Kuvan tausta: Pixabay
Kanskikuva
maanantai 17. syyskuuta 2018
lauantai 15. syyskuuta 2018
Mudcake, kakkujen kruunaamaton kuningatar
Jäätävä mudcake-mieliteko iski viime viikolla kesken perjantai-iltapäivän kiireiden, joten ei auttanut, kuin antaa itselleen lupa viikonloppuna hemmotella itseään kyseisellä herkulla. Pyöräytimme lauantaina neiti K:n kanssa super-suklaisen kakun, jonka turvin oli hyvä lasketella viikonloppua eteenpäin. Suklaahan on käytännössä yksi ruokaympyrän osa jos minulta kysytään, ja ellei tarvitsisi miettiä liiallisesta suklaansyönnistä johtuvia kiristäviä farkkuja, öhöm. Kiristäviä farkkuja tai ei - sen homman voi onneksi aina tasata jollain muulla tapaa - alla takuuvarma perusohje mutakakkuun. Ohjeen nappasin myTaste-sovelluksen kautta - jota muuten suosittelen lämpimästi! - josta se löytyy Meri's cups and cakes-blogin alta, joka sittemmin on muuttanut uuteen osoitteeseen, mutta ei näy pävittyneen pitkään aikaan. Jokatapauksessa, tässä perusohje herkullisen suklaiseen mudcakeen:
Mudcake
 |
| Kuva Pixabay, koska oma luomus oli varsin riisuttu versio (suomeksi: Kaapista ei löytynytkään koristeeksi tomusokeria) |
Mudcake
150 g voita
3 kananmunaa
3 dl sokeria
3,5 dl vehnäjauhoja
1 dl kaakaojauhetta
1 rkl vaniljasokeria
ripaus suolaa- laita uuni lämpiämään 200 aseteeseen
- sulata voi
- vatkaa kananmunat ja sokeri kevyksi vaahdoksi
- lisää sulatettu voi ohuena nauhana
- sekoita loput kuivat aineet keskenään ja lisää ne siivilän läpi massaan
- sekoittele tasaiseksi taikinaksi
- vuoraa irtopohjavuokaleivinpaperilla, tai pingota leivinpaperi irtopohjavuoan pohjalle ja voitele reunat. Käytin tämän ohjeen kanssa halkaisijaltaan 25cm vuokaa.
- kaada massa vuokaan ja tasoita pinta
- kypsennä 200 asteisessa uunissa noin 15-20 minuuttia uunista riippuen
- anna jäähtyä ennenkuin irrotat kakun vuoasta
- koristele kakku halutessasi esimerkiksi tomusokerilla
- tarjoile vaniljajäätelön kanssa, tai jos maltat anna asettua jääkaapissa seuraavaan päivään ja tarjoile vasta sitten
Tämä kakku ei takuulla jää kappiin liian pitkäksi aikaa vanhentumaan, eikä tästä mielestäni kannata edes yrittää tehdä kevennettyä tai terveellisempää versiota, koska #suklaaonsuklaaonsuklaa.
Herkullisia hetkiä!
Translation: The mudder (the cake is) the better.
perjantai 14. syyskuuta 2018
Ihana, kamala juokseminen
Olen tainnut aikaisemminkin mainita, että olen kesän ja alkusyksyn mittaan mennyt ja hurahtanut juoksemiseen. Minä, joka monesti on päästänyt suustaan, että minähän en (entisenä pesäpalloilijana) juokse kuin pesänväliä. Vaan kuinkas kävikään. Helposti toteutettavan ja vähän etukäteinsjärjestelyjä -ja panostusta tarvitsevan lajin tarpeessa päätin unohtaa yök-asenteeni juoksua kohtaan ja lähteä lenkkipolulle. Ja kuulkaa tuntuu siltä, että sille polulle ollaan nyt jäämässä. ..ainakin nyt, kun sen julkisestikin olen täällä lausunut. :D
Olen aina ollut urheilullinen. Pienestä pitäen elämääni ovat kuuluneet liikunnalliset harrastukset aina telinevoimistelusta pesäpalloon, joista jälkimmäistä pelasinkin useita vuosia eri sarjatasoilla. Lopetin pesishommat jo reilusti yli kymmenen vuotta sitten, sillä työt, opinnot ja noin viisi päivää viikosta vaativa harrastus alkoivat tuntua liian rankalle setille. Silloinen poikaystävä oli myös pesäpalloilija, joka noihin aikoihin opiskelikin vielä toisella paikkakunnalla, joten kotiovella, tai pesiskentän laidalla monesti vaan moikkailtiin, kun molemmat juoksivat saman pallon perässä omilla tahoillaan.
Pesisaikojen jälkeen tuli tovin stoppi säännöllisen treenaamisen suhteen, kunnes löysin oman juttuni kuntosalien ryhmäliikuntatunneista. Kerran tiimipelaaja, aina tiimipelaaja ja isommassa ryhmässä koin saavani treenistä ja itsestäni enemmän irti. Neiti K:n syntymän myötä kolme-neljä kertaa viikossa treenaaminen jäi, sillä kuten olen esimerkiksi täällä kertonut, olimme neidin ensimmäiset elinvuodet kaksin. Muutamaan otteeseen yritin sovitella treenejä pari kertaa viikossa kalenteriin, mutta sovittelu kaikkine muuttujineen oli sen verran työlästä, että totesin haitan menevän hyödyn edelle. Itse liikunta tietysti olisi ollut tervetullutta, mutta liikunta-ajan vaivalloinen järjestäminen aiheutti enemmän päänvaivaa, kuin mitä liikunnasta saatavilla ollut mielihyvä olisi paikannut. Vauva -ja taaperoaikoina liikunta oli lähinnä neiti K:n kanssa vaunuttelua, kärrylenkkejä ja pulkkailua, mitkä sinällään tietysti ovat ihan kelpo liikuntaa nekin. Eivät kuitenkaan toimi samalla tavalla pääntuulettamiseen, kuin esimerkiksi salilla yksin hampaat irvessä kyykätty treeni, if you know what I mean.
Juoksemiseen minulla on aina ollut tietynlainen viha-rakkaussuhde. Juokseminen suuremmassa mittakaavassa, kuin muutaman kymmenen tai sadan metrin spurtteina on mielestäni ollut äärimmäisen tylsää hommaa. Pesisaikoina lenkit tottakai kuuluivat normaaliin treeniviikkoon, mutta jos vain suinkin pystyin korvasin ne silloinkin jollain muulla. Juokseminen on kuitenkin sellainen laji, jolle ei todellisuudessa - ainakaan omasta mielestäni - niin vain yhtä pätevää korvaajaa löydy. Hampaat irvessä siis olen monet kerrat lähtenyt lenkkipolulle ja manannut maailmaa, että miksi ihmeessä joku juoksee; ihan huvikseen ja vapaahtoisesti.
Mennäänpä pikakelauksella vuosi jos toinenkin eteenpäin, lisätään yhtälöön lapsia, perhe-elämää ja työt, niin kummasti alkavat juoksulenkitkin kiinnostaa, koska se on ainoa laji, joka ei vaadi kummoisia etukäteisjärjestelyitä. Ja here comes the most suprising part: Juokseminen on oikeasti kivaa! Ja ennenkaikkea koukuttavaa! Tiedän joidenkin minut tuntevien lukevan tätä nyt epäuskoisena ja silmät selällään, mutta lenkkipolulle ei tarvitse enää lähteä hampaat irvessä. Aletaan olla siinä pisteessä, että puolentunnin lenkin jälkeen ei ole enää puolikuollut, vaan homma tuntuu hyvältä ja juoksu alkaa hiljalleen kulkemaan. En ole ottanut kaverikseni edes sykemittaria, vaan etenen sellaista tahtia, että sydän ei yritä pompata rinnasta suun kautta ulos. Pikkuhiljaa kolkutellaan vitosen rajapyykkiä ja tämän saavuttaminen ei ajallisesti ole vaatinut kovinkaan monen viikon panostusta. Flunssan kourissakin vierähti tässä välissä toista viikkoa ja jätin lenkit pariksi viikoksi, mutta homma jatkui mikäli mahdollista jopa paremmalla sykkeellä ja fiiliksellä, kuin syyslenssua ennen. Mikä parasta lenkille lähtemiseen riittää, kun vedät lenkkarit jalkaan ja avaat oven: Baana on auki ja puolituntiakin riittää mainiosti, ellei enempään riitä aika. Nopeaa, tehokasta ja parhaimmillaan todella koukuttavaa.
Jos juokseminen siis ajatuksenakin tuntuu työläältä, mutta ajatus jää mielenperukoille kutkuttelemaan, ota talteen sohvaperunan juoksukoulun ohjeet, jotka löytyvät muunmuassa täältä. Kynnys aloittamiseen on matala ja muutaman viikon työllä pääset hommaan kiinni. Haastan siis kaikki kynnellekykenevät ja vähäkin juoksemista harrastuksena puntaroivat aloittamaan juoksukoulun; sekä mieli, että keho kiittää!
Kuvat: Pixabay
Olen aina ollut urheilullinen. Pienestä pitäen elämääni ovat kuuluneet liikunnalliset harrastukset aina telinevoimistelusta pesäpalloon, joista jälkimmäistä pelasinkin useita vuosia eri sarjatasoilla. Lopetin pesishommat jo reilusti yli kymmenen vuotta sitten, sillä työt, opinnot ja noin viisi päivää viikosta vaativa harrastus alkoivat tuntua liian rankalle setille. Silloinen poikaystävä oli myös pesäpalloilija, joka noihin aikoihin opiskelikin vielä toisella paikkakunnalla, joten kotiovella, tai pesiskentän laidalla monesti vaan moikkailtiin, kun molemmat juoksivat saman pallon perässä omilla tahoillaan.
Pesisaikojen jälkeen tuli tovin stoppi säännöllisen treenaamisen suhteen, kunnes löysin oman juttuni kuntosalien ryhmäliikuntatunneista. Kerran tiimipelaaja, aina tiimipelaaja ja isommassa ryhmässä koin saavani treenistä ja itsestäni enemmän irti. Neiti K:n syntymän myötä kolme-neljä kertaa viikossa treenaaminen jäi, sillä kuten olen esimerkiksi täällä kertonut, olimme neidin ensimmäiset elinvuodet kaksin. Muutamaan otteeseen yritin sovitella treenejä pari kertaa viikossa kalenteriin, mutta sovittelu kaikkine muuttujineen oli sen verran työlästä, että totesin haitan menevän hyödyn edelle. Itse liikunta tietysti olisi ollut tervetullutta, mutta liikunta-ajan vaivalloinen järjestäminen aiheutti enemmän päänvaivaa, kuin mitä liikunnasta saatavilla ollut mielihyvä olisi paikannut. Vauva -ja taaperoaikoina liikunta oli lähinnä neiti K:n kanssa vaunuttelua, kärrylenkkejä ja pulkkailua, mitkä sinällään tietysti ovat ihan kelpo liikuntaa nekin. Eivät kuitenkaan toimi samalla tavalla pääntuulettamiseen, kuin esimerkiksi salilla yksin hampaat irvessä kyykätty treeni, if you know what I mean.
Juoksemiseen minulla on aina ollut tietynlainen viha-rakkaussuhde. Juokseminen suuremmassa mittakaavassa, kuin muutaman kymmenen tai sadan metrin spurtteina on mielestäni ollut äärimmäisen tylsää hommaa. Pesisaikoina lenkit tottakai kuuluivat normaaliin treeniviikkoon, mutta jos vain suinkin pystyin korvasin ne silloinkin jollain muulla. Juokseminen on kuitenkin sellainen laji, jolle ei todellisuudessa - ainakaan omasta mielestäni - niin vain yhtä pätevää korvaajaa löydy. Hampaat irvessä siis olen monet kerrat lähtenyt lenkkipolulle ja manannut maailmaa, että miksi ihmeessä joku juoksee; ihan huvikseen ja vapaahtoisesti.
Mennäänpä pikakelauksella vuosi jos toinenkin eteenpäin, lisätään yhtälöön lapsia, perhe-elämää ja työt, niin kummasti alkavat juoksulenkitkin kiinnostaa, koska se on ainoa laji, joka ei vaadi kummoisia etukäteisjärjestelyitä. Ja here comes the most suprising part: Juokseminen on oikeasti kivaa! Ja ennenkaikkea koukuttavaa! Tiedän joidenkin minut tuntevien lukevan tätä nyt epäuskoisena ja silmät selällään, mutta lenkkipolulle ei tarvitse enää lähteä hampaat irvessä. Aletaan olla siinä pisteessä, että puolentunnin lenkin jälkeen ei ole enää puolikuollut, vaan homma tuntuu hyvältä ja juoksu alkaa hiljalleen kulkemaan. En ole ottanut kaverikseni edes sykemittaria, vaan etenen sellaista tahtia, että sydän ei yritä pompata rinnasta suun kautta ulos. Pikkuhiljaa kolkutellaan vitosen rajapyykkiä ja tämän saavuttaminen ei ajallisesti ole vaatinut kovinkaan monen viikon panostusta. Flunssan kourissakin vierähti tässä välissä toista viikkoa ja jätin lenkit pariksi viikoksi, mutta homma jatkui mikäli mahdollista jopa paremmalla sykkeellä ja fiiliksellä, kuin syyslenssua ennen. Mikä parasta lenkille lähtemiseen riittää, kun vedät lenkkarit jalkaan ja avaat oven: Baana on auki ja puolituntiakin riittää mainiosti, ellei enempään riitä aika. Nopeaa, tehokasta ja parhaimmillaan todella koukuttavaa.
Jos juokseminen siis ajatuksenakin tuntuu työläältä, mutta ajatus jää mielenperukoille kutkuttelemaan, ota talteen sohvaperunan juoksukoulun ohjeet, jotka löytyvät muunmuassa täältä. Kynnys aloittamiseen on matala ja muutaman viikon työllä pääset hommaan kiinni. Haastan siis kaikki kynnellekykenevät ja vähäkin juoksemista harrastuksena puntaroivat aloittamaan juoksukoulun; sekä mieli, että keho kiittää!
Kuvat: Pixabay
tiistai 11. syyskuuta 2018
Maanantaimiete tiistaiksi
Eilinen viikonalku pisti päätä sen verran pyörälle, että unohtui päivittää blogiin maanantaimiete. Tässäpä siis miete tiistaille, toimii varmasti yhtä hyvin päivästä riippumatta.
Tausta: Pixabay
torstai 6. syyskuuta 2018
Torstai-texmexiä tähteistä
Kun on suunnilleen koko viikon pistellyt napaansa lähinnä keittoeväitä on juurikin oikea aika kerätä jääkaapissa lymyävistä ruoantähteistä sopivat täytteet quesadilloihin. Kun kesällä teki mieli rouskutella salaatteja erilaisilla lisukkeilla, on orastava syksy tuonut tullessaan keittohimon. Kun tällä viikolla tiensä lounaseväiksi on löytänyt herkkusieni-, kana -ja jauhelihakeitto, niin näin torstaina koti-texmex uppoaa jo oikein mieluusti; vaikka tähteistä kasattuna.
Quesadillat ovat loistavaa ruokaa käyttää jääkaapin uumenista pelastetut jämäruoat. Tällä kertaa quesadillat kasattiin seuraavista aineksista:
- tortillalättyjä
- broileria fajita-mausteella
- hernemaissipaprikaa
- salsaa
- juustoraastepussin + goudajuuston jämät
- jauhelihaa
- kesäkurpitsaa
- sipulia
- lehtikaalta ja kurkkua lisukkeeksi
Laitoin kahteen täytteeksi jauhelihaa ja kesäkurpitsaa, yhteen kanaa ja hernemaissipaprikaa. Molempiin lisäksi alimmaiseksi ja päällimmäiseksi kerrokseksi juustoa. Täytin tortillat ainoastaan puoliksi, taitoin kaksinkerroin ja paistoin voissa paistinpannulla miedolla lämmöllä molemmilta puolilta. Lisukkeeksi pannulla paahdettua lehtikaalta suolalla ja valkosipulijauheella maustettuna, kaveriksi vielä tuoretta kurkkua. Myös 3vee pisteli näitä hyvällä halulla, ilman salsaa. Helppoa ja äkkinäistä!
Quesadillat ovat loistavaa ruokaa käyttää jääkaapin uumenista pelastetut jämäruoat. Tällä kertaa quesadillat kasattiin seuraavista aineksista:
- tortillalättyjä
- broileria fajita-mausteella
- hernemaissipaprikaa
- salsaa
- juustoraastepussin + goudajuuston jämät
- jauhelihaa
- kesäkurpitsaa
- sipulia
- lehtikaalta ja kurkkua lisukkeeksi
Laitoin kahteen täytteeksi jauhelihaa ja kesäkurpitsaa, yhteen kanaa ja hernemaissipaprikaa. Molempiin lisäksi alimmaiseksi ja päällimmäiseksi kerrokseksi juustoa. Täytin tortillat ainoastaan puoliksi, taitoin kaksinkerroin ja paistoin voissa paistinpannulla miedolla lämmöllä molemmilta puolilta. Lisukkeeksi pannulla paahdettua lehtikaalta suolalla ja valkosipulijauheella maustettuna, kaveriksi vielä tuoretta kurkkua. Myös 3vee pisteli näitä hyvällä halulla, ilman salsaa. Helppoa ja äkkinäistä!
keskiviikko 5. syyskuuta 2018
#onkopakkojaksaa: Myös hyvät asiat voivat uuvuttaa ellei itseään kuuntele
Useissa seuraamissani blogeissa on viime aikoina puhuttu paljon jaksamisesta ja uupumuksesta; asioista, jotka tuntuvat olevan yhä enemmän ja useammin tapeetilla. Pari-kolmekymppiset ajavat itsensä äärirajoille, ja painavat menemään esimerkiksi opintojen ja työelämän ristinpaineessa. Been there, done that, joten tiedän kokemuksestakin ettei ihan maailman kevyin yhtälö. Ruuhkavuosiaan elävät kolme -ja nelikymppiset taiteilevat työn ja perhe-elämän välillä, kuskaavat jälkikasvuaan treeneihin, osallistuvat vanhempainiloihin, yrittävät hoitaa parisuhdettaan ja välillä itseäänkin. Kovaa hommaa, ja kaiken sen härdellin ja sumplimisen arvoista, ellei se useammin kuin satunnaisesti tapahdu oman jaksamisen kustannuksella.
Itsekin valittelin juuri pari viikkoa sitten, että jonkinsortin stressi meinaa nostaa päätään ja saa herkkiksen mielen entistä herkemmäksi. Itselläni levottomat yöt ja ajoittainen unettomuus kertovat siitä, että korjausliike olisi nyt paikallaan ja jotain on tehtävä etteivät hommat leviä käsiin. En ole ikinä kokenut varsinaista työuupumusta, joten sitä en osaa kommentoida kuin yleisesti, mutta uupumuksen ei tarvitse aina johtua työelämän paineista tai ylisuorittamisesta. Siihen riittää yksinkertaisesti sekin, että elämässä tapahtuu paljon, tai jokin stressaava tilanne on jatkunut pitkään. Toisinaan elämän useammalla osa-alueella voi tapahtua yhtäaikaa, mikä saa vahvimmankin ihmismielen väsymään. Ellei uupumukseen asti, niin tilapäisesti. Henkilökohtainen kriisi, tai elämänmuutos ovat omiaan myös laukaisemaan uupumuksen etenkin, jos ovat negatiivissävytteisiä, ja jos jaksaminen muutenkin on ollut koetuksella.
Myönnän avoimesti, että olen monesti ollut uupumuksen partaalla. Elämä on koetellut useammin, kuin kerran ja kaikkien tapahtumien yhteennivoutuminen on aiheuttanut sen, että henkinen väsymys on välillä ollut lähes lamaannuttavaa. Jos totta puhutaan, tätä kesti useita vuosia. Välillä jaksamista ei tarvinnut edes pohtia, kunnes taas huomasi jotenkin olevansa aallonpohjalla ihmettelemässä, että mitenkäs täältä sitten ylös taas pääsikään. En ole missään vaiheessa ollut sairaslomalla uupumisen takia, eikä se ikinä ole johtunut (pelkästään) työstä, mutta flunssakierteet, univaikeudet sun muut kertovat kyllä omaa tarinaansa. Mikäänhän ei kuitenkaan ole niin sitkeä, kuin pohjalainen nainen, joten olen vasta näin jälkikäteen tajunnut miten reunalla sitä onkaan useasti jaksamisensa kanssa ollut. Onneksi nuo ajat ovat nyt takanapäin, ja niin synkkiä kuin olivatkin - ihan super kliseisesti - ilman niitä en olisi sitä mitä olen nyt.
Tällä hetkellä omassa elämässä tapahtuu paljon, uusia juttuja on tämän vuoden aikana tapahtunut enemmän, kuin pitkään aikaan ja lisää on vielä tulossa. Lapset kasvavat, erilaiset vaiheet tulevat ja menevät, ja tunteellisena ihmisenä mietin ja kelailen asioita välillä liikaakin. Työelämä vaatii tottakai osansa, sekä omat kiinnostuksen kohteet ja tulevaisuudensuunnitelmat -ja haaveet tarvitsevat panostusta parisuhdetta unohtamatta. Elämä on paremmalla tolalla kuin koskaan ja olen siitä onnekkaassa asemassa, että kaikki tapahtumat ovat ehdottomasti positiivisia juttuja, joten voinko tosiaan tuntea minkäänlaista uupumusta tai väsymystä? Onko mulla siihen oikeutta, tai onko siinä edes mitään järkeä? Vastaan itse: Tottakai siinä on järkeä, ja miksei olisi oikeutta. Ei tilapäinen uupuminen vaadi aina negatiivista tapahtumaa taustalleen. On luonnollista, että ihminen väsyy, jos elämässä tapahtuu paljon ja yrittää tehdä montaa asiaa kerralla, ja jos keho yrittää kertoa, esimerkiksi juurikin niillä univaikeuksilla, että nyt olisi syytä tehdä korjausliike, niin sitä on kuunneltava.
Nyt seuraa lisää kliseitä: On oltava itselleen armollinen. Ihan totta, ei kaikkea tarvitse pystyä tekemään yhtäaikaa, ja jos sen yrittäminen saa aikaan stressin, niin kannattaa miettiä marssijärjestykset uudelleen. Vuorokaudessa on vain tietty määrä tunteja, ja niitä on täysin mahdotonta yrittää lisätä. Pahinta, mitä itselleen voi tehdä, on alkaa ottamaan ekstratunteja yöunistaan, mutta niinhän ihminen monesti toimii. "Sitten kun tämä homma on maalissa, niin alkaan taas menemään ajoissa nukkumaan." Mutta koska vielä vähän, vielä enemmän ja vielä paremmin: Ihminen ei niin vain sujahdakaan takaisin normirytmiin, ellei muistuta itseään. Monesti aina tulee jotain, joka pitää hoitaa: "Mä vielä tämän homman teen ja sitten..."
Itse reagoin nykyään aika herkästi oman kehon ja mielen lähettämiin viesteihin. Monesti asioihin auttaa jo se, että hoksaa oikeasti pysähtyä niiden äärelle ja miettiä voisiko hieman hellittää, pitäisikö jotain tehdä toisin, ja ennenkaikkea onko kaikelle jokin ulkopuolinen syy, vai lähteekö oma kiire ja stressi pelkästään itsestä ja omista ajatuksista ja odotuksista. Omalla kohdalla se nimittäin hyvinkin usein johtuu juurikin tuosta jälkimmäisestä. Olen vuosien myötä oppinut siihen, että omalle lautaselleen ei kannata kasata enempää, kuin jaksaa syödä. Viimeistään äitiys on opettanut ottamaan asioita yksi kerrallaan ja pakostakin totuttanut siihen, että hommat nyt vain ottavat enemmän aikaa kuin ennen, koska kovin montaa ohjelmanumeroa päivässä ei ehdi tekemään, kun taloudessa häärää pikkuihminen, tai pikkuihmisiä, jotka vaatiivat huomiota, apua ja huolenpitoa. En tarkoita etteikö sitä muutenkin voisi oppia, mutta itselläni se meni näin. Ei varmasti ensimmäinen, eikä viimeinenkään asia, jonka lapset opettavat.
Näin syksyn ja hyggeilyn kultakauden kynnyksellä esittäisin toivomuksen, että jokainen pysähtyisi edes kerran päivässä kuuntelemaan itseään; mitä mulle kuuluu ja onko kaikki kunnossa. Tarvitsisinko kenties enemmän unta, liikuntaa, tai aikaa puolison tai oman itseni kanssa. Lakattaisiin olemasta niin kiireisiä ja karsittaisiin kalenterista asioita, jos pelkästään niiden sieltä lukeminen hengästyttää. Vähemmälläkin kiireellä, tohinalla ja touhulla pärjää erittäin hyvin, ellei paremminkin ja kiireestä ei ikinä seuraa mitään hyvää; ainakaan pidemmän päälle. Seuraava lause, tai muistutus ei varsinaisesti liity nyt asiaan, enemmänkin sujahtaa sujuvasti asian vierestä, mutta on sellainen, joka allekirjoittaneen pysäyttää joka kerta: Muista, että kiireinen arkesi on lapsesi lapsuus.
Lämmintä syyskuun alkua murut!
Kuvat: Pixabay
Itsekin valittelin juuri pari viikkoa sitten, että jonkinsortin stressi meinaa nostaa päätään ja saa herkkiksen mielen entistä herkemmäksi. Itselläni levottomat yöt ja ajoittainen unettomuus kertovat siitä, että korjausliike olisi nyt paikallaan ja jotain on tehtävä etteivät hommat leviä käsiin. En ole ikinä kokenut varsinaista työuupumusta, joten sitä en osaa kommentoida kuin yleisesti, mutta uupumuksen ei tarvitse aina johtua työelämän paineista tai ylisuorittamisesta. Siihen riittää yksinkertaisesti sekin, että elämässä tapahtuu paljon, tai jokin stressaava tilanne on jatkunut pitkään. Toisinaan elämän useammalla osa-alueella voi tapahtua yhtäaikaa, mikä saa vahvimmankin ihmismielen väsymään. Ellei uupumukseen asti, niin tilapäisesti. Henkilökohtainen kriisi, tai elämänmuutos ovat omiaan myös laukaisemaan uupumuksen etenkin, jos ovat negatiivissävytteisiä, ja jos jaksaminen muutenkin on ollut koetuksella.
Myönnän avoimesti, että olen monesti ollut uupumuksen partaalla. Elämä on koetellut useammin, kuin kerran ja kaikkien tapahtumien yhteennivoutuminen on aiheuttanut sen, että henkinen väsymys on välillä ollut lähes lamaannuttavaa. Jos totta puhutaan, tätä kesti useita vuosia. Välillä jaksamista ei tarvinnut edes pohtia, kunnes taas huomasi jotenkin olevansa aallonpohjalla ihmettelemässä, että mitenkäs täältä sitten ylös taas pääsikään. En ole missään vaiheessa ollut sairaslomalla uupumisen takia, eikä se ikinä ole johtunut (pelkästään) työstä, mutta flunssakierteet, univaikeudet sun muut kertovat kyllä omaa tarinaansa. Mikäänhän ei kuitenkaan ole niin sitkeä, kuin pohjalainen nainen, joten olen vasta näin jälkikäteen tajunnut miten reunalla sitä onkaan useasti jaksamisensa kanssa ollut. Onneksi nuo ajat ovat nyt takanapäin, ja niin synkkiä kuin olivatkin - ihan super kliseisesti - ilman niitä en olisi sitä mitä olen nyt.
Tällä hetkellä omassa elämässä tapahtuu paljon, uusia juttuja on tämän vuoden aikana tapahtunut enemmän, kuin pitkään aikaan ja lisää on vielä tulossa. Lapset kasvavat, erilaiset vaiheet tulevat ja menevät, ja tunteellisena ihmisenä mietin ja kelailen asioita välillä liikaakin. Työelämä vaatii tottakai osansa, sekä omat kiinnostuksen kohteet ja tulevaisuudensuunnitelmat -ja haaveet tarvitsevat panostusta parisuhdetta unohtamatta. Elämä on paremmalla tolalla kuin koskaan ja olen siitä onnekkaassa asemassa, että kaikki tapahtumat ovat ehdottomasti positiivisia juttuja, joten voinko tosiaan tuntea minkäänlaista uupumusta tai väsymystä? Onko mulla siihen oikeutta, tai onko siinä edes mitään järkeä? Vastaan itse: Tottakai siinä on järkeä, ja miksei olisi oikeutta. Ei tilapäinen uupuminen vaadi aina negatiivista tapahtumaa taustalleen. On luonnollista, että ihminen väsyy, jos elämässä tapahtuu paljon ja yrittää tehdä montaa asiaa kerralla, ja jos keho yrittää kertoa, esimerkiksi juurikin niillä univaikeuksilla, että nyt olisi syytä tehdä korjausliike, niin sitä on kuunneltava.
Nyt seuraa lisää kliseitä: On oltava itselleen armollinen. Ihan totta, ei kaikkea tarvitse pystyä tekemään yhtäaikaa, ja jos sen yrittäminen saa aikaan stressin, niin kannattaa miettiä marssijärjestykset uudelleen. Vuorokaudessa on vain tietty määrä tunteja, ja niitä on täysin mahdotonta yrittää lisätä. Pahinta, mitä itselleen voi tehdä, on alkaa ottamaan ekstratunteja yöunistaan, mutta niinhän ihminen monesti toimii. "Sitten kun tämä homma on maalissa, niin alkaan taas menemään ajoissa nukkumaan." Mutta koska vielä vähän, vielä enemmän ja vielä paremmin: Ihminen ei niin vain sujahdakaan takaisin normirytmiin, ellei muistuta itseään. Monesti aina tulee jotain, joka pitää hoitaa: "Mä vielä tämän homman teen ja sitten..."
Itse reagoin nykyään aika herkästi oman kehon ja mielen lähettämiin viesteihin. Monesti asioihin auttaa jo se, että hoksaa oikeasti pysähtyä niiden äärelle ja miettiä voisiko hieman hellittää, pitäisikö jotain tehdä toisin, ja ennenkaikkea onko kaikelle jokin ulkopuolinen syy, vai lähteekö oma kiire ja stressi pelkästään itsestä ja omista ajatuksista ja odotuksista. Omalla kohdalla se nimittäin hyvinkin usein johtuu juurikin tuosta jälkimmäisestä. Olen vuosien myötä oppinut siihen, että omalle lautaselleen ei kannata kasata enempää, kuin jaksaa syödä. Viimeistään äitiys on opettanut ottamaan asioita yksi kerrallaan ja pakostakin totuttanut siihen, että hommat nyt vain ottavat enemmän aikaa kuin ennen, koska kovin montaa ohjelmanumeroa päivässä ei ehdi tekemään, kun taloudessa häärää pikkuihminen, tai pikkuihmisiä, jotka vaatiivat huomiota, apua ja huolenpitoa. En tarkoita etteikö sitä muutenkin voisi oppia, mutta itselläni se meni näin. Ei varmasti ensimmäinen, eikä viimeinenkään asia, jonka lapset opettavat.
Näin syksyn ja hyggeilyn kultakauden kynnyksellä esittäisin toivomuksen, että jokainen pysähtyisi edes kerran päivässä kuuntelemaan itseään; mitä mulle kuuluu ja onko kaikki kunnossa. Tarvitsisinko kenties enemmän unta, liikuntaa, tai aikaa puolison tai oman itseni kanssa. Lakattaisiin olemasta niin kiireisiä ja karsittaisiin kalenterista asioita, jos pelkästään niiden sieltä lukeminen hengästyttää. Vähemmälläkin kiireellä, tohinalla ja touhulla pärjää erittäin hyvin, ellei paremminkin ja kiireestä ei ikinä seuraa mitään hyvää; ainakaan pidemmän päälle. Seuraava lause, tai muistutus ei varsinaisesti liity nyt asiaan, enemmänkin sujahtaa sujuvasti asian vierestä, mutta on sellainen, joka allekirjoittaneen pysäyttää joka kerta: Muista, että kiireinen arkesi on lapsesi lapsuus.
Lämmintä syyskuun alkua murut!
Kuvat: Pixabay
maanantai 3. syyskuuta 2018
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)