Kanskikuva

Kanskikuva

maanantai 30. lokakuuta 2017

Ihania, pieniä asioita

Visual Diaryn Saara listasi viikonloppuna elämänsä pieniä, ihania asioita, jotka juuri nyt ovat parhaita. Postauksesta inspiroituneena päätin kirjoitella viikon aloitukseksi oman listani:


* Pitkät, hyvät yöunet. Ihan uudestisyntynyt fiils kunnon unien jälkeen!

* Lapsen riemu pienistä asioista. <3

* Lumi, joka tosin ainakin jo Pohjanmaalta ehti sulaakin.

* Jouluinen fiilis, jonka lumi viikonloppuna toi tullessaan.

* Edelliseen liittyen, pian saa alkaa laittamaan joulujuttuja esille.

* Yleistynyt Halloweenin juhlinta. Kiva, että tulee uusia juhlia ja perinteitä. Syksy on täällä pohjolassa sen verran pimeää aikaa, että kaikenkarvaiset juhlat ovat tervetulleita sitä piristämään!

* Kun lapsi osoittaa halloween-koristeluita ja toteaa "äiti, tämä on kiltti kummitus".

* Glögi. Tähän aikaan vuodesta saa jo ihan luvan kanssa nauttia herkullisen höyryävästä glögistä.

* Satsumat: Ihan superhyviä just nyt!

* Kynttilöitä voi hyvällä omallatunnolla polttaa vaikka joka ilta, koska pimeys.

* Tänään jatkuva Greyn Anatomia.

* Netistä bongattu resepti, joka ehdottomasti menee kokeiluun, koska NAM.

* Ettei juurikaan ahdista, vaikka a) maanantai b) lokakuun loppu c) kellot siirrettiin taas talviaikaan

* Ei haittaa, vaikka tekee mieli käpertyä vain sohvannurkkaan, koska loppusyksy ja hygge.

* Se, että on treffannut hiljattain monia sellaisia ihmisiä, joita ei ole nähnyt pitkään aikaan. Ystävät. <3

* Spotifyn fiilistelylistat..ja joululistat, hups.

* Se, että huomasin viime viikon aikana, ettei rikkoutuneen mikron tilalle tarvitse hommata uutta, koska ilmankin pystyy elämään.

* Suklaakonvehdit. Tykkään myös niistä, mistä yleensä muut ei. :D

* Täydellinen kimonomekko, joka tosin tällä hetkellä on väliaikaisesti nettiputiikista loppu.

 * Syksyn tylsin kuukausi on pian selätetty!

Miltä teidän listanne näyttää tällä hetkellä?


Kuva: Pixabay

perjantai 27. lokakuuta 2017

Kun antikukkamekkonainen printtikuosiin hurahti

Olen pukeutumisessani varsin musta ihminen: Mitä mustempaa, sen parempi. Olen kuitenkin hiljalleen ujuttanut vaatekaappiin mustan, harmaan ja valkoisen kaveriksi vaaleanpunaista ja vanhaa roosaa, onpa päälläni nähty myös taivaan sinistä ja kirkkaanpunaistakin joskus.

Punainen taitaa olla kauden muotiväri kaikissa sävyissään, joten näin pikkujoulusesongin korvalla olisi varmaan ihan paikallaan metsästää punaista pikkujoulumekkoa, tai vähintäänkin punaisia korkkareita sen perinteisen pikkumustan kaveriksi. Saa nähdä miten käy, sillä tällä hetkellä kotiin panostaminen tuntuisi olevan mielekkäämpää, kuin bilereleiden shoppailu. Jokainen voi tästä arvata kummassa nykyään on pääpaino, myös pikkujoulukaudella; kotoilussa, vai bilehileilyssä.

Viime aikoina olen huomannut  vilkuilevani myös printtikuosien perään, mikä ei ole ollenkaan tapaistani. Korjataan, ei ole ollut tapaistani, ainakaan viimeiseen kymmeneen vuoteen. Jostain syystä verkkokalvoilleni on kuitenkin piirtynyt kuva rennosta mustapohjaisesta printtimekosta, jossa voisi olla vaikka kukkia! Minulla, anti-kukkamekkonaisella! Ei sentään mitään isoja, romanttisia ruusuja, vaan jotain pienempää ja hillitympää. Ehkä.


Mekko: Vive Maria, EMP


Etsinnässä on myös täydellinen oversize-neule, jota voisi pitää sukkisten ja saappaiden kaverina toimistolla. Kotioloihin olen lämpimän ja lähes polviin ulottuvan neuleen löytänyt Noisy Maylta Vero Modasta ja se onkin täydellinen kaveri villasukille ja sohvannurkalle. Materiaali vaikuttaa myös sen verran laadukkaalle, ettei ihan ensipesussa ole menettämässä muotoaan, vaikka neuleiden kanssa kaiketi pitäisi tyytyä lähinnä tuulettamaan vaatetta ja poistamaan mahdolliset tahrat paikallisesti. Jos jollakin on siis vinkata office-kelpoisesta oversize-neuleesta, niin tipsiä tänne suunnalle, kiitos.

Nykyään tulee shoppailtua itselleen huomattavasti vähemmän ja harvemmin, kuin ennen, sillä eräs toinen nainen taloudessamme saa uutta vaatetta harva se kuukausi, öhöm. Muunmuassa tästä syystä olen tietoisesti alkanut valitsemaan itselleni hieman laadukkaampia materiaaleja, vaikka ovatkin hintavampia. Toinen syy on kaikessa yksinkertaisuudessaan se, etten jaksa enää täynnä pursuilevaa vaatekaappia, enkä vaatekappaleita, jotka kahden pesun jälkeen näyttävät nukkavieruilta, kulahtaneilta ja ovat menettäneet muotonsa. Konmari on siis iskenyt vaatekappeihinkin,vaikka tekemistä kyllä edelleen riittää, että päästäisiin tilanteeseen, jossa kaapista löytyisi ainoastaan niitä vaatteita, joita oikeasti käytetään. Mutta askel kerrallaan, nyt ollaan jo hyvässä vauhdissa ja muunmuassa kaikki tavoitevaatteet on kaapista hävitetty, hehe. :D

Onko syksy ja tuloillaan olevan talvi aiheuttanut muissa uusia vaatehurahduksia?


Mekko: Tom Tailor, Zalando



Mekko: King Louie, Zalando

torstai 26. lokakuuta 2017

Oho, talvi! Mikä valtava yllätys!

Joka vuosi sama juttu: Talvi yllätti autoilijat ja puolet jengistä liukastelee jäisillä, lumisilla ja sohjoisilla teillä kesärenkailla. Siinä sivussa liukastelijat vaarantavat paitsi oman, myös kanssa-autoilijoiden turvallisuuden. Siinä ei omat talvipallot auta, jos joku kesäpalloilija pamahtaa kylkeen, koska hups, talvi saapui taas ennen aikojaan. Miten suuri yllätys on, että joka vuosi syksy jossain vaiheessa muuttuu talveksi ja ne liukkaammat ajokelit saapuvat? Ei pitäisi olla ihmetyksen aihe kenellekkään. Paitsi niille pienille ihmistaimille, jotka riemuitsevat ensilumesta tohkeissaan.

Vaihtakaa nyt hyvät ihmiset ne talvirenkaat edes ennen sitä etukäteen ennustettua ensilunta, vaikka miten kiire painaisi niskaan. Kukkahattutätiä ottaa raskaasti hermoon.


Kuva: Pixabay

torstai 19. lokakuuta 2017

#metoo

Olen silmät kyynelissä lukenut viime päivinä naisten kokemuksia seksuaalisesta häirinnästä ja ahdistelusta. Aiheesta, joka nousi jälleen pinnalle Alyssa Milanon muutamia päiviä sitten mainitsemasta kampanjasta me too - minä myös.

Ensi reaktio itselläni oli valitettavasti kovin samanlainen, kuin nähtävästi monella muullakin: "Kaikkihan sitä on joskus kokenut." Ohitinkin jopa aiheen ensin, ennenkuin tahtomattanikin aloin kelaamaan kaikkea omalle kohdalle sattunutta ja heräsin tajuamaan miten sairas on oikeasti maailma, jos tuon sortin asia tuntuu normaalille ja jokaisella naisella on kymmenittäin kokemuksia kerrottavanaan aiheesta. Kokemuksia, jollaisia on sattunut niin monesti omallekin kohdalle ja jotka nostavat raivon pintaan, jos ajattelee, että niin voisi käydä myös omalle tyttärelleni.

Ahdistelua ei todellakaan pitäisi kenenkään kohdalle osua, eikä se missään tilanteessa ole okei. Silti se jollain kieroutuneella tavalla on iskostunut mieleen asiana, joka nyt vain on peruskauraa tässä maailmassa ja lähes jokainen on sitä kokenut. Ihan hullua!




Seksuaalisen häirinnän verhominen huumoriin ja sen uhriksi joutuneen nollaaminen vielä muullakin tapaa on valitettavan yleistä. "Älä nyt niin tosissaan, se oli vaan läppä." Ihan kuin ahdistelun kohde olisi jollain tapaa typerä, kun ei tajua, että eihän tässä tosissaan olla, mutta "onhan sulla nyt niin pornot kengät/vaatteet/tyyli/mitä ikinä, että täytyyhän sun tajuta mitä jengi ajattelee". Nimenomaan, kaikki saavat ajatella mitä tahtovat, sanoihin ja tekoihin ryhtyminen onkin sitten täysin oma lukunsa.

Miten ihmisillä voi olla käytöstavat ja yleinen käsitys siitä, mikä on sopivaa ja mikä ei niin hukassa, että pitää minkäänlaista verbaalista, saati sitten fyysistä ahdistelua oikeutettuna? Missä on mennyt vikaan? Jokainen maalaisjärjellä, tai ylipäätään minkäänlaisella järjellä, varustettu ihminen varmasti tietää mitä on fiksua sanoa tai tehdä toiselle. Vai onko niin, että se hätkähdyttävän suuri joukko, joka ahdisteluun on alentenut kokee olevansa jotenkin oikeutettu tekemään niin?

Kaikki kokevat ahdistelun eri tavoin, mutta ei liene kenellekkään epäselvää, että esimerkiksi seksististen kommenttien huuteleminen tai pepun puristaminen ohimennessään ei ole hyväksyttävää. Pahinta on, että yleensä syyllisyyttä kokee aivan väärä osapuoli ja pahimmillaan jopa kyseenalaistaa itseään; oliko se minun syyni. Kukaan ei toivo joutuvansa sopimattomien kommenttien tai fyysisen kajoamisen kohteeksi, ei missään olosuhteissa. Ei, vaikka olisi pukeutunut miten, kulkisi kaupungin yössä yksin, olisi utelias uusien kokemusten suhteen tai hymyilisi ja katsoisi silmiin.




Omalta kohdaltani muistan ensimmäisen tapauksen sattuneen jo todella aikaisin - niin aikaisin, etten ymmrtänytkään asiaa ennenkuin muutamien vuosien päästä. Teini-ikä ja sen ajan kokemukset ovat myös oma lukunsa, mutta en halua niihinkään sen enempää uppoutua. Toivon kuitenkin todella, että meininki ei ole samanlaista nykyään, ja että teinarit tietävät mikä on okei ja mikä ei. Okei ei nimittäin ole kenenkään kouriminen ohi mennessään tai ilman lupaa - ei vaatteiden päältä, eikä alta. Ei ole okei johdatella ketään mihinkään syrjäisempään paikkaan muka vahingossa ja yrittää selittää miksi nyt haluaa koskea toista, vaikka toinen ei halua. Ei, ei, ei ja ei.

Mikä sitten on ahdistelua ja häirintää? Hyvä ohjenuora lienee, että jos se on yksipuolista ja jos toinen kokee tilanteen sopimattomaksi, se on häirintää. Jokaisen rajoja on kunnioitettava, ja jos joutuu hiljaa mielessään miettimään - kumpikaan osapuoli - että onkohan tämä nyt ookoo, niin todennäköisesti se ei ole.

Aikuisiällä olen useat kerrat kävellyt yöllä baarista kotiin avainnippu kädessäni siltä varalta, että joku käy päälle. Olen jäänyt grillijonoon odottelemaan, että epäilyttävä tyyppi menee ohi tai laittanut juoksuksi jossain vaiheessa, kun askeleet takana vain lähestyvät. Myös työelämässä olen törmännyt sopimattomaan käytökseen, ja esimerkiksi yhdessä edellisistä työpaikoistani minulle valkeni vasta erään työreissun yhteydessä mikä ominaisuuteni oli todennäköisesti edesauttanut valintaani.

Olen aika kovanahkainen, enkä ole tähän mennessä kovin hanakasti tarttunut siihen, jos olen kokenut jonkun tilanteen sopimattomalla tavalla kiusalliseksi ellei kyse ole ollut jostain todella räikeästä ja törkeästä käytöksestä. Samalla olen kuitenkin tullut hyssytelleeksi ongelmaa, koska - kuten niin monessa blogipostauksessa, kokemuksessa, tarinassa ja mielipiteessä asian tiimoilta on todettu - pojat on poikia ja noinhan ne asiat nyt vain menevät. - Eivät mene, eivät saa mennä.




Onneksi asia on nostettu jälleen pöydälle ja näillä mittasuhteilla. Kyse ei ole ihan pienestä ongelmasta, kuten jokainen on tämän viikon aikana huomannut. Itse aion jatkossa huomauttaa, mikäli kohtaan sopimattomalla tavalla epämukavia tilanteita, osuu ne sitten omalle kohdalleni, tai joudun moista todistamaan, ja kannustan kaikkia tekemään samoin.  Ei enää hiljaisesti hyväksytä ja hymistellä, että tällaistahan tämä nyt on, vaan tehdään ongelma tunnistettavaksi. Jos asiasta huomauttaminen tuntuu oudolta, tai liialliselta mielensäpahoittamiselta - miltä sen ei tietysti pitäisi tuntua ongelman luonteen huomioonottaen, mutta opitut asenteet ja tavat istuvat tiukassa - niin ajatellaan niitä pieniä ihmisen alkuja, jotka tähän maailmaan kasvavat. Millaisia arvoja haluamme heille välittää ja miltä haluamme heidät säästää. Sen lisäksi, että opetamme heitä pitämään kiinni omista ja muiden rajoista, on avattava suunsa, jos on aihetta. Tämä on yhden naisen vetoomus isossa asiassa, neula heinäsuovassa, mutta joukossa on voimaa. Jos vaikka jonain päivänä minä myös-kampanjan rivit olisivat harvenneet, ja seksuaalisen häirinnän kokeminen olisi enemmän poikkeus, kuin sääntö.

Kuvat: Pixabay

tiistai 17. lokakuuta 2017

Kodinhengetärkohtaus: Syksyn lempparikeitto!

Syksy pistelee parastaan ja yksi toimivimmista keinoista torjua viileyttä ja sadetta on villasukkien - ja kumppareiden - listäksi kylmeneviin keleihin sopivat ruoat. Keitto -ja pataruoat ovat niitä, jotka tähän vuodenaikaan alkavat jälleen tehdä kauppansa, joten pitkästä, pitkästä aikaa myös meidän keittiössämme valmistui jauhelihakeittoa. Tarkemmin sanottuna tomaattista jauheliha-papukeittoa kunnon tujauksella valkosipulia. Keitosta tuli niin hyvää, että resepti on melkein pakollista jakaa teidän kanssanne.




TOMAATTINEN PAPU-JAUHELIHAKEITTO

- 6 isohkoa perunaa
- herne-maissi-porkkana pussi
- 1 pakkaus (285g) mustapapuja
- 1 pakkaus (370g) Muttin yrttitomaattimurskaa
- noin 400-500g jauhelihaa
- 1 iso sipuli (ei sopuli, kuten meinasi lipsahtaa :D)
- 5 isohkoa herkkusientä
- 1 yksikyntinen valkosipuli
- suolaa
- herbamarea
- jauhelihamaustetta
- savupaprikajauhetta
- timjamia
- chiliä

Kuori ja pilko perunat haluamasi kokoisiksi paloiksi. Kuori ja pilko myös sipuli, sekä paloittele herkkusienet. Laita perunakuutiot kiuhuvaan veteen, jossa on ripaus suolaa. Tässä kohtaa oikeaoppisesti kokkaava kotikokki kuullottaisi sipulin ja paistaisi herkkusienet, mutta menin siitä, mistä aita oli matalin: Paista jauheliha, heitä sekaan sipuli ja herkkusienet, sekä mausta herbamarella, jauhelihamausteella, savupaprikajauheella, chilillä, sekä timjamilla. Itselläni oli kaapissa ainoastaan kuivattua timjamia, mutta tuore varmasti toimii vielä paremmin. Kuori myös valkosipuli ja purista jauhelihan joukkoon. Kun perunakuutiot alkavat olla kypsiä kaada sekaan he-ma-po-pussi ja kiehauta. Kippaa kattilaan myös tomaattimurska, sekä pavut ja lopuksi vielä jauheliha-sipuli-herkkusieni-valkosipuli-setti. Sekoittele, anna hautua hetken aikaa ja tarkista maku. Mausta, jos tarvetta. Jos on oikein reipas voi päälle vielä pyöräyttää paistinpannussa ruis -tai paahtoleivästä krutongit. Niin herkkua! Toimisi varmasti vielä paremmin pastan, kuin perunan kanssa, joten pastaversio menee kokeiluun seuraavaksi. Alkaa olla muutenkin se aika vuodesta, jolloin kodinhengetärkohtaus leipomisen muodossa iskee yhä useammin, eikä kokkailukaan tunnu pakolliselta pahalta.



Ps: Joulu tulee, enää yhdeksän maanantaita ennen aattoa!

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Leffan aineksia ja itsenäistä vanhemmuutta

Tässä hiljattain leffateattereihin on tullut Eve Hietamiehen samannimiseen romaaniin perustuva elokuva "Yösyöttö". Yösyöttö kertoo tuoreesta isästä, Antti Pasasesta, joka jää vastasyntyneen vauvansa kanssa yksin, kun vauvan äiti, Pia, päättääkin, että "ei musta ole tähän". Taakse jäävät baari-illat, juttukeikat, sekä vapaus tulla ja mennä. En ole pätkää nähnyt - tosin Petteri Summasella ei voi ainakaan pahasti pieleen mennä - joten en voi itse leffaa sen kummemmin kommentoida, mutta elokuvan aihepiiri laittoi miettimään: Onko yh-isä + vauva sellainen yhtälö, joka automaattisesti aiheuttaa myötätuntoa ja pohdintaa siitä, miten hän mahtaa pärjätä yksin vauvan kanssa? Miten kaikki hoituu, kun äiti ei olekaan kuvioissa? Millainen arjen sankari ja täydellinen mies on se, joka selvityy vauvan kanssa kahdestaan? Epäilen, että tämän sortin ajatuksia se monella herättää, valitettavasti edelleen. Kukaan ei kuitenkaan ihmettele äitiä, joka on ainoa aikuinen vauva -ja/tai lapsiperheessä.

Olen itse viettänyt vauvavuoden neiti K:n kanssa kaksin, enkä ole ainoa laatuani tuttavapiirissäni. En pidä itseäni arjen sankarina, tai minkäänsortin supernaisena, vaikka etenkin ensimmäiset kuukaudet pienen maitoallergikon kanssa olivat aikamoisia. Sama meininkihän se on jokaisessa perheessä, kaiketi etenkin esikoisen kohdalla: Ihmetellään ja opetellaan. Välillä stressataan aiheesta, mutta monesti ihan turhaan, välillä herätään omista hormonihuuruista tajuamaan, että ehkä se ei olekaan maailmanloppu, jos itkuhälyttimestä loppuu patterit ja lapsi ehkä on minuutin verran ollut vaunuissa hereillä ja testannut keuhkojensa tilavuutta. Just saying. Kaikki on uutta, sitä pientä ihmistä myöten, joten luonnollisesti ottaa tovin tai kaksi, että opitaan toistensa tavoille. Ihana, kamala vauvavuosi, niin kliseistä, mutta totta.




Onko kaikki tuo vauvahomma kuitenkin (ihmisten mielissä) edelleen sellainen show, jossa nainen pärjää yksinään kyllä, mutta miehen kohdalla pitää asiaa hieman jännittää? Ihan oikeasti? Ja mikäli mies suoriutuu - kuten varmasti valtaosassa tapauksista tekee - ihan yhtä hyvin, kuin naispuolinen vanhemmuuskolleegakin, niin "saavutuksesta" puhutaan kuin suuremmastakin sankariteosta? Vai olenko ihan hakoteillä? Sitä ei käy kieltäminen, etteikö naisilla jo ihan luontaisesti ja biologian puolesta olisi herkemmät aistit ja valmiudet etenkin vauvan tarpeisiin vastaamiselle - maitobaaria kun miesten rinnoista ei saa tekemälläkään - mutta (jatkuvaa) opetteluahan vanhemmuus vaatii; oli sitten nainen tai mies, yksin tai yhdessä.




Ystävä -ja tuttavapiirissäni valtaosa isimiehistä on osallistuvaa sorttia ja tasa-arvoinen vanhemmuus on onneksi tullut jäädäkseen. Silti edelleen näkee ja kuulee, että aina joku miespuolinen vanhempi kertoo miten "hoitaa" lapsiaan, koska äiti on ystäviensä kanssa, kampaajalla, salilla, mitä ikinä. "Hoitaa"; ikäänkuin ajanviettäminen omien lasten kanssa ja heistä huolehtiminen ei muuten kuuluisi agendaan. Onneksi tästäkin ajatusmallista ollaan pääsemässä ja seuraava sukupolvi toivottavasti ei edes tiedä muusta, kuin tasa-arvoisesta vanhemmuudesta.

Kertokaa millaisia ajatuksia herättää?

perjantai 13. lokakuuta 2017

Viime päivien positiiviset

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet aikamoista arjen taistelua ja selviytymistä. Kaikenlaiset ylimääräiset ja yllättävät päänvaivat kaatoivat naisen sängynpohjalle, josta viimein muutama päivä sitten pystyin vihdoin nousemaan taas kunnolla elävien kirjoihin. Nyt nainen on taas entistä ehompi ja fiilis parempi, kuin toviin - en jaksa nykyään mörköillä enää kovin pitkään ja muutamankin päivän mörököllimeininki tuntuu pieneltä ikuisuudelta - joten listaanpa sen kunniaksi viime päivin positiiviset jutut:

- Huolehtivainen, myötätuntoinen tyttäreni: Neiti K on joka päivä muistanut kysyä äidin vointia ja on hoivannut parhaan kykynsä mukaan. Ihana tyyppi. <3
- Sain vihdoin otettua uuden puhelimeni käyttöön! Toipilaana ollessa on aikaa syventyä kaikensorttisiin juttuihin - myös niihin, joihin ei välttämättä jaksa arjen pyörityksessä perehtyä.
- Uusi tukka. Olen tovin jo tuumannut josko leikkauttaisi long bobin ja nyt sen toteutin: Tykkään täysillä! Hiukseni ovat paksua sorttia ja kasvavatkin aika vikkelään, joten jos alkaa kaduttamaan - mitä tuskin tapahtuu - niin äkkiäkös ne tuosta kasvavat. Kiitos jälleen kerran Hiusharlekiinin Pialle! 
- Hyvä fiilis. Kun viikon-kaksi on kipeänä, niin kummasti osaa taas arvostaa terveyttä. Ei saisi ottaa itsestäänselvyytenä, vaikka noin yleisesti pidänkin itsetäni ja terveydestäni huolta.
- Neiti K:n tarinat. Tyypillä alkaa olla mielikuvitus ja sanavarasto sitä luokkaa, että välillä saa tosissaan tehdä töitä, ettei naura ääneen, kun pieni naiseni leikkii omiaan ja tarinoi.
- Ajallaan hoidetut asiat. Tarkoitan nyt sellaisia asioita, joihin et itse voi varsinaisesti vaikuttaa, mutta jotka vaikuttavat sinun elämääsi. Helpottaa elämää, kun ne hoidetaan silloin, kun kuuluukin.
- Ruusut. Ne vaan on niin kauniita, nimenomaan leikkoruusut.
- Perjantai! No explanation.
- Todella tarpeeseen tuleva ja hyvin ansaittu vapaailta.


Kuva: Pixabay


Siinäpä ne tärkeimmät tähän hetkeen. Hyvää viikonloppua ja roosanauhapäivää kaikille, perjantaista 13. huolimatta!

perjantai 6. lokakuuta 2017

Kirppisbongaus!

Olen aina ollut vähän huono kirppistelemään, vaikka varsin hyvin tiedän, että sieltä saattaa bongata vaikka mitä vintage-aarteita -ja helmiä. Viime vuosina olen tässäkin asiassa hieman reipastunut ja hiljalleen alkanut tutustumaan lähialueen kirppisten tarjontaan. Kirppiksellä kiertely vaatii ehdottomasti tietynlaisen mielentilan ja oikeinlaisen fiiliksen osuessa kohdalle kirppistely on mitä parhainta ajanvietettä - myös lapsen kanssa, kunhan eväspolitiikka on kunnossa.




Kävin tässä taannoin paikallisella kirppiksellä ja bongasin vihdoin ja viimein hyväkuntoisen, pehmeän ja miellyttävän tuntuisen ylisuuren valkoisen kauluspaidan, joka päällä tulee varmasti hiihdeltyä tulevaisuudessa niin kotona, kuin officellakin. Happyhappyjoyjoy, ja hintaakin paidalla oli ainoastaan vaivaisest kaksi euroa! Lisäksi mukaan tarttui neljä kappaletta juomalaseja, jotka oli suorastaan pakko kotiuttaa, koska muistelisin, että mummolassani on, tai on ollut samanlaisia. Sen sortin nostalgiaa, joka on myöa viime vuosina alkanut nostamaan päätään.




Perjantain kunniaksi kotiin löysi myös kimpullinen roosa nauha-ruusuja, käykää tekin hakemassa omanne. Hyvää viikonloppua!





torstai 5. lokakuuta 2017

Millanen olisi oma, täydellinen päiväsi?

Olen viime aikoina kyseenalaistanut entistä enemmän omaa elämäntapaani, tai lähinnä sitä oravanpyörää, jossa valtaosa meistä juoksee kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Jo pitkään on tuntunut siltä, että se ei nykymuodossaan välttämättä ole sitä, mikä minulle olisi ominaisinta. En tarkoita, etteikö työelämä haasteineen olisi minua varten, en vain haluaisi viettää suurinta osaa elämästäni kello kaulassa juosten ja jatkuvasti kiirehtimässä asioiden takia, jotka pitävät minut poissa sellaisten juttujen parista, jotka antavat minulle muutakin, kuin toimeentulon. Kuulostaa hyväosaisen turhalta marinalta, tiedetään, mutta etenkin neiti K:n syntymän jälkeen olen enemmän ja enemmän pohtinut tätä asiaa.

Löysin erään blogipostauksen - kaiketi aiheesta löytyy postauksia internetin syövereistä pilvinpimein - jossa annettiin vinkkejä muunmuassa sijaintivapaan elämän alkeisiin. Olen aikaisemminkin maininnut, että näin kaamoksen kynnyksellä olisi hienoa pystyä vaihtamaan maisemaa ja palata takaisin koto-Suomeen, kun valo on taas voittanut pimeyden. Työelämä harvemmin kuitenkaan joustaa niin paljoa, että se varsinaisesti olisi mahdollista, tai jos joustaisikin, se todennäköisesti näkyisi palkkapussissa. Ratkaisu tietysti olisi työ, joka ei olisi sidottu paikkaan, tai ainakin se helpottaisi asioita. Jokatapauksessa, bongaamassani postauksessa, joka löytyy täältä, vinkattiin ihan ensin miettimään mitä elämältään haluaa ja millainen olisi täydellinen päivä. Ajattelemisen arvoisia asioita, vaikka ei oma elämäntapa ja kiireinen arki sen suuremmin mietityttäisikään.


Kuva: Pixabay

Oma täydellinen päiväni voisi olla esimerkiksi tällainen: Herätys ehdottomasti ilman kelloa kahdeksan-yhdeksän aikaan. Vaikka herätysäänenä olisi miten hentoinen ja lempeä puron solina, on kelloon mielestäni silti raastavaa herätä. Kello kahdeksan herätykset ovat peruskauraa nykyäänkin vapaapäivinä, kiitos neiti K:n, joka yleensä pomppaa ylös viimeistään silloin. Rauhallinen, kiireetön aamiainen, jonka jälkeen ja/tai lomassa hieman työjuttuja. Olisi ihana - ainakin välillä - asua paikassa, josta saisi tuoreita hedelmiä aamujen piristysruiskeeksi. Seuraavana agendalla voisi olla kävelylenkki, leikkipuisto -ja/tai kauppareissu tai muuta kivaa tekemistä pikkunaiseni kanssa ennen myöhäistä lounasta. Lounaan jälkeen nuorempi painos voisi ottaa pienet huilit ja allekirjoittanut saisi syventyä jälleen töihin esimerkiksi puutarhassa tai terassilla istuen ja lämmöstä nauttien, kaverina iso lasillinen vaikkapa ihanaa, tuoretta appelsiinimehua tai meheviä kirsikoita. Nam. Iltapäivän iloksi voisi ohjelmassa olla hieman kotihommia, mikäli työt olisi saatu siihen malliin, ja illalla olisi hienoa tavata ystäviä ja silloin tällöin käydä heidän kanssaan porukalla syömässä, joko ravintolassa, tai jonkun kotona. Pikkupainoksen mentyä unilleen olisi jälleen aikaa syventyä joko töihin, tai ehkä vain viettää aikaa parhaaksi katsomallaan tavalla, yksin tai yhdessä. Joinakin päivinä neiti K:lla voisi olla ohjelmistossa iltapäiväkerho tai muuta aktiviteettia, jolloin töihin olisi mahdollista syventyä normaalia pidemmäksi ajaksi ja kenties hoitaa sellaisia asioita, jotka vaativat pientä lapsivapautta. Miljöö voisi valoisaan vuodenaikaan olla täällä, missä koti nytkin on, mutta haaveena olisi varsinkin kaamoskuukausien painaessa päälle toinen koti jossain lämpimässä, ehkä kuun ja tähden mailla, jossa jo nyt vieraillessa on varsin kotoisa olo.




Ihan ensi viikolla en kytkintä kuitenkaan ole nostamassa, vaikka näillä keleillä mieli tekisikin, joten don't worry. Kieltämättä suunnitelma olisi hienoa kuitenkin toteuttaa ja sitä kokeilla vielä, kun neiti K:n kohdalla ei tarvitse miettiä kouluvelvollisuuksia. Laitetaan tämäkin siis sinne mietintämyssyyn, jossa alkaa hiljalleen olla jo vähäsen ruuhkaa. Taidetaan pian tarvita joko isompi myssy, tai sitten haaveita pitää alkaa vähän kerrallaan tehdä todeksi. Kuulostaa ihan suunnitelmalta.

Onko muilla samansuuntaisia mietteitä? Millaisia pohdintoja teillä oman elämäntyylinne suhteen on, vai onko kaikki just nyt niinkuin olet aina halunnut?

tiistai 3. lokakuuta 2017

Paluu Alanyan auringon alle ja paikallinen tatuointistudiosuositus

Paahtava aurinko, lämmin tuuli, jasminin tuoksu, lempeät, pimeät illat ja minareeteista kaikuvat rukouskutsut. Voi miten olinkaan Alanyan aurinkoon kaivannut! Viime retkestä oli reipas kolme vuotta ja epäilin, että siinä ajassa olisi käynyt vähintäänkin niin, että kaduilla, ainakaan ihan sattumalta, ei tuttuja enää vastaan tulisi, mutta väärässä olin - onneksi! Alanya oli edelleen se sama, tuttu, ihana paikka, joka aiheuttaa jossain määrin ristiriitaisiakin fiiliksiä. Tietyn sortin dramatiikalta kuitenkin välttyy - ja kieltämättä toisenlaista draamaa saa osakseen :D - kun matkaseurana on 2,5-vuotias pikkumuikkeli.




Reissu oli neiti K:n ensimmäinen Alanyaan, sillä parina edellisenä vuotena olen päätynyt perumaan matkasuunnitelmat -ja varaukset levottomuuksien ja maan sisäisen tilanteen takia. Aikaisempina vuosina on ollut levoton mieli matkustamisen suhteen, mutta nyt levottomuus oli tipotiessään ja matkaan lähdettiin turvallisin mielin. Neiti K:han on mitä mainiointa reissuseuraa ja ainoastaan menomatkalla Turkin kamaralle astuttaessa ja passintarkastukseen noin tunnin jonotettaessa paloi pikkuneidiltä ihan kunnolla hihat. Ei voi kyllä pientä ihmisenalkua syyttää, sillä noin viiden tunnin yöunet, reissujännitys ja passintarkastusaulan tukahduttava ilma olivat combo, joka olisi ajanut vähän isommankin ihmisen itkupotkuraivarin partaalle. Itsehän en ollu torkkunut edellisenä yönä kuin reilun tunnin verran, joten onneksi pikkumimmi hoiti päreenpolttamishommat, enkä itse voinut alkaa väsypäissäni kiukkuamaan passintarkastuksen hidasta - tai paremminkin turkkilaistyylistä :D - etenemistä. Pientä päänvaivaa aiheutti myös rattaiden paikantaminen tuloaulasta, mutta loppu hyvin, kaikki hyvin ja ilman sen suurempia kommelluksia tai lisäkiukkuja pääsimme onnellisesti bussillemme ja siitä hotelliin.




Matka oli ihan perinteinen pakettimatka Tjäreborgilta, sekä hotelli entuudestaan tuttu Kleopatran puolella sijaitseva Sunpark Aramis, josta olin bookannut meille huoneiston lisäksi myös aamiaiset. Hotellia oli remontoitu sitten viime näkemän ja yleisilme oli raikkaampi ja valoisampi. Jo viimeksi siellä majoittuessani perushyväksi -ja siistiksi havaittu Aramis täytti odotukset tälläkin kerralla, eikä valittamisen sijaa ollut. Tosin käytimme hotellin palveluita aika niukalti, emmekä aamiaisten lisäksi esimerkiksi syöneet hotellilla kuin kerran; heidän turkkilaisessa illassaan. Altaalla viihdyimme lähes päivittäin ja alue oli todella pieni, mutta 2,5veen kanssa kuitenkin oikein sopiva pikkualtaineen ja leluineen. Pääasia tuntui olevan, että jäätelöä riitti ja että äiti jaksoi uida uimapatjan kanssa isoa allasta päästä päähän nuoren neidin itsensä matkustaessa patjan päällä. Myös Tjäreborg matkanjärjestäjänä saa plus-merkinnän, kuten aina ennenkin. Kaikki toimi, vaikka sanottakoon, että olen melkoisen helppo asiakas: Kohteessa riittää, kun lentokenttäkuljetukset toimivat ja kotiinlähtöaikaa ei tarvitse arpoa.




Tutussa lomakohteessa ja kaupungissa on puolensa ja etenkin kahdestaan pikkuihmisen kanssa matkatessa helpotti meininkiä noin 100%, kun ei tarvinnut arpoa, että mihin päin ja mitä ja mistä löytyy ja mitäs sitten. Kysyvä tietysti aina löytää, mutta itse koin tutun paikan vaivattomaksi. Pienen lapsen kanssa matkustaessa lomallakin kuitenkin on se tietty "arki" ja rutiinit, jotka loksahtavat aika nopeasti uomiinsa, ja päikäreiden ollessa vielä pääosin kuvioissa ei ympäriinsä miten vaan leuhottamiselle jää liiaksi tilaa etenkin, kun päikkäröijä ei todellakaan malta simahtaa rattaisiin, oli miten väsy tahansa. Aamupäivät siis soljuivat useimmiten kaavalla aamiainen, ruokalepo, uimaan, leikkipuistoon tai shoppaamaan, ja jonkinlaisen evästuokion kautta päikkäreille. Syyskuun alussahan kelit ovat vielä, etenkin keskipäivän jälkeen, tukahduttavan kuumia, mikä luonnollisesti rajoitti jonkin verran. Päivän kuumimmat tunnit yleensä päikkäröitiinkin - eli äiti istui parvekkeella lukemassa ja nauttimassa auringosta pikkumimmin nukkuessa - minkä jälkeen oli sopivasti aikaa pulahtaa vielä uimaan, jos huvitusta riitti, ja illat paineltiin pitkin Alanyan raittia käyden syömässä ja tervehtimässä tuttuja. Käytiinpä parina iltana jopa satamassa ihmettelemässä, neiti K:ta lainaten, merirosvolaivoja, sekä yhtenä iltana pikkumimmi sai todistaa ensimmäistä kertaa elämässään, kun turkkilaiset pojat tanssivat tiskillä. Some things never change. :D




Reissulta tarttui ihoon myös uusi tatuointi, jonka olin ajatellut ottaa vasta, kun matkassa olisi mukana muitakin ja pikkunaiselleni seuraa äidin istuessa neulattavana, mutta kuinkas kävikään. Tatuointistudio Galaxy Tattoo on tuttu vuosien takaa ja paikan tatuoijat ovat pysyneet samoina. Luotin siis vanhaan tuttuun ja hyväksi havaittuun, ja voin lämpimästi suositella Galaxya kaikille, jotka Alanyassa ovat ajatelleet kuvan ihoonsa hankkia. Paikka on siisti ja hygieninen, ja artistit ovat todella ammattitaitoisia. Studion "lastenhoitopalvelukin" tuntui pelaavan, vaikka moista ei taida virallisesti studion palveluissa olla. :D Galaxy Tattoo Alanyan yhteystiedot löytyvät täältä.


In progress by @omryekta

En ollut miettinyt reissua varten sen suurempia aktiviteetteja, vaan pääasia oli, että saimme ollamöllöttää, nauttia auringosta ja lämmöstä, touhuta yhdessä ilman kiirettä ja käydä moikkaamassa tuttuja. Kaikilta osin loma menikin täysin nappiin. Vaikka olen Alanyassa lomaillut reilut kymmenen kertaa viikko tuntuu edelleen kovin lyhyeltä ajalta. Etenkin, jos suunnitelmissa on yleisen rentoilun lisäksi nähdä ja kokea asioita, kannattaa bookata reissuun enemmän aikaa, kuin viikko. Ensi vuodelle onkin myös näiden reissunaisten kalenteriin piirretty parin viikon pyrähdys Alanyan auringon alle ja tarkoituksena on ennättää tehdä muutakin, kuin yleisesti nauttia olosta ja elosta. Until then..görüşürüz Alanya.