoppi säännöllisen treenaamisen suhteen, kunnes löysin oman juttuni kuntosalien ryhmäliikuntatunneista. Kerran tiimipelaaja, aina tiimipelaaja ja isommassa ryhmässä koin saavani treenistä ja itsestäni enemmän irti. Neiti K:n syntymän myötä kolme-neljä kertaa viikossa treenaaminen jäi, sillä kuten olen esimerkiksi täällä kertonut, olimme neidin ensimmäiset elinvuodet kaksin. Muutamaan otteeseen yritin sovitella treenejä pari kertaa viikossa kalenteriin, mutta sovittelu kaikkine muuttujineen oli sen verran työlästä, että totesin haitan menevän hyödyn edelle. Itse liikunta tietysti olisi ollut tervetullutta, mutta liikunta-ajan vaivalloinen järjestäminen aiheutti enemmän päänvaivaa, kuin mitä liikunnasta saatavilla ollut mielihyvä olisi paikannut. Vauva -ja taaperoaikoina liikunta oli lähinnä neiti K:n kanssa vaunuttelua, kärrylenkkejä ja pulkkailua, mitkä sinällään tietysti ovat ihan kelpo liikuntaa nekin. Eivät kuitenkaan toimi samalla tavalla pääntuulettamiseen, kuin esimerkiksi salilla yksin hampaat irvessä kyykätty treeni, if you know what I mean.
Juoksemiseen minulla on aina ollut tietynlainen viha-rakkaussuhde. Juokseminen suuremmassa mittakaavassa, kuin muutaman kymmenen tai sadan metrin spurtteina on mielestäni ollut äärimmäisen tylsää hommaa. Pesisaikoina lenkit tottakai kuuluivat normaaliin treeniviikkoon, mutta jos vain suinkin pystyin korvasin ne silloinkin jollain muulla. Juokseminen on kuitenkin sellainen laji, jolle ei todellisuudessa - ainakaan omasta mielestäni - niin vain yhtä pätevää korvaajaa löydy. Hampaat irvessä siis olen monet kerrat lähtenyt lenkkipolulle ja manannut maailmaa, että miksi ihmeessä joku juoksee; ihan huvikseen ja vapaahtoisesti.
Mennäänpä pikakelauksella vuosi jos toinenkin eteenpäin, lisätään yhtälöön lapsia, perhe-elämää ja työt, niin kummasti alkavat juoksulenkitkin kiinnostaa, koska se on ainoa laji, joka ei vaadi kummoisia etukäteisjärjestelyitä. Ja here comes the most suprising part: Juokseminen on oikeasti kivaa! Ja ennenkaikkea koukuttavaa! Tiedän joidenkin minut tuntevien lukevan tätä nyt epäuskoisena ja silmät selällään, mutta lenkkipolulle ei tarvitse enää lähteä hampaat irvessä. Aletaan olla siinä pisteessä, että puolentunnin lenkin jälkeen ei ole enää puolikuollut, vaan homma tuntuu hyvältä ja juoksu alkaa hiljalleen kulkemaan. En ole ottanut kaverikseni edes sykemittaria, vaan etenen sellaista tahtia, että sydän ei yritä pompata rinnasta suun kautta ulos. Pikkuhiljaa kolkutellaan vitosen rajapyykkiä ja tämän saavuttaminen ei ajallisesti ole vaatinut kovinkaan monen viikon panostusta. Flunssan kourissakin vierähti tässä välissä toista viikkoa ja jätin lenkit pariksi viikoksi, mutta homma jatkui mikäli mahdollista jopa paremmalla sykkeellä ja fiiliksellä, kuin syyslenssua ennen. Mikä parasta lenkille lähtemiseen riittää, kun vedät lenkkarit jalkaan ja avaat oven: Baana on auki ja puolituntiakin riittää mainiosti, ellei enempään riitä aika. Nopeaa, tehokasta ja parhaimmillaan todella koukuttavaa.
Jos juokseminen siis ajatuksenakin tuntuu työläältä, mutta ajatus jää mielenperukoille kutkuttelemaan, ota talteen sohvaperunan juoksukoulun ohjeet, jotka löytyvät muunmuassa täältä. Kynnys aloittamiseen on matala ja muutaman viikon työllä pääset hommaan kiinni. Haastan siis kaikki kynnellekykenevät ja vähäkin juoksemista harrastuksena puntaroivat aloittamaan juoksukoulun; sekä mieli, että keho kiittää!
Kuvat: Pixabay
tiistai 11. syyskuuta 2018
Maanantaimiete tiistaiksi
Eilinen viikonalku pisti päätä sen verran pyörälle, että unohtui päivittää blogiin maanantaimiete. Tässäpä siis miete tiistaille, toimii varmasti yhtä hyvin päivästä riippumatta.
Tausta: Pixabay
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)