Asioita joihin en usko

Visual Diaryn Sara kirjoitti pari kuukautta sitten blogissaan asioista joihin ei usko, postaus löytyy täältä, ja sen verran mehevä oli aihe, että pakkohan siihen on itsekin tarttua. Yleisesti ottaen uskon vähän kaikenlaisiin juttuihin, tai ainakin haluan uskoa. Siinä tietysti on vissi ero, eivätkä kaikki asiat ole edes uskosta kiinni. Pidemmittä puheitta, here comes.

Karma.
En oikein jaksa usko karman lakiin. Kaikilla asioilla, päätöksillä, tekemisillä ja tekemättä jättämisillä on tottakai seurauksensa, mutta en kutsuisi sitä karmaksi. Mielestäni on ainoastaan hyviä ja huonoja valintoja tai onnea, ja toiset asiat ovat vain meant to be. Jos uskoo karmaan ja ajattelee sen hoitavan niinsanotusti tilit tasan, jos joku on kohdellut epäreilusti kannattaa ehkä miettiä myös ketä itse on kohdellut kurjasti, että karma on tehnyt vastaiskun.

"Lähdetään käymään yksillä."
Jeah right, who are you kidding. Yksille lähteminen on silkkaa itsensä huijaamista ellei satu olemaan liikkeellä autolla. Siinä tapauksessa tuo statement toimii, mutta jos vaikkapa hyppää fillarin selkään ja lähtee terassille "yhdelle", ei kannata ihmetellä, jos kohtaa silmienpyörittelyä.

Maanantai on viikon paras päivä.
Ei ole, piste. Maanantai on maanantai, vaikka voissa paistaisi. Tosin viime aikoina viikonpäivillä ei ole enää niin suurta merkitystä kuin ennen, mutta maanantai on maanantai ja perjantai on perjantai, vaikka asiaa mitenpäin katsoisi.

Kateus. 
Tämä on  monitasoinen juttu: Kateus on mielestäni yksi turhimmista ja typerimmistä fiiliksistä, mitä ihmisen tunneskaalasta löytyy. Toisaalta pienoinen kateus saattaa ajaa parempiin suorituksiin ja tavoittelemaan jotain sellaista, mitä ei ehkä olisi ilman tätä hölmöä tunnetta tajunnut edes tavoitella. Kolmanneksi, jos joku sanoo ettei ikinä, milloinkaan tunne kateutta, niin sanoisin, että "älä huijaa". Kateus on yksi ihmisen tavallisimmista tunteista siinä missä ilo, suru tai innostuminenkin.

"En ikinä menetä hermojani lasten kanssa."
Onneksi olkoon, ansaitset rauhanpalkinnon, Äiti Teresan kunniamaininna, sekä Dalai Lamalta papukaija-merkin. Todennäköisempää on yksisarvisen ilmestyminen ikkunan alle. :D

Valkoiset legginsit/tregginsit/yms.
 Ei vaan näytä hyvältä - kenenkään päällä.

Uhkailu-kiristys-lahjonta - tie lapsuuden traumoihin.
En pysty uskoa. Tietysti riippuu keinoista, joita käytetään, mutta jos kyseessä on ihan perus "ellet syö ensin ruokaa, et saa jälkkäriä"-tyyppisiä juttuja, niin I don't think so. Kaikissa asioissa voidaan tietysti mennä äärimmäisyyksiin, mutta itse en ole ainakaan niin fiksu, että olisin keksinyt miten lasta kasvatetaan ellei esimeriksi kerrota ja opeteta, että kaikilla teoilla on seurauksensa. Toiset saattavat kutsua tätä uhkailuksi, tai kiristykseksi.


Yksinhuoltajien lapsilla on huonommat eväät elämään.
Hahahahhahaa, en usko hetkeäkään. Ei ole kiinni huoltajuussuhteesta millaisen kotikasvatuksen saa, ja miten paljon lapseen; hänen harrastuksiinsa, koulutukseen, ynnä muuhun panostetaan.


Kukkahousut.
Tiedän tämän olevan kuuminta hottia ja monien pitävän kukkauhousuja suvereenisti - hatunnostoni heille - mutta tämä antikukkakuosimuidu ei moiseen taitu. Ei edes kotioloissa.

Ainoa tapa, jolla voisin pitää "kukkahousuja"

Vappu on turha juhla.
Tarkoitan nyt nimenomaan vappua sillä tavoin, kuin sitä nykyään juhlitaan; en erityisemmin aatteellisena juhlana. Itselleni vappu tarkoittaa kevään taittumista kesäksi, vaikka näillä leveysasteilla se ei kelien puolesta useimmiten niin olekaan. Joskus muinoin vappua juhlittiin kaveripiirissäni aina, toviksi vappu muuntui jopa omissakin silmissäni enemmän tai vähemmän pakkojuhlaksi, mutta taas vapun juhlimisessa on oma tunnelmansa. Se ei tarkoita välttämättä skumppapäissään kylillä hillumista, vaan lähinnä hyvää ruokaa, vappumunkkeja, simaa, serpentiiniä, ilmapalloja ja jossain määrin sitä skumppaakin. Ja hei viikon päästä vappu on täällä!

Positiivisuus on perseestä.
En usko, ei ole. Jotkut saattavat syyttää turhasta haihattelusta, mutta lähtökohtaisesti (sana aiheuttaa edelleen hilpeyttä, vanha inside-läppä :D) pienellä haihtattelulla kaikki on kivempaa.

Suklaat voi laittaa paremmuusjärjestykseen.
Noup, en pysty siihen. Tai pystyn, mutta muutan noin viiden sekunnin päästä mieleni. Tämän hetken lemppari on geisha, ja juuri nyt alkasi tekemään mieli Maraboun normi maitosuklaata. #suklaaonsuklaaonsuklaa

Hiilarit on helvetistä.
En allekirjoita. Kroppaa tottuu kaikkeen, kunhan kuljetaan kultaista keskitietä. Olen alkanut uskomaan myös siihen, että keho kertoo kyllä mitä tarvitsee, joten jos himoitset hiilareita, suo se itsellesi. Tosin itse en nyt aio tätä toteuttaa, koska kehoni yrittää kertoa tarvitsevansa suklaata, mutta tiedän sen tässä kohtaa huijaavan. :D


Ihmissuhteiden kuuluu olla vaikeita. 
Ei kuulu. Aina ei tietenkään voi olla helppoa ja yhtä ruusunpunaista eloa ja oloa, mutta pääasiassa kyllä. Ei tarvita draamaa ja sydäntä raastavaa vuoristorataa, että rakkaus olisi oikeaa. Se on oikeaa vähemmälläkin säätämisellä ja epävarmuudella. Itseasiassa oma kokemukseni on, että mitä vähemmän säätämistä, epävarmuutta ja draamaa, sitä enemmän pystyy toiseen ihmiseen keskittymään.

Että asiat vain tapahtuvat itsestään.
Mikään ei tapahdu itsestään, paitsi ajan kuluminen. Jos haluat jotain, tee sen eteen töitä. Jos et halua jotain, tee asiat niin, ettet joudu tilanteeseen, johon et halunnut. Mikään - muu kuin vakava sairastuminen tai onnettomuus - ei ikinä, automaattisesti "vain tapahdu" ellet tavalla tai toisella ole edesauttanut asiaa; on kyseessä sitten toivottu juttu, tai jokin, mihin ei ole tähdännyt. Älä syytä muita siitä missä olet oman elämäsi kanssa, sillä kukaan muu ei tee valintoja puolestasi, kuin sitä itse. ..ellet ole lapsi. Silloin vanhemmat saavat suuremmilta osin päättää. Pakko mainita näin uhmaikäisen äitinä. :D

 Että tietyn ikäisenä "kuuluu" tehdä tiettyjä asioita.
Tässä tietysti biologia asettaa omat rajansa, mutta noin muuten: Ei ole ikinä esimeriksi liian myöhäistä opiskella, vaihtaa alaa / työpaikkaa / asuinpaikkaa, aloittaa uusia harrastuksia tai ylipäätään kiinnostua uusista asioista. Aina voi myös lähteä rokkifestareille ja juoda viiniä aamuun asti, jos sille tuntuu. Aina voi matkustaa, tai olla matkustamatta, tavata uusia ihmisiä ja avartaa maailmankuvaa. Aina voi haaveilla ja asettaa tavoitteita. Ja ennenkaikkea aina on juuri oikea aika nauttia hetkestä ja elämästä.

Tähän on hyvä päättää, kivaa viikon alkua! Kertokaa mihin te ette usko?

Kuvat: Pixabay

Uusia tuulia ja isoja ohjelmanumeroita

Arvatkaa mitä! Kesä, kärpäset, aurinko, lämpö, valoisat illat ja pitkät päivät; ihan ovat nurkan takana! Tiet pölyää jo siihen malliin, että kesä ei voi olla kaukana ja astmaatikon keuhkotkin sen kyllä tunnistavat. Ei lunta, vaan pölyä. Ei pakkasta, vaan aurinkoa ja lämpöä. Ei lumisadetta, vaan vesisadetta. Ajjettä! Taisin mainita jossain kohtaa, että isoja ohjelmanumeroita on tälle keväälle tiedossa ennenkuin lomat toukokuun loppupuolella tulevat vastaan. Nyt alkavat siirrot olemaan käsillä, jännittävää.

Kuva: Pixabay

Olen tässä kevään mittaan myynyt asuntoni. Rivarikaksiokotini, jota noin viisi ja puolivuotta sitten olin ensimmäisen kerran katsomassa, kun katsottavaa ei ollut edes väliseinien vertaa. Oli pimeää, märkää ja tuulista, kun pompin kurakossa tekeillä olevan rivitalon luo ja yritin hahmottaa mihin tulee mitäkin. Kun rivari aikanaan sitten valmistui, oli kevät, aurinko paistoi ja vappu lähestyi.Paikka tuntui kodilta välittömästi ja reilun kymmenen kaupungissa vietetyn vuoden jälkeen oli ihanaa päästä takaisin pellonlaitaan. Nyt tuossa kodissa on asuttu aika tasan viisi vuotta ja on aika siirtyä eteenpäin. Mieli on vähäsen haikea, onhan kyseessä muunmuassa neiti K:n ensimmäinen koti, mutta ei voi saada tilaa uudelle, ellei luovu vanhasta. Olen aina ollut sitä sorttia, joka kiintyy ihmisten lisäksi myös paikkoihin, esineisiin ja jopa autoihin. Ai että kuulkaa miten kova paikka oli aikanaan vaihtaa pikku-audini pois ja hommata tilalle "järkevä" auto. Samaa haikeutta on ilmassa nytkin, mutta samalla olen onnellinen ja innoissani, että elämä menee eteenpäin ja asuintilaakin tulee olemaan vähäsen enemmän. Koko asuntokauppa-asia eteni vauhdilla, joten kovin paljon aikaa ei ollut käytännön asioiden järjestämisessä tuhlattavaksi, mutta niin vain asiat järjestyivät. Jahka muutto saadaan alta pois en uhraa asuntoasioille ajatustakaan muutamaan toviin - elinaksi sanottuna ainakaan koko kesänä siis. :D

Kuva: Paula Hiipakka

Kuva: Paula Hiipakka

Olen elämäni aikana muuttanut tusinan kertaa. Se on ihan tarpeeksi yhdelle ihmiselle ja toivon - ja uskon - että edessä ei tämän jälkeen ole enää kovin montaa muuttolaatikoiden pakkausrumbaa. Minua vois siis kutsua jonkinlaiseksi muuttokonkariksi, joten kokemuksesta tämä homma ei jää kiinni. Tavarat laatikoihin ja jätesäkkeihin, muutama vahva käsipari kantoavuksi - ruoka -ja juomapalkalla, vinkvink - niin hommahan on melkein valmis. Melkein. Viidessä vuodessa ehtii jos jonkinmoista rompetta kaappeihin kertyä etenkin, kun niiden vuosien aikana on myös lapsellistunut, joten muuttokuorman kasaamisessa saattaa tovi, jos toinenkin mennä. Pakkaaminen on onneksi jo ihan hyvällä alulla, joten hyvä tästä vielä tulee.

Jos siis olet innokas ja onnekas, ja haluat ensi viikolla tulla apuihin, niin ilmoittautumisia otetaan ilman muuta vastaan. Myös lapsenhoitoapu huomioidaan! Av, yv ja mitä näitä nyt oli. Ennen ensi viikon rutistusta kerään kuitenkin kimpsut ja kampsut kasaan - vähän pienemmässä mittakaavassa siis - hyppään valtion rautateiden kuljetettavaksi ja lähden nauttimaan aikuisten viikonlopusta! Kivaa perjantaita, kolmannestatoista päivästä huolimatta!

Pääsiäismeininkiä 2018

Blogin puolella on vietetty hiljaiseloa pari viikkoa, eikä vähiten pääsiäisviikolla perheeseemme iskeneen oksupöpön takia. Hyi yök, ei siitä sen enempää, kuin että nyt saa pöpöt mun puolestani riittää, vaikka suhteellisen vähällä pääsimmekin.

Mutta se pääsiäinen! Pienoisesta potemisesta ja toipumisesta huolimatta nelipäiväiset vapaat vierähtivät oikein kivasti. Sopivassa suhteessa tekemistä ja oleilua, sekä tieysti sitä suklaata. Neiti K oli luonnollisesti innoissaan ja yllättäen meiltä löytyikin noita-trullin sijaan Elsa-trulli. Prinsessat ja ballerinat ovat nyt pop, joten mikä minä olen kieltämään. Itsekin tekisi mieli välillä liehua prinsessana ympäriinsä ja lankalauantaina siihen olisi ollut hyvä mahdollisuus ilman, että kukaan olisi sen kummemmin ihmetellyt, mutta ehkä ensi vuonna. Tai vappuna. Tai halloweenina. Tai miksei ihan milloin vaan; jokainen herää välillä prinsessana. Käytiinpä lauantaina illalla myös paikallisella pääsiäiskokollakin, jossa oli musiikkia, poniajelua, trullikisa, makkaraa, hattaraa, ja ties mitä muuta, mutta jouduimme valitettavasti lähtemään kotiin iltapuuhiin ennen kokon sytyttämistä. Järjestäjille vinkiksi, että kokon voisi ehkä ensi vuonna sytyttää vähän aikaisemmin, että pienemmätkin trullit ehtisivät sitä ihastella. Muuten tapahtuma oli hienosti järjestetty ja tekemistä - sekä väkeä! - riitti.

Pyhinä ehdittiin pyörähtää myös Keskisen kyläkaupassa Tuurissa, jossa järjestettiin pitkäperjantaina lastenpäivä. Lastenpäivässä oli esiintymässä myös Ryhmä Haun Samppa ja Vainu, joiden johdolla pikkumimmikin joraili sydämensä kyllyydestä ja lopuksi pääsi Sampan kainaloon kuvattavaksi. Kyläkaupalla oli tehty remonttia sitten viime käynnin, minkä ansiosta paikka oli muuttunut edukseen ja ruokaravintolatarjotakin saanut lisäystä. Kiva päivä ja juuri sopivaa vapaapäiväohjelmaa koko porukalle. Keskisen Vesan hoodeilla kannattaa poikeuta kauempaakin, vink, vink! Tulevana lauantaina kyläkaupalla vietetään sisustuspäivää, josta lisätietoa esimerkiksi täältä.

Keskisen retken ja trullihommien lisäksi ohjelmistossa oli luistelua, vohveleita, ystävien treffaamista, yksi alkuunsa jäänyt pulkkamäki -ja leikkipuistoiluyritys, sekä pari vähäunista yötä. Pääsiäisenä piti katsastaa myös Elonkerjuun nykykeikkakunto, mutta pienoisten muuttujien takia se jäi nyt toiseen kertaan. Onneksi Pohjanmaan Rollarit keikkailee tässä kevään mittaan useammankin keikan verran, joten toivo elää, että jollekin niistä pääsisin karkaamaan.

Miten teidän pääsiäinen sujui ja menivätkö neljän päivän vapaat toteen?

Kritiikin vastaanottaminen rakentavasti on taitolaji

Miten ottaa kritiikkiä - tai palautetta - vastaan loukkaantumatta? Tai edes ihan pikkiriikkisen kuohahtamatta? Luin jostain, että suurinta osaa kritiikistä ei edes tarkoiteta kritiikiksi, vaan lähinnä palautteeksi; kritiikiksi se muuttuu vasta vastaanottajan mielessä. Tämä aiheutti itselleni ahaa-elämyksen, sillä näinhän se tosiaan monesti on: Ihmismieli tulkitsee negatiiviseksi sellaisetkin itseen kohdistuvat asiat, jotka sitä eivät välttämättä ole! Ja seuraavaksi; miksi ihmeessä? Miksi treenatuinkin positiivari tähän sortuu, ja miten se olisi muutettavissa? Miten olisi mahdollista oppia pois kaavasta, joka ei palvele ketään: Ei omaa itseä, eikä ketään muutakaan?

Tämä on pirun vaikea laji, etenkin itseni kaltaiselle ihmiselle, jolla ensreaktiot tapahtuvat noin sekunnin sadasosassa ja lyövät kropan ja mielen läpi sellaisella voimalla, että korvissa suhisee. Aivan sama onko kyse innostumisesta, ilosta, surusta, rakkaudesta, kiukusta tai jostain sen sukulaisesta ensireaktio on aina voimakas ja menee syvälle. Vuosien myötä olen, hyvin vaihtelevalla menestyksellä, oppinut pitämään näillä hetkillä suuni kiinni, mutta ilmeeni paljastavat kyllä mikäli mielessä kuohuu, hyvässä tai pahassa. Kaikki muut reaktiot pidän mielelläni entisellään, mutta palautteen tai kritiikin vastaanottamisen hetkellä olisi kiva pystyä pitämään ajatukset zen-tilassa ja pystyä tarkastelemaan asioita heti siltä kantilta, kuin nykyisellään pystyy noin vartin-puolentunnin päästä kuohuntaa aiheuttaneesta asiasta.

Tässäkin lajissa varmasti hiljaa hyvä tulee ja taitaa olla jo harjoitukset hyvässä vauhdissa, kun ymmärtää, tai osaa - ainakin välillä - pitää niinsanotusti päänsä kiinni siinä vaiheessa, kun sisäinen tulisielu nousee vastarintaan ja puolustuskannalle. Ehkä ei tarvitsekaan oppia hillitsemään omia, sisäisiä reaktioitaan, vaan riittää, että pystyy suodattaa ne. Omalle itsellehän olisi kevyempää, mikäli osaisi suhtautua palautteeseen edes suunnilleen neutraalisti; osaisi siinä hetkessä punnita sävyt palautteen takana ja miettiä edes sen kaksi sekuntia onko sitä edes tarkoitettu negatiiviseksi. Kuulostaa kovin vaikealta ja työläältä, mutta olen varma, että tämäkin juttu olisi harjoittelun arvoinen.

Olennaista tietysti on miten asiat ja palaute esitetään ja keneltä se tulee. Itselläni on suuria vaikeuksia ottaa vastaan palautetta asioista sellaisilta ihmisiltä, jotka eivät niistä todellisuudessa tiedä juuri mitään, ja jotka eivät osaa asettua toisen asemaan. Tämän sortin ihmisethän monesti ovat niitä kärkkäimpiä arvostelijoita ja kritisoijia: "Ei millään pahalla, mutta.." Tietänette ihmistyypin. Veren saa kiehahtamaan myös ihmisen piiloutuminen oman persoonallisuutensa taakse siinä vaiheessa, kun käyttäytyy huonosti tai epäkohteliaasti: "Tällainen mä nyt vaan olen, sanon asiat suoraan." Asioiden suoraan sanominen ja huono käytös on kaksi täysin eri asiaa, eikä niillä ole ole mitään tekemistä toistensa kanssa.  Suoraan puhuminen on omasta mielestäni todella suotavaa, samoin kritiikin antaminen mikäli siihen on aihetta. Miten muuten ihminen voisi parantaa sitä osa-aluetta, mitä palaute koskee. Nämä asiat olisi kuitenkin hyvä hoitaa aina ystävällisessä hengessä, koska todennäköisesti palautteen vastaanottaja asettuu puolustuskannalle ilman hyökkäävää sävyäkin. Itse alkaan näkemään punaista myös, mikäli kritiikin antaja verhoaa kritiikin vaikkapa huolestumiseen, tai haluaa näennäisesti keskustella asiasta kuuntelematta kuitenkaan mitä toisella on sanottavanaan. Taitolajeja siis molemmat, niin kritiikin vastaanottaminen, kuin myös antaminenkin.

 

Mikä on tarinan opetus? Ehkä ainakin se, että arkipäivän tilanteissa kannattaa miettiä kaksi kertaa ennen sanaisen arkkunsa avaamista oliko puolison, muun perheenjäsenen, kollegan tai ystävän antama palaute ensinkään tarkoitettu kritiikiksi. Jos omaa samanlaista vuoristorataa menevän tunne-elämän, kuin allekirjoittanut on vaikea yrittää hillitä itseään siinä vaiheessa, kun veri kiehuu ja sisällä leimuaa. Voin kuitenkin luvata, että jos jaksaa harjoitella itsehillintää näissä tilanteissa elämä paranee ja pidemmässä juoksussa huomaa, ettei sitä niin kauhean helposti enää käämejään poltakaan.

Kuvat: Pixabay

Kolmossynttärit Frozen-teemalla

Neiti K:n kolmossynttäreitä vietettiin reilu kuukausi sitten ja teema oli mikäs muukaan, kuin Frozen. Tai "Plousen", kuten kolmeveeni sanoo. Anna, Elsa, Olof ja Kristoff ovat seikkailleet meillä aika ahkeraan nyt viime kesästä lähtien, ja ikuisena Disneyn klassikkoleffojen fanina en pidä asiaa ollenkaan pahana. Viime aikoina on repertuaaria laajennettu Frozenista ja Lumikista Tuhkimoon, Pieneen Merenneitoon ja Aladdiniin, joista kaksi viimeksi mainittua ovat allekirjoittaneen ikisuosikkeja, löytyypä Ariel-neito tatuointina ihostanikin. Leffat taitavat olla kaikki 7-vuoden ikärajalla varustettuja, mutta kiitos nykyteknologian liian jännittävät kohtaukset on helppo skipata ja nauttia ainoastaan myös pienemmille silmille sopivasta matskusta.

Neiti K esitti ennen synttäreitään - joista oli puhuttu suunnilleen joulusta saakkaa - toiveen jäätelökakusta, joten ei muuta, kuin tuumasta toimeen. Itse en jäätelökakkua alkanut alusta asti tekemään, vaan turvauduin pakastealtaiden tarjontaan, joka oli ihan tarpeeksi nonparelleilla, Kristoff-hahmolla ja koristelluilla jäätelötötterövohveleilla tuunattuna. Jäätelökakun lisäksi oli tottakai myös perinteinen täytekakku "Elsan värisellä" sokerimassalla päällystettynä. Koko komeuden kruunasi kakun päälle sovitettu Elsa-hahmo, syötävät lumihiutalekoristeet, sekä muutama hopeanvärinen nonparellihelmi, ja lumeksi ripoteltu tomusokeri, joka todellisuudessa oli ripoteltu kakun pinnalle peittämään leipurin vajavaiset taidot sokerimassan kanssa askartelun suhteen. Öhöm. Ehkä vielä joskus.

Perinteiset mokkapalat kuuluivat tottakai myös synttäripöytään, ja leikkasin ne sydämenmuotoisella piparkakkumuotilla annospaloiksi, sekä koristelin valkoisilla, sinisillä ja hopeisilla nonparellihelmillä. Kinkkupiirakkaan en keksinyt sen kummampaa teemaan sopivaa väritystä, mutta tarjolla olleet rockyroadit, sekä valkosuklaakeksit koristelin turkoosiksi värjätyllä valkosuklaalla. Kyytipojaksi vielä valkoisia ja turkooseja vaahtokarkkeja, niin tarjoilu oli valmis. Synttärit vol kakkosille tyydyin täytekakun sijaan pyöräyttämään jäätelökakun kaveriksi mudcaken, joka oli todella muddy, mutta parempi överit, kuin vajarit, vai mitä. :D

Kolmossynttärit vietettiin aika pienellä porukalla, mutta ehkä ensi vuonna toisin. Pääasia kuitenkin oli, että synttärityttö tykkäsi ja oli onnellinen. Lahjatkin näyttivät olleen mieluisia ja ovat kovassa käytössä aurinkolaseja myöten, joiden sesonki saisi kunnolla jo alkaa. Oli ihana seurata lapsen riemua ja täpinän määrää, kun synttäriaamu koitti. Erityisesti Elsa-kakulle neiti huokaili ihastuneena, vaikka muuten tarjoiluista kiinnosti lähinnä jäätelö ja valkosuklaakeksit. Kuvia räppäisin pari hassua, jotka nekin vähän sinne päin, mutta aina ei ehdi, kun keskittyy olennaiseen.

Tähän loppuun pitää asiaankuuluvasti vielä taivastella ajan kulumista, sillä neljä vuotta sitten minulla ei ollut aavistustakaan tuosta pienestä ja pippurisesta naisesta, jonka elämääni noin vuotta myöhemmin sain. Parhaat asiat tapahtuvat yllättäen. Kivaa torstaita!

Oppia ikä kaikki?

Oppia ikä kaikki, harjoitus tekee mestarin, ei kukaan ole seppä syntyessään, ja mitä kaikkia näitä (kiristäviä?) sanontoja nyt olikaan. Pakko kuitenkin myöntää, että näissä vanhan kansan viisauksissa on enemmän totuutta, kuin hiven.

Olen tässä nyt muutamien kuukausien aikana huomannut miten edellämainitut fraasit sopivat myös parisuhdekuvioihin, jopa pelottavan hyvin. Itsetuntemus ja ikä tuo näissä(kin) hommissa - ainakin oman kokemukseni mukaan - ainaostaan plus-merkkistä boostia. Jotkut saattavat tietysti olla luotuja jakamaan elämänsä toisen kanssa ja ottamaan toinen ihminen huomioon kuten kuuluukin, puhumattakaan arvostuksesta ja tietynlaisesta itsehillinnästä ja asettumisesta toisen asemaan. Minä en ole ollut niitä ihmisiä, vaikka vahvasti parisuhdeihmiseksi olen aina itseni mieltänytkin. Onneksi elämänkokemus tasoittaa räiskyvää ja helposti pinnansa katkaisevaa kovapää-ekstroverttiakin, ja näin viittä vaille kolmekutosena voin käsi sydämellä sanoa, että onneksi! ..varmaan samaa voi sanoa moni muukin lähipiirissäni elävä. :D

 Antakaas kun selvennän: Olin nippanappa täysi-ikäistynyt, kun hyppäsin ensimmäiseen kunnon parisuhteeseeni. Aikuisuuden kynnyksellä monet asiat olivat muutenkin uusia ja ihmeellisiä, ja tietyllä tapaa myös parisuhde kuului niihin. Ensimmäinen yhteenmuutto ja yhteinen koti, ylipäätään ensimmäinen oma koti, ja hyppäys koulumaailmasta työelämään ja välivuoden kautta opiskeluihin. Oli harrastusta, töitä ja opintoja, bileitä, ystäviä ja tulevaisuuden suunnittelua. Pikkuveljeni kuolema ja muita isoja elämäntapahtumia. Monien yhteisten vuosien jälkeen suhde kuitenkin tuli tiensä päähän ja erosimme ilman sen suurempaa dramatiikkaa. Erosta on jo melkein kymmenen vuotta aikaa, mutta olen vasta viime vuosien aikana huomannut, että todennäköisesti osaan nyt arvostaa entistä poikaystävääni enemmän, kuin silloin aikanaan. Älkää ymmärtäkö väärin, arvostin toki silloinkin, mutta en tarpeeksi, enkä varmaan kertaakaan ilmaissut sitä hänelle suoraan.

Olin muutenkin parikymppisenä varsin mustavalkoinen ja ehdoton mielipiteissäni. En tuntenut itseäni tarpeeksi hyvin, ja miten olisin voinutkaan. Pikkuveljeni kuolema tietysti avasi silmiä ja sai ajattelemaan asioita uudesta perspektiivistä, mutta silti se oma napa tuntui olevan kaiken keskiössä. En ymmärtänyt, että se miten koen asiat lähtee tasan omasta itsestäni, ei kenenkään muun tekemisistä, sanomisista, tai tekemättä jättämisistä. Jos ärsyynnyin jostain en tajunnut miettiä onko syy todellakin jossain muussa ihmisessä, tilanteessa tai tapahtumassa, vai ihan pelkästään omassa itsessäni ja siinä miten ja mihin kuulemaani, näkemääni ja kokemaani peilaan. Ja arvatkaas mitä; monestihan se on juurikin pelkästään omasta itsestä kiinni miten asiat ottaa. Suuttuuko, loukkaantuuko, ärsyyntyykö, antaako vain olla vai miettiikö miksi asia ylipäätään menee tunteisiin. Turha uhriutuminen ei auta ketään, ja harvoja asioita sattuu ilman, että itse ei olisi niihin jollain tapaa vaikuttamassa. On toki niitäkin, kuten esimerkiksi vakavasti sairastuminen, mutta tarkoitan yleismaailmallisempia, parisuhteisiin liittyviä asioita.

Nykyään huomaan yhä useammin tajuavani, että menneet kokemukseni vaikuttavat hyvin voimakkaasti siihen miten koen asioita, nimenomaan parisuhteessa. Monesti huomaan jonkun jutun olevan enemmänkin "oma ongelmani", kuin millään tapaa toisesta johtuva. En juurikaan sen tasaisempi ole, kuin kymmenen vuotta sittenkään, mutta jonkinlaisen filtterin olen luonut, vaikka naamasta edelleen näkeekin, jos v***ttaa. Vanhat peikot, muistot ja toimintamallit istuvat tiukassa, mutta peikot on mahdollista nujertaa, muistot kääntää vahvuudeksi, sekä toimintamallit hiljalleen muuttaa, jos rinnalla on ihminen, joka osoittaa olevansa luottamuksen arvoinen ja antaitsevansa tulla kohdatuksi ilman epäilyksiä. Luottaminen on aina tietynlainen päätös, vaikka pelkkä päätöksen tekeminen ei synnytäkään luottamusta. Toinen voi tehdä sen joko helpoksi tai mahdottomaksi, js mikäli jälkimmäinen vaihtoehto voittaa, tai edes nostaa päätään, voi koko jutun unohtaa

Ihanaa viikonloppua kaikille ja muistakaa arvostaa rakkaitanne! <3

Kuvat: Pixabay

Kaukokaipuuta ja Elonkerjuuta

Voi millainen kaukokaipuu pääsikään iskemään, kun instafeedissani tuli vastaan matkakuvia ja silmiini osui otos merenrannasta juuri ennen auringonlaskua. Melkein välittömästi hartiat tipahti ja työviikon jännitys katosi jonnekin ulottumattomiin. Karu totuus tietysti iskee hyvinkin äkkiä vasten kasvoja, mutta aina voi unelmoida. Miten ihanaa olisikaan istahtaa aurinkotuoliin tai rantahietikolle viileä drinkki kädessään ja antaa lämpimän ilman hyväillä ihoa. Katsella auringonlaskua ja nauttia hetkestä. Tietää, että kiirettä ei ole mihinkään ja elo ja olo saa soljua eteenpäin täysin omaan tahtiinsa. Matkalaskurin mukaan omaan lähtöön on aikaa alle 80 päivää, eikä siinä ole päivääkään liian vähän. Ennen lähtöä kalenterissa on vielä ihan riittämiin isoja ohjelmanumeroita, joten todennäköisesti olen hyvin onnellinen nainen, kun toukokuun lopulla saan virittää sähköpostiin out-of-office-viestin neljäksi viikoksi. Ensimmäistä kertaa ikinä pidän neljän viikon kesäloman yhteen pötköön ja jemmaan talvilomaviikkonikin vielä loppukesän varalle. Alkaa olla jälleen helpompi hengittää, kun lähitulevaisuudessakin häämöttää lyhyempiä työviikkoja pääsiäisen, vapun ja helatorstain ansiosta ennen varsinaista lomakautta. Löytyypä kalenterista viikonlopun mittainen aikuisten reissukin. <3

Kuva:Pixabay

Toukokuun lopulle on kuitenkin vielä aikaa tovi jos toinenkin, joten ei ihan vielä kaiveta aamukampaa esille. Aamukamman voi kuitenkin etsiä laskeakseen päivä pääsiäislomaan, sillä se häämöttää jo parin viikon päässä! Uskomatonta miten nopeasti kevät juoksee eteenpäin. Alan hiljalleen käsittää mitä käsite "ruuhkavuodet" tarkoittavat, ja vaikka iltaisin kaadun aikalailla kaikkeni antaneena sänkyyn niin en moiti; bring it on. Elämässä sattuu ja tapahtuu tällä hetkellä, mikä tottakai vie energiaa, mutta hyvällä tavalla. Mutta siis se pääsiäinen.. Pian saa laittaa pääsiäisruohot itämään, kantaa kotiin kasan suklaamunia ja kaivaa tiput kaapista. Ellei joku ole vielä huomannut, niin olen ihan innoissani aina, kun kotia saa sisustaa jonkun juhlateeman mukaan! Pääsiäinen on muutenkin aina merkki siitä, että kevät todenteolla on täällä ja talvi voitettuna. Ja hei! Tänä pääsiäisenä paluun keikkalavoille tekee myös Pohjanmaan oma Rolling Stones; Elonkerjuu. Käykääpä kurkkaamassa bändin paluukeikkojen päivämäärät ja paikat täältä.

Jos jotain kuitenkin saa toivoa, toivoisin talven taittuvan kevääksi nyt heti, tällä sekunnilla. Ei enää lumipyryjä ja kaksinumeroisia pakkalukemia, vaan plussakeliä ja loskaa kiitos. "Maaliskuu maata näyttää" tuntuu kasvavia lumikinoksia katsellessa lievästi sanottuna epäilyttävältä. Harvemmin toivon vesisateita, mutta nyt voisi taivas muutamaksi päiväksi aueta ja lämpötilat nousta. ..tai ehkä kuitenkin vasta viikonlopun jälkeen, että ehdimme pikkumimmin kanssa kokeilla vielä luisteluhommia tälle talvelle. Parempi myöhään, kun ei milloinkaan. Tosin neitikin toivoo hartaasti jo lumien sulamista, että saisi polkupyörän ja pääsisi testaamaan sitä. En tiedä kumpi on taas enemmän innoissaan fillari-asiasta, äiti vai tytär, koska luonnollisesti äidin visio pikkumuikkelin ensimmäisestä pyörästä on tyyliä vaaleanpunainen - tai "Elsan värinen" - ja sellaiset hienot tupsuthapsutmitkälie sarvien päissä. Jää nähtäväksi. :D

Lopuksi vielä fiilisteltäväksi edellämainitun rytmiryhmän uusin sinkku, Saanhan mä tulla viereesi, josta ilmestyy huomenna perjantaina myös video. Omat lempparilyriikkani biisissä ovat: "Ja sä kysyt miltä tuntuu vapaus / No ei se oo jäänpolttoa kummempaa / Ja sä kysyt miltä tuntuu kaipaus / Mä en tiedä mitään kauniimpaa".

Kivaa loppuviikkoa!

Edit. Video lisätty 16.03.