Lomafiilistä ja kiitollisuusharjoituksia

Useampi seuraamani bloggaaja on tällä viikolla kirjoittanut kiitollisuudesta ja haastanut miettimään omia kiitollisuuden aiheitaan. Näin on tehnyt ainakin Vihervaaran Anna, joka kertoi pitävänsä myös kiitollisuuspäiväkirjaa, sekä Start Living Your Best Life- Elisa. Koska kiitollisuus on postiivisuuden ja itseensä uskomisen ohella, noin muunmuassa, yksi lemppariaiheistani on tähän ehdottomasti tartuttava. Korvan taakse pitää jemmata myös ajatus kiitollisuuspäiväkirjasta, sillä idea kuulostaa hyvältä.

Neidit K ja W, sekä Ruttu-aasi

Kiitollisuuden aiheita tuntuu nyt juuri tässä kohtaa elämää olevan enemmän, kuin sielu pystyy pakahtumatta käsitellä, mutta yritän olla kuitenkin täpisemättä kuin lapsi karkkikaupassa. Tämä on ehdottomasti positiivinen ongelma, sillä ei tarvitse mennä kuin pari kuukautta taaksepäin, niin meininki oli ihan eri, kuin nyt, vaikka asiat olivat tasan yhtä hyvin. Kevään rutistus asuntokauppojen, pikarempan, muuton, kouluhommien ja kaiken muun kanssa veivät veronsa ja olin kevään korvalla todella uupunut. Kaikki tuntui raskaalta, pinna oli normaaliakin lyhyempi, eikä mikään uni tuntunut riittävän. Pikku breikistä huolimatta palautuminen on kestänyt yllättävän kauan, sillä vasta juhannuksen aikoihin aloin tuntemaan oloni taas ihan oikeasti omaksi itsekseni, ja iloitseminen elämän pienistä asioista tuli jälleen itsestään. Keväällä ja alkukesästäkin vielä tuntui, että vaikka kaikki on paremmin, kuin ikinä ennen piti itseään suorastaan muistuttaa siitä, sillä tasainen harmaus pään sisällä ei meinannut ottaa hälvetäkseen. Nyt ollaan kuitenkin taas plussan puolella, ja spontaanit ilonpuuskat tulevat ja menevät entiseen tapaan.

Eläinten vanhainkoti Wanha Markki

Kiitollisuuden aiheita nyt juuri, tässä hetkessä - perheen, terveyden ja ystävien tottakai - lisäksi on monia; pienempiä ja isompia, pinnallisempia ja suurempaan mittakaavaan vaikuttavia, tässä hetkessä ilostuttavia ja jo valmiiksi täpisytyttäviä, vaikka siintävätkin tulevaisuudessa.

Neiti K. Tuntuu, että pakahdun päivittäin sen rakkauden edessä mitä tunnen tuota pientä ihmistä kohtaan. Tyyppi on nykyään - vielä enemmän jos mahdollista - yhtä hymyä ja meneillään on ihanan seesteinen, onnellinen ja kiukuton vaihe. Myös jutut ovat äärettömän mielenkiintoisia ja joka päivä saadaan aikaiseksi hyviä keskusteluita. Uteliaisuus on ehtymätöntä ja uudet asiat kiinnostavat. En voisi olla onnellisempi tuosta tyypistä. <3

Neiti W. W-tyyppi on varsinainen tättähäärä ja neidillä tuntuu olevan loistava huumorintaju. Siskokset tulevat juttuun koko ajan paremmin ja paremmin, ja viihtyvät toistensa seurassa ja leikeissään jo ilman jatkuvaa draamaa ihan kiitettäviäkin aikoja. Myös Neiti W:n puhumaan opettelua on ihanaa seurata, sillä tyyppi sekoittaa iloisesti molempia kotimaisia ja esimeriksi hampaidenpesun yhteydessä muistutus "inte syädä" hammastahnaan liittyen aiheuttaa aina pienen onnenpurskahduksen -ja pakahtumisen. <3

Oma koti. Tämä vaan on jotain ihan parasta. Niin sisällä, kuin ulkonakin riittää puuhastelemista vielä pitkäksi aikaa, että kaikki näyttää omalta, mutta nyt kaikki mitä tehdään on itselle. Välillä tuntuu, että täällä naapurustossa ollaan kuin omassa pienessä kuplassaan, ja kai se vähän niin onkin.

Valo ja vihreys. Do I need to say more?

Uusi kamera. Täpisytyttää jo valmiiksi, vaikken olekaan vielä opiskellut uuden olympukseni saloja, mutta miten siistiä; vihdoin kunnollinen kamera!

Ensi kesän Provinssi. Kyllä, luitte oikein; ensi kesän Provinssi. :D Eihän siihen ole, kuin vaatimattomasti 51 viikkoa aikaa, mutta mitä pienistä. Ihastelin viime viikonloppuna Provinssi-fiilistelyjä joka puolelta somea, ja erityisesti miellytti Notes on a Life-Stellan insta-stoorit. Niitä, sekä ystävien ja tuttavien festarimeininkejä katsoessa päätin, että voisi ehkä tässä vaiheessa jo valmistella ensi kesän Provinssia, koska olisi niiiiiiin hienoa päästä fiilistelemään ihmisten juhlaa pitkällä kaavalla ja kiireettömästi. Otin siis ja varasin hotellimajoituksen festarialueen kupeesta kesäkuulle 2020. Nyt ei ainakaan jää suunnittelemattomuudesta kiinni, mikäli ensi vuonna Törnävälle mielii festarifiilikseen.

Loma. Viimeinen työpäivä ennen neljän viikon kesälomaa alkaa olla päätöksessään ja saan kirmata kesälaitumille. Ihanaa jäädä kesälomalle, kun olo ei ole kaikkensa antanut ja jaksaminen nollissa. Neiti K lomailee jo nyt, ja ensi viikosta alkaen saamme nauttia kesäpäivistä yhdessä. Kalenteriin on pitkien, hitaiden aamujen lisäksi piirretty ainakin Hevisaurus-keikka, laivareissu, junaretki, road trip ja kotikaupunkilomailua. Loppukesästä otamme suunnaksi koko sakilla vielä myös Naantalin ja Muumimaailman.

Kunnostettu pyörä. Muutaman vuoden totaaliseen unohdukseen jäänyt polkupyörä on jälleen elävien kirjoissa! Kiitokset siitä isommalle rakkaalle. <3 Olin jo unohtanut miten paljon pyöräilystä pidänkään, ja toissailtaisella fillarilenkillä tuumailin, että juoksulenkit taitaa useammin ja useammin vaihtua fillarilenkkiin. Kaiken lisäksi nykyiset kotohoodit ovat niin kauniit, että rantaviivaa pyöräilee enemmän kuin mielellään edestakaisin. ..tosin voisihan sitä juostakin, mutta öhöm, nyt kiinnostaa pyöräily enemmän.

Postauksen kuvat ovat otettu viime viikonlopun retkeltä Ylistaron Wanhalta Markilta, johon kannattaa ehdottomasti käydä tutustumassa, ellei paikka entuudeestaan ole tuttu! Wanhalta Markilta löytyy eläinten lisäksi kahvila, vanhaan puimuriin tehty pehmis-kioski, vaatteita ja laukkuja, sekä pientä sisustustavaraa. Suosittelen lämpimästi!

Reissukuulumisia toukoukuulta

Meidän perheen reissunaisten kesäloma part one lusittiin toukokuun puolivälin jälkeen. Välimeren auringon syleilystä kun palattiin kesä-Suomeen, ei se sään puolesta ottanut lomalaisia kovinkaan lempeästi vastaan: Kun neiti K:n kanssa saavuimme takaisin kotimaisemiin ja astuimme koneesta lähilentokenttämme kamaralle iski Suomen kesä lähes karateiskun päin näköä: Lähdimme mukavasta ja lempeästä +25 asteen lämmöstä ja saavuimme sateisen harmaaseen, alle kymppi-asteiseen Vaasaan. Pahemminkin olisi tietysti voinut olla ja vettä vihmoa laakana vaasatuulen mennessä luihin ja ytimiin, mutta silti en osannut liiaksi riemuita Suomen kesäsäähän saapumisesta. Onneksi kelit ovat siitä lämmenneet, vaikkakin kovin vaihtelevalla menestyksellä.

Mutta se loma ja reissu! Lähdimme matkaan siis lähikentältä, johon on kotoamme naurettavan lyhyt matka. Vaasan lentokenttä on todella pieni ja portteja löytyy ainoastaan kaksin kappalein, joten liian pitkiä siirtymiä ei kentällä ole; ei edes sisätiloista koneeseen. Turva -ja passintarkastuksetkin hoituvat kädenkäänteessä. Perillä pääsimme hyppäämään etukäteen varaamaani kimppakyytiin, jossa oli meidän lisäksi samalla lennolla ollut pariskunta. Matka Antalyasta Alanyaan tuntuu aina yllättävän pitkältä, eikä asiaa auttanut liikenneruuhkaan juuttuminen alle 10km ennen Alanyaa. Viimeisiä kilometrejä taitettiin puolisentuntia ja hermot alkoivat yhdellä sun toisella kiristymään, mutta niin vain selvittiin perille. Neiti K on erittäin lunkia matkaseuraa, ja pieni naiseni jaksoi loputtomalta tuntuvan siirtymänkin todella hienosti. Matkantekoon Vaasasta Alanyaan meni lopulta koko päivä, joten neidin kovasti odottamat uimishommat jouduttiin suosiolla jättää seuraavalle päivälle. Reissussa väsähtäneet naiset tyytyivät ainoastaan etsimään murua rinnan alle ja käymään läheisessä kaupassa ostamassa elintärkeitä lomatarpeita - kuten nallekarkkeja ja punaviiniä - ennen kellahtamista hotellin lakanoihin.

Neiti K pomppasi seuraavana aamuna ylös puoliseiska ja olisi heti ollut valmiina polskutteluhommiin, mutta kiitos lastenohjelmien sain vielä hetken uniaikaa, ennenkuin nälkä(kin) pakotti nousemaan ja etsimään tiensä aamupalalle. Hotelliksemme oli valikoitunut huoneistohotelli Mayflower, jonka sijainti keskustan liepeillä, mutta kuitenkin hieman syrjässä kaikkein kovimmalta menolta ja meiningiltä, oli aika ihanteellinen. Rantaankin pääsi laskettelemaan kohtuullisen sutjakkaasti, ja jahka neiti K tuosta kasvaa ja biitsihommat alkavat kiinnostaa enemmän, bookkaan varmasti majoituksen rannan liepeiltä. Tässä vaiheessa kuitenkin riittää, että hotellista löytyy sekä pieni, että iso allas, ja jonkinlainen leikkipaikka, kaikki muu on pelkkää plussaa.

Vietimme koko viikon ottaen hyvinkin rennosti, emmekä hötkyilleet liikaa oikeastaan mihinkään suuntaan. Pikkunainen sai sanella aika paljolti mitä tehdään ja mitä tapahtuu, joten hotellin altaalla vietettiin tunti poikineen. Äidillekin se sopi vallanmainiosti, sillä BookBeatin tutustumiskuukausi oli myös oikein loistavaa altaallamakoilu-seuraa ja viikon aikana tulikin luettua ja kuunneltua läpi useampi kirja. Altaalla makoilun lisäksi otimme päivittäin iltapäivä-huilit hotellihuoneessa, luuhailimme kaupungilla ja menimme sinne, minne nenä näyttää. Tapasimme parina päivänä myös alkujaan instagramin kautta tuttua äiti-tytär-reissukaksikkoa, mutta muuten jätimme tuttujen moikkailun tällä kertaa minimiin.

Ruokailuhommat olin hoitanut ennakkoon siten, että päivittäin hintaan kuului sekä aamiainen, että illallinen. Ruoka oli hyvää, mutta kohtuullisen vaatimatonta lukuunottamatta hotellin turkkilaista iltaa, jolloin pöydät notkuivat mitä maistuvampia paikallisia herkkuja. Rakastan turkkilaista ruokaa ja voisin elää pelkillä mezeillä ja baklavalla. ..ainakin sen viikon-pari. Neiti K tilasi uskollisesti joka ilta spagetti bolognesen, eikä ruokailuhommista tarvinnut kertaakaan vääntää. Joka ilta päivän päätteeksi haimme naapurikaupasta iltajäätelön, jonka onnellinen pikkuneiti söi suupielet suklaassa omassa huoneessa, peiton alla. Loma meni todellakin toteen myös levon osalta, sillä useimpina iltoina olin itsekin ennen puoltayötä kömpimässä neiti K:n viereen unille.

Viime kesän reissullamme meillä oli all-inclusive ja silloin pohdin, että meidän kaksikolla ei ehkä ihan vielä mene toteen moinen kaikenkattava paketti. En aikaisemmin oikein ole päässyt sisään näihin all-inclusive-hommiin, sillä olen aina tykännyt käydä vähän siellä sun täällä syömässä, ja viihtynyt paremmin rannalla, kuin altaalla. Nyt meininki on kuitenkin täysin eri ja helpottaa lomaa huomattavan paljon, kun tietää, että tietyllä kellonlyömällä on ruokaa saatavilla. Tein lomaviikkomme aikana pienen summittaisen laskelman, ja totesin, että allaspäivän aikana kulutimme juomiin + mahdollisiin lounaseväisiin helposti 10-15 euroa per päivä plus lisäksi illallisen kanssa nautitut juomat, jotka olivat yleensä sen 5-10 euroa. Tähän kun lisää ns. puolihoidon hinnan, eli aamainen+illallinen-combo päivittäin, niin päästään aikalailla samoihin hintoihin - ja itseasiassa vähän ylikin - kuin mitä all-inclusive suunnilleen sitä tarjoavissa hotelleissa maksaa. Mayflowerissa "alli"-mahdollisuutta ei ollut, mutta jatkossa valkkaan hotellin sen perusteella, että kaikki mahdollinen kuuluu hintaan.

Matkustimme nyt myös ensimmäisen kerran ilman matkarattaita, koska 4vee jaksaa jo kohtuullisia matkoja kävellä; jos siis sattuu huvittaa. Jossain vaiheessa viikkoa tajusin kysyä hotellin respasta, josko olisi mahdollista vuokrata rattaita päiväksi-pariksi ja asiaa luvattiin selvittää. Lopputulos oli, että reissun pari viimeistä päivää kuljimme Alanyan keskustaa, sen vaatekauppoja ja Kleopatran rantaviivaa ristiinrastiin neiti K tyytyväisenä rattaissa istuskellen. Rattaiden vuokrakin oli huimat 5€ per päivä ja kiesit olivat jopa paremmat, ketterämmät ja järeämmän oloiset, kuin omat matkarattaamme, jotka nekään eivät pienimmästä päästä ole, mutta jotka ovat neiti 4veelle jo auttamatta liian pienet. Kannattaa siis aina avata suunsa, sillä turkkilaiset hakevat kyllä vierailleen vaikka kuun taivaalta; siihen vain saattaa mennä tovi tai toinenkin, ja toteutus voi pohjoismaalaista aina silloin tällöin hihityttää, tai kauhistuttaa. Mutta when in Rome.

Kotiinlähtö aikataulu ei sitten ollutkaan niin leppoisan letkeä: Paluulento lähti Antalyasta aamulla klo 6, joka tarkoitti sitä, että hotellilta lähdettiin klo 2. Olin suosiolla järjestänyt meille priva-kyydin kentälle, sillä bussin kierteleminen öisessä Alanyassa keräämässä turisteja kyytiinsä milloin mistäkin pikkukujan hotellista ja pakolliset pysähdykset Alanya-Antalya-välillä eivät muutaman tunnin yöunien jälkeen kiinnostaneet. Yksityiskyyti-ratkaisu osoittautui juuri niin hyväksi, kuin olin arvellutkin, ja pääsimme suorinta tiedä hotellilta lentokentälle puolessatoista tunnissa. Antalyan lentokenttä on mielestäni jostain syystä aika miellyttävä ja siihen aikaan aamusta ei liikaa ruuhkaakaan ollut. Lentokoneessa molemmat naiset ottivat pienet tirsat ja ennen lounasaikaa oltiinkin jo Vaasassa ja lounasaikaan kotona. Ehdottomasti pienen lähilentokentän etuja.

Pikkumuikki olisi kovasti lähdössä jo taas uudelleenkin Välimeren auringon alle, joten ensi kesää silmälläpitäen matkakassaa on ehkä syytä alkaa keräämään; on kohde sitten tuttu ja turvallinen Alanya, tai joku muu.

Let the dreams come true!

Koko aamupäivän pidättelin ilon kyyneleitä, yritin hillitä väkisinkin ulos pyrkiviä hihkaisuja ja parhaani mukaan tsemppasin itseäni olemaan herkistymättä liikaa. Avokonttorin sydämessä liikaa hillumista ei välttämättä arvosteta, joten yritin käyttäytyä kuten (suomalaisen) smart officen kulttuuri edellyttää. Enkä siis ainoastaan yrittänyt, vaan onnistuinkin, kun tarpeeksi pinnistelin ja purin tuntojani tänne blogiluonnoksiin.

Mutta asiaan, minulle selvisi aamulla, että pikkuveljeni on saanut töitä alalta, johon on jo pitkään pyrkinyt. Eikä mistään ihan pienestä putiikista, vaan sellaisesta, johon täällä Suomenmaassa on pienoinen lottovoitto saada jalkansa ovenväliin. Ja arvatkaa mitä? Sen ilon, riemun ja innostuksen lisäksi meinaan pakahtua ylpeydestä! Veljeni on jo vuosia tähdännyt alalle, käynyt kouluja, tehnyt omia ja muiden projekteja ja vihdoin alkaa kova duuni tuottaa ihan konkreettista tulosta. Tottakai matka on hänellä vasta alussa, mutta tämä on tärkeä steppi ja olen sanoinkuvaamattoman ylpeä, että hän on päämäärätietoisesti tavoitellut unelmiaan ja mennyt eteenpäin, vaikka välillä on saattanut takapakkiakin tulla. Joten suurensuuret onnenpotkut, -halaukset -ja toivotukset velimiehelle tätäkin kautta, olen ylpeä sinusta! <3

Tästä pääsenki erittäin pätevän aasinsillan avulla yhteen lemppariaiheistani: Seuraa aina unelmiasi. Meistä on varmaan useimmat kasvatettu siihen, että työ on työtä ja on pelkkää plussaa, jos siitä myös nauttii. On tottakai painotettu, että etsi sellainen ala ja työ, joka oikeasti kiinnostaa. Siinä tuleekin se ensimmäinen kompastuskivi: Kuinka moni oikeasti tietää 16-20-vuotiaana mitä "isona" haluaa tehdä. Toiset tietävät, useimmat varmaan eivät, ja monesti voi käydä myös niin, että totuus jostain alasta ja työstä on ihan toista, kuin mitä on kuvitellut. Asioiden tietynlainen romantisointihan kuuluu ihmisluontoon ja mielestäni ihan hyvä niin; on ihan hyvä katsella maailmaa ruusunpunaisten lasien takaa, kun vain tiedostaa, että kaikki ei niin tee. Totuus voi olla tarua karumpaa riippuen silmillä olevien lasien sävystä, tai siitä miten sitä osaa mukauttaa aina tilanteen mukaan.

Sitten on meitä, jotka parikymppisenä, tai jo silloin 16-kesäisenäkin tiesivät mitä haluavat, mutta tapahtui elämä, ja unelmien tavoittelu jäi. Tai sanotaanko, että löytyi vaihtoehtoisia varaunelmia, jotka eivät sitten olleetkaan itseä varten, vaikka niin halusikin uskoa, kun sen polun päätti katsastaa. Onneksi ikinä ei ole liian myöhäistä alkaa jahtaamaan, seuraamaan ja toteuttamaan omia unelmiaan ja haaveitaan, vaikka elämäntilanne ei ehkä esimerkiksi näin kolmen ja neljänkympin välissä niin joustava enää olekaan. Joustoa tulee lasten kasvaessa kuitenkin kokoajan lisää ja jos vain intoa ja jaksamista löytyy, on kaikki järjestelykysymyksiä. Jaksaminen ainakin omalla kohdalla toki vahvasti korreloi suoraan lasten iän, ja elämäntapahtumien kanssa; aina ei vaan ole hyvä hetki tarttua täysillä toimeen, mutta se ei tarkoita sitä, että unelmiaan pitäisi haudata ja unohtaa.

Kaikki-heti-mulle-nyt-ihmisenä on ollut vaikea ymmärtää ja sisäistää, että kurssin muutos ja oman unelman liepeestä kiinni saaminen tapahtuu pikkuhiljaa, ja kaikki sen eteen tehty työ vie oikeaan suuntaan, vaikka tuntuisikin, että polkee paikallaan. Aivan niin, se mistä itse paasaa ja toitottaa, että "pienin askelin oikeaan suuntaan" onkin omalle kohdalle osuessa kovin vaikea ymmärtää ja pitää mielessä. Näinhän se useimmiten menee; asioista on helppo puhua ja neuvoa, vaikeampaa on oikeasti tehdä kuten "opettaa" (tämä on osoittautunut erittäin todeksi myös lapsenkasvatushommissa, öhöm).

Päätin kolmisen vuotta sitten pitkän puntaroinnin jälkeen perustaa tämän blogin, koska halusin kirjoittaa muuallekin, kuin pöytälaatikkoon. Siinä vaiheessa en ehkä ajatellut, että blogi voisi oikeasti toimia referenssinä siitä, millainen kirjoittaja olen, jos joskus haluaisin viedä siihen liittyvää unelmaani eteenpäin. Töitä voi siis oman haaveensa eteen tehdä tiedostamaankin, ja kaikki on ehdottomasti kotiinpäin.

Digimaailma ja sosiaalinen media luovat valtavasti mahdollisuuksia, uusia ammatteja syntyy sen ympärille jatkuvasti lisää. Vaikka ei ihan selvillä olisikaan mikä mahtaisi itselle olla se omin juttu, mitä väylää pitkin osaamistaan tuoda esiin ja itseään totetuttaa, kannattaa kuitenkin asioiden hyväksi tehdä jotain. Pienepieni ajatuskin siitä, mikä olisi itselle se ydinasia, jonka ympärille rakentaa ja mistä lähteä liikkeelle, riittää. Pääasia on, että lähtee liikkeelle, matkanvarrella voi sitten tarkistella suuntaa, ottaa mukaan mahdollisesti kumppaneita, hypätä isomman seurueen matkaan, tai päättä jatkaa seikkailuuaan ominpäin. It's not only the destination, it's also the journey.

Haaveiden tavoittelu ei tietenkään rajoitu ainoastaan ammatillisiin juttuihin, vaan koskee ihan jokaista elämän osa-aluetta. Oli se sitten unelmien koti, ammatti, harrastus, reilu panostus omaan hyvinvointiin, perhe, lasten kanssa kokemusten kartuttaminen, mitä ikinä; tartu toimeen ja tee asioiden hyväksi jotain. Ajatustyökin lasketaan, siitä se kaikki lähtee!

Ps. Muistelin, että otsikon mukainen ysärirallikin on olemassa ja google kertoi, että unelman toteutumisesta lauloi eurodance-hirmu DJ Bobo. Hahaa, muistoja, muistoja..!



Kuva: Pixabay

Mikä ilahduttaa toukokuun vaihtuessa kesäkuuksi

Huomaan loman tehneen tehtävänsä, kun osaan taas nauttia, iloita ja huomata arjen pienet kivat jutut. Tai sitten se on vain se kesäfiilis, joka puskee pintaan, vaikka esimerkiksi vielä eilen Pohjanmaalla puski taivaalta vettä ja lämpötila oli hätinä yli kymmenen. Tänään meininki vaikuttaisi olevan eri, ja mittarin lukematkin ovat kivunneet jo aamusta lähemmäs pariakymppiä, ihanaa.  Mutta asiaan, viime viikolla tuli vastaan monta pientä asiaa, jotka ilahduttivat niin paljon, että päätin kirjata ne tänne blogiin. Toukokuussa oli paljon ilahduttavia juttuja, eikä vähäisimpänä ollenkaan niistä lomareissumme Välimeren rannoille. Jätetään reissukuulumiset -ja hehkutukset kuitenkin toiseen kertaan ja sukelletaan seuraavassa pieniin, arkisiin kivoihin asioihin.

Hyvä aamu neiti K:n kanssa. Arkiaamut eivät ole vahvuuksiamme. Pienen naiseni kanssa rakastamme molemmat sängyssä venymistä ja vanumista, ja pitkiä, hitaita aamuja. Arkiaamut eivät juurikaan armoa anna, mutta aina silloin tällöin kaikki sujuu, ja molemmat lähtevät kotiovesta hymyssä suin.

Ehdin töihin silloin, kun pitikin. Hyvin sujuneen aamun ansiosta ehdin töihinkin kutakuinkin ajoissa! Inhoan kellon kanssa kilpaa juoksemista; myös silloin, kun erävoitto kirjataan minulle.

Auton takapenkillä iloisesti Hevisaurusta lauleskeleva pieni rakas. Sydän pakahtuu-juttuja. <3

Linnunlaulu. Parkkipaikalta toimistolle kävellessä ilahdutti kovasti, että huomaan taas lintujenkin laulun. 

Koululaiset, jotka tulivat bussilla vastaan ja vilkuttivat iloisesti. Lounasreissulla vastaani tuli bussilastillinen alakoululaisia, jotka iloisesti vilkuttivat bussin ikkunoista. Ja mikäs siinä oli vilkutellessa, koulujen kesälomat alkoivat viikonloppuna.

Tienvarsikukat. ..okei, voikukkia, mutta joka tapauksessa kivemman näköiseltä näyttävät tienvarret nyt, kuin esimeriksi kuukausi sitten.

Lounastreffit ystävän kanssa. Tämä on aina plus. Katkaisee kivasti päivää ja lapsellistumisen jälkeen arkipäivän lounastreffit ovat usemmisten helpointa järjestää, vaikka sitten pikaisetkin sellaiset. 

Pilates-tunti töiden jälkeen. Aah, ihanuutta. Tämä kuuluu olennaisena osana lupaukseen itselleni säännöllisestä, tai sanotaanko säännöllisemmästä, omasta ajasta. Kropan lisäksi mielikin kaipaa kipeästi säännöllistä liikuntaa ja entinen spinnaaja ja bodypumppaaja huomaa tykästyneensä ainakin toistaiseksi enemmän rauhallisempiin ja vähemmän repiviin tunteihin, kuten pilates ja balance. Juoksuakaan ei ole unohdettu, ja ehkä edellä mainitut palvelevat paremmin juoksujumien aukaisemista, kuin kuuden minuutin kyykkääminen. 

Lyhyt työviikko ja feikkiperjantai. Lomaltapalaajaa hemmotteli viime viikolla neljän päivän työviikko. Tuntui, että koko loppuviikko oli yhtä perjantaita!

Oma koti, talo, piha, terassi ja kesä. Nämä ovat ainoastaan yksittäisiä juttuja, mutta en malttaisi odottaa, että kelit lämpiävät sen verran, että ruokailut voi siirtää ulos, terassin ovea pitää auki ja muutenkin siirtää enemmän elämää ulos, eikä tarvitse miettiä jatkuvasti onko esimerkiksi lapsilla tarpeeksi vaatetta päällä. Mutta eiköhän se sieltä, ihan pian.

Kivat kesäsuunnitelmat. Kesäkuulle on tiedossa ainakin mökkeilyä ja festarointia, brita-kakkua - koska juhannus! - ja grillaamista. Yhtenä iltana mietittiin, että olisi kiva kahdestaankin perheen aikuisten kesken mennä jonnekkin, mutta suuremmat suunnitelmat taitavat hukkua jonnekkin puidenkaadon ja pihan laiton väliin. :D

Kaunis vihreä ja kukkiva luonto. Tällä hetkellä luonto on niin kaunis, että ihan itkettää, kun katsoo ikkunasta ulos. Kodistamme avautuu näkymä naapurustoon, jossa koristeomenapuut ja omenapuut kilpailevat keskenään kukkaloistossa.

Mikä sinua ilahduttaa näin kesän ollessa aluillaan?

Tällä hetkellä kiinnostaa

Voi kevät, kevät. Joka vuosi se tekee sen; mieli alkaa poukkoilla ympäriinsä normaaliakin enemmän ja inspiraatio iskee useammankin asian kohdalla. Pimeyden aiheuttama tahmeus vaihtuu valon tuomaan innostuneisuuteen. Joskus se tekee sen lennosta, joskus pienoisen kevätväsymykseksikin kutsutun välivaiheen kautta. Kaikki vaiheet, olotilat ja tilanteet ovat jollain tapaa ohimeneviä, niin onneksi myös keväisin iskevä mahdollinen nuupahtaneisuus. Anteeksi niille, jotka eivät pohjanmaan murretta ymmärrä, eivätkä omista Pohjanmaa - Suomi - Pohjanmaa-sanakirjaa, mutta *nuupahtaa on varsin kuvaava sana.

Tämä kevät on ollut vähän kaksijakoinen, mutta innostumisellekin on lopulta aina sijaa. Tällä hetkellä kiinnostaa monikin asia, laidasta laitaan. Olen rönsyilemisen maailmanmestari kertoessani jotain juttua tai tarinaa, niin myös siinä, mikä kiinnostaa ja inspiroi:

Oman elämänsä herruus. Ei enempää eikä vähempää. En tiedä podenko jonkinlaista orastavaa ikäkriisiä, kuuluuko itsensä ammatillinen kyseenalaistaminen tässä vaiheessa elämää kuvioon, vai olenko ainoastaan muuttunut ihmisenä niin, että koen olevani kiinnostunut toisenlaisista asioista, kuin ennen. Ehkäpä vähän noita kaikkia, mutta ajan trendiinkin kiinnostavaksi koen tällä hetkellä kaikinpuolin omannäköisemmän työelämän. Pääpointti lienee paitsi siinä, että saisi toteuttaa itseään, mutta myös siinä, että kellon kanssa kilpaa juokseminen ei olisi jokapäiväistä ja arkipäivän normi.

Kirjoittaminen. Liittyy vahvasti edelliseen. Kirjoittaminen on ollut itselleni aina tärkeää, mutta se tuntuu nousevan koko ajan tärkeämmäksi ja suurempaan rooliin. Olen huomannut, että se on myös oman hyvinvointini kannalta aika keskeinen asia ja toinen ruokkii toistaan. Jokin tuntuu olevan pielessä, ellen saa - tai paremminkin ehdi - kirjoittaa, ja toisaalta mitä enemmän ehdin kirjoittaa, sitä parempi fiilis tuntuu olevan ja tekstiä syntyy, kuin itsestään. Luovuus tuntuu olevan herkkä asia: Mitä kiireempi elämässä on, eikä aikaa ja tilaa omille ajatuksille liikaa ole, on tekstin syntyminenkin tuskallista.  

Koti ja sisustaminen. Omaa kotia laitetaan kuntoon asia kerrallaan, mutta koska tutusti ajatuksia ja ideoita tulvii ovista ja ikkunoista on turhauttavaa - ja myös ääääärimmäisen hyvä, ettei tulee liiaksi hutilyöntejä :D - ettei kaikkea voi sisustaa kerralla. Tällä hetkellä muotoaan hakee neljäs makuuhuoneemme, johon olisi tarkoitus syntyä pikkumuikkien telkkarihuone, sekä piha, jossa projektia on useammaksikin kesäksi.

Yksityiskohdat. Yksityiskohdat kiinnostavat, niin sisustuksessa, kuvissa, asuissa.. Rrrrrakastan kauniita asioita ja tällä hetkellä huomio kiinnittyy monesti niihin pieniin juttuihin; yksityiskohtiin, jotka ovat sen jonkin "juttu". Kaipaisin kotiin lisää yksityiskohtia, mutta kuten edellä mainittu, niin asia kerrallaan. Tällä hetkellä - ja varmaan vielä pitkään jatkossakin - kodin yksityiskohtia tarjoillee pikkumuikkien pitkin taloa ripotellut lelut ja muut tuikitärkeät hommelit.

Vaatteet. Olen aina ollut kiinnostunut vaatteista ja muodista. Oma tyyli löytyi vasta joskus 25-ikävuoden hujakoilla, mutta sen jälkeen vaatekaappini on saanut täydennystä välillä urakalla, välillä vähän hillitymmin. Mutta kuinkas ollakaan, on käynyt niinkun monesti käy: Neiti K:n syntymän jälkeen oma vaatekaappi on jäänyt vähemmälle huomiolle ja hankinnat ovat osuneet ainoastaan ihan pakollisiin juttuihin. Vaatekaappi vaatisi siis päivitystä enemmänkin, kuin parin tästähankinnan verran ja olen luvannut itselleni ottaa tämänkin asian to-do-listalle. Mieluinen tehtävä, vaikka olenkin huomannut tulleeni kohtalaisen valikoivaksi sen suhteen, mitä lopulta ostoskoriin päätyy.

Aurinko. Do I need to say more? Aurinko tuntuu olevan yhtä kuin energia, joten kaikki mahdollinen aurinko tänne, kiitos! Onneksi ollaan jo pitkällä keväässä ja pian lämpimät päivätkin ovat täällä.

Loma. Otamme neiti K:n kanssa tällä viikolla varaslähdön kesään ja lomaan, ja suuntaamme viikoksi Välimeren rannoille. En malta odottaa, että pääsemme ollamöllöttämään ilman minkäänlaisia velvollisuuksia, saamme istua valmiiseen ruokapöytään ja venyä ja vanua koko viikon miten mieli tekee. Olen luvannut neidille, että voimme tehdä mitä mieleen juolahtaa, mutta pääasiassa mielessäni siintää aurinkotuolissa makoilu, pitkät yöunet pienen rakkaani vieressä, hitaat aamut, lämpimässä, samettisen pimeässä illassa maleksiminen pitkin kaupungin katuja, iltapunaviinit ja äänikirjat, tuoreet kirsikat ja simitit. Pienen naiseni listalta löytynee uiminen, jäätelö, lelukauppa ja äidin vieressä nukkuminen. Kiva olisi lähteä myös koko perheellä, mutta ehkä vielä joskus. <3

Siinäpä ne tärkeimmät tähän hetkeen. Palaamme linjoille jälleen ensi viikolla, toivottavasti päivettyneinä, rentoutuneina ja levänneinä.

Kuvat: Pixabay



*Kukat esimerkiksi nuupahtavat, jos eivät saa vettä: Olemus väsähtää, pää painuu alas

Äiti, älä unohda itseäsi

Näin äitienpäivän alla silmiini on osunut useampikin blogipostaus liittyen äitihommiin, vanhemmuuteen ja siihen miten taiteileminen vanhemmuuden ja minä-ajan välillä koetaan. Oli lapsia sitten yksi tai useampia, laji on aina vaikea. Miten vaikea, se kai riippuu paljolti omasta persoonasta, perhemuodosta ja tukiverkostosta, niistä nyt ainakin. Oman ajan ottaminen; tunti iltaisin lasten mentyä nukkumaan, muutama tunti viikossa omiin harrastuksiin, pari tuntia viikonloppuisin ystävän tapaamiseen on tarpeellista, tärkeää ja joskus monesti niin pirun vaikeaa.

Kuten olen kertonut olimme neiti K:n kanssa hänen ensimmäiset elinvuotensa kaksin. Olin siis yksinhuoltaja sanan kirjaimellisessa merkityksessä; ainoa vanhempi. Se yksi ihminen pienen lapsen maailmassa, kuka on hänestä vastuussa ja hoitaa jokaisen asian. On sanomattakin selvää, että siinä elämäntilanteessa ei omaa aikaa juurikaan siunaannu, ei ainakaan säännöllisesti tai ilman säätöä ja erillisiä järjestelyitä. Kuten Lähiömutsin Hanne kirjoitti, vauva-aikana hoivaaminen ja jatkuvasti saatavilla olo oli enemmän kuin luontevaa, mutta vauvan muuttuessa taaperoksi ja uhmaiän astuessa kuvioihin astuu sisään jotain muutakin: Uupumus ja tympäännys siihen, että jokaisen pukemisen, syömisen, vessareissun, nukkumaanmenon ja ties minkä muun randomin asian kanssa saa vääntää, vämmätä ja kahnata. Eikö vaan voisi asiat mennä omalla painollaan?! Onko pakko aina temppuilla asioiden kanssa, jotka nyt vain pitää hoitaa?! Vastaus tähän kaikkien uhmaikäisten vanhemmille ja muillekin: On, aina on pakko temppuilla. Kunnes se joskus parin vuoden jälkeen ellei nyt lopu, niin vähenee.

Itse koin kaikkein raskaimmaksi ajaksi ensimmäisen uhmavaiheen noin 1,5-vuotiaasta 2-vuotiaaksi, jolloin neuvottelua ei vielä tunnettu ja vaikka keskustelukaveri oli jo kova tuolloin juttelemaan ei puheen perillemeno ollut vielä kovinkaan taattua. Sittemmin hommat on helpottaneet, koska asioista voidaan - ainakin sitten jossain kohtaa, kiukkukohtauksen jälkeen - keskustella, mutta kyllähän se edelleen riipii ja tuntuu tipauttavan jaksamisen kerralla pohjalukemiin, jos kaikesta pitää vääntää. Jännä tämä ihmismieli; kun tietää ettei tilanteeseen ihan heti ole tulossa muutosta sitä jaksaa vaikka ja mitä, mutta heti kun pääsee tottumaan helpommalle tuntuvat pienetkin ankanpoikapäinvastoin-päivät pienelle maailmanlopulle.

Ensimmäisinä äiti-vuosina ei oma hetkiä siis liikaa ollut tarjolla, ainakaan siinä tarkoituksessa, että olisi ollut mahdollista hoitaa itseään ja panostaa oman hyvinvointiinsa harrastusten, ystävien tapaamisten tai muun sellaisen merkeissä, joihin ei pientä seuralaista voinut ottaa mukaan. Ja mitäs omaa aikaa se sellainen olisikaan ollut, jossa jälkikasvu olisi kulkenut mukana. Onnekseni sain omia hetkiä iltaisin neiti K:n nukahdettua unilleen, ja näin jälkikäteen ajateltuna ne olivat äärimmäisen tärkeitä hetkiä.

Sukelsin siis äitiyteen pää edellä, kuten moni tekee. Äitiys ja vanhemmuus on kokopäivähommaa, josta oma silloinen elämäntilanteeni ei sallinnut juurikaan vapaata. En unohtanut itseäni, mutta laitoin omat juttuni, haluamiseni ja menoni ikäänkuin holdiin. Jokainen äiti joutuu niin tekemään ainakin toviksi, joten kaikki äiti-ihmiset tietänevät mistä puhun. Se, mikä omalla kohdallani on osoittautunut yllättävän vaikeaksi taskiksi, on niiden omien juttujen uudelleen aikatauluttaminen osaksi arkea. Helposti nimittäin homma menee niin, että jos arjessa tapahtuukin jotain normista poikkeavaa - kuten niin kovin usein ja helposti etenkin lapsiperheessä käy - olen minä yleensä se, joka omista menoistaan tinkii. Tietyissä tilanteissa vaihtoehtoa ei edes ole, mutta silloinkin kun se olisi, havahdun monesti vasta jälkikäteen siihen, että mitenkäs tässä taas näin kävi; jätin omat juttuni ja riensin hoitamaan äidin velvollisuuksia, jotka olisi ollut mahdollista myös sen isimiehen hoitaa.

Ja arvatkaa mitä, kyse ei ole siitä etteikö puolisoni hoitaisi omaa osuuttaan tai olisi valmiina jeesimään tarvittaessa, vaan it's me: Itsellänikin on tätä vaikea uskoa, mutta olen tällä hetkellä auttamattoman huono ottamaan omia hetkiä tehdäkseni itselleni tärkeitä - ja terveydelle, sekä mielenterveydellekin hyväätekeviä - juttuja. Olen aina ollut hyvä ottamaan oman tilani, aikani ja paikkani, mutta äitiyden myötä sekin on muuttunut. Ehkä olen liian tottunut hoitamaan vanhemmuuteen liittyvät asiat itse, enkä ole saanut luotua sopivaa flowta siihen, että ottaisin parina päivänä viikossa itselleni aikaa tehdä omia juttujani. Milloin on lapsi kipeänä, itseltä vedetty viisaudenhammas, tai muutto - tai kouluhommat painaa päälle. Aina tuntuu olevan jotain, ja niin kauanhan aina (muka) on jotain, ellei kylmänviileästi vain ota niitä omia hetkiä. Toisaalta olen ajatellut asiaa siltäkin kantilta, että niin kauan, kuin lapset ovat pieniä, eivätkä liehu vielä omissa menoissaan haluankin olla saatavilla ja heitä varten. Ehkä kuitenkin olisi jonkinlaisen tasapainon aika, vaikka - kärjistäen - en haluakaan missata hetkiä lapseni lapsuudesta.

Olenkin nyt tehnyt itselleni lupauksen, tai enemmänkin ehkä olen päättänyt opetella uudelleen huomioimaan itseänikin, myös arjessa. Äitienpäiväviikon kunniaksi haastan kaikkia äitejä tekemään samoin: Koko perhe hyötyy siitä, että äiti voi hyvin.

PS: Käykää lukaisemassa myös Nakit ja Mutsi-blogin Päivin ajatuksia äitihommiin liittyen. Itse nauroin lähes silmät kyynelissä seuraavalle avautumiselle, joka niin osuvasti kuvaa äitinä oloa:

Viikon aikataulua ei saa päästää hetkeksikään putoamaan käsistään tai ollaan katastrofin äärellä. Jos vaikka saisikin leikisti raivosiivouskohtauksen, sitäkään ei saa rauhassa suorittaa loppuun, kun jollekin tulee kuitenkin nälkä tai joku muu kriisi juuri, kun olet hinkkaamassa pöntöntaustaa. (ja siis tää on syy, miksi en koskaan edes aloita…)

PPS: Hyvää tulevaa äitienpäivää!

Ruokainspiraatiota

Pääsiäinen on juhlittu - tai allekirjoittaneen tapauksessa rentouduttu ja huilittu - ja seuraavana vuorossa kevään kekkerilistalla on vappu. Molemmat kuuluvat ruokajuhlien aateliin, vaikka henkilökohtaisesti en pääsiäisen herkuista innostukaan muista, kuin suklaamunista. Pashat, mämmit ja lammasruoat jäävät kauppojen hyllyille, mutta vappu konstailemattomine eväineen on enemmän oma juttuni. Perunasalaattia, nakkeja ja lihapullia, vappumunkkeja, tippaleipiä, simaa ja kuohuvaa; siinäpä ne tärkeimmät, ja oma vappuni on pelastettu.

Ruoka on iloinen asia, yksi elämän suurista nautinnoista, ja omasta mielestäni kokkaaminenkin on ihan jees hommaa. Blogit, ja netti muutenkin, ovat täynnä toinen toistaan ihanampia, herkullisempia, ja pikaisiakin ruokaohjeita, mutta kaipaisin kuitenkin vähän inspiraatiota. Kun jokapaikasta tulvii ohjeita ja reseptejä, iskee hienoinen runsaudentulva ja valintaähky, eikä lopulta oikein tiedä mihin tarttua etenkin, jos ei oikein edes tiedä mitä etsii. Juhlapyhien ja kevään perinteisten kemujen menut ovat erikseen, niistä jaksan inspiroitua, mutta entä ihan tuikitavallinen viikonloppu, jolloin olisi kiva laittaa jotain muuta, kun niistä perus-eväitä; ei sillä, että peruseväissäkään mitään vikaa olisi.

Parin viikon takainen uunifetapastan tarjoaminen lounaaksi näin lapsiperheessä osoitti sen, että vaikka ruoka olisi aikuisten mielestä miten hyvää tahansa, jälkikasvuun eivät voimakkaat maut välttämättä iske, ainakaan sanan positiivisessa merkityksessä. Uunifetapasta teki kyllä kauppansa, mutta esimeriksi tuunatun ja kevennetyn pasta carbonaran tapaan se ei lautaselta kadonnut. En tiedä olenko tullut jotenki sokeaksi sille mitä kaikkia varteenotettavia vaihtoehtoja olisi lapsiperheessä kokkailtavaksi, sillä tuntuu, että ne on aina ne samat - hyväksi havaitut toki - vaihtoehdot, joihin turvaudutaan. Vaikka etenkin neiti K syö varsin laajalla kirjolla, aina lehtikaalista avocadoon - siis silloin, kun syömishommat eivät ole taas jonkun vaiheen takia pannassa ja pienoisen vääntämisen takana - niin silti eväitä kannattaa kokkailla mielessään se, että ne kelpaavat myös lapsille.

Arkisin lautaselle monesti löytää erilaisia kiusauksia, keittoja tai pastoja, koska niitä on helppo tehdä isompia annoksia, joista riittää ruokaa lämmitettäväksi useammallekin päivälle. Viikonloppuisin kuitenkin olisi kiva tehdä jotain muuta, kuin kestosuosikkeja lihapullia ja perunamuusia, kanaa ja riisiä, tai - jälleen kerran - jotain pastaa. Monesti etenkin perjantai-iltaisin laitan tex-mexiä tai teen lämpöisen piirakan, mutta ainakaan meillä ne eivät välttämättä kuulu pikkuihmisten suosikkeihin. Pizzastakin katoaa yleensä pieniin suihin lähinnä reunat. Vielä, kun sekaan lisää yhden kalarajoittuneen, joka ei kovin mielellään syö kasviksiakaan, pavuista puhumattakaan, alkaa allekirjoittaneella ruokareservi yksipuolistua. :D Tosin nyt ovella oleva, tai oikeastaan jo käynnistynyt, grillauskausi tuo omat variaationsa viikonloppujen ruokavalioon. Lähes kaikki liharuoat vaan maistuvat paremmalta grillin kautta tulleina.

Kaipaisin siis ruokapaljastuksia siitä, mitä juuri teillä kokataan viikonloppuisin. Mikä on herkkujen herkku tai kiireisen lauantain pelastus, joka maistuu koko perheelle? Mitä kokataan sunnuntaisin pitkään ja hartaudella, tai mikä on vakkarieväs perjantai-iltaan? Kaikki vinkit, ohjeet, reseptit ja ideat ovat tervetulleita!