 |
| Kuva: Pixabay |
Tämä kaikki omien rajojen, jaksamisen ja fiilisten havainnointi on johtanut siihen, että olen viime aikoina jälleen kyseenalaistanut omaa persoonallisuustyyppiäni. Kirjoittelin samasta aiheesta alkuvuodesta, postaus löytyy täältä, ja taas ollaan jossain määrin samojen asioiden äärellä. Mennyt vuosi on ollut monella tapaa mullistava, ja tavat, tottumukset ja tekemiset ovat siinä sivussa jonkin verran muuttuneet. Elämäntilanteenmuutoksen myötähän ne monesti tapaavat niin tehdä, mutta jotenkin nyt vasta olen asian äärelle kunnolla pysähtynyt. Entinen bilehiirulainen on jemmannut bilemekot -ja korkkarit jonnekkin kaapin uumeniin, eikä niin enää edes kaipaa kaupungin rientoihin, tai ottamaan osaa kaikenmaailman sosiaalisiin hommeleihin. Huomaan myös tasaantuneeni entistä enemmän monessa mielessä, eivätkä kipinät iske ihan niin äkkiä, kuin ennen, vaikka v-käyrä saattaisi punaiselle kaartuakin. Elämä uhmaikäisen kanssa, ja välillä pienten tahtonaisten välillä luovimalla, on opettanut venyttämään pinnaa ja osoittanut, että keskustelemalla saa aikaan parempaa jälkeä, kuin räjähtämällä. Aina sekään ei tietenkään onnistu, mutta asia kerrallaan. Se, mikä kuitenkin on saanut pohtimaan (jälleen kerran) uudelleen koko persoonallisuustyyppiasiaa on toisista ihmisistä versus omissa oloissani olemisesta saamani energia. Kallistun hyvin vahvasti nykyään jälkimmäiseen ja huomaan uupuvani, mikäli koen ettei perhe-aikaa ole riittävästi, tai jos meininki on jatkuvasti tuli-hännän-alla-tyyppistä. Hiljalleen tiputteleva kaamoskin tekee tietysti tällä hetkellä tehtävänsä. Työpaikalla huomaan avokonttori-elämän vievän yhä enemmän ja enemmän energiaa ja arvostan kahvi -ja lounastaukojen hiljaisia hetkiä, kun sermin takaa ei kuulu edes näppisten rapinaa.
Itsensä kuuntelijalle ja tarkkailijalle nämä ovat kiehtovia juttuja, vaikkakin tunnustettava on, että epäilemättä kaikki edellämainitut johtuvat lähinnä karttuneesta, öhöm, elämänkokemuksesta. Elämänkokemus ja ikä ovat muuten jänniä juttuja nekin. Jossain vaiheessa sitä ajatteli aikuisuuden olevan sitä, että kaikki hommat ovat järjestyksessä, kirkkaita ja selvää, kuin pläkki, kunnes tajuatkin, että so not true. Kuvitteli myös, että aikuisena ihmiset ovat jotenkin erilaisia, totisempia ja vakavampia, mutta eipä tuokaan niin paikkansapitävää ole. Aikuisuus on monesti samanlaista haparoimista, kuin nuoremmallakin ikää, mutta kokemuksien myötä sitä ei ehkä ihan niin sokkona tarvitse yrittää suunnistaa, ja niitä epävarmuuksiakin sietää ja osaa käsitellä paremmin. Silloin, kun henkilö saa tämän ahaa-elämyksen voi hän sanoa olevansa aikuinen. Elämänviisauksia by Elina, vol. miljoona. :D
Juttu lähti nyt - tuttuun tapaan - hieman rönsyämään, mutta piti vielä kertomani, että aikani näitä persoonallisuustyyppihommia ihmeteltyäni päätin ottaa lusikan kauniiseen käteen ja tekaisin parit netistä löytyvät persoonallisuustestit: MBTI, joka edelleen osoitti hyvin vahvasti päällikkö-persoonallisuuteen, sekä Thomas Eriksonin neljä eriväristä persoonallisuustyyppiä, joka kohdallani odotetusti huusi punaista. Se siitä sitten; mihinpä sitä kissa karvoistaan pääsisi, tai tässä tapauksessa pässi sarvistaan. Lopetamme siis oman persoonallisuustyypin kyseenalaistamisen tähän ja nautimme täysin siemauksin vivahteista, joita elämä niistä saa nostettua esiin.
