Uunifetapastan jalanjäljillä

Sain tällä viikolla koulutehtävää pohtiessa ruoka-inspiraation. Inspiraatiota siivitti Liemessä-blogin Jennin helmikuussa julkaisema uunifetapastan resepti, joka muutamassa päivässä levisi kulovalkean tavoin ja tällä hetkellä instagramista löytyy hashtagilla uunifetapasta jo yli 2500 julkaisua! Aika hyvin puolessatoista kuukaudessa. Uunifetapastan suosiosta kertoo myös se, että osasta kauppoja - kenties Etelä-Suomessa - ovat fetahyllyt huutaneet tyhjyyttään ihmisten hamstratessa tämän suosikkipastan aineksia.

Mutta asiaan, hittipastasta innostuneena ja hiilarihimoissani aloin tutkimaan jääkaappimme sisältöä ja pohtimaan mitä tutimustuloksista saisi aikaiseksi. En väitäkään, että ideani olisi jotenkin ainutlaatuinen, eikä tässä olla keksimässä edes pyörää uudelleen, mutta vuohenjuustotoastit ovat lopputulos, johon eilen päädyin; täydellistä pikaruokaa pieneen herkutteluhimoon. Ja kuten niin monet asiat, muunmuassa jo useampaan kertaan mainittu uunifetapasta, yksinkertaisista aineksista syntyy paras lopputulos:

Vuohenjuustotoastit

paahtoleipäviipaleita
oliiviöljyä
vuohenjuustoa
(kirsikka)tomaatteja
sweet chili-kastiketta
suolaa
sitruunapippuria
oreganoa

Laita uuni lämpiämään noin 200 asteeseen. Levitä uunipellille niin monta viipaletta paahtoleipää, kun on tarvis ja lorauta jokaisen päälle sen verran oliiviöljyä, että pystyt levittämään sen koko leivälle. Leikkaa vuohenjuustosta kiekkoja, paksuja tai ohuita, oman maun ja mieliteon mukaan. Levitä kiekot leipien päälle ja silppua vuohenjuustokiekoille tomaattia. Perään vielä maun mukaan suolaa, sitruunapippuria ja sweet chili-kastiketta. Chili-kastikkeen tilalla upeasti toimisi myös paholaisenhillo, mutta harmikseni sitä, tai sen aineksia ei kaapistamme siihen hätään löytynyt. Sujauta leivät uuniin noin 10-15 minuutiksi ja ota pois, kun leivän reunat ovat kauniin kullankeltaiset. Ripottele päälle oreganoa ja tarjoa heti vaikkapa avocadosalaatin kanssa. Taivaallisen hyvää! Jos leipiä sattuu jäämään yli toimivat erinomaisesti myös jääkaappikylminä ja/tai seuraavan päivän eväänä. 

Lapsellinen, lapseton, vai aikuisten perhe

Törmäsin koulutehtävää tehdessä erään keskustelupalstan ketjuun, jossa aiheena olivat lapset: Lasten saaminen, toivominen, haluaminen, ei haluaminen, vapaaehtoinen lapsettomuus, ei-vapaaehtoinen-lapsettomuus, ja niin edelleen. Keskustelun kirvoitti eräässä naistenlehdessä julkaistu haastattelu nuoresta parista, joka oli ratkonut lapsi-kysymystä ennen naimisiinmenoaan. Jumiuduin lukemaan keskusteluketjua - vastoin parempaa tietoani - ja vaikka sieltä löytyikin kaikki tyypilliset trollit ja toisten valintojen väheksymiset, niin keskustelu oli suurimmaksi osaksi kohtuullisen asiallista.

Erityisesti jäin keskustelua selailtuani miettimään argumentteja, joita ihmiset esittivät lasten haluamisen ja/tai ei haluamisen puolesta. Suurimmaksi osaksi argumentteja esittivät ne, jotka eivät lapsia halunneet, mikä on aivan ymmärrettävää: Lapset ovat edelleen tämänpäivän perhemallissa "normi", josta poikkevat joutuvat perustelemaan valintaansa uudelleen ja uudelleen arvatenkin mitä kummallisemmille tahoille. Hassua sinänsä, sillä eihän se kenellekkään ulkopuoliselle kuulu, miksei joku halua lapsia, tai miksi joku haluaa jälkikasvua jalkapallokentällisen verran. Vapaaehtoisesti lapsettomat ja aikuisten perheessä elävät perustelivat siis kantaansa varsin monipuolisesti ja kuten arvata saattaa mukana oli erittäin hyviä ja selvästi pohdittuja pointteja. Lapsia haluavat, toivovat, tai jo saaneet puolestaan eivät sen vahvempia perusteita valinnalleen osanneet antaa, kuin että "oon aina halunnut lapsia", tai "mä vaan halusin/haluan". Tämä lapsellisten "heppoinen" argumentointi oman asiansa puolesta nostatti kovastikin tunteita.

Jäin asiaa miettimään, ja pohtimaan omia perusteitani sille, miksi olen aina tiennyt, että haluan lapsia. Mikä on se syy? Miksi olen halunnut "sitoa" itseni omaan kopiooni, joka parhaimpina päivinä on yhtä hymyä ja aurinkoa, mutta pinna on yhtä lyhyt, kuin äidillään, ja joka, let's face it, teettää aika paljon enemmän hommaa verrattuna siihen, että voisin elää niin sanotusti vain itselleni? Miksi en ole halunnut elää ainostaan itselleni ja tehdä juuri niinkuin huvittaa, silloin kun huvittaa? Ja voin kertoa, että ei kuulkaa mitää hajua! En osaa sanoa yhtäkään pelkästään järkeen perustuvaa syytä siihen, miksi olen jo pienestä pitäen tiennyt, että jos luoja suo, niin perheeseeni kuuluu lapsia. Tokihan lapset tuovat elämään sisältöä, mutta tämä ei tarkoita sitä että lapsettomien ja aikuisten perheessä elävien elämä olisi jotenkin sisällötöntä, ei ollenkaan. Lapset tuovat arkeen ja juhlaan kuitenkin oman lisämausteensa, jota joko tahtoo tai ei.

Suihkussa seistessäni asia sitten valkeni, lamppu syttyi, hissi meni kolmanteen ja sain ahaa-elämyksen: Lasten saamista, haluamista ja toivomista ei yksinkertaisesti voi perustella järjellä ihan samalla tavalla, kun ei rakastumistakaan: Sen vain tietää. Miksi rakastumme tiettyyn henkilöön, on monien asioiden summa; sellaistenkin, joita emme osaa välttämättä sanoittaa. Miksi tiedämme haluavamme lapsia; myös se, ja etenkin se, on monien asioiden summa. Toisille niinsanotusti sisäsyntyistä, toisille tunne ja halu herää myöhemmin, kenties oikean kumppanin löydyttyä. Edelleen vähän kuin parisuhde: Toiset tietävät haluavansa puolison, kumppanin jakamaan arkea, juhlaa, elämää, kun taas toiset ovat sitä mieltä, että haluavat elää ilman sitoutumista toiseen ihmiseen. Ja miksi? No, kaikilla on varmasti omat syynsä, joista osa voidaan sanoittaa ja osa menee osastoon "koska mä haluan". Ja tähän jälkimmäiseen kuuluvat syyt eivät ole yhtään sen parempia, tai huonompia, kuin muutkaan syyt.

Ihminen toimii monessa asiassa tunnepohjalta - riippuen tietysti ihmisestä - mikä saattaa olla pelottavaakin. Tunnepohjalta toimiminen saattaa johtaa crash-and-burn-tilanteeseen, mutta myös maailman ihanimpiin juttuihin. Elämä on siitä hassua, että vaikka asioita miten järkeilisi, kääntelisi ja miettisi monelta kantilta voi lopputulos silti olla ihan mikä tahansa: Crash and burn tai royal victory. Tärkeää on uskaltaa luottaa omiin tunteisiin ja intuitioon, sillä ne kertovat ihan yhtä paljon, ja yhtä todenperäisiä asioita, kuin järkeillyt ja perustellutkin haluamiset tai ei haluamiset. Important is not only what you can reason, but what you know.

4veen Tähkäpää-synttärit

Kahtena helmikuisena viikonloppuna vietettiin meillä tärkeitä juhlia: Neiti K:n 4-vuotissynttäreitä. Parille viikonlopulle levittäytyneistä synttärihulinoista huolimatta pysyivät juhlallisuudet varsin kohtuullisina, ja meininki olisikin kahvitella vielä kerran kiellon päälle jahka pääsemme muuttamaan uuteen kotiin ja saamme hommat edes suunnilleen järjestykseen. Samalla juhlitaan neiti W:kin sitten 2-vuotiaaksi, aikamoista. <3

Tarkoitus oli hoitaa helmikuun 4vee-juhallisuudet yhtenä viikonloppuna, mutta koska talven ja kevään kulkutaudit yllättivät, siirrettiin kaverisynttäreitä - ensimmäiset muuten laatuaan - viikolla eteenpäin. Se ei onneksi sankaria liiaksi harmittanut, vaan neiti oli lähinnä huolissaan siitä, että kavereille pitää nyt ilmoittaa ettei meille voi tulla, ettei heihin tartu sama pöpö. Ihana tyyppi. <3 Pöpö kuitenkin oli varsin pikaista sorttia ja 4vee oli iskussa jo seuraavana aamuna, joten osa mummista ja paapoista uskaltautuivat tulla onnitteluvisiitille. Uudelleen aikataulutetut kaverisynttäritkin saatiin hulinoitua seuraavana viikonloppuna kunnialla ja vaikka vieraita oli varsin maltillinen määrä, oli meininki kolmiossamme melkoista. Hattua nostan heille, jotka useamman lapsen kanssa asuvat pienissä neliöissä; sopii varmasti joillekin, mutta selvästikään en ole yksi heistä. Kivaa juhlaseurueella kuitenkin tuntui olevan, ja se on pääasia.

Sankarin toiveesta bileet olivat Tähkäpää-teemaiset, joiden järjestäminen ja ideoiminen on kaltaiselleni innostujalle ihan parasta! Pinterest on ollut ahkerassa käytössä ideoita etsiessä, mutta olen yrittänyt pitää teemahommat lähinnä tarjottavissa ja muutamissa koristeissa, eikä ainakaan toistaiseksi mopo ole karannut käsistä. Saa nähdä mitä se on parin-kolmen vuoden päästä, kun neiti itsekin osaa jo kertoa paremmin mitä tahtoo.  Jää nähtäväksi. 

Viikonlopun helppo nyhtis

Epätrendikkäästi kaiken tämän kasvisvaihtoehtoisuuden keskellä nyhtöpossu on edelleen ruoka, jonka sujautan uuniin melkein kuukausittain. Nyhtöpossu, tuttavallisemmin nyhtis, nyt vaan on ihan superhyvää, valmistuu lähes itsestään ja sopii niin sellaisenaan syötäväksi, pizzan päälle, hodarin tai tortillan täytteeksi, salaatin kaveriksi kuin vaikka pieneksi pilkottuna kastikkeeseenkin. Varsinainen ruokien moniottelija. Nyhtis ei kuitenkaan ole mitään pikaruokaa, ja mitä pidempään maltat antaa sen uunissa muhia, sitä parempi on lopputulos. Itse menen siitä, mistä aita on matalin, ja epäilemättä oikaisen monessakin kohtaa, mutta maistuvaa nyhtiksestä tulee näinkin:

Nyhtöpossu aka nyhtis

800g porsaan kassleria

hienoa merisuolaa

mustapippuria

(yrttejä)

1-2 tl sokeria

2-4 rkl bbq-kastiketta

2rkl valkoviinietikkaa

Hiero suola, mustapippuri, sokeri ja mahdolliset yrtit lihan pintaan. Voit myös poistaa osan ylimääräisestä, näkyvästä rasvasta, jos haluat. Sekoita bbq-kastike ja valkoviinietikka ja pyörittele liha kauttaaltaan siinä. Voit myös sujauttaa lihan marinaadin kanssa paistopussiin, mutta itse annan kasslerin marinoitua kannellisessa astiassa. Nosta kassler jääkaappiin ja anna marinoitua muutama tunti, tai mielellään seuraavaan päivään. Ota liha noin tuntia ennen uuniin laittamista jääkaapista. Jos et käytä paistopussia, kääri kassler leivinpaperiin ja sen jälkeen kauttaaltaan folioon. Heitä "foliopallo", tai paistopussi lihoineen uunivuokaan ja paista ensimmäinen tunti noin 200 asteessa, jonka jälkeen 4-5h 120 asteessa. Itse annan lihan vielä muhia uunin jälkilämmössä, jos vain suinkin maltan, tai aika antaa myöden. Kun nostat lihan pois uunista muista antaa sen vetäytyä puolisen tuntia ennenkuin alat käsitellä sitä. "Revi" liha, jonka pitäisi olla niin mureaa, että melkein itsestään hajoaa käsiin. Tarjoa miten parhaaksi näet, sopii lisukkeen kuin  lisukkeen kanssa!

Meillä tätä herkkua syötiin eilen hodareitten välissä, johon kaveriksi laitoin bbq-kastiketta, juustoraastetta, chiliä, karamellisoitua sipulia, tomaattia, juustokastikkeen jämät, sekä murusteltuja nachoja, ja koko komeus vielä hetkeksi uuniin paahtumaan; NAM! Äläkä unohda näin laskiaisviikonloppuna alla jälkkäri-laskiaispullia. :P

Herkullista lauantaita, viikonloppua, laskiaista ja maaliskuun alkua jokahittelle!

Mitä ihmisetkin sanoo?!

"Tuollehan nauraa naurismaan aidatkin" (sanonta kaivettu jostain lapsuusmuistojen unohdetusta kasasta), "mitä ihmisetkin sanoo", "mitä tuokin itsestään kuvittelee" ja "eikö se ollenkaan ajattele mitä muut puhuu; provosoi vielä tahallaan"! "Voi kauhea mikä tukka/vaatteet/kengät/meikki, mitähän tuokin yrittää todistaa."  Kohtuullisen ankeuttavia lauseita, joissa jokaisessa on ikävä ja ilkeä kaiku, ja joista jokaiseen pätevä vastaus voisi olla ilman teinimäistä angstia "mitäs siitä, älä piittaa", ja angstilla höystettynä "mitä sitte, who cares".

"Mitä ihmisetkin sanoo", on mielestäni yksi maailman turhimpia lauseita. Ensinnäkin, mitkä ihmiset? Mikä on tämä ihmisten joukko, jonka sanomisilla on niin kovin suuri merkitys? Toisekseen, mitäs väliä sillä on, mitä se jälleen sama mystinen ihmisjoukko sanoo? Eikö pääasia pitäisi olla, että mitä minä itse asiasta ajattelen ja mitkä ovat omat fiilikseni? Ja mitä ne kaikkein läheisimmät tyypit ovat mieltä; he, joiden kanssa jaan arkeni, juhlani ja kaiken siltä väliltä. Ihmisten sanomisilla, tai sanomatta jättämisillä ei pitäisi olla mitään väliä, eikä sen ainakaan saisi vaikuttaa kenenkään elämään, päätöksiin tai ratkaisuihin millään tavalla, mikäli ratkaisut ja tekemiset mahtuvat lain kirjaimen sisään, mikä tässä kirjoitellessa nyt on perusoletuksena.

Totuushan ihmisluonnosta on, että toimit niin tai näin, aina jollain on sanottavaa, moitittavaa tai arvosteltavaa. Ikinä ei kaikki ole kanssasi samoilla linjoilla, eikä tarvitsekaan. Toiset ymmärtävät jättää asiat omaan arvoonsa ja antavat jokaiselle vapauden olla oma itsensä, oli kyse sitten ulkoisesta habituksesta, ajatuksista, vakaumuksesta tai ihan vain elämästä yleensä. Toisia taas suunnattomasti tuntuu ärsyttävän vähän yksi sun toinen asia, ja yleensä tietysti juurikin muissa ihmisissä. Etenkin harmittaa, jos joku ei piittaa siitä, mitä ihmiset sanoo, vaan tekee niinkuin itsestä parhaalta tuntuu, ja sillä tavoin, kun omalle elämälle on sopivinta. Tai mikä ilmeisesti suomalaisessa tavassa olla ja elää on edelleen jostain syystä vähän nounou-listalla: Iloitsee avoimesti, kun hommat menevät putkeen ja on julkisesti onnellinen. "Mitä tuokin leuhottaa." Kellä onni on, se onnen kätkeköön on lausahdus jostain ajalta x, enkä oikein ikinä ole päässyt perille sen tarkoituksesta. Päähäni ei mahdu mitä pahaa on siinä, että joku tuo onnensa esille. Onni ja etenkin ilo ovat monesti tarttuvaa sorttia, paitsi jos toisen leuhotus alkaa ärsyttää. Ymmärrän, että joskus alkaa, koska niitä v-päiviä on varmasti jokaisella, ja silloin eniten ärsyttää öbaut kaikki. On kuitenkin eri asia olla tympääntynyt vähän kaikkeen silloin tällöin, kuin jatkuvasti, mutta mikäli v-käyrä on jatkuvasti tapissa muiden ihmisten tekemisistä, tai tekemättä jättämisistä, kannattaa ehkä keskittyä ainakin hetkeksi pelkästään omaan napaan ja miettiä mitä voisi tehdä toisin, ettei jatkuvasti toisten tekemiset saisi käyrää punaiselle. Jos on itse vähän matalalentofiiliksellä, voi ystävän tai tuttavan ilo tarttua ja antaa itsellekin uutta draivia.

Jotenkin hullua, että nämä asiat ovat edelleenkin, tänä päivänä, hyvinkin pinnalla ja voimissaan. Muita arvostellaan kenties enemmän, kuin koskaan ennen: Ehkä kyse ei ole niinkään siitä, että muita arvosteltaisiin enemmän, vaan kanavista, joissa nykyään saa kuka tahansa helposti äänensä kuuluville ja mielipiteensä kaikkien nähtäville. Olen itse ehkä ahdasmielinen pohtiessani millaiset ihmiset niin kovasti välittävät siitä, mitä muut ajattelevat. Kiusaako jotakuta ihmisten oletetut ajatukset, mielipiteet ja johtopäätökset niin paljon, että jättää jotain asioita ja ratkaisuja kenties tekemättä, koska mitä ihmisetkin sanovat. Toivottavasti ei, sillä se olisi todella surullista. Itsehän sitä omaa elämää eletään ja omien ratkaisujen kanssa luovitaan; ei ne muut ihmiset.

En väitä itse olevani immuuni ihmisten puheille, en ollenkaan, mutta ajan ja elämänkokemusten myötä olen oppinut olemaan välittämättä niin kauhesti. Pääasia on, että itse tiedän mikä on homman nimi ja ne kaikkein läheisimmät ovat myös samalla sivulla. En pahoita mieltäni kauhean helposti, vaan lähinnä sisuunnun, tai käännän selkäni, vaikkakin olen huono kääntämään selkääni täysin ja ihan kokonaan. Koen kuitenkin, että siitä on enemmän hyötyä, kuin haittaa. En jaksa vihoitella, mutta en välittääkään, ja harvemmin kenenkään puheet jäävät minua mietiyttämään liian pitkäksi ajaksi. Tekemisiäni ja päätöksiäni ohjaavat ihan muut asiat, kuin ihmisten puheet ja mielipiteet, sillä kaikilla on omansa; aina löytyy joku, joka on kanssani täysin eri mieltä, tai toimisi toisin.

Tämä oli nyt vähän tällaista tajunnanvirtaa, mutta toivottavasti saitte punaisesta langasta kiinni: People will always talk, so let's give them something to talk about.

Elämää smart officessa

Kirjoitin marraskuussa avokonttorista, sen hyvistä ja huonoista puolista, sekä omista haasteistani liittyen avonkonttorissa työskentelemiseen; postaus löytyy täältä. Kerroin myös, että olimme tiimimme kanssa muuttamassa tammikuun alussa uusiin tiloihin, jotka yleisesti kaiketi kulkevat nimellä monitilatoimisto. Itse kutsun tiloja nimellä smart office, koska isoveli valvoo jokapuolella, ja mikäli olet työpisteeltäsi pois paria tuntia pidempään, smart office heittää sinut kyseiseltä pisteeltä ulos. Kuulostaa dramaattisemmalta, kuin mitä todellisuus on, mutta palataan siihen myöhemmin. :D

Olemme siis totutelleet uusiin toimistotiloihin nyt reilun puolentoista kuukauden verran, ja yllätyksekseni olen huomannut, että itselleni uudet tilat ja järjestelyt toimivat erittäin hyvin. Uudet tilat ovat aika kliiniset, mutta erittäin valoisat, joista jälkimmäisellä on varmasti osuutta viihtymiseeni. Valoa tulvii toimistoon sisään kahdella puolella olevista ikkunoista ja sisävalaistus on kirkkaampi ja puhtaampi, kuin edellisessä officessa ollut kellertävä valo. Free seatingiin, eli muuttuvaan työpisteeseen, oli aluksi totuttelemista, mutta nopeasti siitäkin tuli arkipäivää. Käytännössä toimistosta on jokaiselle valikoitunut pari paikkaa, joissa useimmiten istuu, ja mikäli kaipaa rauhallisempaa ympäristöä, voi aina bookata itselleen neukkarin, tai etsiä vapaan huoneen, joita pelkästään omassa "home basessamme" on pari kappaletta. Viimeksi mainittuja ei siis tarvitse erikseen varata, vaan jos huone on tyhjillään, voi sinne mennä ilman sen kummempia mutkia. Suotavaa ei tietenkään ole, että joku istuu tyytyväisenä ja ylhäisessä yksinäisyydessään näissä huoneissa jatkuvasti ja päivittäin, mutta pari tuntia silloin tällöin on ihan paikallaan skype-palaverin tai muun keskittymistä vaativan homman tekemiseen.

Free seating tarkoittaa myös sitä, että omat kamat on päivän päätteeksi aina siivottava työpisteeltä pois omaan lokeroon, jollainen jokaisella on. Lokeroon pääsee käsiksi pin-koodilla, joten mitään erillisiä avaimia ei tarvitse mukana kuljettaa. Ihan mahdottomasti kamaa ei siis kannata työpisteelleen jemmata, mikäli haluaa päästä vähällä roudaamisella. Vähintäänkin jokaisella tulee kulkea mukana läppäri, näppäimistö, hiiri, sekä kuulokkeet. Itse roudaan suurinta osaa kamoista mukana kotiin saakka, sillä olen tottunut ottamaan koneen aina mukaan mahdollisten ylläri-etäpäivin varalta. Mikäli olet työpisteeltäsi poissa kauemmin, kuin pari tuntia, smart office niinsanotusti heittää sinut virtuaalisesti pisteeltäsi pois ja jokaisen kerroksen aulassa näkyvässä kartassa, sekä koneelle ladattavissa olevassa sovelluksessa työpisteesi näkyy vapaana. Käytännössähän harvemmin kukaan työpistettäsi tulee "varastamaan", vaikka siitä olisitkin pois kauemmin kuin pari tuntia, mutta periaatteessa se on mahdollista ja sallittua. Siinä tapauksessa pisteellesi jääneet tavarasi siirretään yleisesti sovittuun paikkaan. Jos siis tiedät viipyväsi palaverissa tai muualla kauemmin, kuin pari tuntia on ehkä helpointa ottaa läppäri ja muut tilpehöörit kantoon.

Samassa tilassa istuu nyt useampi tiimi ja kieltämättä välillä meininki on kaikkea muuta, kuin optimaalista työnteolle tai minkäänlaiselle keskittymiselle. Kaiken kukkuraksi rakennus, jossa istumme on osaksi vielä rakennusvaiheessa ja seinämme taakse urakoidaan vielä yhtä siipeä. Meteli on välillä siis melkoinen, kun ihmiset puhuvat keskenään, pitävät skype -tai puhelinpalavereita, tai muuten vaan vaeltavat pitkin toimistoa puhelin kovalla kovaan ääneen jutellen. Työskentelen monikansallisessa yrityksessä, joten myös officessamme on melkoisen kansainvälinen meininki, ja puheensorina käy useimmiten kolmella kielellä. On kuitenkin - ainakin toistaiseksi - aika piristävää istua niinsanotusti ihmisten ilmoilla, eikä pelkästään oman tiimin kesken jossain eristyksissä, kuten monta vuotta istuimme. Itse olen toki istunut useammassakin lokaatiossa sisäilmaongelmiin reagointini takia, joten senkin takia on ollut enemmän, kuin jees päästä uusiin tiloihin, jotka kaiken järjen mukaan pitäisi olla terveet. Ainakin flunssa on pysynyt koko alkuvuoden poissa, mikä indikoisi sitä, että mitään rakennuspölyä kummempaa kökköä ei ilmassa ole.

Myös taukotiloihin on panostettu, vaikkeivät ne omasta mielestäni kovin viihtyisiä olekaan. Kaikki tuntuu vielä jotenkin hieman kolkolle, mutta ehkä ympäristökin muokkautuu ajan myötä. Plussaa kuitenkin on, että kunnolliset taukotilat ovat olemassa, ja niissä on saatavilla niin teetä, kahvia, kuin evästäkin, jos niin tarve vaatii. Mielestäni ison peukun arvoinen on myös vaatimus omista mukeista, sillä pahvikuppeja ei muualla, kuin alakerran kahviossa ole tarjolla.

Kaikenkaikkiaan muutto uusiin tiloihin ja monitilatoimistoon on vaikuttanut kaikinpuolin hyvältä ratkaisulta, vaikka isosta investoinnistahan tässä on kyse. Itse liputan edelleen etäpäivin puolesta, mutta viihdyn myös keskellä smart officea varsin hyvin.

Maanantaimiete: Muiden tekemisistä, tai tekemättä jättämisistä

Kuvan tausta: Pixabay