High maintenance friends?

Ystävyys on elämän suola. Tai ainakin yksi tärkeä mauste muiden joukossa. Joskus sitä kaipaa enemmän, joskus vähemmän, mutta varmaa on, että ilman sitä elämä maistuu jotenkin laimealle. Toisinaan se maustaa elämän kitkeräksikin; sellaiseksi, että tekee mieli irvistää, ja silloin saattaa olla aika päästää ystävyydestä irti.

Ystävyyden loppuminen, tai muuttuminen, on aina pienoinen itsetutkiskelun paikka. Itse pyörittelen mielessäni asioita ja käyn niitä uudelleen ja uudelleen läpi miettien olisinko voinut tehdä jotain toisin. Olisinko voinut pitää enemmän yhteyttä, odottaa ystävyydeltä vähemmän, katsoa sormien läpi joitain asioita, olla itse huomaavaisempi, ja ties mitä muuta. Välillä mietin mahdanko olla ystävyyden suhteen liian vaativa. Aikani asioita pähkäiltyäni annan olla ja siirryn eteenpäin, mutta aina silloin tällöin palaan miettimään pitäisikö kuitenkin vielä yrittää herätellä ystävyyttä uudelleen. Usein yritänkin, mutta olen myös huomannut, että ystävyyden - kuten muidenkin ihmissuhteiden - kanssa  on vähän sama juttu, kuin ruoan suhteen: Sen voi lämmittää kertaalleen, mutta ei mielellään enää toista kertaa.

Olen siitä onnellisessa asemassa, että minulla on aina ollut paljon ystäviä, etenkin aikuisiällä. On lapsuudenystävät, koulu -ja opiskelukaverit, kaverit harrastuksista, kaverit ja kollegat töistä.. Varsinkin parikymppisenä kavereita ja ystäviä oli valtava määrä. En sano, että määrä korvasi laadun, mutta jotain sen suuntaistakin hommassa on ollut. Lähes jokaisesta elämänvaiheesta ovat jääneet ne todelliset ystävät: Ne, joiden tiedän kulkevan mukana aina, ja joiden kanssa parannetaan maailmaa vielä silloinkin, kun jalka hädintuskin enää nousee ja muisti on niin huono, että pitää välillä kysyä mikäs vuosi nyt onkaan. ..tosin jälkimmäinen kysymys nousee esiin sillon tällöin jo nytkin, mutta se on toinen tarina se.

Elämänmuutoksissa, lapsiperhearjen, tai muuten kiireisen arjen - kyllä, tietoisesti vältän sanaa "ruuhkavuodet" - keskellä, sekä toisistaan eroavien elämäntilanteiden ristiaallokossa välillä sydäntäsärkevänkin selvästi punnitaan ystävyys. Helposti pois kyydistä tipahtavat sellaiset ystävät, joiden kanssa suunnitelmat peruuntuvat kerta toisensa jälkeen, aikaa näkemiseen tai muuhun yhteydenpitoon ei löydy, tai asiat ovat jollain muulla tapaa hankalia. Sitten on ne ystävät, joiden kanssa ei oikeastaan tarvitse nähdä edes vaivaa, ja vaikka harvoin nähdään tai jutellaan, homma jatkuu siitä, mihin edellisellä kerralla jäi. Nämä tällaiset ystävät ovat sitä laatua, jotka pysyvät matkassa mukana vuodesta ja elämäntilanteesta toiseen, onneksi! Olen miettinyt paljon mikä mahtaa olla taika tällaisten ystävien kanssa ja tullut siihen tulokseen, että paitsi pitkä yhteinen historia, myös fiilis siitä, että tämän tyypin apuun voin luottaa, ovat avainasioita.

Näin kolmen -ja neljänkympin välissä alkaa monesti olla jo sen verran seestynyt, ettei kauheasti jaksa ylimääräistä draamaa, tai muuten vaan sellaista käytöstä tai kohtelua, joka saa huonon fiiliksen. Ainakin itse aikaisempaa helpommin jätän tällaiset ystävyyssuhteet taakseni, koska mikä järki on pitää elämässään tietoisesti jotain sellaista, mistä tulee huono fiilis, tai mihin ei voi luottaa. Jaksan kauhean huonosti nykyisin turhaa draamaa, ja poistunkin takavasemmalla, jos sellaista on jatkuvasti näköpiirissä. Jos oma elämä on paikoitellen ollut, kuin huonosta saippuasarjasta, nauttii sitä nykyään ihan mielellään seesteisestä elosta ja olosta.

Havahduin tässä taannoin myös sellaiseen seikkaan, että edellisessä elämässä - ennen neiti K:ta siis - tapasin tietyissä yhteyksissä sanoa: "Ei välilä, mulle käy kaikki". Olen aina ollut vahva mielipiteissäni, enkä ole pelännyt sanoa niitä ääneen, mutta jos kyseessä ovat olleet reissusuunnitelmat, viikonlopun aikataulut, ravintolan valinta tai muu tuon sortin asia suuremmalla porukalla, oli monesti vastaukseni juurikin "ei väliä, mulle käy kaikki", ellei valintaa tai suunnitelmien tekemistä sitten tietoisesti annettu minulle. Opetin siis ihmiset ympärilläni siihen, että mitä yhteisiin suunnitelmiin tai aikatauluihin tulee, olen hyvinkin joustava. Kun elämäntilanne sitten muuttui, ikää karttui, eikä kyse ollut enää ainoastaan minusta itsestäni, muuttui koko touhu: Minulle ei enää käynytkään kaikki, ja sitä myöten muutama ystävyyssuhdekin muuttui.

Nykyään en pysty kovinkaan joustavasti muuttamaan suunnitelmiani enää lennosta ainakaan lyhyellä varoitusajalla, tai järjestämään ex-tempore-juttuja, ellei neiti K sitten voi tulla mukaan. Suunnitelmallisuus on nykyisin huojentavaa, ei ahdistavaa, ja vaikka lapsiperheessä muuttujia saattaa ilmetä nopeastikin on se omassa pääkopassani kuitenkin eri asia, kuin esimeriksi yllättävä, suunnittelematon vapaailta, jolloin olisi periaatteessa mahdollisuus tehdä yhtä ja toista. Todellisuudessahan yllättävä vapaailta monesti päättyy kotisohvalle netflixin ja viinilasillisen kanssa. Mutta nyt eksyin itse aiheesta...

Summa summarum: Elämäntilanteet muuttuvat, ihmiset muuttuvat, ystävyydet muuttuvat tai loppuvat, mutta ne ihmiset ja ystävät, joiden kuuluukin pysyä matkassa eivät lähde kulumallakaan!

Kuvat: Pixabay

Kolme asiaa x9

Tämä oli hauska, kopioin idean ja kysymykset röyhkeästi Saran postauksesta. Vastaukset keskiviikolta, here goes!

3 asiaa, joita pelkään

ukkonen (paitsi jos neiti K kysyy)

ettei pankkikortti jostain syystä toimi kassalla, kun pakkaamista odottaa viikon ruokaostokset

äitinä pelkään vähän aina ja vähän kaikkea, mutta siihen tottuu

3 asiaa, joista pidän

pitkät, hitaat aamut

hotelliaamaiset 

se fiilis, kun tekemisessä on hyvä flow

3 asiaa, joista en pidä

huonosti käyttäytyvät ihmiset

idut

hämähäkit

3 asiaa, jotka minun pitäisi tehdä

käydä läpi kirppikselle menevät vaatteet

opetella käyttämään kamerani kaikkia asetuksia

ostaa olohuoneeseen uusi matto

3 asiaa, jotka haluaisin osata

laulaa

tehdä kauniita kakkuja ja leivonnaisia, jotka vaativat näpertelyä

haluaisin osata olla se äiti, joka on yksi tyttärensä parhaista ystävistä aikuisena(kin)

3 asiaa, joihin olen koukussa

mietelauseet

netflix

joka aamuinen some-hetki

3 asiaa, jotka naurattivat

"anna hevosen murehtia, sillä on isompi pää"-sanonta (does it every time)

frendit-sarja

neiti K:n hömpöttelyt

3 asiaa, joista haaveilen

oma yritys

uusi keittiö

kakkoskoti jostain lämpimästä

3 asiaa, jotka tein tänään

söin (taas) papu-kookoskeittoa

lähetin lehtijutun tekstin tarkistettavaksi

haaveilin kirppiskierroksesta

Lämmittävä papu-kookoskeitto

Syksy saapui ainakin Pohjanmaalle rytinällä ja jo pari päivää on sää ollut sateisen harmaa. Lämmötkin ovat laskeneet sellaisiin lukemiin, että tekisi mieli viritellä syksyn ensimmäiset tulet takkaan. Villasukat ja jättineule ovat jo käytössä, mutta lounaaksikin kaipailin jotain paitsi nopeaa, myös lämmittävää. Kaivelin kaapeista aineksia jo linssikeittoon, mutta se oleellisin puuttui. Papuja kaapin kätköistä kuitenkin löytyi, ja koska simppelit asiat yleensä toimivat parhaiten, kidneypavut eivät kavereikseen montaakaan muuta juttua kaivanneet. Tämän herkkukeiton voit pyöräyttää vartissa, joten se pelastaa myös vaikkapa etäpäivien eväspolitiikan.

Papu-kookoskeitto

1-2 tölkkiä muttia (tomaattimurskaa)

1 tölkki kookomaitoa

1 tetra tai tölkki (noin 380/230g) kidneypapuja, myös mustapavut passaavat mainiosti

1 sipuli

pari valkosipulin kynttä

oliiviöljyä

kasvisliemikuutio

aromisuolaa

chiliä

valkosipulijauhetta

paprikajauhetta

sitruunamehua

- kuori ja paloittele sipulit ja kuullota ne oliiviöljyssä

- lisää tomaattimurska, kookosmaito ja kasvisliemikuutio, kiehauta

- mausta maun mukaan ja lisää pavut, kiehauta

- tarkista maku ja nauti

Superhelppoa, superhyvää ja ihan täydellistä syksyisen sadepäivän ruokaa. <3

Elokuun elämää

Sinne heilahti elokuu saarikaudenpäättäjäisrakettien paukkuessa jo pimenneelle yö- (oikeasti ilta-)taivaalle. Monet sanovat, että saari-, huvila-, tai mökkikaudenpäättäjäiset, joita jossain päin Suomea myös Venetsialaisiksi kutsutaan, ovat ehkä vuoden "vaasalaisin" juhla. Kaikki, jotka ovat yrittäneet tuona maagisena viikonloppuna löytää kyseisestä kaupungista esimeriksi auki olevaa ravintolaa tietävät mitä tarkoitan. Sama pätee myös juhannukseen: Kaupunki hiljenee, suorastaan autioituu, ja monet ravintolat pitävät ovensa visusti kiinni ihmisten paetessa mökeilleen viettämään viikonloppua.

Niin tai näin, elokuun viimeinen viikonloppu on mielestäni kesän virallinen päätös, ja sen jälkeen syksy saa alkaa. Pidän näistä enemmän tai vähemmän virallisista juhlapyhistä, jotka vuotta rytmittävät ja vaikka suuria suunnitelmia ei juhlien kunniaksi olisikaan, on aina kiva koristella kotia ja laittaa hyvää ruokaa. Pienet lapset ovat kiitollista yleisöä, ja juhlatunnelman luomiseen riitti hyvin viikonloppuna kauniin väriset kynttilät ja muutama ilmapallo.


Zen-fiilis, back to basics ja kohti unelmia

Mitä elokuusta sitten jäi käteen? Ainakin hyvä ja rauhallinen fiilis. Kuukausi oli jotenkin maadoittava ja rauhoittava arjen alkamisineen ja rutiinien kohdilleen loksahtamisineen. Tuntuu, että oma keho ja mielikin ovat paremmin tasapainossa taas, kuin aikoihin ja kesälomalla löytyi uudelleen itselle sopivat perusjutut: Oikeanlainen ruokavalio, vähemmän sokeria, enemmän unta ja liikunnalla stressaamisen lopettaminen. Tuntuu, että liikuntakertojen kalenteriin aikatauluttumainen ei vain nyt ilman stressiä onnistu, joten päätin lopettaa koko touhun. En liikuntaa, vaan aikatauluttamisen. Nyt yritän käydä pilateksessa kerran viikossa ja tehdä muutaman joogaharjoituksen kotona. Lenkille lähden, jos sopiva rako löytyy, mutta ellei, niin en ota siitä stressiä. En ole niitä ihmisiä, jotka lapsen nukkumaanmenon jälkeen lähtevät lenkkipolulle, vaan mieluummin valitsen esimerkiksi juuri joogan, joka vielä muutamia vuosia sitten oli mielestäni ehkä maailman tylsintä. Olen ajatellut asian niin, että niille muillekin liikuntamuodoille on aikaa sitten, kun lapsi kasvaa ja liehuu omissa menoissaan. Siihen saakka haluan nauttia hänen seurastaan syyllistämättä itseäni taas väliin jäävällä treenikerralla.

Takataskuun elokuulta jäi myös nappiin onnistuneen muumireissun muistot ja yöpyminen maailman ihanimmalla Tammiston Tilalla, josta viime viikolla kirjoitinkin. Lasten kanssa reissussa oleminen voi olla välillä vähän hasardihommaa, mutta parhaimmillaan syntyy paljon uusia, ihania muistoja, joihin arjen keskellä on kiva palata.

Neiti K aloitti elokuussa myös uudessa hoitopaikassaan, ja on viihtynyt paremmin, kuin ikinä osasin odottaa. Tuntuu, että neidin sopeutuminen uuteen hoitopaikkaan on saanut itsenikin kotiutumaan kulmillemme jopa vielä paremmin. On aika kiva fiilis aamuisin ajella kaunista kylänraittia pitkin ja saada itsensä kiinni hymyilemästä sille, että me todellakin asumme täällä kauniissa ja idyllisessä ympäristössä.

Elokuussa saimme pihahommiakin taas pari pykälää eteenpäin, ja ympäristö alkaa näyttää jo ihan siistiltä. Aika hyvä fiilis siitäkin. Jahka hommat tältä syksyltä saadaan pakettiin, on ensi keväänä kiva jatkaa.

Arki on alkanut myös muulla perheellä, ja ettei tekeminen vain lapsiperhearjen, työelämän ja kodinlaittamisen lisäksi kävisi pitkäksi, aloitti mies viikonloppuihin painottuvat opinnot. Itse puolestani teen jatkuvaa ajatustyötä sisällöntuottamis-bisnekseen liittyen, mutta antaa asian vielä vähän muhia. Pyörittelen ajatusta omasta firmasta, päivätyön oheen toki, mutta tässä vaiheessa kevytyrittäjyys tuntuu vielä luontevammalta ja järkevämmältä vaihtoehdolta. Kohti unelmia jokatapauksessa!

Millainen elokuu teillä oli?

Tammiston tila - kauneuden ja kiireettömyyden koti

Piipahdimme pari viikkoa sitten koko perheen voimin Naantalissa, muumiperheen hoodeilla. Etsiskelin jo keväällä meille sopivaa ja mieluista majoitusvaihtoaehtoa, sillä näissäkin hommissa nopeat syövät hitaat ja viimeksi mainitut saavat yöpyä tasan siellä, missä tilaa sattuu olemaan. En oikein itsekään tiennyt, mitä etsin, mutta sen tiesin, ettei pieni hotellihuone neljälle hengelle kiskurihintaan kiinnostanut. Airbnb on aina hyvä vaihtoehto, mutta hintataso on joissian kaupungeissa kivunnut jo lähes hotellihintoihin, eikä Naantalista äkkivilkaisulla löytynyt  meidän tarpeisiimme juuri tuohon ajankohtaan sopivaa ratkaisua.

Kartoittaessani vaihtoehtoja törmäsin Naantalissa sijaitsevaan Tammisto Tila-nimiseen majoitus -ja juhlapalveluun, josta oli muumien saarelle ja Naantalin vanhaan kaupunkiin muutama hassu kilometri. Tammiston Tila näytti jo kuvissa todella kauniille, mutta tämä on ehdottomasti niitä paikkoja, jotka pitää nähdä ja kokea, että kaikki upeat yksityiskohdat pääsevät oikeuksiinsa ja kiireettömyyden voi aistia. *tähän sellainen sydämet silminä-hymiö*

Henkeäsalpaavan kaunis miljöö kutsuu luokseen

Konkkaronkkamme pääsi perille illansuussa, kun lämpömittari näytti edelleen yli 20 astetta, aurinko paistoi ja ilma oli tyyni. En ikinä olisi arvannut ajaessamme asfaltoituja teitä pitkin, että omakotitaloalueen laitamilta löytyisi tämä mieletön maalaiskartano, jonka pihapiirissä oli muutamia pieniä mökkejä, lukemattomia omenapuita, lammasaitauksessa kolme lammasta, puutarhaan ripoteltu kauniita, maalaisromanttisia tuoleja, pöytiä ja penkkejä kiireetöntä istuskelua varten, sekä ties mitä muita kauniita ja loppuunastimietittyjä ratkaisuja. Olin kuin lapsi karkkikaupassa kulkiessamme puutarhan vierustaa pitkin etupihalle ja pääsisäänkäynnille, sekä kavutessamme yläkertaan, jossa huoneemme sijaitsi. Ja millainen huone! Voi pojat, siinä jäi pienet ja nykyaikaisen pelkistetyt hotellihuonekopperot kirkkaasti kakkoseksi. Huone oli kaunis ja tilava, ja olisi soveltunut isommallekin porukalle. Huokailin ihastuksesta katsellessani ympärilleni ja jokapaikasta tuntui löytyvän mitä kauniimpia yksityiskohtia ja sisustusratkaisuja. Turhaan ei paikan emäntä, Anu Vaissi-Harismaa, tee majoitus -ja juhlapalvelun pyörittämisen ohessa myös keittiö -ja sisustussunnittelua. Esteettisyys oli vahvasti läsnä kaikkialla ja kaltaiseni ihastelija oli hetkessä silmät sydäminä.

Majoituimme siis yhdessä satavuotiaan päärakennuksen neljästä perhehuoneesta, ja hintaan sisältyi myös maittava aamiainen. Kattaus ja esillepano olivat todella kauniit, joten esteetikko sisälläni huokaili ihastuneena myös aamiaispöydässä. Erityismaininta myös tilan omalle omenamehulle, joka maistui myös allekirjoittaneelle, vaikken varsinaisesti omenamehun ystävä olekaan. Neiti K:kin taisi kipata kyseistä mehua aamiaisella peräti kolme kupillista. Muita majoitusvaihtoehtoja olisi ollut muunmuassa mökkimajoitus, tai piha-asunnot, joista pihapiirissä löytyviä mökkejä olisi kiva joskus vielä testata.

Majoitusta, juhlia ja idyllistä tunnelmaa

Nimensä mukaisesti Tammiston Tilalla järjestetään myös juhlia, sekä kokouksia. Kaikessa kauneudessaan ja idyllisyydessään näkisin Tammiston täydellisenä häämiljöönä, sillä tämän romanttisempaa ja kodikkaampaa juhlapaikkaa saa hakea. Tilalla on mahdollista järjestää myös yritystapahtumia, kuten pikkujouluja tai tyky-päiviä.

Alunperin Tammiston päärakennuksen on rakennuttanut 1916 silloinen Naantalin kylpylän johtaja Atte Frank, ja mansardikattoinen rakennus on puhdaslinjainen kartanorakennus vuosisadan vaihteesta. Kartanohistoriaa tilalla ei kuitenkaan ole, vaan aikanaan Tammisto toimi viljalysmaatilana, ja on ollut saman suvan omistuksessa aina 20-luvulta saakka. Majoitustoimintaa Tammistossa on ollut 90-luvulta saakka, ja tilan nykyinen - ja järjestyksessään kolmas - emäntä Anu on pyörittänyt toimintaa vuodesta 2008. Tammisto on siis hänen lapsuudenkotinsa ja siksikin sisustamista ja kokkaamista rakastavan Anun silmäterä, jota hän on restauroinut omannäköisekseen talon historiaa kunnioittaen viimeiset 10 vuotta. (Lähde: Tammiston tilan nettisivut osoitteessa http://www.tammiston.com/ )

Tammiston tila sopii niin lapsiperheille, kuin aikuisessakin seurassa matkaaville, ja erityisesti niille, jotka haluavat nähdä ja kokea jotain kaunista ja rauhoittavaa. Turkuun Tammistosta hurauttaa vartissa, joten kovin kauas ei ytimestä tarvitse lähteä päästäkseen tähän pieneen palaan paratiisia. Suosittelen ehdottomasti vierailemaan Tammistossa, ellei muuten, niin pelkästään jo siksi, että saa ihailla paikan kauneutta ja tunnelmaa.

Tämä ei ole kaupallinen yhteistyö, ainoastaan innostunut hehkutus siitä, millaisiin ihaniin paikkoihin kotimaassa matkaillessa voi törmätä.

Maailman paras uuniomenahillo

Rannikkopohjanmaalla vaikuttaa olevan tänään jotenkin hassu keli: Lämmintä on parikymmentä astetta ja tuulikin on kohtalaisen lämmin, mutta taivas näyttää siltä, että koska tahansa saattaa niskaan tulla saavillinen, jos toinenkin vettä. Osa perheestä on ahertanut  aamupäivän ulkohommien parissa - kiitos loppuviikosta pihaamme saapuneen sorakuorman - ja me neiti K:n kanssa olemme keskittyneet omppuhommiin. Sattui niin onnellisesti, että uuden kotimme pihassa on paitsi muutama marjapuska, myös pari omenapuuta. Ekaa kertaa elämässäni saan siis kerätä omien puiden satoa ja säilöä  niistä talteen loppukesän makuja. Omenamehu kiinnostelisi kovasti, mutta siihen ei (ainakaan toistaiseksi) keittiövälineistö vielä riitä. Omppuhillo tulee hyvänä kakkosena, joten tänään oli sen aika.

Tykkään kovasti keittiötouhuista, mutta arvostan niissäkin jutuissa selkeyttä, helppoutta ja sitä, ettei tarvita kilometrin pituista kauppalistaa alkaessaan hommiin. Kaikenlainen pieni piipertäminen ja kikkailu on niin ruoanlaitossa, kuin osin myös leipomisessa nounou-listalla. Mikäs siis sen parempi vaihtoehto kaltaiselleni kotikokille, kuin ohje, jolla omenahillo valmistuu uunissa lähes itsekseen.

Meidän uunissa muhinut omenahillo ei todellakaan ole mitään terveyskamaa, mutta vähentämällä sokeria terveysaspektikin kasvaa. Ja kas tässä resepti kaikessa yksinkertaisuudessaan:


Maailman paras uuniomenahillo

Reipas pari kiloa omppuja (paino pilkottuna)
3-4 dl vettä
1 kg (hillo)sokeria
5-6 tl kanelia

- Laita uuni lämpiämään 200 asteeseen.

- Pese ja pilko omenat. Jos käytät kaupan omppuja, kuori ne. Kotimaisia, suoraan puusta poimittuja ei   tarvitse kuoria.

- Sekoittele pilkottujen omppujen joukkoon vesi, sokeri ja kaneli.

- Laita uuniin 200 asteeseen noin 1-2 tunniksi, muista sekoitella puolentunnin välein.

- Nauti uunista leviävästä huumaavasta tuoksusta.

- Ota uunista, sekoittele tasaiseksi. Jos haluat tasaisempaa hilloa, surauta sauvasekoittimella suurimmat sattumat pois. 

- Anna jäähtyä ja purkita.

Mitä vähemmän sokeria hillossa on, sitä lyhyemmän aikaa se jääkaapissa säilyy. Kannattaa siis jättää jääkaappiin esimerkiksi yksi purkki ja pakastaa loput.

*edit 3.9. Sokerin määräksi riittää mainiosti myös 600-700g paria omppukiloa kohden. Makeaa on, mutta ei niin makeaa, että hampaat tuntuu tippuvan.

Seuraavaksi Elinan keittiössä uuniin sujahtaa omenakaurapaistos, johon ohje löytyykin jo valmiiksi blogin uumenista; käy kurkkaamassa täältä. Herkullista sunnuntaita!

Valoa kansalle

Lähestyvän syksyn(kin) ansiosta meneillään on ankara kodin valaisimien metsästys. Keväällä homma jäi täysin vaiheeseen, sillä luonnonvaloa alkoi riittää muuttomme aikoihin ja jälkeen jo pitkälle iltoihin. Olemassa olevilla lampuilla pärjäsimme hyvin. Nyt, kun alkaa illat pimenemään, on valaisinjahti jälleen kuumenemassa.

Koko kesä on ollut aikaa miettiä millaisia valonlähteitä sitä uuteen kotiin haluaa ripotella, ja hiljalleen alkaa asiasta jonkinlainen näemys olla. Olen vannoutunut jalka -ja pöytälamppujen, sekä koristevalojen ystävä, mutta paikallaan on saada kunnollisia valaisiamia ripustettua kattoonkin, ihan jo sisustuksenkin kannalta.

Meillä on olohuoneessa korotettu sisäkatto, jossa paikat peräti neljälle valaisimelle, mutta kaksi lamppua niihin olisi hakusessa. Lisäksi olkkarista löytyy yksi (ikivanha ikealainen) jalkalamppu, joka todennäköisesti jossain kohtaa - toivottavasti myös pian - joutuu syrjäytymään korvaavan tieltä, sekä pari telkkarin takana majailevaa pöytälamppua, jotka antavat kivan tunnelmallisen, epäsuoran valaistuksen. Kattolampuiksi on etsinnässä pari pyöreää valaisinta, jotka voivat olla jopa eri kokoiset, kunhan vain muuten ovat samanlaisia. Väritoiveena musta, harmaa, tai näiden sekoitus, ja hätätilanteessa, jos valaisimet ovat muuten pakko-saada-osastoa, valkoinenkin tai jopa kirkas käy. Itsehän voisin ripustaa kattoon vaikka vanhan roosan, tai vaaleanpunaisen lampun, mutta epäilen, että ei mene muiden asukkaiden seulasta läpi.

Toinen akuutti paikka löytää valaisin asap, on eteisaulan - olipa jotenkin mahtipontinen kuvaus :D - käytävä, joka kaipailee paria valaisinta. Lisäksi itse eteisaulakin tarvitsisi lampun, jonka taisin puolivahingossa jo löytääkin, vaikka alunperin ei muka ollut mitään käsitystä millainen olisi etsinnässä. Olen miettinyt pääni puhki erilaisia vaihtoehtoja spoteista vaijerivaloihin, mutta eniten kuitenkin kiinnostaisi perinteinen katosta riippuva valaisin, tai miksei pelkkä hehkulampun näköinen lamppukin. Aluksi mietin, että voiko käytävälle - joka nyt ei itseasiassa edes varsinainen käytävä olekaan - laittaa riippuvalaisimia, kunnes hyvin äkkiä onneksi tajusin, että meitä itseä vartenhan kaikki tulee, joten riippuvalaisimet it is.

Päivitettyjä valaisimia kaipaisi pari muutakin huonetta, mutta jospa näillä nyt päästäisiin alkuun. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, joten nyt sitten vain lamppukaupoille! On muuten aika ihanaa, että näin syksyn sisustusfuurun vyöryessä päälle saa ihan luvan kanssa toteuttaa itseään. Millaisia sisustusvisioita syksy teissä herättää?

Kivaa viikkoa!

Kuvat: Pixabay